Browsing Category

Bilbao

HUONE JA OMA KYLPPÄRI HALVALLA, KIITOS

Rahajutut ja erilaiset kustannukset kuulemma kiinnostavat ihmisiä. Olisikohan näin…? Joka tapauksessa: kannanpa minäkin korteni kekoon esittelemällä kavalkadin kohtuuhintaisia majapaikkoja. Tässä jutussa paljastan, minkälaisissa paikoissa olemme tähän mennessä majoittuneet Euroopan kohteissa (muualla kuin kotimaassa), kun budjetti on yleensä maksimissaan noin 50 e/yö ja ehdoton vaatimuksemme on, että huoneeseen kuuluu oma kylpyhuone. Sijaintiakin on katsottu hinnan ja kylppärin lisäksi jonkin verran.

Eli kaksi aikuista matkailee mahdollisimman mukavasti, mutta kuitenkin mahdollisimman halvalla, koska rahaa ei ole tuhlattavaksi turhaan luksukseen.

Esittelen tässä viimeisen ulkomaan reissumme (San Sebastian ja Bilbao) majapaikkojen lisäksi myös sitä edeltävien reissujen majapaikkoja. Kaupungeista ovat mukana, San Sebastianin ja Bilbaon lisäksi, Praha, Ljubljana, Koper, Sintra ja Berliini. Majoitusbudjetti on ylittynyt huomattavasti tähän mennessä vain Espanjassa, Baskimaan vihreällä rannikolla ja ihanissa kaupungeissa

 

Pension Anorga – San Sebastian, Espanja (72 e/yö, viivyimme kolme yötä)

Plussat:

+ keskeinen sijainti

+ kiva katunäkymä

+ ihan hyvä suihku

Miinukset:

– vähän ahdasta

– tulviva vessan lattia

– hirvittävä katumelu

– vähäiset pistorasiat

– peitot

Pension Anorga on pieni majatalon tyyppinen hotelli kerrostalossa keskellä kaupunkia. Anorgan parhaisiin puoliin kuuluu ehdottomasti keskeinen sijainti. Esim. rantaan oli lyhyt matka.

Huoneessa oli kiva takorautaparveke ja kaunis katunäkymä, koska vastapäiset talotkin olivat kauniita. Aamiaista ei näin pienessä paikassa ollut tarjolla, joten kävimme vastapäisessä kahvilassa.

Talon porrasaula oli ihan kivan näköinen, mutta portaikko vähän ahdas ja pimeä, samoin käytävät. Hissikin oli. Itse paikka, toisessa kerroksessa, oli pieni ja siellä oli melko kapea käytävä, joka oli täynnä ovia. Selvästikin sinne oli yritetty saada mahtumaan mahdollisimman monta pientä huonetta.

Reseption, jos sitä sellaiseksi voi sanoa, oli pienessä korkeintaan vaatehuoneen kokoisessa kopperossa. Meidät otti vastaan nainen, joka ei puhunut englantia juuri ollenkaan. Jonkinlaisella yksittäisten sanojen hapuilulla ja elekielellä siinä yritettiin selvitellä asioita, kunnes paikalle tuli mies, joka puhui ihan hyvää englantia.  Ystävällisen tuntuisia ihmisiä olivat kyllä. Me saimme kolme avainta, yhden alaoveen, yhden käytävän oveen ja yhden huoneen oveen. Erityisesti käytävän ovi osoittautui muutaman kerran aika hankalaksi. Avain vain pyöri ja pyöri, eikä meinattu saada ovea auki.

Itse huone oli pieni ja ahdas ja siinä oli kaksi erillistä leveähköä sänkyä, jotka täyttivät melkein koko tilan. Sänkyjen välissä oli paikoilleen kiinnitetty yöpöytä (sänkyjä ei siis mitenkään voinut siirtää vierekkäin) ja oven lähellä oli tämän lisäksi pieni kapea pöytä. Yksi tuolikin huoneessa oli. Nurkassa oli pieni televisio seinätelineessä. Sängyissä oli Portugalistakin tuttu peittosysteemi, eli tässä tapauksessa viltti, jonka alla oli irrallinen lakana. Ei siis mitään pussilakanoita. Miehen sängystä irrallinen peittolakana puuttui ekana yönä, mutta ei se häntä kuulemma haitannut. Verhot olivat aika ohuet, niistä kuulsi läpi yöllä, eikä niitä saanut vedettyä edestä päivisin. Toisaalta emme tajunneet, että parvekkeen puolelta olisi ehkä voinut sulkea ikkunaluukut öisin.

Kadulta kantautuva meteli oli aikamoinen, joten tehokkaasti vaimentavat korvatulpat olivat ainakin minulle välttämättömyys. On vähän vaikea sanoa, mitä meteliä kadulta ei olisi kuulunut, sieltä kun kuului melkein kaikkea mitä kuvitella saattaa: liikenteen melun, huutojen ja sireenien lisäksi ikkunan alla oli vihreä säiliö, johon kaadettiin pulloja, eli särkyvän lasin korvia huumaavaa kilinää sai kuunnella myös yöaikaan. Nukkumisesta ilman korvatulppia ei olisi minulla tullut mitään. Mies kaiketi olisi nukkunut tyytyväisenä, vaikka kadulla olisivat pommit räjähdelleet. Onneksi olin löytänyt apteekista yhdet tehokkaammat silikonitulpat ennen matkaa. Ne vaimensivat metelin lähes täysin. Kun tungin ne korviini, en kuullut yhtään mitään. Niissä on vain se huono puoli, että ainakaan minun korvissani niitä ei voi pitää kauhean monta yötä putkeen, tai korvat tulevat kipeiksi ja menevät pahimmillaan verille. Tosiasiassa ne eivät kai edes ole tarkoitettu nukkuessa pidettäviksi (herää kysymys, missä muussa tilanteessa ihminen muka tarvitsee niin tehokkaita korvatulppia?!). Kolme yötä selvisin ja Bilbaossa käytin sitten vähän kevyempiä silikonitulppia, kun sielläkin kuului kadulta liikenteen ääniä, vaikkakin vähemmän.

Olen jo pitkään kokenut tämän korvatulppa-asian todella hankalaksi, koska joskus sattuu kohdalle tosi meluisia naapureita, eli olisi tärkeää, että joku valmistaisi sopivia ja hyvin vaimentavia tulppia myös pienille korvakäytäville ja sitten jos niitä vielä saisi jostain helposti ostettua… Pehmeät vaahtomuovitulpat eivät mene minulla ollenkaan korviin.

Äänieristys taisi muutenkin olla Anorgassa aika olematon, mutta naapurihuoneissa ei kuitenkaan kukaan mölynnyt häiritsevästi (tai mistä minä tietäisin, kun en öisin mitään tulpiltani kuullut). Ei tämä siis hirveästi häirinnyt, mutta huoneen oven alla oli joka tapauksessa iso aukko, josta käytävän valo paistoi läpi. Huoneen oven vieressä oli käytävän puolella ovi vessaan, joka oli täsmälleen samanlainen ja samankokoinen kuin meidän huoneen kylppäri. Se vessa oli tarkoitettu niille, joiden huoneissa ei ollut omaa vessaa ja siinä tietysti ravasi ihmisiä.

Huoneen puutteisiin voisi ehkä laskea ahtauden lisäksi sen, että pistorasioita oli vain kaksi, yksi ihan huoneen oven vieressä ja toinen vessassa. Miehellä oli tietokone ja puhelin käytössä, minä taas halusin öisin ladata lähinnä kameraa. Puhelin minulla oli tämänkin matkan ajan melkein kokonaan suljettuna, joten siitä ei paljon akku tyhjentynyt. Pystyn myös hyvin olemaan viikon erossa somesta, mihin mieheni ei todellakaan pysty: sen pitää kyllä sinne rakkaaseen Facepukkiinsa päästä kirjautumaan vähintäänkin joka päivä. 😉

Kylpyhuone oli myös pieni ja melko ahdas koppero, mutta oli siellä sentään vähän hyllytilaa ja pyyhekoukut. Suihku oli kyllä ihan hyvä, koska sitä sai pitää sekä ylhäällä että käsisuihkuna. Ja sieltä tuli ihan hyvin vettä, mutta ehkä vähän liiankin kovalla paineella. Vaikka ympärillä oli suihkuverho, lattialle saattoi silti roiskua suihkualtaasta niin paljon vettä, että sellainen vesimäärä pienen kopperon lattialla oli oikeasti vähän epämukavaa ja hankalaa. Lattiapyyhettä ei ollut. Myös vessan ovi oli aika levähtänyt ja rapistunut alaosastaan jatkuvan kastumisen takia ja sitä oli vaikea liikuttaa. Huone oli kuitenkin muuten ihan siisti.

Huomasin, että Espanjassa, tai ainakin täälläpäin Espanjaa, hanavesi haisi ja maistui tosi pahalle. Sellainen kloorimainen haju (ja maku).

Me emme yleensä juo hanavettä matkoilla, vaikka useimmissa maissa, joissa olemme olleet, vesi olisikin ollut juomakelpoista. Espanjassakin vettä olisi kaiketi voinut juoda, ilman että siitä olisi ollut mitään vaaraa, mutta niin kuin sanoin, se oli niin pahanmakuista, ettei sitä olisi pystynyt sen takia juomaan. Pelkkä hampaiden pesukin tuntui vähän äklöttävältä. Ruokakaupassa huomasin paikallisten ihmisten ostavan isoja juomavesipakkauksia, enkä ihmettele yhtään. Tajusin taas, miten onnekkaita me Suomessa olemme, kun hanavesi on niin hyvää. Kyllä olisi autottomalle aikamoinen homma raahata juomavesi kaupoista. Matkoilla sentään selvitään pikkupulloilla, eikä ole kovinkaan paljon muuta ostettavaa.  Mies harmittelee aina, kun muissa maissa ei ole samanlaista pullonkierrätysjärjestelmää ja kaikki muovi menee roskiin. Jos jokaiseen hotellihuoneeseen jäisi niin paljon tyhjiä vesipulloja kuin me jätämme jälkeemme ja kyseisessä maassa olisi pullopantit, joku siivooja voisi kerätä ihan mukavat summat pulloja palauttelemalla.

Lisää San Sebastianista: Patikointia San Sebastianin maisemissa ja Kaunein koskaan näkemäni kaupunki ja San Sebastianin tiedemuseo

 

Hotel Ibis Bilbao Centro – Bilbao, Espanja (hinta 79 e/yö, viivyimme 2 yötä)

Plussaa:

+ mikä ihana sänky!

+ tilaa riittävästi

+ ihan paras kylppäri ja suihku, jossa käyminen oli nautinto

+ ravintola

+ hotellissa ja ravintolassa osataan englantia

+ aamiainen lisämaksusta

Miinusta:

– en minä tästä miinuksia keksi (se maksoi rahaa ja rahalla näköjään saa)

Hotellilla oli kokonaista yksi tähti (*) ja tämä Ibis osoittautui parhaimmaksi hotelliksi, jossa koskaan olemme yhdessä majoittuneet. Mies tosin pitää Prahan Hotel Petriä parempana, ja tavallaan nämä kaksi voivatkin olla jokseenkin yhtä hyviä. Perustelisin Ibiksen paremmuuden sillä, että en löydä siitä yhtään varsinaista huonoa puolta, kun taas Hotel Petrissä oli yksi: huoneiden välinen äänieristys.

Luultavasti muilla hotelleilla ei ole ollut sitä yhtäkään tähteä, ja mistä näistä tähtiluokituksista edes tietää, ne kun ovat lukemani mukaan sen verran epämääräisiä ja maasta toiseen vaihtelevia juttuja.

Heti sisään astuessani vakuutuin Ibiksestä. Täällähän on oikein kunnon aula ja reseptiontiski (no joo, sellainen oli kyllä Prahan Hotel Petrissäkin, joka siis oli melkein yhtä hyvä). Aulan yhteydessä oli baari ja ravintola ja tilaa oleskella. Ibiksen reseptionista saimme kartan ja vinkkejä ja neuvoja sekä karttaan piirrettyjä reittejä kaupungilla kiertelemiseen. Huoneemme oli neljännessä (tai suomalaisittain ajateltuna viidennessä) kerroksessa. Pitkiä käytäviä ja paljon ovia, näytti ihan oikealta hotellilta. Ibiksessä palvellaan myös sujuvasti englanniksi, onhan se iso ketjuhotelli.

