Browsing Tag

Santiago de Compostela

Kutrit kuntoon – Santiago de Compostela

Aiemmissa postauksissa tuskailin dilemmaa, joka syntyy kun camino-kamppeet pitäisi yhdistää kaupunkioleiluun. Aina näyttää kummajaiselta puutarhatossuineen ja vaelluskenkineen kaupungeissa korkkareissa sipsuttavien joukossa. Santiagossa helpottaa niillä, joilla se kaupunki on  päätepisteenä.  Voi heittää reissussa rähjääntyneet varusteet ja hankkia tilalle uusia. Tämä siis siinä tapauksessa, että ei aio jatkaa vaeltamista.

Vinkki sinulle, jos haluat kutrit kuntoon. Samalla kadulla, kuin Albergue Compostela on neljä kampaamoa.  Albergue sijaitsee tavallisten ihmisten asuntoalueella, mutta sopivan kävelymatkan päässä katedraalista. Väljät oleskelutilat ja muutenkin toimiva. Hieman häiritsi hämäryys – ellei peräti pimeys – makuutiloissa.  Parasta lienee se, että voi vetäytyä katedraalin seudun peregrino-humusta halutessaan.

 

 

Alkuasetelma – lähes kuuden viikon ajan rinka ja hatut sun muut systeemit hiersivät takatukan yhdeksi mytyksi. Siihen eivät tepsineet kotikonstit.

Celman kampaaja oli myös tyytyväinen kun haaste oli ohi. Takku saatiin taltutettua. Auts, auts. Hammaslääkärissä puudutetaan, kampaajalla ei.

Santiagon tunnelmia – Portugalin camino päättyy

Santiago ei ole entisensä. Reppuselkäinen peregrino-kansa velloo kujilla. Eräältä tarjoilijalta, joka silmät lasisina juoksi vaeltajien toivomuksia täyttämässä, kysyin asiakasmääristä.

”Tämä ei ole mitään. Heinäkuussa…elokuussa silloin vasta on väkeä”, tarjoilija sanoi ja viittoi tutun rahantuloa ilmaisevan eleen käsillään.

Eron huomaa kaikessa. Pysähtynyt katsekontakti, joka viestii sinun olevan universumin tärkein ihminen juuri sillä hetkellä, on Santiagossa vaihtunut seuraavaa asiakasta pälyileväksi katseeksi.

 

Ilmainen ateria

Vielä joitakin vuosia sitten Hostal Reyes de Catolicos tarjosi kymmenelle peregrinolle aamiaisen, lounaan ja illallisen. Näitä jonotettiin hotellin autotallin edessä, josta henkilökunta ohjasi keittiön viereiseen peregrino-huoneen. Nykyään tarjolla on aamiainen ja lounas hotellin kupeessa olevassa peregrino-ravintolassa. Voucherin saa päivän ensimmäiset compostela-jonottajat. Muutkin voivat syödä peregrino-ravintolassa reippaaseen 17 euron hintaan.

Varoitus Marioista

Aika harvoin olen matkoillani hyväksynyt kujilla majoitusta kaupittelevan henkilön tarjouksen. Nyt kuitenkin niin kävi. Kun olin matkalla albergueen Maria, mummoikäinen nainen pysäytti ja esitteli mainoksiaan lähellä Santiagon katedraalia.  Hänen hintansa oli liian korkea. Kerroin budjettini. Hän sanoi, että ”sinulle tällä hinnalla, jos olet kaksi yötä”. Väsytti. Solmimme siinä paikassa kummallisen sopimuksen, joka maksaessani kahden yön jälkeen laskua, muuttui melodraamaksi.

Lasku piti maksaa Marian hedelmäkaupassa. Kun menin maksamaan Maria oli vapaalla ja poika Ramon hoiteli Marian majoituspalveluja.

