Matkailu ei loppunutkaan lapsen syntymään – Outin perhe rakastaa Euroopassa autoilua taaperon kanssa

Kuka olet ja miten matkustat?

Nimeni on Outi Puhakka ja kirjoitan Maa Quzuu -nimistä matkablogia. Matkustan pääsääntöisesti mieheni ja pian 2-vuotiaan tyttäremme kanssa.

Viihdymme matkoillamme riippukeinuissa ja rantaparatiiseissa, mutta eniten meitä sykähdyttävät kauniit luontokohteet ja Euroopan upeat vanhatkaupungit.

Viime vuoden matkateemana oli automatkailu Euroopassa, jonka perusteella voisin sanoa autoilun olevan yksi suosikkitavoistani matkustaa. Erityisesti lapsen kanssa autoilu antaa ihanasti vapautta. Keväällä ajelimme viikon verran Romanian Transilvaniassa, joka onnistui totisesti yllättämään kauneudellaan, ja syksyllä kiertelimme muutaman viikon verran Italian Toscanaa.

Seuraava matkani suuntautuu Ranskan Nizzaan, jonne lähden rentoutumaan tyttöporukolla. Vastapainona perhematkoille haluan toisinaan matkustaa yksin tai ystävieni kanssa.

Mikä on ollut erikoisin ruokakokemuksesi matkoilla?

Matkojemme kohokohtia on tutustuminen paikalliseen ruokakulttuuriin. Pyrin maistamaan ainakin jotain kohdemaan erikoisuutta.

Erikoisin ruokakokemus sattui Indonesiassa ollessamme mieheni kanssa kiertämässä Aasiaa neljän kuukauden verran vuonna 2013. Olimme kulkeneet kivisen tien päästäksemme Indonesian Sulawesille Togeanin saarille, jossa vietimme kaksi viikkoa sukellellen ja rentoutuen riippukeinuissa.

Tutustuimme hotellimme henkilökuntaan, minkä johdosta pääsimme vierailemaan omistajaperheen kotona. Perheen isoäiti oli tehnyt lepakkopataa, ja tarjosi sitä myös meille. Olin silloin vielä tiukemman linjan kasvissyöjä, mutta koska tällaisessa tilanteessa olisi ollut aivan liian epäkohteliasta kieltäytyä ruoasta, söin tarjottua ruokaa.

Lepakkopata oli ajatuksena varsin kammottava. Yllätyksekseni liha itsessään oli kuitenkin ihan maukasta. Riistamainen maku ja koostumus menetteli, mutta liemessä lilluvat sitkeät siipien riekaleet olivat hieman liikaa.

Outi Puhakka

Milloin sinua on pelottanut matkustaessasi?

Matkoilla minulle on sattunut yllättävän paljon pelottavia tilanteita, mutta tämän tapahtuman aikana pelkäsin oikeasti tulevani ryöstetyksi.

Olimme vuonna 2011 niin ikään kiertelemässä Kaakkois-Aasiaa, ja Laosin Don Detissä majoituimme halvassa bungalowissa. Nukuimme ensimmäisen yömme makoisasti hyttysverkon alla, kunnes aamuyöllä heräsimme siihen, että vieras mies astui ovestamme sisään. Huusimme täyttä kurkkua, jolloin mies ymmärsi meidän heränneen.

Mies vaikutti omituiselta ja kertoi, että hän oli bungalowin edellinen asukas ja tullut tarkistamaan, onko hänen toilettilaukkunsa jäänyt bungalowiin. Kerroimme miehelle, että paikka oli ollut tyhjillään, kun saavuimme, jonka jälkeen mies poistui vähin äänin paikalta.

Seuraavana päivänä palatessamme päiväretkeltä huomasimme, että bungalowin ovi oli murrettu auki ja tavaramme levitelty ympäri lattioita. Mies oli luultavasti käynyt majassamme etsimässä tavaroitaan tai vaihtoehtoisesti jotain varastettavaa. Säikähdyksen jälkeen kävi ilmi, että kaikki tavaramme olivat tallella, vaikka mukanamme oli järjestelmäkamera ja muuta rahanarvoista tavaraa.

Tulimme siihen tulokseen, että mieheltä ehkä oikeasti oli hävinnyt jotain kallisarvoista, jonka perässä hän oli bungalowiimme murtautunut. Tilannetta ei kuitenkaan helpottanut tieto siitä, että kuka tahansa saattaa astua ovestamme sisään milloin tahansa.

Mikä on ollut erikoisin matkasi?

Erikoisin matkani on varmasti ollut edellä mainitsemani matka Indonesian Sulawesille ja Togeanin saarille, jonne pääsy vei aikaa.

Lensimme Kuala Lumpurista kahdella lennolla Pohjois-Sulawesille, jossa meidän oli tarkoitus käydä katsastamassa erään paikallisen kylän erikoiset ruokamarkkinat, ja jatkaa sieltä matkaa. Saimme kuitenkin kuulla, että lautta-aikataulut saarille olivat muuttuneet. Jos emme pitäisi kiirettä, seuraava lautta lähtisi vasta viikon kuluttua.