Ibis on siis ketjuhotelli ja huoneet yleisilmeeltään yksinkertaisia ja persoonattomia, mutta sillä ei ollut mitään väliä. Huoneessa oli mielestäni tilaa ruhtinaallisesti, vaikka kuvista se ei ehkä niin näykään. Joka tapauksessa tilaa oli paljon siihen nähden, mihin olemme yleensä majapaikoissamme tottuneet. Myös kylpyhuone oli tilava. Sekä huoneessa että kylpyhuoneessa oli isot peilit. Sänky osoittautui aivan uskomattoman ihanaksi ja pehmeäksi. En tiedä, minkälaiset patjat siinä oli, mutta mitään jousituksia en tuntenut. Se vain muotoutui allani juuri niin kuin pitääkin. Tämä punkkahan oli parempi kuin kotona! Sekään ei haitannut, että peittoja oli vain yksi, koska se oli tosi jättikokoinen ja hyvä peitto. En huomannut, että siitä olisi tullut minkäänlaista riitaa vieruskaverin kanssa, hyvin sen alle molemmat mahduttiin.

Sänkyä vastapäätä oli seinässä televisio ja ikkunan puolella puiset pöytä- ja penkkitasot, tuoli ja henkari-/hyllykkösysteemit. Ei mitään luksusta, mutta siistiä, käytännöllistä ja yksinkertaista. Ikkunassa oli hyvä pimentävä rullaverho tavallisten verhojen lisäksi. Kylpyhuoneessakin oli runsaasti tilaa ja suihku, jossa käyminen oli nautinto. Yleensä meillä on ollut varaa vain ahtaisiin kopperoihin ja liukkaisiin suihkuverhoihin, jotka eivät kauheasti houkuttele pesulle, mutta Ibiksessä oli hieno, tilava suihkukaappi.

En keksi tästä hotellista yksinkertaisesti mitään huonoa sanottavaa. Edes joka paikkaan (= jopa sängylle) asetellut mainosplakaatit eivät häirinneet. Ehkä pyyhkeitä olisi voinut olla yksi enemmän (käsipyyhkeeksi). Lattiapyyhe oli ja lattia välttyi kastumasta, kun astui pyyhkeelle suihkusta tullessa. Jos yksi tähti on näin hyvä, mihin ihminen muka tarvitsee kahta, kolmea, neljää tai viittä? En tarvitse ketään laukkujani kantamaan, enkä muutenkaan mitään ”ylimääräistä” palvelua, kunhan nyt siivooja käy, se riittää. Tietysti, mitä enemmän paikassa oleilee, sitä tärkeämpää sen viihtyisyys on. Jos huoneeseen jotain enemmän vielä kaipaisi, niin siinä voisi tietysti olla jotain nojatuoleja, sohvaryhmiä tms., mutta se nyt ei ole mitenkään välttämätöntä ja sitä suuremmat tilat nyt ainakin olisivat ihan turhia, kun ei siellä hotellihuoneessa kuitenkaan yleensä tule kovin paljon aikaa vietettyä.

Alhaalla oli tosiaan vielä ravintola, josta ruokaa sai 24 h/vrk. Se on iso plussa ja lisää viihtyisyyttä huomattavasti, kun illalla saa olla rauhassa ja syödä omalla hotellilla, eikä tarvitse etsiä mitään ruokapaikkoja ulkoa, jos ei jaksa tai halua.

Kadulta kuului jonkin verran liikenteen meteliä. Autot tööttäilivät kovasti ainakin päivisin, mutta yöt selvisin kuitenkin hieman kevyemmillä silikonikorvatulpilla. Huoneen ikkunasta oli ihan kiva näkymä vilkkaalle kadulle ja vastapäisiin taloihin, joiden ikkunalaudoilla oli kukkaruukkuja ja parvekkeilla ja kattoterasseilla isompiakin kasveja. Naapurihuoneista ei kuulunut mitään eli äänieristys vaikutti siinä suhteessa hyvältä.

Ibiksen hinta näkyi ulkona olevassa mainostaulussa olevan 79 e/vrk. En muista, mikä hinta me siitä maksettiin, oliko se juuri tuo sama, sitä luokkaa kuitenkin, mutta joka tapauksessa hinta meni reippaasti normaalin max 50 e/yö –budjettimme yli. Aamiaiset maksoivat vielä erikseen.

Aamiaisella söin mielelläni espanjalaista perunamunakasta, croissantteja ja voitaikinasta tehtyjä suklaapullia (nyt kun matkalla ollessa annan itselleni luvan syödä vehnää, niin näitä croissantteja kyllä menisi alas enemmänkin, leivistä ja muusta en niin välitä). Suosikkini oli kuitenkin hedelmäsalaatti tuorejuustolla ja suklaahipuilla. Hedelmäsalaatissa ei ainakaan vaikuttanut olevan mitään säilykehedelmiä, vaan se oli ihan tuoretta tavaraa. Mies söi leipiään ja lihojaan, joita se aina syö. Kaikenlaisia muroja, rouheita, jogurttia yms. oli tarjolla myös. Suklaahipuista erityismaininta, koska sellaisia en ole ennen hotelliaamiaisilla nähnyt. Miehen mielestä tomaatit olivat epähygieenisesti tarjolla, koska niitä piti itse leikkailla paljain käsin, jos ei ottanut kulhosta kokonaista tomaattia. Siis ainakin niitä olivat jotkut siellä leikkailleet ja jättäneet osan siihen. Muuta kummallista emme huomanneet. Paitsi että olin maistavinani, että kuuma vesi oli sitä kloorimakuista hanavettä ja minulta jäi siksi tee juomatta.

Lisää Bilbaosta: Rosoinen ja värikäs Bilbao, aito kaupunki ja Bilbaon kissamummo

ja Baskimaan safkoista

 

Hotel Petr – Praha, Tsekki (kolme yötä)

Tästä hotellihuoneesta ja aamiaisesta voi katsoa lisää kuvia tästä Prahan jutusta.

Plussaa:

+ huoneessa kaikki, mitä hotellihuoneelta odottaa

+ hyvä kylpyhuone ja suihku

+ hinta/laatusuhde erittäin hyvä

Miinusta:

  • huonohko äänieristys, viereisen huoneen meteli viimeisenä yönä

Prahassa meidänkin minibudjetilla (max 50 e/yö) oli mahdollista majoittua asiallisessa hotellissa, jossa kaikki oli niin kuin hotellissa kuuluu olla. Ansaitsee kärkipaikan tässä vertailussa yhdessä Bilbaon Hotel Ibiksen kanssa.

Hotellissa oli asiallisen näköinen aula ja reseption-tiski. Huoneessa näytti hotellihuoneelta. Siellä oli kunnollisen sängyn ja petivaatteiden lisäksi peilipöytä, tuoli, televisio ja jääkaappi sekä vedenkeitin. Huoneessa oli tarpeeksi kaappi- ja naulakkotilaa vaatteille. Kylpyhuoneessa oli tarpeeksi laskutilaa tavaroille ja paikkoja pyyhkeille sekä erinomainen suihku, jota pystyi pitämään sekä ylhäällä että käsisuihkuna. Pyyhkeet olivat asiallisia ja niiden vaihtaminen oli asiallisesti hoidettu. Sai itse päättää, halusiko niitä vaihdettavan päivittäin vai ei.

Hotellin aamiaisbuffet oli myös ihan hyvä (munakokkelia olisi kyllä saanut olla useammin). Tarjolla oli myös jonkinlaista gluteenitonta rouhetta (mysliä/muroa tms.). Ainoa miinus hotellissa oli huonohko äänieristys ja metelöivät saksalaiset viimeisenä yönä. Nukkuminen hoitui kyllä tulpat korvissa, mutta kun ne löystyivät, heräsin välillä kovaan pälätykseen.

 

Rooms Ambrozic – Ljubljana, Slovenia (48 e/yö, vietimme kolme yötä)

Plussaa:

+ sijainti lähellä Lohikäärmesiltaa, keskustassa, vajaa kilometri juna-/bussiasemalle

+ huoneessa oli ilmastointi, jonka sai halutessaan päälle ja pois päältä

+ ikkunasta oli kaunis näkymä Ljubljanica-joelle ja Lohikäärmesillalle

+ kyllä, tämä oli sijaintiinsa nähden edullinen

+ sänky oli ihan asiallinen

+ suihkukaappi

Miinusta:

– aika vaatimaton sisustus, ei tuolia, ei kaappeja, ei hyllyjä tai naulakoita, ei yöpöytiä

– kylpyhuoneessa ei pyyhekoukkuja, eikä minkäänlaista laskutilaa tai telinettä edes vessapaperirullille, vaikka kylppäri muuten olikin siisti ja asiallinen

– pyyhkeitä tuotiin miten sattuu

– rakennus ulkopuolelta ja käytävien puolelta vähän rapistuneen oloinen

– jonain iltana ylhäällä katonrajassa näkyi jotain pieniä ötököitä, jotka ei tosin meitä häirinneet, koska pysyivät siellä

– aamiaista ei ollut tarjolla

– reseption vähän kauempana samalla kadulla

– televisiota ei ollut, jos joku nyt sellaista kaipaa

– erittäin yksinkertainen ja vaatimaton, ei mitään ylimääräistä

Rooms Ambrozic on sisustukseltaan vaatimattomin majapaikka, mihin olemme miehen kanssa eksyneet. Sijainti melko ydinkeskustassa, lähellä Lohikäärmesiltaa. Huoneen ikkunasta näkyi joelle ja Lohikäärmesillalle. Huone oli siisti, mutta erittäin vaatimaton. Mitään ylimääräistä ei ollut. Vain parisänky, sohvasänky, keikkuva pöytä ja vaatetanko muutamalla henkarilla. Ei edes tuolia. Sänky oli kuitenkin ihan hyvä ja asiallinen. Korkealla sänkyjen yläpuolella oli jokin parven näköinen kaiteeton ”hylly”, josta ei tiedetty, oliko sekin tarkoitettu nukkumiseen, vai mihin. Sinne ei kuitenkaan päässyt kiipeämään mitenkään.

Kylpyhuone oli myös siisti, tosin pyyhkeitä tuotiin vähän epämääräisesti, välillä pieniä ja välillä suuria. Minua häiritsi lähinnä se, ettei mitään laskutilaa tavaroille ollut pesualtaan reunoja lukuun ottamatta. Edes pyyhkeille ei ollut pyyhekoukkuja, eikä vessapaperirullalle telinettä. Kaikki rullat ja pyyhkeet keikkuivat yhden ainoan seinätelineen (vai oliko se kuivatuspatteri?) päällä. Mitään tämän suurempaa valittamista ei kuitenkaan ollut, koska huone oli siisti ja sijainti oli hyvä. Ulkoapäin talo näytti paikoin vähän ränsistyneeltä, mutta se ei meitä haitannut. Keskeisen sijainnin takia kadulta saattoi kuulua meteliä, joten korvatulpat olivat ainakin minulle nukkuessa tarpeen.

Tässä painoi enimmäkseen sijainti, ts. näin keskustasta ei tämän kummoisempaa meidän budjetilla (max 50 e/yö) ja kylppärivaatimuksella saanut.