Täytyy vain ihailla espanjalaisten tunneskaalaa, vaikka ei se minullakaan vallan huono ole. Siinä käytiin läpi sääli, yrittäjän vaikeudet ”ainoa vapaapäivä kuukauteen, on tyttären juhlissa, haluatko että hän tulee taksilla selvittämään asian”, oletettu ylemmyydentunto  ”pidät meitä tyhminä”, itku lähellä (oli muuten mummollakin, ellei olisi alkanut kiinnostaa käyttäytymistieteiden kannalta), viha, raivo, syyllistäminen ”kaikki huoneet varattuja ja jouduimme käännyttämään pois asiakkaita, jotka olisivat maksaneet täyden hinnan”…

Puhelin kävi kuumana. Väillä minä, välillä Maria, välillä kuviteltu assistentti, jolla oli Marian ääni, keskustelimme (ei muuten olisi tarvinnut mitään linjaa välissä, ikkuna vaan auki siellä missä Maria ikinä olikaan, niin hänen äänensä olisi kuulunut Granadaan asti). Tilanne alkoi tuntua niin epäreilulta, että sanoin odottavani poliisia paikalle.

Vaikea sanoa, miten pääsimme lopputulemaan, että maksoin mitä oli alunperin sovittu. En jäänyt enää kolmanneksi yöksi. Ramonin kanssa löimme kättä päälle ja jopa innostuimme kuvaamaan kaupassa.

Väärinkäsityksellä lienee mahdollisuus tässäkin asiassa, mutta ainakin se oli valhe, että huoneet oli varattuja. Vain viereisessä huoneessa oli vieraita. Epäilen myös, että majoitustilat eivät olleet rekisteröityjä. Osoite oli eri kuin Marian esitteessä, huoneet olivat tavallisessa kerrostalossa, ilman mitään majoituskylttejä, ja ilmeisesti poliisin asiaan sekoittaminen sai Marian muuttamaan mielensä.

Taas kokemusta rikkaampana. Mitä opin? Kaikki tarjoukset kirjallisena. Ja jos olisin ollut väärässä tässä asiassa, niin toivottavasti Mariakin oppi olemaan huolellisempi tarjouksissaan. Hänellähän tässä tapauksessa on suurempi vastuu. Hän on yrittäjä, minä taas kuluttaja.

Kuva kadulle Marian majoituspaikasta.

Santiagon katedraalin sisäänkäynti on remontin vuoksi muutettu.

Aikainen lintu peregrino-menun syö. Nämä olivat jonossa jo 7.30 aikoihin ja saivat voucherit.

Myös maksaville vieraille löytyy tilaa.

Hostal Reyes Catolicos kuppessa on nykyään Perrgrino-ravintola.

Tässä voucherin saaneiden pöytä. Aikaa ruokailuun on kolme varttia. Klo 13 lounas. Pöytä käytössä 13.45 asti..

Tällaisen voucherin saa kymmenen päivän ensimmäisen compostela-todistuksen saanutta.

Santiagon katedraalissa kaikki kulkee kuten ennenkin remontista huolimatta. Oli jo 2013 remontissa kun kävin.

Peregrinot kohtaavat rappusilla ennen messua.

Perillä Santiago de Compostelassa – yksin yhdessä

”Santiago de Compostelaan tulo oli kaikkea muuta kuin olin kuvitellut”. Niin totta! Tuo lausahduksen olen kuullut monta monituista kertaa. Nyt se on edessäni painettuna Penti Korpelan kirjassa Pakana pyhiinvaelluksella.  Kuva onnellisista pyhiinvaeltajista, jotka halaavat toisiaan pitkän vaelluksen jälkeen, vaihtui hänellä yksinäisyyteen. Niin minullakin.

Mihin kaikki hävisivät!? Söin jopa yksinäni lounaan Hotel de los Reyes Catolicosissa, siinä viiden tähden hotellissa, jonka perinteisiin kuuluu tarjota joka päivä kymmenelle ensimmäiselle hotelliin saapuvalle pyhiinvaeltajalle ateriat. Tavallisesti sinne on jono, mutta marraskuussa ei ollut.

Monelle kotiintulo on myös yllätys. 800 kilometrin kävelyä ja mitä kaikkea siihen liittyy. Olotilaa ei ole helppo ymmärtää ellei ole caminoa kokenut.

”Oliko hyvät ilmat?” Miten siihen voi vastata, kun matkaan on mahtunut ilmaltaan vaikka minkälaisia päiviä, erilaisia kuten elämässäkin. Pohdit kuunteliko kysyjä sinua ollenkaan.