Matkustimme 11 tuntia bussilla satamaan, toinen meistä vatsatautisena. Perillä saimme kuulla, ettei haluamamme lautta kulkisikaan. Olimme siis kenties matkanneet turhaan 11 tuntia, kipeinä ja väsyneinä. Saimme kuitenkin tiedon, että meillä olisi vielä yksi mahdollisuus päästä saarille muutamassa päivässä – tämä vaihtoehto tosin vaati muutaman lauttamatkan ja bussikyydin, mutta tartuimme tarjoukseen.

Olimme kuin olimmekin vihdoin lautassa. Kävi kuitenkin ilmi, että lautta oli jumissa rantahietikossa: se oli liian raskas, lastinaan painavia autoja ja rekkoja. Lauttaa yritettiin saada liikkeelle käsivoimin, köysiä hyödyntäen. Olimme istuneet laiturissa nököttävässä lautassa jo noin 3 tuntia yli oletetun lähtöajan.

Ilta vaihtui yöksi, kun vieressä oleva kerrostalonkokoinen tankkeri alkoi liikehtimään meitä kohti. Näytti siltä, että lauttamme sidottaisiin tankkeriin kiinni, jonka voimalla meidät saataisiin liikkeelle. Tässä vaiheessa tärisin pelosta, sillä jos olisimme nytkähtäneet liikkeelle, olisi jälki saattanut olla rumaa. Yhtäkkiä tankkerin kannella oleva kaivinkone alkoi kaivamaan merenpohjaa noin 100 metrin päästä meistä, ajatuksenaan siirtää enemmin merenpohjaa kuin painavia rekkoja pois kyydistä. Tästäkään ei ollut apua, ja työmiehet menivät nukkumaan.

Aamun koittaessa lautta nytkähti kuin nytkähtikin liikkeelle, syystä tai toisesta. Matkasimme perille noin 7 tuntia – kuullaksemme taas, että bussi, jolla meidän oli tarkoitus jatkaa matkaa, ei kulkisikaan. Olimme viettäneet lautassa 20 tuntia, ja tässä vaiheessa minulle oli aivan sama, miten tämä tulisi päättymään. Saimme jollain ihmeen kaupalla ostettua autokyydin seuraavaan satamaan ja vuorokauden kuluessa olimme paikassa, jota oikeasti pystyi kutsumaan paratiisiksi.

Outi Puhakka

Mikä on erikoisin paikka, missä olet kohdannut jotain suomalaista?

Olimme Väli-Amerikassa häämatkalla, jolloin kiertelimme joulun ja vuodenvaihteen tienoilla kuukauden päivät Panamaa, Costa Ricaa ja Nicaraguaa. Jouluaaton vietimme Costa Ricassa sademetsän siimeksessä, jossa kämmenen kokoiset perhoset lentelivät bungalowin terassilla ja laiskiaiset viettivät verkkaista elämäänsä madellen eteenpäin ilman huolta huomisesta. Kyseessä oli siis ihana paratiisi.

Olimme suunnitelleet viettävämme rauhallisen joulun kuunnellen sademetsän ääniä ja rentoutuen riippukeinussa punaviinilasi kädessä. Kuumeinen vatsatauti tosin pilasi suunnitelmamme, jouluaaton unelma murtui ja makasimme upeassa bungalowissamme kuumeen kourissa.

Yhtäkkiä bungalowin ulkopuolelta alkoi kuulumaan suomalaisten lasten laulamia tuttuja joululauluja. Katsoimme toisiamme ja olimme haljeta huvituksesta. Saimme hieman kotoista joulun tuntua myös toiselle puolelle maailmaa tilanteessa, jossa sitä vähiten odotimme.

Mikä on ollut pahin pakkausmokasi?

Pahin pakkausmokani liittyy ensimmäiseen lentomatkaani lapsen kanssa. Vauva oli viiden kuukauden ikäinen ja lähdimme lapsen ja ystäväni kanssa Riikaan kaupunkilomalle. En ollut aiemmin lentänyt vauvan kanssa, joten pakkausrutiinit eivät todellakaan olleet kunnossa.

Matkustimme pelkillä käsimatkatavaroilla. Minulla oli mukana keskisuuri urheilulaukku (joka jo itsessään on iso virhe vauvan kanssa liikkuessa) ja pieniä nyssäköitä, joista löytyi lapselle hyödyllisiä tykötarpeita. Pieniä laukkuja roikkui siellä sun täällä.

Rattaat ovat siitä hyvä asia, että niihin saa tungettua mahdollisimman paljon tavaraa, mutta jos pakkaus on lähtökohtaisesti jo retuperällä, ei rattaistakaan ole paljon hyötyä. Olin pulassa kaikkien nyssäköideni kanssa kaupungin mukulakivikaduilla, enkä olisi varmasti selvinnyt kantamuksistani yksin. Tämän jälkeen opin, että ainoa oikea matkatavara vauvan kanssa liikkuessa on selässä kulkeva reppu.

>> Lue lisää Puhakan matkoista Maa Quzuu -blogista!

Koonnut: Leena-Mari Laukkanen
Kuvat: Outi Puhakan kotialbumi