Lisää Ljubljanasta: From Ljubljana with Love

 

Museum Hostel – Koper, Slovenia (50 e/yö, vietimme kolme yötä)

Plussaa:

+ melko tyylikäs sisustus pienessä tilassa

+ oma pieni keittiö astioineen ja pieni ruokapöytä baarijakkaroineen

+ kiva makuualkovi, jossa kivat hyllyt ja televisio

+ hyvin laskutilaa tavaroille, esim. hyllyillä ja yöpöydillä

+ viihtyisä, kodikas, hyvin varusteltu

+ keskustassa, lyhyt matka meren rantaan

+ vanhan kaupungin kujat heti kulman takana

+ hyvät mahdollisuudet syödä omassa huoneessa

+ jos olet hobitti, ota tämä 😉

Miinusta:

  • huoneisto tosi minikokoa, ikään kuin hobittikolo, vaikka liian ahtaalta ei itse huoneessa kuitenkaan tuntunut (ehkä me olemme niin pieniä…? 😉 )
  • vessa oli oikeasti aika matala ja ahdas
  • suihku ahdas, lattiankastumisongelma sekä suihkun että minilavuaarin kanssa
  • aika ohut peitto, vaikka paksumpaa ei kyllä niin lämpimässä olisi tarvinnutkaan
  • hyttysiä (eivät varsinaisesti kuuluneet kalustoon, mutta tunkivat sisään avonaisesta ikkunasta)
  • ei aamiaista, mutta hyvät mahdollisuudet syödä omassa huoneessa tai vaikka pihalla

Koperissa hintataso oli sen verran alhaisempi kuin pääkaupungissa, että samalla rahalla (max 50 e/yö) sai vähän tasokkaamman ja mukavasti varustellun huoneen. Tämä oli ikään kuin minikokoinen huoneisto, minikeittiöllä ja makuualkovilla. Oli jääkaappi, keittolevy ja astioita, viinilaseja myöten. Yksi kivoimmista majapaikoista.

Sisäänkäynti huoneeseen oli mukavalta ja suojaisalta pihalta. Meidän huoneisto oli maan tasalla ja yleensä ollaan aika tarkkoja siitä, että maan tasalta ei oteta, jos rakennus on jossain kadun varressa, mutta tässähän sitä ongelmaa ei ollut.

Kuvassa Museum Hostellin pihalla… Lisää Koperista: Koperin ihana keskiaikainen vanhakaupunki

 

Hotel Oceano – Sintra, Portugali (45 e/yö, vietimme 4 yötä)

Sintrassa majapaikkamme sijaitsi valtameren rannalla, Praia das Macasissa, 10 kilometriä keskustasta. Neljä yötä maksoi 180 euroa.

Plussaa:

+ valtameri ja rannan läheisyys, upeat rantamaisemat

+ ympäristö melko rauhallista, ei mitään isoja hotellikomplekseja ihan vieressä

+ pieni ja kodikas hotelli

+ hotellin aamiainen oli hyvä, vaikka vihanneksia ei ollut (leivospöytä oli erityisen runsas, mutta tarjolla oli myös hedelmäsalaattia, munakokkelia ja pekonia)

+ huoneen ikkunasta näkyi Praia das Macasin ranta

+ ravintola hotellin yhteydessä oli erinomainen

+ edullinen vaihtoehto kauempana pahimmista turistiryysiksistä

+ museoraitiovaunu lähtee hotellin edestä

Miinusta:

  • matkat bussilla keskustaan ja nähtävyyksille veivät aikaa, vaikka bussiyhteydet olivat ihan hyvät (rauhallisuus, maisemat, ranta ja valtameri kyllä korvasivat tämän)
  • huone oli aika pieni ja ahdas, sänky oli kahdelle kapea ja siinä oli vain yksi peitto irrallisella lakanalla, eli ei pussilakanaa (kaapissa olisi ollut lisävilttejä, jos niitä olisi tarvittu), sänky myös natisi aika tavalla, mutta nämä ei kuitenkaan olleet mitään kovin suuria haittoja
  • vanha pieni kuvaputkitelevisio (vaikka en minä nyt televisiota hirveästi katsele, niin kuvaputkilaitteita en oikeasti katsele, koska en siedä niiden välkettä)
  • kylpyhuoneessa oli vain amme, jollaista en halunnut käyttää
  • vain kädessä pidettävä suihku, eli hiusten peseminen oli aika hankalaa taiteilua ammeen pohjalla liukastellen, kun toinen piti suihkua pään päällä

Hotellin aamiaishuone: (aamiaisesta löytyy kuvia Sintran jutusta.)

 

Plus Berlin – Berliini, Saksa (49,66 e/yö, vietimme neljä yötä)

Jonkinlainen hotellin ja hostellin yhdistelmä.  Sijaitsee Berliinin itäpuolella värikkäässä Friedrichshainin kaupunginosassa lähellä Spree-jokea, Oberbaumin siltaa ja East Side Galleryn toista päätä. Alexander Platzille on hotellilta noin kolmisen kilometriä.

Plussaa:

+ huoneessa tilaa riittävästi, ehkei nyt ihan tanssisalia tarvittaisi, mutta tästä ei paljon puuttunut

+ hotellissa oli ravintola

+ aamiainen (erillismaksusta)

+ huoneessa oli tilava kylppäri ja suihkukaappi (tosin suihku oli vain ylhäällä kiinni)

+ huoneessa oli tallelokero!

+ sopii sellaisille, jotka haluavat hieman erikoisempaa hotellikokemusta, mutta kuitenkin huokeaan hintaan

+ hinta/laatusuhteeltaan hyvä

+ katutaide!

Miinusta:

  • jonkinmoista meteliä öisin käytävillä, joten korvatulpat olivat tarpeen
  • yhtenä iltana meitä ei tultu palvelemaan ravintolassa

Huone oli iso ja korkea. Siellä oli isot ikkunat niin korkealla, että piti kiivetä ikkunalaudalle, jos halusi nähdä ulos (tietysti kiipesinkin).

Kalustus:  sängyt, kirjoituspöytä, kova nahkasohva, vaatekaappi, iso peili. Kaapissa tallelokero.

Rakennus oli melkoisen iso ja sokkeloinen, vanha koulurakennus vuodelta 1891. Vaikuttavan suuria portaikoita ja muutenkin aika jännittävänoloinen paikka. Berliinin katutaide oli käytävillä, aulassa ja sisäpihalla näkyvästi esillä.

Plus Berlinissä on käsittääkseni myös isommille porukoille sopivia hostellihuoneita, joten nuorta porukkaa oli aika paljon. Sopiikin ehkä hyvin ”nuorekkaampaan makuun”. Meillekin tämä sopi ihan hyvin, vaikka meillä onkin ikää kertynyt, olemme ilmeisesti mieliltämme nuoria…?

Sauna ja uima-allaskin olisi ollut, mutta emme ehtineet käydä niitä edes vilkaisemassa, koska päivät menivät ympäri Berliiniä kolutessa ja huoneessa vietettiin lähinnä vain yöt.

Berliinissä katutaidekierroksella

Syksyisiä Berliinin kuvia

Loppusanat:

Matkablogeja jonkin verran seuranneena kuvittelisin, että 50 euroa (eli yhdelle maksettavaksi jää 25 euroa) yöstä on aika minimaalinen budjetti, ellei nyt sitten ole kyse jostain hostellidormeissa majoittumisesta, mitä me emme harrasta. Yksin tästä tasosta saisi todennäköisesti maksaa saman hinnan kuin me maksamme kahdelta, koska yksin matkustaminen tulee yleensä aina kalliimmaksi. Jos haluaisimme päästä vielä halvemmalla tai tosi halvalla, meidän pitäisi tyytyä vähintään jaettuihin kylpyhuoneisiin ja sellaiset taas eivät ole minun juttuni (mies kyllä selviäisi vähemmällä ja on selvinnytkin, silloin kun on matkustellut yksinään).

Majoitukset etsimme aina hotelleista tai vastaavista majoituslaitoksista. Mitään airbnb:tä en periaatesyistä kannata, kun ajattelee, miten sellainen systeemi voi levitessään tehdä paikallisten ihmisten asumiselle ja viihtyvyydelle hallaa. Tämä on vain minun mielipiteeni. Tunnen ihmisiä, jotka ovat airbnb-majoituksia käyttäneet ja jokainen tekeekin oman valintansa tarpeittensa mukaan. Itse haluan stressata mahdollisimman vähän siitä, voiko majoittajaan luottaa ja onko asumus sellainen kuin on luvattu jne. Ihan hyvin voin lyhyet reissuaikani asua hotellissakin. Toki esimerkiksi oma pieni keittiö on kiva ja tästäkin jutusta löytyy tosiaan yksi keittokomerollinen vaihtoehto.

Tietenkin matkailu on monin paikoin räjähtänyt aika lailla käsistä ja se on saanut miettimään omaakin matkustelua: mitä minulla on ihan oikeasti tarve päästä näkemään ja kokemaan, ja mikä on ekologista? Ei ole esimerkiksi järkevää lähteä sellaisiin ryysiksiin ja turistirysiin, joissa en hyvin todennäköisesti viihtyisi, vaikka ne olisivat kuinka kuuluisia paikkoja. Lentämistä tulen tässä lähiaikoina pohtimaan ihan omassa postauksessaan, siis lentämisen jättämistä, paristakin painavasta syystä, joista kumpikaan ei ole raha (vaikka rahaakaan ei kyllä ole liioin tuhlattavaksi). Ja taidanpa siinä jutussa sitten kertoa vähän tulevista matkasuunnitelmistakin.

Noin yleisesti ottaen, majoituksia on ollut laidasta laitaan. Jossain on ollut ”puutteita” ja hyvinkin yksinkertaiset puitteet, jossain muualla taas on ollut ”kaikki kohdallaan”. Samalla rahalla on saanut maasta, kaupungista ja sijainnista riippuen vähän erilaista varustetasoa. Kaikkialla on kuitenkin ollut aina siistiä ja puhdasta ja vähintäänkin sängyt, vessa ja suihku ja suljettava ovi. Tähän mennessä 50 euron yöbudjetti on ylittynyt huomattavasti vain yhdessä maassa, Espanjassa. San Sebastianissa ja Bilbaossa oli pakko joustaa parilla kympillä, koska toiveiden mukaista huonetta kahdelle ei vain löytynyt huokeampaan hintaan.

 

Bilbaon kissamummo – eli siellä oli sittenkin kissoja!

Meillä oli Bilbaossa keskiviikkona yksi kokonainen päivä. Edellisenä päivänä oli ehditty jo nähdä paljon, ainakin ne ’tärkeimmät’ (katso edellinen Bilbaon juttu tästä), joten tällä kertaa päätettiin matkustaa metrolla Indautxun asemalta Santurtzin asemalle, joka on melkein päätepysäkki. Se matka oli aika pitkä, mutta halusimme vielä nähdä valtameren. Sieltähän se sitten näkyikin. Tarkemmin sanottuna, satama.

Meidän oli tarkoitus kiivetä kukkuloille maisemia katselemaan. Kukkuloita olisi tietysti ollut lähempänä keskustaakin, mutta tällä kertaa seikkailtiin vähän kauempana, paikallisessa lähiössä, kai sitä sellaiseksi saattoi kutsua. Kävelimme ensin talojen välistä näkyviä kukkuloita kohti, vaikka mitään tietoa ei ollut mistään. Kadun varrella oli vuoronperään hedelmä- ja lihakauppoja, erikokoisia supermercatoja, vilkkuvilla risteillä varustettuja farmacioita sekä paljon lemmikkikoiria, niin kuin kaikkialla Baskimaalla, tai ehkä ylipäätään Espanjassa. Koirat, blääh, minä olisin halunnut tavata KISSOJA!

Päädyttiin sitten kiertämään kerrostaloaluetta ja pohdittiin, että pääseeköhän täältä nyt sittenkään mistään mihinkään ylös. Portaita nousemalla päätyi yleensä vain talojen pihoille. Osa taloista oli uudemman, osa vähän kuluneemman näköisiä. Pyykkejä roikkui ikkunoiden ulkopuolella jos jonkinlaisissa mielikuvituksellisissa häkkyröissä ja tellingeissä.

Nähtiin kuitenkin yhden talon pihalla, portaiden päässä, yksi ruskea KISSA. Ja minä kun olin jo ehtinyt luulla, ettei Espanjassa olisi yhtään kissaa! Kissa tuijotteli minua oman aikansa kaukaisuudesta, kun yritin maanitella sitä ja hiipiä samalla varovasti vähän lähemmäs. Sitten kun mieskin uskalsi astua portaille, kissa päätteli, että on parempi ottaa hatkat.