Jotkut vaeltajista kokevat muuttuneensa reissun aikaan. Sitten he jysähtävät kotimaahan ja todellisuuteen, jossa kaikki pyörii kuten ennenkin.

Kehuskelee suorituksellaan. Tämä vetää hiljaiseksi. Synnytysvalmennuksessa tähdennettiin , että synnytys ei ole suoritus. Caminossa on jotain samaa. Sitä ei voi suorittaa, se täytyy elää kukin omalla tavallaan. Kävellen, pyörällä, aasilla, hevosella, lastenrattaita työntäen, juosten, miten vaan.  Miten tahansa caminon kulkeekin, olosuhteista johtuen hihoihin tarttuu nöyryyttä, joka saa häkeltymään kaikenlaisen nosteen edessä.

Nyt kirja-caminoni lähestyy loppuaan. Vilkaisen vielä miten Pentti koki Finisterran. Se jäi kaivelemaan, kun en tohtinut hyytävän ilman vuoksi jatkaa remonttireissullani 2013 meren rantaan asti. Olisi tullut liian pitkät päivämatkat, sillä osa majataloista oli jo sulkenut ovensa. Mutta jotain täytyy olla vetämässä. Sinne joku päivä vielä, vaeltaen.

Pakana pyhiinvaelluksella -kirjassa oli paljon hyödyllistä tietoa. Nautin erityisesti tietopuolisista taustoittavista tarinoista.

Peregrinot, vaeltajat syövät Hotel de los Reyes Catolicosissa heitä varten varatussa ruokailutilassa, joka sijaitsee keittiökerroksessa.

Vaatimatonta mutta ravitsevaa

Ainoana peregrinona sain oman opastajan.

Meillä kaikilla on päivämme – niin vaeltajilla kuin paikallisilla

Kirjassa Pakana pyhiinvaelluksella Pentti kuvaa kohtaamiaan ihmisiä. Paikallisia, kulkijoita, tarjoilijoita, hospitaleroja ja muita palveluntarjoajia. Mukaan mahtui mukavia, mukiinmeneviä mutta muitakin. Ylimielisyyden hän mainitsi useaan kertaan.

Kaikki eivät suinkaan jaksa ilahtua kulkijoista, erityisesti Ranskan reitillä. Mieti, jos oman ikkunasi alta kulkisi 260 000 vaeltajaa kuten viime vuonna oli Santiagoon johtavalla loppuosuudella.  Tai reppukansa tukkisi aamu toisensa jälkeen jalkakäytävän kun yrität ehtiä työpaikallesi. Joissain kaupungeissa on onneksi jo alettu ohjata vaeltajat vaihtoehtoisia reittejä.

Minua on kohdeltu hyvin kaikilla kolmella reissullani. Kerran pamplonalainen työhön kiirehtivä lähti näyttämään minulle tietä, kun en heti ymmärtänyt, mistä pääsen polulle. Yksi katukahvilassa istunut rouva Asturiassa jätti jopa kahvinsa kesken, kun halusi ohjata minut ja caminokamuni camino-polulle. Esimerkkejä on vaikka kuinka paljon.

Ylimielisyys on outo käsite ja luulen sen johtuvan erilaisesta tavasta kommunikoida. Suomalainen ja espanjalainen lienevät ääripäitä, noin karrikoidusti. Vähäeleinen, hillittypuheinen suomalainen ja melodramaattisesti asiansa esittävä espanjalainen – no huh, siitä saa monta tarinaa.

Ne muutamat kerrat, jolloin sain ilkeää kohtelua ovat jääneet mieleen. Majatalon hoitaja Foncebadonissa. En tiedä miksi, mutta ilkeä oli. Saavuin majatalon tiskille erään irlantilaisvaeltajan kanssa, joka kääntyi kannoiltaan muutaman minuutin jälkeen ja meni seuraavaan majataloon. Itse päädyin jäämään, sillä minua kutkutti juuri saamani kirja, jota halusin lukea rauhassa. Olin ainoa majatalon vieras. Ja toiveikas siitä, että sen  hoitaja muuttaisi käytöstään. Näin ei kuitenkaan käynyt. Hän oli johdonmukainen: ilkeä alusta loppuun.

