Vapauden huipulle – kertomus Kilimanjarolta

Afrikan-matkani suuntautui paitsi maanosan korkeimmalle vuorelle Kilimanjarolle, myös kolmen kansallispuiston kattavalle villieläinsafarille sekä Sansibarin hiekkarannoille. Kesäkuun alun ajankohta seikkailulle oli mainio, koska Tansanian sadekausi oli loppumaisillaan, eikä turisteja ollut vielä massoittain liikkeellä, kertoo Heidi.

Vuorten kuningas kutsuu

Kilimanjaro on Afrikan korkein vuori ja yksi korkeimmista, jonka voi valloittaa ilman teknisiä apuvälineitä tai lisähappea ja ilman varsinaista kiipeilykokemusta. Tiesin siis, että kyseessä ei olisi sunnuntaikävely, mutta trekin rankkuus pääsi kuitenkin yllättämään. Kaivoin Kili-tietoa Internetistä ja valitsin reitikseni Rongain, joka kulkee ylös vuoren koillispuolta.

Alas tullaan eteläistä puolta Marangu-reittiä. Rongailla yövytään viisi yötä teltassa, ja matkalla kuljetaan useiden ilmastovyöhykkeiden halki, mikä tulee ottaa varustuksessa huomioon. Alkutaipaleella vallitsevat helleolosuhteet, ja huipulla taasen on ikijäätikkö ja pakkasta 20-astetta.

Reitin valinta ja varusteet

Sain kunnian startata ainoana länkkärinä Rongaille, mukanani tansanialainen vuoriopas sekä 5 kantajaa. Marangu on Kilin suosituin reitti, koska se on kustannusten puolesta edullisin ja ajallisesti lyhyin reitti huipulle. Suosittelen kuitenkin viettämään vuorella vähintään viisi yötä, jolloin mahdollisuudet huiputukseen suurenevat vuoristotaudin oireiden pysyessä kontrollissa. Marangulla on myös massoittain väkeä, ja suuri osa heistä ei pääse Uhuru Peakille saakka. Varaukset tein etukäteen GAP Adventuresin kautta, ja järjestelyt hoituivatkin huolettomasti.

Oman tavaramääräni tuli rajoittua 15 kiloon, joten kaiken tarpeettoman jätin hotellille säilytykseen. Kantajat heittivät selkäänsä rinkkani lisäksi ruokatarpeet kuuden päivän vaellukselle, teltat sekä omat tarvikkeensa.

Omassa päivärepussani kulki juomavesi, sadevaatteet sekä kamera. Kävelysauvat sekä otsalampun sain vuokrattua hotellilta – molemmat osoittautuivat korvaamattomiksi etenkin huippua valloittaessa. Sauvat pelastivat polvet suurimmalta tuskalta mukulakivistä polkua alas kavutessa. Hotellilta olisi saanut vuokrata kohtuuhintaan myös talvivaatteita. Huipulla on kylmät olosuhteet, eli lämpimät vaatteet sekä hyvät vaelluskengät ovat ehdottoman tärkeät varusteet. Lämmin makuupussi on oltava myös mukana.

Maasto vaihtuu polun edetessä

Rongain maasto on kohtuullisen tasaista ja helppokulkuista. Alkureitillä astellaan kinttupolkua pitkin, ylempänä kasvillisuuden vähetessä oppaan merkitys kasvaa, kun leirejä kohti tallattuja polkuja ei ole enää näkyvissä. Haastavin osuus trekillä on viimeinen nousu huipulle, jonka vuoksi peruskuntoa heikommalla kunnolla ei reissuun kannata lähteä.

Reitti kulkee halki sademetsän ja kitukasvuisen kanervikon lopulta kiviselle ja tuuliselle autiomaalle, jonka halki vaelletaan korkeinta Kibo-vuoren huippua kohti. Kirkkaana päivänä maisemat ovat hulppeat ja Kibon valkoinen huippu siintää uljaana edessä. Noin kolmen kilometrin korkeudessa olevan pilvimassan hälvetessä maisema avautuu kauas Kenian savanneille saakka.

Päivittäin teimme matkaa noin 6-8 tuntia, yhteensä vaellettavaa tulee vajaa 30 kilometriä. Sademetsävyöhykkeellä apinat hyppivät puissa. Isommista nisäkkäistä norsut ja puhvelit olivat jättäneet jätöksiään reitille.