En saanut kissasta kunnon kuvaa, koska kamerassani on niin onneton zoom. En ymmärrä, miksei se voisi olla edes vähän parempi, koska miehen halpispokkarissakin on enemmän zoomia. Miehen kameralla otetussa kuvassa kissan sentään erotti, vaikka kuva oli tietysti muuten huonompi, koska kameran laatu on muuten mikä on. Minä olen zoomin puutetta lukuunottamatta omaan kameraani aika tyytyväinen. Olin aikoinaan ostamassa minijärkkäriä, mutta minulle saatiin myytyä tämä Sony, eikä minulla nyt jatkuvasti ole varaa kameroita ostella, joten saa kelvata niin kauan kuin kestää kovassa käytössä ehjänä. Kameran suhteen vaatimukseni on seuraava: käsilaukkuun kuin käsilaukkuun on mahduttava sekä kamera että pieni kolmijalka. En kanniskele mitään mötiköitä enkä putkia. Puhelimilla (eli läpysköillä) en kuvaile.

Aamu oli ollut viileämpi, mutta päivästä muodostui taas helteinen. Lopulta päädyttiin jostakin portista rinteelle, johon oli laitettu puita kasvamaan. Ei oikein tiedetty, mikä alue se oli tai saiko siellä kävellä, mutta ei meitä ainakaan kukaan tullut pois ajamaan. Hyvät kävelyreitit siellä kuitenkin oli. Ei jaksettu sitten kuitenkaan kiivetä ylös asti, kun alkoi jo tulla niin hirveän kuuma.

Kun lähdettiin alaspäin, meitä vastaan tuli kissamummo valkoista kissaa kanniskellen ja sylissään rutistaen. Olin jostain lukenut, että kissat ovat Espanjassa harvinaisia lemmikkejä ja melkein kaikilla on koira. No, koiria kyllä näkyikin kaupunkikuvassa sen verran runsaasti, että sitä ei ollut vaikea uskoa. Etenkin kaikenlaiset pienemmät puudelit tuntuivat olevan mummojen suosiossa. Mutta täällä, Santurtzissa, se kissamummo sitten viimeinkin asui! Mummo tietenkin puhui meille jotain, ilmeisesti kissastaan. Mies nyökkäili ja hymyiltiin, vaikkei mitään ymmärretty.

Tuolta se kissamummo lähestyy, kissa sylissä maukuen… (oli minulla siitä lähempääkin kuva, mutten kehtaa laittaa vieraista ihmisistä)

Alhaalla kaduilla touhu oli muuttunut entistä eläväisemmäksi. Siellä oli ihmisiä, kaikenikäisiä, lapsista vanhuksiin. Kirkon edessä lapset leikkivät, en sitten tiedä, oliko siestan aikaan koulusta vapaata. Eivät ne ainakaan missään sisällä olleet. Ostettiin kahvilasta tonic vesi ja olut. Istuttiin juomaan.

Huomattiin, että siinähän on ihan vieressä metron toinen sisäänkäynti. Siitä pääsi jollain ihmeen funikulaarilla alas metrolle. Metroasemat olivat yleisesti ottaen inhottavan meluisia ja akustiikaltaan huonoja. Meteli oli suorastaan korvia hajottava, kun juna lipui asemalle. Portit varmistivat joka paikassa vähintään pariin tai kolmeen kertaan, ettei kukaan vain pääse matkustamaan pummilla. Lippua tarvittiin myös ulospääsyyn.

Mentiin metrolla casco viejoon eli vanhaan kaupunkiin. Päädyttiin suoraan hissillä ulos aurinkoon, yllättäen juuri sinne, minne oltiin menossa: lähelle Begonan basilikaa, isojen Mallona-portaiden yläpäähän (niitähän me ei oltu vielä nähtykään…)

Valitettavasti hautausmaa oli suljettu, mikä oli tietysti meille jonkinlainen pettymys. Juuri sinne me olimme olleet menossa. Se pieni kaistale, mitä yhdestä portista näkyi (niin että senkin suljetun portin takana oli vielä toinen muuri ja portti), hautausmaa näytti tosi jännältä ja mielenkiintoiselta. Siellä olisi ollut vanhoja ristejä ja melko rehevää, palmujakin. Mutta hyvin oli muureilla ja vielä niiden päälle asetelluilla piikkilangoilla varjeltu salaisuus tämä espanjalainen hautausmaa. Me ei oikein tätä ymmärretty, kun Suomessa hautausmaat ovat kaikille avoimia puistoalueita.

Jossain isoissa kaupungeissahan hautausmaat ovat niin suosittuja turistinähtävyyksiä, että joillekin hautausmaille on jopa pääsymaksut. Maaliskuussa juututtiin Prahassa jopa ruuhkaan hautausmaalla (linkki). Sinne ei kylläkään ollut pääsymaksua ja ehkä ruuhka johtuikin juuri siitä, enpä tiedä. Tämä Bilbaon hautausmaa vaikutti itse asiassa aika pieneltä. Kierrettiin muurit ympäri, kun etsittiin avointa sisäänkäyntiä, mutta eihän sitä sitten löytynyt, ei edes suljettua, paitsi se yksi. Eli mistään muusta kohdasta ei siis vahingossakaan päässyt edes kurkkimaan, minkälaisesta leposijasta oli kyse.

Sään puolesta oli ihan täysi kesä, + 26 astetta. Lähdettiin sitten alas portaita ja etsimään lounaspaikkaa. Vanhassa kaupungissa törmättiin toiseenkin jännännäköiseen okkultismikauppaan. Sekin oli aika hämyisen näköinen putiikki patsaineen, kivineen ja kynttilöineen. Vaikka kauppa oli siestan takia suljettu, voimakas suitsukkeen tuoksu leijaili ulos kadulle. Bilbaon vanhassa kaupungissa taisi olla vähän vähemmän ruuhkaa kuin San Sebastianin vastaavassa. Tai ainakin minulle jäi sellainen kuva.

Hotellille käveltiin San Fransisco -nimistä katua pitkin. Pitkä katu, jonne värikkyys, rastaletit, takorautaparvekkeet, pakettiautoihin lastatut elämää nähneet patjat ja huuto näytti kuuluvan. Päättelimme, että tuota katua ei ehkä pimeän aikaan kannattaisi kävellä. En sitten tiedä, mutta niin me vain päättelimme.

Minulla oli päänsärkyä, joten siirryin pariksi tunniksi huoneeseen lepäämään. Mies meni sillä aikaa kauppaan. Onneksi maltoin levätä, koska sillä ja lääkkeellä päänsärky meni ohi ja päästiin taas yhdessä ulos.

Iltakävelyllä suuntasimme katsomaan läheistä härkätaisteluareenaa. Pitihän sellainen nähdä, kun kerran Espanjan maalla oltiin. Se oli iso, korkea ja pyöreä rakennus. Bilbaon alueella härkätaistelut taitavat nimenomaan olla jonkinlainen perinne. Härkätaistelumuseokin olisi ollut, mutta se oli jo siihen aikaan illasta suljettu. Härkätaisteluja ei meidän vierailumme aikana myöskään järjestetty. Jos niitä olisi ollut, olisimme ehkä voineet mennä katsomaan sellaista. Niistähän voi toki olla montaa mieltä, enkä minä nyt varsinaisesti aio olla mitään mieltä. Olisi vain kiinnostanut kerran nähdä, jos olisi sellaiseen tarjoutunut tilaisuus. Mielipide olisi varmaan sitten ollut helpompi muodostaa.

Ihan tässä toro-areenan ovella oli tuollainen matadori-patsas…

Minusta kaupungilla oli kiva kävellä illan tullen, kun ilma oli vähän viilentynyt, mutta kuitenkin oli vielä mukavan lämmintä. Kävellä vailla päämäärää, niin ettei tarvitse suorittaa mitään tyyliin: nyt ollaan suuntaamassa johonkin tiettyyn paikkaan. Sen sijaan katsotaan vain mitä eteen tulee. Nähtiin se jännä lasiseinäinen rakennuskin. Ja paljon koulupukuisia lapsia, joita aikuiset taluttivat (ilmeisesti) kotiin vasta myöhään illalla. Täälläpäin maailmaa se elämä ei taida olla lapsillakaan niin vapaata kuin Suomessa. Johonkin kirkkoonkin eksyttiin sisälle (sinne ei ollut pääsymaksua).

Torstaiaamuna lähdimme kävelemään matkalaukkujen kanssa Plaza Moyualle, josta lähti bussi lentokentälle. Bussimatka ei ollut kovin pitkä. Oltiin sen lähtöpaikka katsottu jo aikaisemmin. Hieno rannikko näkyi Bilbaon kentältä noustessa. Meri, jyrkänteet, hiekkarannat ja vihreät vuoret. Kone oli myöhässä noin 45 minuuttia, koska Pariisissa oli ollut lennonjohdon lakko. Koneessa oli muutama muukin suomalainen meidän lisäksi, kyllä me niin oudon kielen puhujat erotettiin. Pariisissa nähtiin Eiffel-torni lentokoneen ikkunasta. Pariisin lentokentästä kerron sitten jossain vaiheessa enemmän. Samoin ongelmastani lentämisen kanssa. Minä kun en oikein tiedä, pitäisikö se (lentäminen) lopettaa vai ei. Ainakin siinä olisi syytä pitää pitempi tauko ja keksiä tilalle vaihtoehtoisia matkustustapoja. Ja senkin jälkeen se olisi varmaan syytä jättää aika vähälle.

Mitä tässä nyt vielä Bilbaosta sanoisi? Miten minä joskus saatoinkaan ajatella, että pitääkö meidän nyt San Sebastianin lisäksi Bilbaoonkin mennä…? No, kyllä kannatti. Bilbao on kaikkea muuta kuin tylsä.

chilitukka

Rosoinen ja värikäs Bilbao, aito kaupunki

Bilbao näyttää heti ensisilmäyksellä ihan erilaiselta kaupungilta kuin San Sebastian. Vähän modernimmalta, eikä ihan niin ’hienostuneelta’. Kun harhailimme bussilta hotellille, ei belle eepokista ollut tietoakaan. Mutta Bilbaosta löytyy silti oma rosoinen viehätyksensä. Yhtälailla kuin ihastuin San Sebastianiin, ihastuin myös Bilbaoon.

Bilbaossakin on kaunis vanha kaupunki, casco viejo, josta löytyy kapeita kujia ja takorautaparvekkeita. Mutta Bilbaossa on myös futuristinen puolensa. Bilbao on rosoinen, värikäs, eloisa, monenkirjava, uusi ja vanha… Täynnä tyylikkäästi pukeutuneita ihmisiä. Paljon muutakin kuin Guggenheim.

Olin joskus aikaisemmin kuvitellut, että Bilbao saattaisi olla tylsempi kuin San Sebastian. Mutta ei Bilbao ollut vähääkään tylsä! Enhän minä siitä etukäteen paljon mitään tiennyt, mutta oli tosi kiva kierrellä sellaisessa kaupungissa, josta ei arvannut, mitä kaikkea siellä voisi tulla vastaan. Ainakaan vielä Bilbao ei vaikuttanut mitenkään liiallisen turismin kyllästämältä, vaikka Guggenheim kuulemma väkeä vetääkin.

Erikoista arkkitehtuuria…

Bilbao osoittautui nopeasti mielenkiintoiseksi kaupungiksi. Se oli ehkä vähän hektisempi ja levottomampi kuin San Sebastian. Yhteiskunnan eri kerrokset ja etniset ryhmät näkyivät myös katukuvassa enemmän. Liian hektinen se ei kuitenkaan minun mielestäni ollut. Jos nyt vertaa vaikka vuosi sitten vilkaistuun Italian Triesteen, jossa pelkkä keskustan pakokaasu ja melusaaste tuntui epämiellyttävältä, vaikkei se taida olla edes väkiluvultaan Bilbaon kokoinen.

Viileää Bilbaossa ei syyskuun puolivälissä ollut, vaan melkein heti, kun bussista oli astuttu ulos, alkoi tulla kuuma. Lämpötila kipusikin molempina päivinä +26 asteen paikkeille. Shortseille ja aurinkovoiteelle oli vihdoinkin käyttöä.

Bilbao on sen verran isompi kaupunki kuin San Sebastian, että eksyttiin (tai ainakin harhailtiin) muutamaan otteeseen. Ensin ei meinattu löytää hotellille, koska kaikki katukyltit olivat baskin kielellä. Lopulta Ibis kuitenkin löytyi, eli ei kun kamat huoneeseen ja sitten ulos aurinkoon.