Toinen oli Cantabriassa, Norten varrella. Vähä samanlainen tapaus, äksy ämmä hospitalerona. Mutta nämä ovat olleet poikkeuksia.

Meillä kaikilla on päivämme, niin vaeltajilla kuin heidän tarpeistaan huolehtivilla.

Kuvassa yksi herttaisista majatalon pitäjistä, hospitaleroista.

Pyhiinvaeltajan illallinen – karmeeta ja gurmeeta

Olen nöyrä vaeltaja. Vaikea sanoa, miten minusta sellainen kehkeytyy Santiagon teillä, mutta niin siinä käy.  Kun reppu selässä riuhtoo pitkin maita ja mantuja, edessä siintävä majatalo saa onnen tunteen hulahtamaan sisuksissa. Jos vielä majatalon lähellä on paikka, josta saa ruokaa, lähestyy jo vaeltajan taivasta. Olen suorastaan otettu paikallisten halusta pitää (pyhiin)vaeltajat ruoissa jopa pikkuruisissa kyläpahasissa, joissa on vaikea edes hyvällä mielikuvituksella keksiä, mistä siellä elantonsa muuten saa kuin ruokkimallla kulkijoita.

Kokkaamaan ryhdyn reissuillani ainoastaan pakon edessä. Yleensä suuntaan ravintolaan, mikäli kylässä on sellainen. Siellä syön mitä saan ja maksan mitä siitä pyydetään. En valita.  Camino-reittien varrella paikalliset ravintolayrittäjät ovat rakentaneet menun (menu peregrino)  niin että siihen kuuluu alku-, pää- ja jälkiruoka ja juomina vesi tai viini. Suomessa yritystä pyörittävänä ihmisenä jaksan aina ihmetellä miten he sen tekevät asiakkaalle kympillä.

Kirjassa Pakana pyhiinvaelluksella kuvattiin tilannetta, jossa Colacao-juomasta laskutettiin erikseen. Minusta se on itsestään selvää, että jos haluaa jotain muuta kuin mitä illallismenu sisältää, se maksaa lisää. Ravintoloitsija on rakentanut menun, joka tuolla kympillä syntyy ja mahdollisimman yksinkertaisin toimenpitein asiakkaan eteen kannetaan. Muutenhan hinnoittelu ei toimisi. Aina voi tietysti kysyä etukäteen, voiko viinin vaihtaa vaikka colaan tai mineraaliveteen. Usein se myös onnistuu, sillä espanjalaiset ovat aika joustavia. Mutta täytyy muistaa, että noilla nurkilla viini on lähes ilmaista, toisin kuin Suomessa.

Satakunta kertaa tuon pyhiinvaeltajien illallisen syöneenä voin vain todeta, että taso vaihtelee. Ylihinnoiteltu menu peregrino ei ole milloinkaan. Joskus on vain yksi vaihtoehto kussakin ruokalajissa, toisinaan niin monta ettei laskea kerkiä. Joskus karmeeta, joskus gurmeeta. Mutta kuten Pentti kirjassaan totesi, nälkä on paras mauste.

 

Kirjailijan vaellus päättyi Ponferradassa

Kirjassa Pakana pyhiinvaelluksella Pentti kertoo, ettei löytänyt Jouko Tyyrin muistolaattaa.  Se on Ponferradan kunnallisen majatalon edustalla. Jouko Tyyri, kirjailija, journalisti, poliitikko, menehtyi vain parisataa kilometriä ennen määränpäätään, Santiago de Compostelaa. Hän ehti kuitenkin vaeltaa parisataa kilometriä kauniissa maisemissa ennen uuvahtamistaan.

 

 

Vapunviettoa caminolla

Mieleen painuneita vappupäiviä.

Vuosi 2007:  Vaeltamassa Ranskan reitillä Santiagon teillä. Ensimmäisellä caminollani satuin vappupäivänä Foncebadonin alueelle.

Kaverit juhlivat Ulliksella. Viestien mukaan helteessä,  tiedä häntä kannattaako uskoa. Kavereiden kuvat kyllä näyttivät aurinkoisilta. Minä talsin nilkkoja myöten lehmänlannalla maustetussa sohjossa. Tässä kuvia siivoimmasta päästä kävelyäni. Ja kauneimmasta.