“Pole pole” -hitaasti eteenpäin

Leirissä nautitun aamiaisen jälkeen lähdimme liikkeelle oppaan kanssa, kun kantajat jäivät purkamaan leiriä. Vikkelinä poikina he ohittivat meidät hyvinkin pian kantaen selässään rinkkoja ja tarvikesäkkejä päänsä päällä. Hitaan askelluksen lomassa lauleskelimme Bob Marleyta ja jaoimme kotimaidemme tietoutta. Siinä oli hyvin aikaa kulttuurivaihtoon ja swahilin kielen opetteluun.

Hitaasti eteneminen (swahiliksi opas toistelee pole pole) on erityisen tärkeää vuoristotaudin estämiseksi. Taudin aiheuttaa elimistön hidas sopeutuminen hapen puutteeseen korkeassa ilmanalassa. Yhtä tärkeää on syödä ja juoda runsaasti, ja ruokapuolesta paikallinen tiimini pitikin hyvin huolta; maittavaa ruokaa oli tarjolla niin paljon, että en kertaakaan jaksanut syödä kaikkea usean ruokalajin tarjonnasta!

Lounasta söimme reitin varrella, ja leiriin saavuttaessa pojat olivat saaneet jo teltat pystytettyä sekä illallisen tulille. Alkupalaksi tarjottiin Tansania-tyyliin popcornia sekä kuumia juomia. Pieneen vesiastiaan oli keitetty vettä, jotta pystyin hieman peseytymään vaelluspäivän päätteeksi. Peseytymismahdollisuuksia ei luonnollisesti reitillä muuten ole.

Tiukin legi koettelee

Ensimmäiset vuoristotaudin oireet alkoivat noin 4300 metrissä Tarn-leirissä, kun päänsärky ensimmäisen kerran alkoi. Satulan, eli aavikon ylitys Kibon leiriin, korkeimman huipun juurelle, on maisemallisesti vaikuttava, mutta vuoristotaudista kärsivälle myös kova koetus. Leirissä ehtii levätä ja tankata noin viisi tuntia ennen viimeistä, tiukinta rutistusta huipulle.

Keskiyöllä tuulen vihmoessa starttasimme otsalamppujen valossa siksakkia kulkevalle polulle Kibo-tulivuoren rinteelle. Seurasin tiukasti oppaan askellusta sauvat matkanteossa avustaen, mp3-soittimen huudattaessa musiikkia korvilla. Hengitykseni alkoi käydä raskaaksi, ja kylmyyden ohella fyysinen rasitus alkoi painaa raajoissa. Pitkät pysähdykset eivät tulleet kysymykseen, koska tuuli oli jäätävän kylmä.

Saapuessamme Gillman’s Pointille (5685 m) oppaani ehdotti, että jatkamme saman tien matkaa Uhuru Peakille auringonnousua ihastelemaan. Loppumatka huipulla on lunta ja jäätä. Sää oli pilvinen taivaltaessamme viimeiset 1,5 tuntia vuoren korkeimmalle kohdalle. Oloni oli aika heikko, ja siitä johtuen oksensin kaksi kertaa ennen Uhuru Peakin (5895 m) valloitusta. Oppaani kertoi sen olevan normaalia korkeissa olosuhteissa. Olo olikin tyhjennyksen jälkeen hivenen kevyempi.

Huipun saavuttamisen jälkeen fiilis oli kuin voittajalla maailman katolla! Kuin palkinnoksi hyvästä suorituksesta sää alkoi selkenemään; sumun hälvetessä avautuivat hulppeat maisemat viereisille jäätiköille, kauas alas pilviverhoon sekä läheisille Kilimanjaron huipuille. Räpsiessäni valokuvia auringossa hohtavasta jäätiköstä tajusin päänsärynkin hälvenneen!

Paluumatka alkaa

Laskeutuminen leiriin kesti pari tuntia. Pienten torkkujen ja lounaan jälkeen jatkoimme laskeutumista Marangu-reittiä seuraavaan leiriin, jossa vietimme viimeisen yön. Telttaan ryömiminen tihkusateessa ei innostanut, joten tingin itselleni kelpohintaan yöpymisen majassa. Ruokahalu alkoi myös vähitellen palata, ja uni maistui. Viimeisenä päivänä laskeuduimme Marangu-portille, ja sain diplomin suorituksestani.

Seuraavan päivän Kilimanjaro-trekin jälkeen vietin ansaitusti hotellin uima-altaalla rentoutuen. Edessä oli vielä pari viikkoa lomailua villieläinsafarilla ja Sansibarin paratiisisaarella. Kokemusten kirjaan tuli vuoristotaudin lisäksi merkintä muun muassa leijonista Serengetin leirinuotiolla…

Teksti: KILROY travels/Heidi Varis ja Noora Sandgren
Kuva: Flickr / Efaller

Lue lisää Tansanian seikkailumatkoista