Jo ensimmäisenä päivänä tehtiin aikamoinen kävelykierros. Illalla minulla oli jalat nilkoista alaspäin ihan kipeät. Air Force Oneillani pystyy kyllä kävelemään vähän pitempiä matkoja, ennen kuin jalkapohjat ja nilkat kipeytyvät, mutta eivät nämäkään kengät ihan määrättömien matkojen talsimiseen sovellu. Kengät ovat kuitenkin hyvä hankinta ja aion ostaa samanlaisia kenkiä jatkossakin, sitten jos ja kun nämä nykyiset joskus hajoavat. Hyvät ja tukevat kävelyyn, mutta eivät näytä liian urheilukengiltä, vaan ovat sillä tavalla siistit, että niillä kehtaa tallustella melkein joka paikkaan. Eli matkoilla ne ovat erityisen käytännölliset, kun kenkiä ei kuitenkaan mahdu mukaan kovin montaa paria.

Ensin käveltiin vanhaan kaupunkiin, eli casco viejoon. Matkalla sinne nähtiin mm. kaunis vanha asemarakennus (kuvat alla).

Vanhassa kaupungissa syötiin ravintola Pentxossa, joka oli tarkka Tripadvisor-tähdistään… (katso juttu Baskimaan ruuista tästä linkistä). Kirkkoon olisi ollut pääsymaksu, joten sinne ei menty (kyseisen kirkon ovi näkyy kuvassa alla).

Vanhassa kaupungissa oli ihan kivoja katuja ja jänniä putiikkeja, siis muutakin kuin pelkkää turistikrääsää. Esimerkiksi Tarot Reading –paikka, jossa oli ”Zombie Tarot” –kortit ikkunassa, oli aika mielenkiintoinen. Aika hämyisen oloinen mesta Helsingin new age –putiikkeihin verrattuna. Toisena päivänä taisin ostaa jotain pientä AleHop-nimisestä krääsäkaupasta, mutta se ei ollut varsinaista turistikrääsää, vaan esimerkiksi 5-vuotiaalle kummitytölle löytyi sellainen kiva kassi, jonka saa itse värittää. Toivottavasti tytöllä ei semmoista vielä ole…

Nunniakin nähtiin, tai en tiedä, mitä nämä valkopukuiset olivat…

Joen rannassa oli värikkäitä taloja ja sieltä löytyi myös mielenkiintoista katutaidetta. Käväistiin joen toisella puolella ihailemassa ”chilitukkaa”, samalla kun odotettiin kauppahallin avautumista. Mercado de la Ribera on hieno rakennus sekin. Siinä on ikään kuin sekoitettu uutta ja vanhaa. Myös peililasia oli käytetty ja muut rakennukset heijastuivat siitä kohtaa kivasti. Peililasiin törmättiinkin Bilbaossa siellä sun täällä. Kauppahallissa oli paljon kaikenlaisia lihoja, hienon näköisiä pintxoja ja tapaksia ynnä muuta muuta ruokatavaraa.

Alla näkymä kauppahallin ikkunasta…

Mies osti meille kauppahallista mandariineja ja pysähdyttiin syömään niitä joen rantaan. Siitä jatkettiin joen vartta pitkin kohti Guggenheimia. Ei se mikään lyhyt kävelymatka ollut sekään. Talot olivat kivan värikkäitä ja niissä oli paljon jänniä lasisia ulokkeita tai erkkereitä.

Bilbaossa on myös paljon siltoja…

Matkan varrelta löytyi mm. jännät polkimet ja muita kuntoiluvempeleitä…

Zubizurin silta ja se takana kohoavat pilvenpiirtäjät ovat aika futuristinen näky. Silta näytti minusta pelottavalta, enkä ensin meinannut uskaltaa lähteä ylittämään sitä. Suostuin sitten, kun huomasin, että seuraavassa sillassa olisi ollut aika rankan näköiset monikerroksiset raput. Joku silta siinä kuitenkin piti ylittää Guggenheimin puolelle päästäkseen.

Joo, en todellakaan halua kiivetä noita ihan älyttömiä portaita tuolla… (kuva alla)

Niin, se Guggenheim. Moderni arkkitehtuuri ei aina ihan sytytä, mutta kaikki modernit rakennukset eivät suinkaan ole rumia, tai eivät ainakaan ihan hirveän rumia… En nyt oikein tiedä, mitä olisin tästä Guggenheimista mieltä. Ainakaan ulkopuolelta se ei tehnyt mitään kovin suurta vaikutusta. Näin vertailun vuoksi toteaisin, että Helsinkiin kohoaa minun mielestäni usein melko rumia rakennuksia, mitään kuitenkaan tässä erityisesti yksilöimättä.  Olihan tämä Guggenheim erikoinen ja varmaankin se nykytaiteen museona ajaa asiansa. Sitä en kyllä ymmärrä, miksi asuinrakennuksista tai kaikista julkisista rakennuksista pitää tehdä nykyään harmaita, teräksisiä, lasisia jne. Haluaisin iloisempia värejä. Kauniimpia taloja. Sellaisia kuin joskus kauan sitten oli. Vaikka joskus belle eepokilla. Jotkut futuristiset rakennukset tai kaupunkimaisemat saattavat miellyttää silmää, mutta niissä täytyy sitten olla joku tasapaino, symmetria, kauneus tms., tai pitäisi sopia ympäristöön jotenkin. No joo, en osaa sanoa tästä Guggenheim-rakennuksesta muuta kuin että aika iso, erikoinen, monimutkainen, käsittämätönkin, tulipahan nähtyä. Alla Guggenheimin hämähäkki.

Tykkäsin enemmän noista joen toisella puolella olevista taloista.  Seuraava kuva. Ihan siitä Guggenheimin pihalta kuvattu…

Emme me Guggenheimissa sisällä käyneet, eikä todellakaan tultu Bilbaoon Guggenheimin takia, joten ihan turha mitään Guggenheimia olisi minun mielestäni sitä varten Helsinkiin rakennella, että ihmiset nimenomaan sellaista tulisivat katsomaan. Ainakaan minä en valitsisi ulkomailta matkakohdetta sillä perusteella. Onhan se ehkä jonkinlainen lisä mahdolliseen muuhun tarjontaan ja tässä Bilbaon tapauksessa on kaiketi koko kaupunki noussut uuteen kukoistukseen tämän Guggenheimin avulla, mutta niin kuin sanoin, emme menneet katsomaan, minkälainen se olisi ollut sisältä. Ja minä en siis edes ole ihminen, jota eivät museot tai taidemuseot kiinnostaisi. Nykytaide nyt vain… noh, joskus vähän tökkii. Ja ehkä tässä on sekin, että se on vähän liian sellainen ”pitää nähdä” -paikka. Tottahan toki mekin Guggenheimin luo vaellettiin, kun se kerran siellä oli, mutta siihen se sitten jäikin…

Vesitaideteos siinä ulkopuolella oli kyllä kiva ja mielenkiintoinen ja olisin voinut jäädä siihen pitemmäksikin aikaa ihmettelemään. Mies vain olisi voinut alkaa hermostua, jos olisin jäänyt koko illaksi siihen kyykistelemään ja samoja vesiä kuvailemaan… 🙂

Bilbaon Guggenheim muistutti joltain puolelta katsottuna isoa teräslaivaa ja ulkopuolellakin oli ihan riittävästi (ilmaista) nähtävää. Innostuin siis kuvailemaan vesiä, tai mitä lie suihkulähteitä, jotka ilmestyivät maasta ja katosivat räiskähtäen. Turisteja ei ollut ainakaan syyskuussa mitenkään häiritsevän paljon, joten Guggenheimin liepeillä oli ihan mukavat oltavat.

Ehkä ihmiset kuvaavat useammin Guggenheimin kukkakoiraa kuonon puolelta, niinpä minä kuvailin takapuolelta… SE KUULUISA KUKKAKOIRA:

Guggenheimin terassilla ostimme juomat. Minä valitsin viiden euron tuorepuristetun appelsiinimehun (kai sitä nyt voi vähän ylikalliisiin nautintoihin investoida, kun ei kerran museoon sisällekään menty) ja mies sai Heinekenin, eli suomeksi ”heinäkengän”, oluen, mitä se ei olisi halunnut Espanjassa juoda. Olin siinä vaiheessa kaikesta kävelystä jo aika väsynyt, mutta silti päätettiin kävellä vielä toista reittiä takaisin hotellille. Kotona voi sitten löhöillä, vai miten se menikään…?

Taidan kertoa toisesta Bilbao-päivästämme vielä erillisessä jutussa. Näitä juttuja on vähän vaikea koostaa ja joskus niistä saattaa tulla vähän liian pitkiä… San Sebastianistakin riittäisi tarinaa vielä ainakin yhteen tiedemuseosta kertovaan juttuun. Samoin majoitukset ovat vielä käsittelemättä. Ja Pariisin lentokenttä… 🙂

Linkit Baskimaan reissun edellisiin juttuihin:

Baskimaan vihreä rannikko ja ihanat kaupungit (kuvia sekä San Sebastianista että Bilbaosta)

Patikointia San Sebastianin maisemissa

Kaunein koskaan näkemäni kaupunki (San Sebastian)

Otuksia leivän päällä (eli Baskimaan parhaat sapuskat…)

Joka tapauksessa: Bilbaoon kannattaa kyllä mennä ja tutustua. Se on oikeasti ihana ja aito kaupunki.

Otuksia leivän päällä

Eli Baskimaan parhaat sapuskat…

Pintxoja ja muita Baskimaan sapuskoja kehutaan kovasti joka paikassa, joten kyllähän niitä teki mieli päästä testaamaan. Pintxot ovat siis paikallisia tapaksen korvikkeita, leipäpaloja, joiden päälle on aseteltu mitä mielikuvituksellisempia pikku annoksia, yleensä tikkuun pujotettuna. Niitä löytyi helposti sekä San Sebastianin että Bilbaon baaritiskeiltä. (Yllä olevassa kuvassa on tarjolla herkkuja Bilbaon kauppahallista, Mercado de la Riberasta).

San Sebastianissa on myös suuri määrä Michelin tähti –ravintoloita. Se onkin sitten eri juttu, kiinnostavatko Michelin tähdet meitä, tavallisia tallaajia, joilla ei ehkä ole rahaa tai aikaa istuskella tuntikausia nautiskelemassa tähtielämyksistä. Ja eikö niistä tähdistä jää vähän nälkäiseksi? Ei niin, että olisin päässyt ikinä sellaisia pöperöitä maistelemaan, mutta olen nähnyt niistä kuvia. Haha. Minulle ei riitä, että ruoka on hyvää. Sitä on myös oltava tarpeeksi.

Mutta joo, siirrytäänpäs sitten vähitellen jutun aiheeseen eli siihen, mitä me San Sebastianissa ja Bilbaossa söimme…

Seuraavassa kuvassa näkyy ravintola Pentxon pintxoja Bilbaon vanhassa kaupungissa ja mieheni pelaamassa rahapeliä.

Minulle sopisi hyvinkin etelämaalainen elämäntyyli, jossa paksummin syötäisiin illalla tai jopa myöhään illalla. Miehelleni iltamässäilyyn taipuminen olisi kovempi pala, joten yleensä söimme Baskimaan reissun aikana iltapäivällä, jotakuinkin kolmen tai neljän maissa (yleensä viimetingassa), lounasmenuun, johon kuului alkuruoka, pääruoka, jälkiruoka, leivät ja juomat. Mies halusi nimenomaan löytää aina tällaisen lounaspaikan, koska oli jo aikaisemmilla Espanjanmatkoillaan tottunut niihin ja kokenut ne hyviksi. Illalla söimme sitten toiseen otteeseen, jotakin pienempää, esimerkiksi pintxoja tai patongin väliin tungettua espanjalaista perunamunakasta tai salaattiannoksia.