 

 

Donativo – maksa mitä jaksat

Santiagon teillä vaeltaessa saattaa törmätä keskellä ei mitään polun viereen pystytettyyn ”kahvilaan”. Joku paikallinen tarjoaa kulkijoille miehittämättömän välipalapöydän ”maksa mitä jaksat” -periaatteella. Myös monet majatalot, erityisesti uskonnollismieliset toimivat lahjoituksilla.  Yöpyjät laittavat lippaaseen vitosen, jotkut jopa enemmän, jotkut taas eivät mitään.

Vaikea uskoa, että donativo-paikat kukoistaisivat taloudellisesti. Kaikki maksaa: vessapaperit, aamiaistarpeet (joskus majataloa pyörittävä hospitalero laittaa jopa aamiaisen kulkijoille), siivousvälineet, vesi, lämmitys jne. Hospitalerot ovat yleensä vapaaehtoisia, palkattomia työntekijöitä. Veroja ei kuulemma tarvitse maksaa, mikäli toimii lahjoituksilla. Näin minulle perusteltiin se, että esimerkiksi Ranskan puolella on niin paljon donativo-paikkoja.

Hyväksikäyttäjien joukko kasvaa sitä mukaa kun vaeltajamäärät kasvavat. Joukkoon mahtuu monenmoista elämäntapavaeltajaa, jotkut ovat tien päällä vuosikausia, ehkä loppuelämänsä. Eräässä luostarissa nunnat kertoivat, että heidän oli ollut pakko siirtyä kiinteään hinnoitteluun. Koville kuulemma otti, sillä kiinteän maksun kulttuuri ei kuulu filosofiaan, mutta pakko oli sillä yöpyjien lahjoitukset eivät riittäneet edes luostarin makuusalien lämmitykseen.

Luku-urakka jatkuu. Pakana pyhiinvaelluksella, Pentti Korpelan opus loppusuoralla.

 

Tässä on tehty selväksi lahjoitusperiaate. Rahattomalle on annettu kuitenkin mahdollisuus.

 

 

Niin paha mieli

Pääsiäspyhät livahtivat Pakana pyhiinvaelluksella -kirjaa lukiessa ja omia camion-kuvia katsellessa. No, eilen oli pakko lähteä liikkeelle. Kävelimme lounaalle camino-päivämatkan päähän (3,5 tuntia). Tänään sänky-caminoni taas jatkui.

Kuvissani olen päässyt jo Galician hallintoalueelle.  Mietteissäni vaikka mihin.

Camino edustaa minulle vapautta. ”Omaisuus” matkaa selässä. Pää on usein  pilvissä, mutta jalat aina maassa. Juuri tuo vapaus jäi kaivelemaan. Tuli niin paha olla, kun näin kuvan hevosesta ketjut jaloissa.

Miksi?

Pyhiinvaeltajien facebook-ryhmässä arveltiin, että ketjut estävät hevosen karkaamisen. Eikö tuota eläinpoloa olisi voinut saada pysymään laitumella muilla keinoin? Miksi me caminolaiset saamme nauttia vapaudesta, mutta hevosen vapaus riistetään jopa haassa.

Peregrino nauttii vapaudestaan, hevonen ei.

Astorgasta eteenpäin

Kolmatta kertaa menossa tällä osuudella. Ensimmäisen camino-reissuni v. 2007 aloitin täältä. Remonttireissu v. 2013 kulki loppupäässä näissä maisemissa. Ja nyt vielä tämä ”sänky-camino”.

Pentin kirjassa Pakana pyhiinvaelluksella kerrottiin Astorgasta ja suklaasta. Käväisin minäkin suklaamuseossa. Sanovat, että suklaa rantautui tänne ensimmäisenä Euroopassa, mutta niin minulle kerrottiin Biarrizissäkin.

 

Muutamia sattumalta tapaamiani suomalaisia Vegan kauniissa maisemissa.

 

 

Rautaristi

Rautaristille  on tuotu kiviä ja muistoja menehtyneistä rakkaista ympäri maailmaa. Täällä toivotaan, rukoillaan ja muistellaan.