Ravintoloissa ei useinkaan puhuttu ollenkaan englantia (hotelli Ibiksen ravintolaa lukuunottamatta) ja aika vähäistä sen osaaminen oli kaikkialla muuallakin Baskimaalla. Myöskin englanninkieliset ruokalistat olivat harvinaisuus. Onnistuimme kuitenkin tekemään tilaukset kielellä, jota emme osanneet, mikä kieli se nyt sitten olikaan…? Kyllä ne siellä Holaa huutelivat, mutta ruokalistat ja kadunnimet taisivat kuitenkin olla Baskimaan omalla kielellä, euskaralla. Ei siis välttämättä tiedetty, mitä ruokaa pöytään milloinkin ilmaantuisi, kunhan arvailtiin…

Ekana iltana, San Sebastianissa, olimme tosi väsyneitä, emmekä halunneet tunkea ihmisiä pullisteleviin pintxo-paikkoihin. Siksi vain valitsimme jonkun tyhjännäköisen ravintolan , vaikka niin ei mukamas koskaan saisi tehdä, pitäisi vain mennä sinne, minne muutkin menevät, joopa joo… Jonot, tungos ja seisomapaikat eivät vain ole minulle mikään ihanteellisen ruokapaikan merkki, eivät ainakaan pitkän ja rasittavan matkustuspäivän jälkeen. Ravintolan pöydät alkoivat kuitenkin meidän saapumisemme jälkeemme täyttyä tasaiseen tahtiin. Eli kyllä sinne muutkin eksyivät.

Halusin ehdottomasti syödä Espanjassa paellaa ja valitsin paellan, jossa oli meren ja maan elukoita, koska se sattui olemaan ainoa tarjolla oleva sitä lajia. Olin myös ollut näkevinäni jotakin sen näköistä pannulla tiskin takana ja se oli näyttänyt nopeasti vilkaistuna ihan syötävältä. Ajattelin, että jos siinä on jotain simpukoita päällä, nehän voisi siirtää pois… No, pöytään kannettiin pannu, jossa oli isoja rapuja, simpukoita ja mustekalarenkaita, kananpaloja (joita olisi saanut olla enemmän kuin pari) ja ties mitä otuksia…? Ja tietysti riisiä, papuja (?) ja sen sellaista, noh, jotain vihreää ainakin. Siis joo, jotain simpukoita ja matoja siinä tosiaan oli, en ole ihan varma, kun en otuksia tunne enkä tiedä.

Ravuista tykkään kyllä, namnam, mutta mustekalaa en halua syödä (joskus Kreikassa olen pienen palan maistanut ja oli liian sitkeää, eli en sellaiseen hampaillani kajoa). En myöskään haluaisi syödä simpukoita tai mitä lie limaisia mato-otuksia, vaikka nyt maistoinkin niiden sisuksia vähän. Ilmeisesti juuri niissä (?) oli outo (ehkä vähän pistävä) haju, vaikka ne eivät maistuneetkaan mitenkään pahalle, eivätkä ne olleet erityisen limaisiakaan. Paella ei ollut minusta mitenkään erityisen hyvän makuista, ainoastaan ravut ja kananpalat olivat hyviä, ja minua pyörrytti jo syödessä. Pistin pyörrytyksen väsymyksen ja matkarasituksen piikkiin. Olin kuitenkin herännyt aamulla Suomessa kukonlaulun aikaan, lentänyt ensin Pariisiin, pyörinyt Charles de Gaullen kentällä kuutisen tuntia, lentänyt sieltä Bilbaoon ja matkustanut vielä bussilla San Sebastianiin. Pyörrytti ja heikotti, ja ei kai se siinä vaiheessa ainakaan ruuasta voinut vielä johtua…

En siis loppujen lopuksi tiedä, tuliko se outo kohtaus, johon heräsin noin puolentoista tunnin päästä nukkumaan menosta, ruuasta, lentorasituksesta vai mistä, tai oliko se allerginen kohtaus…

Heräsin jonkinlaiseen outoon oloon, vedin tulpat korvista ja huomasin, että meteli kadulla jatkui edelleen. Tiedän kyllä, että olen allerginen joillekin syötäville asioille ja ne ovat nimenomaan sellaisia ”oudompia” syötäviä tai ruoka-aineita, joita voisi pitää myös jopa lääkkeinä tai myrkkyinä, riippuen tapauksesta. Jonkinlaista allergiataipumusta tässä siis on, niin että pitäisi muistaa olla varovainen, mutta aina ei vain muista tai älyä… Kohtaus kuitenkin muistutti yhtä sellaista kohtausta, jonka sain kerran, olikohan se viime vuonna, kun olin syönyt ystäväni kanssa kiinalaisessa ravintolassa. Silloin olin syönyt sienikeiton, enkä ollut tullut ajatelleeksi, että kiinalaiset voivat käyttää ruuissaan sellaisia (myös luontaislääkinnässä käytettyjä) sieniä, joille olen allerginen. Vaikea kuitenkaan siitäkään sanoa, mikä kohtauksen lopulta aiheutti. Nytkin alkoi joka tapauksessa pistellä ja poltella niskassa, hartioissa ja käsivarsissa. Pelästyin sitä kovasti ja sydän alkoi hakata. Hitto, tässähän ollaan ulkomailla, eikä täällä juuri kukaan osaa edes englantia, jos tässä pitää johonkin sairaalaan lähteä… Että kyllähän siinä pieni paniikki iski. Herätin tietysti miehen. En ollut ajatellut, että meren elävät tai mikään muukaan paellassa voisi mitään allergiaa aiheuttaa. Mutta ovathan ne simpukat, tai mitkä lie otukset, ihan outoja, enkä ollut sellaisia ennen syönyt. Onneksi kohtaus meni ohi vettä juomalla ja pääsin uudelleen nukkumaan. Aamulla olin taas ihan kunnossa, valmiina San Sebastianin patikkapoluille. Siinä sitten päätin, että mitään epämääräistä ei enää syödä, jätetään matoset ensi kerralla linnuille, mutta mitäs vielä, seuraavana iltana oli taas epämääräisiä otuksia leivän päällä…

Alla kuvia supermarketin irtotavarasta…

En voisi varmaan koskaan lähteä esimerkiksi Aasiaan, koska en tiedä, mitä siellä voisin tai uskaltaisin syödä, kun ruoka on näin kummallista jo Espanjassakin… No, eipä tässä mitään asiaa mihinkään Aasiaan olekaan. Jos lähtisin johonkin niin kauas, pitäisi olla rahaa luksukseen, esimerkiksi johonkin risteilyyn, jossa täysihoito pelaisi ja laiva lipuisi siististi satamasta toiseen. Elikkä suomeksi sanottuna: sellaista ei tule koskaan tapahtumaan. Sitä paitsi, tämän Espanjan matkan jälkeen tajusin viimeistään, että lentäminen on pakko jättää vähemmälle Euroopankin osalta… Tulen tästäkin kertomaan tarkemmin jossain vaiheessa… Sukseehan on tällä blogilla aivan valtaisa, joten varmaan siellä odotellaankin jo herkullisia mietteitäni lentämisestä… hahah. Painavaa sisältöä täällä riittää suosiosta huolimatta. Ellei jopa maahan painavaa. 😉

Mutta joo, yritän sitten pysytellä ”tavallisessa” ruuassa… Kun ei sitä ikinä voi tietää, mille erikoisuudelle satunkin olemaan allerginen. Ja mitähän se ”tavallinen” ruoka sitten on, ja mitä ei? Omassa arkiruuanlaitossani käytän aika paljon mausteita, tykkään niitä joka mössöön heitellä. Ruuanlaitto on muuten semmoinen välttämätön paha, on vain pakko olla kohtuullinen kokki, kun ns. valmissafkojahan minä en arvosta yhtään, eli ruokakaupoissa tietynlaisten teollisten valmisteiden osastot on minulle täysin tuntemattomia. Mitä mausteisiin tulee, en nyt mistään liian tulisesta tykkää, kyllä ruuan oma makukin pitää tulla esiin, mutta kuitenkin mausteita menee. En ole tietääkseni ainakaan millekään sellaiselle mausteelle allerginen, mitä itse käytän, mutta eihän sitä aina oudoista mausteistakaan voi tietää…

Tällä matkalla olin siis myös päättänyt ottaa leivät ruokavaliooni, siis nämä vehnäleivät, joita en kotioloissa syö. Muuten ruokailuhommat olisivat menneet niin hankaliksi, ettei mistään olisi tullut mitään. Nyt ei ollut kauheasti väliä, vaikken ravintoloiden ruokalistoja ymmärtänytkään. Minulle kelpaa kaikki, kunhan se ei ole makkaraa tai outoja (limaisia, sitkeitä tms.) otuksia (makkaroistakin kelpaa ns. suolamakkarat, meetvurstit, salamit tms.). Eli minun pitäisi olla melko kaikkiruokainen…?

Ekana päivänä löydettiin lounaspaikka, jossa alkuruoka, pääruoka, jälkiruoka, juomat ja leivät maksoivat 13 euroa per nuppi. Minulle kannettiin pöytään tosi hyvä ja ISO tonnikalasalaatti (mixed salad tai ensalada mixta, jossa oli aina tonnikalaa ja kananmunaa). Valitsemani pääruoka taas oli kuin suoraan nuoruusmuistoistani Englannin maalta: teinit ihmettelevät meininkiä isäntäperheessä, kukaan ei näytä olevan kotona ja on hirveä nälkä, paetaan salaa iltahämärissä avoimesta takaovesta, jätetään se apposen auki ja juostaan lähimpään fish and chips –paikkaan, ostetaan annokset ja availlaan kääreet puistonpenkillä, syödään sormin ja juostaan takaisin, jee, kukaan ei huomannut.

Joo, sellainen fish and chips se oli, että aloin jo ihmetellä, että missäs maassa sitä oikein ollaankaan… Miehelle tuli taas lihaa, ranskalaisia ja paistettua munaa. Ja alkuruuaksi sillä oli joku ihmeen makkara ja juustolautanen (näkyy osittain alla olevassa kuvassa). Siis lautaselle levitettyjä leikkelemakkara- ja juustosiivuja.

Jälkiruokalistaa katsellessani älysin nopeasti, että kannattaa valita joku homemade-alkuinen. Mies valitsi suklaamoussen ja sai Lidlin Milbonan! Hahaha. Siinä ei ollut lukenut edessä homemade. Ainakin minua nauratti siinä vaiheessa aika makeasti. Etenkin kun minä sain hyvää kotitekoista vaniljakiisseliä tai mitä vanukasta se nyt sitten olikaan (vanillacream).

Paikan nimi oli muuten Koskol, eikä se ollut saanut ilmeisesti kovin hyviä arvosteluja, mutta minusta ruoka oli hyvää, ei minulla ollut valittamista. Ainakaan ruuan määrässä ei pihistelty eli annokset olivat isoja. Pääruoka nyt ei ollut mikään kovin ihmeellinen, mutta eipä se ollut sitä monessa muussakaan paikassa. Ja tietysti miehen jälkiruoka, Lidlin suklaamousse, oli huvittava yllätys.

Illalla päätettiin, että täytyyhän niitä pintxoja kerran kokeilla. Silloin oli alkanut sataa, vaikka päivät saatiinkin onneksi nauttia sateettomasta säästä. Mentiin läheiseen pikkupaikkaan, jonka nimi oli Lobo. Pintxot lojuivat tiskillä, niin kuin kaikkialla muuallakin, ja vapaana oli vain seisomapaikkoja oven vieressä. Ihmiset seisoskelivat myös siinä pintxotiskin vieressä, joku koirakin taisi ottaa lattialla rennosti. Luukku oli auki kadulle, niin että halutessaan saattoi istua myös ulkona kadulla luukun edessä, vähän sateelta suojassa. Televisiossa potkittiin jalkapalloa, niin kuin kaikkialla ja joka ilta. Siinä oli vastapäätä myös sellainen pieni kioskin kokoinen kauppa, josta sai hedelmiä, vettä ja muuta purtavaa. Kävimme siinä aika usein, koska sekin oli lähellä majapaikkaamme.

Aika huono kuva tämä näistä meidän pintxoista, mutta kuva kuitenkin… (alla)

Parit ekat pintxot olivat ihan hyviä. Toisessa oli kraavilohen tapaista ja sen alla pursuili punavalkoisia matoja, tai no, madon näköisiä. Sanoin miehelle, että ei ne mitään matoja ole, että eikö ne ole niitä surimeja? Surimit ovat kai jotain kalasta tai lihasta puristettuja juttuja? Selvitin asian myöhemmin Googlen avulla, koska oman pään sivistys ei riittänyt. No, en tiedä, mitä ne olivat ja saattoivat nekin kyllä raakoja olla. Miehen mielestä Espanjassa uskaltaa syödä raakaa kalaa, vaikka on myös maita, joissa hän ei tällaisia ruokia söisi. No, on tuo ainakin kerran tullut Tallinnasta syömästä ja yrjönnyt sen jälkeen melkein sisälmyksensä pitkin huushollia, joten Viro nyt on ainakin sellainen maa, jossa ei kaiketi kannata mitään ihmeempiä suuhunsa laittaa…?

No, ei me näistä pintxoista ainakaan kipeiksi tultu. Tosi hyvän makuista se kalaleipä oli, vaikka en minä tiedä, oliko se minun mielestä mitenkään kovin ihmeellistä, vähän erikoista toki, kun siinä oli niitä madon näköisiä kalan alla hienosti aseteltuna.  Pyysin miestä hakemaan vielä tiskiltä yhdet (eli kolmannet), joissa oli tonnikalan näköistä, mutta se onneton meni valitsemaan väärät, jotkut sellaiset, joissa oli jotain epämääräisiä otuksia. Kuinkas muutenkaan…?! Olin erottavinani imukärsän ja sen pistävän (edellisiltaisesta paellasta tutun) hajun erotin varmasti. Siinä vaiheessa se haju jo todella ällötti, elimistö varoitti, että älä nyt hyvä ihminen tuon hajuista otusta suuhusi pistä. En siis voinut niitä syödä. Joku voimakas maustekin siinä tuntui olevan, josta en kauheasti tykännyt. Mies sai syödä ne päälliset. Jälkeenpäin sanoin, että on ehkä parempi, etten tiedäkään, mitä kaikkea olen tässä taas syönyt, nimimerkillä ”sairaalassa tavataan”. No, hengissä selvittiin kuitenkin, mutta vannoin, että tämän jälkeen pysyttäisiin oikeasti kaukana kaikenmaailman omituisten otusten osastolta.

DA-DAA…

Voisikohan joku ystävällisesti kertoa minulle, mitä nuo madonnäköiset noissa säilykepurkeissa oikein ovat? Eivät kai ne sentään matoja ole, vai…? En tiedä, mutta jotenkin hurjan näköisiä joka tapauksessa…

Kun maanantaina palailtiin tiedemuseo Eurekasta keskikaupungille, mentiin Bar Erlaitz nimiseen paikkaan. Lounas: alkuruoka, pääruoka, jälkiruoka, leivät ja juomat maksoivat 11 euroa per naama. Mies sai aina lounaalla kokonaisen viinipullon, minä otin vettä. Tässä paikassa ei puhuttu englantia, eikä se muutenkaan vaikuttanut miltään turistipaikalta. Sielläkin oli pintxoja tiskillä, mutta meitä ne eivät enää kiinnostaneet, koska emme voineet mitenkään tietää, mitä niissä on. Lounaslistalta yritettiin arvailla jotain. Otin turvallisen ensalada mixtan. Pääruuaksi luulin saavani lohta tai jotakin kalaa, mutta sieltä tulikin lihaa ja ranskalaiset perunat. Jälkiruuaksi onnistuin saamaan juustokakkua. No, minulle nyt kelpaa mikä vain, kunhan se ei ole makkaraa tai niitä limaisia tai muuten outoja otuksia. Sain syödäkseni ja se oli pääasia. Ruoka ei edelleenkään vaikuttanut minusta mitenkään kovin ihmeelliseltä. Jostain syystä lounaspaikoissa soi aina taustalla 90-luvun alun teiniaikojen hittimusiikki, melkeinpä niitä kappaleita voisi klassikoiksikin kutsua. Nykyään tuskin enää mitään klassikoksi kelpaavaa tehdäänkään musiikin puolella. Ainakaan tämä vanha täti ei kuuntele nuorisomusiikkia.

Alkuruuat eli salaatit:

Pääruuat eli lihat ja perunat: (tätä lajia saatiinkin sitten jatkossa oikein olan takaa)

Jälkiruuat eli juustokakku ja vanukas:

Illalla mentiin Sansse-nimiseen baariin. Musiikki (tällä kertaa selvästi paikallinen sellainen) pauhasi ja televisiossa potkittiin jalkapalloa. Otin ensalada mixtan, koska olin jo oppinut, että se on varma ja turvallinen valinta paikassa kuin paikassa. Mies valitsi jonkun tomaattijutun ja saikin sen päällä sardiineita, joista ei ollenkaan tykkää (sardiinit ja sillit, yök, yök, se sanoo). Ilme oli hieman nyrpeä ja ihan näkemisen arvoinen. No, sardiinit siirrettiin minun lautaselleni, ja minä kyllä söin ne hyvällä ruokahalulla. Minun salaattini oli halvempi, mutta paljon isompi kuin miehen tomaattiannos. Ei siis olisi kannattanut valita hienoja sardiinitomaatteja.

Seuraavana päivänä siirryttiinkin Bilbaoon. Ensimmäinen ruokapaikkamme oli vanhassa kaupungissa, casco viejossa, sijaitseva Pentxo. Pentxo oli erittäin tarkka tripadvisor-tähdistään. Meidänkin pöytäämme lätkäistiin peräti kahteen otteeseen paikan käyntikortit, joissa meitä kannustettiin postaamaan arviomme tuota pikaa. Ravintolan edessä oli jopa omistajaa esittävä patsas. Ainakin olin huomaavinani yhdennäköisyyden ravintolassa häärivän vanhemman miehen ja kyseisen patsaan välillä. Englantia ei täälläkään puhuttu. Eipä siinä mitään, olimme jo tottuneet tilailemaan kielellä, jota emme osanneet ja josta emme edes varmasti tienneet, mikä kieli oli kyseessä. Kaipa se euskara oli…?

Ihmeteltiin, miten tiskillä tuntikausia seisovat täytetyt pintxot muka säilyvät syötävinä, vai ovatko ne kenties vain jotain mallikappaleita? En olisi kyllä niitä tilannut. Ymmärsin lounasruokalistasta vain tomaton ja pollon, joten otinpa sitten ne. Alkuruuaksi tuli jokin tomaattisalaatti hienoilla kastikeviiruilla ja pääruuaksi kanaa chilikastikkeessa ja lohkoperunat soossin alla. Jälkiruuasta minulla ei ollut hajuakaan, kuvittelin valinneeni jäätelöä, mutta pöytään ilmestyikin joku cremepursotteilla täytetty keksintapainen suklaakastikkeella. Ruoka oli ihan hyvää. Saattaisin jopa sanoa, että Pentxo oli jollain tasolla hienoin ravintola, mihin osuttiin. Kun vain olisi ymmärtänyt ruokalistoista vähän enemmän…

Miehen alkuruoka oli jotain epäterveellisen näköistä makaroni-pekoni-juttua… Kaikkea se valitseekin… Mistä se muuten yleensä tiesi tai osasi valita noin itselleen mieleisen sapuskan…? (vastaus: pasta carbonara)

Seuraavana päivänä päädyimme taas kerran lounasmenuulle. Siinä paikassa meidät komennettiin johonkin takahuoneeseen, joka oli lounaita varten. Pentxossakin olisi kai ollut sellainen isompi ravintolan puoli jossakin ylhäällä, mutta emme olleet älynneet sitä, vaan olimme jääneet siellä heti oven viereen ja meille levitettiin siihen pikkupöytään valkoinen liina. Tässä toisen päivän paikassa oli ruokalistat jopa englanniksi. Sain taas lihaa ja ranskalaisia pääruuaksi. Lounasruoka ei siis todellakaan noin yleisesti ottaen vaikuttanut mitenkään ihmeelliseltä, mutta kyllä sitä söi. Valitsemamme alkuruuat näkyvät alla olevassa kuvassa. Minulla oli jotain parsoja, miehellä ensalada mixtaa. Paikan nimi oli Iru Anai.

Iltaisin söimme Ibis hotellin baarissa. Ensimmäisenä iltana espanjalaisella perunamunakkaalla täytetyt patongit ja toisena iltana minä salaatin ja mies jotain leipäjuttua. Isoja ja maittavia annoksia, ei valittamista. Televisioruudulla potkittiin jalkapalloa ja porukka tietysti toljotti sitä. Mieheni rakastaa kaikenmaailman pallopelejä, tai rakastaa on ehkä lievä ilmaisu, jos pelit vie suurimman osan vapaa-ajasta. Minä en jalkapalloista enkä muistakaan palloista välitä. Eivät kiinnosta ollenkaan, ei sen enempää pelaaminen kuin katsominenkaan.

Miehen mielestä Baskimaan ruuat olivat erittäin hyviä. Minusta ne taas eivät olleet mitään kovin ihmeellisiä, jos nyt ei oteta huomioon kaikenmaailman erikoisia otuksia, joita taas en välttämättä olisi halunnut maistaa ollenkaan. Se on kyllä totta, että yhtään hirveän huonoa ruokapaikkaa ei tullut vastaan, eli aika tasalaatuista oli.

Espanjalainen perunamunakas oli ihan miellyttävä uusi tuttavuus. Salaatit olivat oikein hyviä ja runsaita, mutta en olisi halunnut jatkuvasti syödä pääruuaksi kuivakkaa annosta nuijittua lihaa ja ranskalaisia perunoita. Vaikka se ei pahaa olekaan, niin se alkoi kuitenkin vähän tympimään. Olisin halunnut syödä enemmän vaikka kalaa ja kasviksia. Sen lisäksi, että emme ymmärtäneet ruokalistoja, yksi syy yksipuolisiin ruokiimme oli minun mielestäni se, että meidän piti aina mennä lounaspaikkoihin. Jos olisi raaskinut kokeilla jotain muuta, niin olisi ehkä voinut saada jotain parempaa pääruokaa? Tietysti se olisi sitten voinut maksaa enemmän, eikä olisi raaskinut ottaa alku- ja jälkiruokia. Pahoja nämä ruuat eivät missään tapauksessa olleet ja melkoisen halvallahan niissä lounaspaikoissa söi, kun sai tosiaan koko hoidon, mutta nuijittu liha ja ranskalaiset joka päivä…

Muista maista…

Muista maista minulle muistuu ainakin Sloveniasta mieleen parikin erittäin maistuvaa annosta (joista toinen kylläkin oli liian kalliissa ravintolassa, johon oli menty vahingossa) ja Portugalistakin ainakin yksi aivan erinomainen ateria (kaikille ei ehkä oliiviöljyssä tirisevä turska maistu, mutta minulle maistui, ja alkukeittokin oli hyvää). Huonoimman ruuan olen tähän mennessä saanut eteeni Italiassa, jossa olen syönyt vain kerran ja silläkin kerralla jätin suurimmaksi osaksi syömättä (siitä voi lukea enemmän vuoden takaisesta Triesten jutusta…).

Ylivoimaisesti paras ruoka on ollut mielestäni Tsekissä. Siellä saattoi mennä ihan mihin tahansa ja ruoka oli aina erinomaista (ja hintapuolikin siellä oli tietysti kohdallaan). Paljonhan siellä oli lihaa ja perunaa, mutta minusta se vain oli siellä hyvää. Miehen mielestä tsekkiläinen ruoka on ”äijämättöä”, mutta en voi mitään, jos tykkään sellaisesta ja maku on minulle mieleen (kyllähän tuo mies itsekin niistä tietysti tykkää). Niin no, ja Suomessakin, jos viitsii vähän maksaa, niin ruoka on yleensä hyvää. Mutta kuka sitä nyt viitsii maksaa, tämähän on köyhäilymatkablogi… 😉

Oikeasti, meillä on tässä jo pitempään ollut tarkoitus mennä testaamaan yhtä georgialaista ravintolaa Helsingissä (sitä Kurvissa sijaitsevaa), mutta ei olla missään vaiheessa ehditty. Mies on nimittäin matkustellut Georgiassa ja kehunut sen maan sapuskoja kovasti, niin että minäkin haluaisin mielelläni maistaa.

Baskimaan vihreä rannikko ja ihanat kaupungit

San Sebastian, eli baskin kielellä Donostia, on kaunein koskaan näkemäni kaupunki. Se sijaitsee Atlantin valtameren ja Biskajanlahden rannalla, vain muutaman kymmenen kilometrin päässä Ranskan rajasta.

San Sebastianissa rakennukset ovat uskomattoman kauniita ja koristeellisia, ja kaupunki huokuu hienostunutta ja eleganttia belle epoque -tunnelmaa. Takorautaparvekkeita ja torneja näkyy kaikkialla.

Bilbaossa tunnelma on rosoisempi ja modernimpi. Etniset ryhmät ja eri kansankerrokset ovat näkyvämmin esillä. Bilbao on rosoinen, värikäs, eloisa ja monen kirjava, paikoin futuristinenkin. Se on yhtä aikaa uusi ja vanha… ja ennen kaikkea: aito. Se on paljon muutakin kuin Guggenheim. Eikä Bilbao todellakaan ollut vähääkään tylsä, niin kuin ehkä olin joskus aikaisemmin kuvitellut. Päinvastoin. Oli tosi kiva kierrellä kaupungissa, josta ei tiennyt etukäteen, mitä kaikkea siellä voisi tulla vastaan.

Mieheni on melko kokenut Espanjan kävijä. Hänellä oli ennestään koluttuna Barcelona, Madrid ja Mallorca. Minä taas pääsin Espanjaan, laskutavasta riippuen, ensimmäistä tai korkeintaan toista kertaa. Tarina nimittäin kertoo, että annoin äidilleni ensimmäiset merkit olemassaolostani Espanjan maankamaralla, tarkemmin sanottuna Kanarian saarilla: ”OO Las Palmas, OO Las Palmas…” Tarina kertoo myös, että sain Las Palmasin lomalla sen verran paljon aurinkoa, että minusta tuli siksi hieman keskimääräistä suomalaista ruskeampi. Haha. Niin, tottahan se on, että Las Palmasin reissu oli ensimmäinen ulkomaanmatkani. En usko, että esimerkiksi muutaman kuukauden tai vuodenkaan vanhat matkailijat muistavat reissuistaan sen enempää kuin minä tässä tapauksessa, jolloin matka tehtiin ennen syntymääni. Kyllä se lasketaan?

Nyt pääsin sitten vihdoin käymään Espanjassa ”ihan oikeasti”, en kuitenkaan lähelläkään Kanarian saaria, vaan niin kaukana sieltä kuin mahdollista, Pohjois-Espanjassa ja vielä tarkemmin sanottuna Baskimaassa, joka kaiketi haluaisi olla jopa ihan oma maansa. Baskimaalla tosiaan on oma maineensa, mutta turistille tämä ei juurikaan näy muuten kuin parvekkeille ripustettuina baskinkielisinä banderolleina ja seinäkirjoituksina.

En edes jälkeenpäin pysty sanomaan, kummasta kaupungista tykkäsin enemmän, San Sebastianista vai Bilbaosta. Ne olivat ihan erilaisia, mutta ihastuin silti kumpaankin ikihyviksi. Kaupungit erosivat tietysti vähän myös sijainniltaan, koska San Sebastian on ihan rannalla ja Bilbao enemmän sisämaassa, vaikka Bilbaossakin mentiin toisena päivänä metrolla pitkä matka meren suuntaan… Bilbaossa on myös hieno vanha kaupunki, casco viejo, värikäs joen ranta, kauppahalli, siltoja, ja tietysti se Guggenheim, jota tyydyttiin katselemaan vain ulkoa päin. Molemmat kaupungit oli helppo ottaa haltuun kävellen, mutta Bilbao, vähän isompana, tarjosi tietysti pitempiä kävelymatkoja ja satunnaisia eksymisiäkin. San Sebastianissa on vajaa 190 000 asukasta, kun taas Bilbaossa asukkaita on noin 350 000.

Espanjan kohdetta valitessa valtameri ja pohjoisrannikon maisemat houkuttelivat meitä tällä kertaa eniten, mutta ei minulla olisi mitään muihinkaan Espanjan kolkkiin tutustumista vastaan. En tykkää liian kuumasta, mutta toisaalta toivoin, ettei myöskään hirveästi sataisi. Matkamme ajankohta oli syyskuun puoliväli ja sääennusteet lupasivat etukäteen aika ikävää säätä, etenkin San Sebastianiin.  Aika viileähän siellä lopulta oli. Mittareissa näkyi suurin piirtein viittätoista astetta, mutta saattoi siellä olla pariakymmentäkin. Valtameren läheisyys ja rannalla puhaltava kova tuuli vaikuttivat viileyden tuntuun varmaan aika paljon.

Kyllähän siinä La Conchan hiekalla astellessa muutaman kerran mietti, että pitikö sitä nyt Espanjaan asti lähteä palelemaan…? Ei tehnyt mieli kokeilla veden lämpöä edes sormella, saati sitten varpailla. Jotkut tietysti uhmasivat kylmää tuulta ja valtameren aaltoja, vaikka aurinkoakaan ei näkynyt missään. Iltasellakin La Conchalla näkyi vielä satunnaisia uimareita ja paljain jaloin kävelijöitä. Voi miten olisikin ollut kiva päästä kahlailemaan, mutta liian kylmä, liian kylmä. Hyvä että oli villapaita mukana, edes ohuempi sellainen. Surffareiden suosimalla Zurriolan rannalla tuuli olisi kai ollut jatkuvasti niin kova, että sinne emme juurikaan uskaltautuneet kävelemään.

Sää oli kuitenkin siinä mielessä onnistunut, että lopulta ei kuitenkaan satanut ihan niin paljon kuin ennusteissa luvattiin. San Sebastianissa sää vaikutti melko ailahtelevalta, niin kuin tälle alueelle kaiketi on tyypillistä, mutta sateet tulivat kuuroina. Bilbaossa saatiinkin sitten nauttia melkein helteistä, kun lämpötila kipusi päivisin +26 asteeseen.

Ekana päivänä San Sebastianissa päästiin patikoimaan Ulia-vuoren patikkapoluille.  Aurinkokin välillä pilkisteli ja lämmitti. Oikeastaan se oli melkein täydellinen sää. Jos olisi ollut liian kuuma, jyrkillä kiviportaisilla poluilla kiipeily ei olisi ollut enää kivaa. Aika kova tuuli siellä kyllä iski jossain vaiheessa päin pläsiä. Jyrkänteiset valtamerimaisemat muistuttivat vähän Portugalista (jossa patikoitiin pari vuotta sitten Cabo da Rocalla), mutta toisaalta ne olivat kyllä ihan eri näköisiä, ainakin noin kasvillisuuden puolesta. Jos noin yleisesti ottaen mietin Espanjan ja Portugalin eroja, (niitähän tulee ehkä miettineeksi, kun maat ovat vierekkäin ja molemmissa on nyt käväisty), niin jotenkin minusta tuntuu, että Espanjassa oli kovempi kälätys kuin naapurimaassa, jossa ihmiset ovat ehkä hieman rauhallisempia.  Portugalissa oli myös paljon autiotaloja, joita Espanjassa ei näkynyt yhtään. Yksi sellainen piirre, minkä huomasin San Sebastianissa, oli jatkuva suuteleviin pareihin törmääminen. Ei niin pientä nurkkaa, puistoa tai pusikkoa, ettei siellä olisi ollut joku pari pussailemassa. Olihan se aika veikeää. Bilbaossa en tällaista kuitenkaan huomannut.

San Sebastianin patikkapoluista on tulossa myöhemmin ihan oma maisemapostauksensa.  Samana päivänä ehdittiin vielä kiipeämään Urgull-vuoren Kristus-patsaalle (Urgullin portaat kävivät minusta jotenkin vielä kovemmasta kuntoilusta kuin Mount Ulian polut) ja kävelemään rantabulevardille. Vasta illalla, kun oltiin palailemassa hotellille ja lähdössä vielä syömään, alkoi sataa. Seuraavana päivänä oli luvattu enemmän sadetta ja päätettiin valita kohteeksi joku museo. Koska oli maanantai ja melkein kaikki museot olivat kiinni, kohteeksi valikoitui lopulta kauempana keskustasta sijaitseva tiedemuseo Eureka, ihan vain siksi, että se oli ainoa, joka oli avoinna. Lopulta ei sitten kuitenkaan satanut niin paljon kuin odotettiin. Rannallekin päästiin vielä kävelemään ja kaupunkia ihastelemaan.

Pohjoisrannikkohan on todella mukava (ja ehkä rauhallisempikin) vaihtoehto suomalaisturistien kansoittamille välimeren rannoille. Toki ailahteleva sää voi pelottaa monia. Suomalaisia ei niin hirveästi näkynyt eikä kuulunut, vaikka pois lähtiessä Bilbao-Pariisi –koneessa taisikin olla meidän lisäksemme muutama muukin suomalainen.  Menomatkalla ei sellaista huomattu.

Baskimaassahan syödään tapasten tilalla pintxoja, leipäpalasia, joiden päälle on kasattu kaikenlaista tavaraa. Alueen sapuskoja kehutaan paljon ja San Sebastiania pidetään jonkinlaisena Espanjan ruokapääkaupunkina, joten minun täytyy tehdä erillinen juttu siitä, mitä syötiin ja mitä me paikallisista ruuista tykkäsimme.

Bilbao oli siis tosiaan ihan erilainen kaupunki kuin San Sebastian, vaikka välillä oli vaivaiset sata kilometriä. Se matka taittui mukavasti bussilla, joka hurjasteli vihreiden vuoristomaisemien läpi, mäkisillä teillä ja tunneleissa (eikä ihme kyllä edes paljoa pelottanut). Vuoret ovat jonkinlaisia Pyreneitten häntiä ja niitä on joka puolella. Seuraavat kuvat ovat bussista otettuja kaupunkien väliltä…

Alun perin meidän oli tarkoitus tehdä Bilbaosta retki Gaztelugatxeelle, hienoissa maisemissa sijaitsevalle jyrkänteiselle erakkosaarelle, jossa on pieni kirkko ja jonne johtaa mantereelta kiinanmuuria muistuttava kiemurteleva kivinen silta. Vähän ennen matkaa satuin kuitenkin näkemään Rantapallossa jutun, jossa kerrottiin että paikasta on tullut muotia. Monethan varmaan tietävätkin, että siellä on kuvattu Game of Thronesia. Itse en ole kyseistä sarjaa katsonut kuin pari ekaa tuotantokautta, enkä olisi sen takia ollut paikalle menossa, vaan ihan muista syistä, toisin sanoen siksi, että se oli näyttänyt hienolta kuvissa. Paikat, joihin kaikki haluavat mennä, menettävät kuitenkin valitettavasti heti kiinnostukseni. Toisaalta vielä painavampi syy siihen, ettei lähdetty tätä retkeä toteuttamaan, oli se, että ensin olisi pitänyt matkustaa Bilbaosta bussilla pitkä matka johonkin rannikon pikkukylään (Bakio) ja sieltä olisi mennyt perille vain yksi pikkubussi kahden tunnin välein. Jotkut tietysti jaksaisivat kävelläkin sen matkan (olisikohan se ollut jotain kuusi kilometriä suuntaansa?). No, tällainen ei oikein houkutellut, etenkin, jos paikka on niin suosittu, että parin tunnin välein menevään pikkubussiin saattaisi olla jopa ruuhkaa. Ei viitsitty alkaa ottamaan mitään riskejä, että retki menisikin mönkään ja ainoa kokonainen päivä Bilbaossa olisi sitten siinä.

Vähän ennen matkaa mietittiin myös retkeä Durangon keskiaikaiseen pikkukaupunkiin, mutta lopulta päädyttiin siihen, että pysytään Bilbaossa, koska siellä riittää varmasti tarpeeksi nähtävää ja koettavaa, ja niinhän siellä riittikin…

Kysyin mieheltäni, mistä Manner-Espanjan kaupungista hän on pitänyt eniten: Madrid vai Barcelona vai San Sebastian vai Bilbao. Aikaisemmin hän oli todennut pitäneensä enemmän Madridista kuin Barcelonasta. Nyt hän ei osannut oikein sanoa. Taisi kuitenkin tykätä San Sebastianista ja Bilbaosta yhtä paljon kuin minäkin.

Tässä oli ensialkuun matkasta yleisesti, vähän sitä ja tätä. San Sebastianista ja Bilbaosta julkaisen lisää kuvia ja juttuja sitä mukaa, kun ehdin… 🙂 Majoituksista tulossa myös juttua myöhemmin… 🙂