Suomen suurin matkablogiyhteisö
Browsing Category

Taide

Luontomatkailu Saimaa Suomi Taide

Astuvansalmen kalliomaalaukset – retkeillen ikiaikaiselle nähtävyydelle

torstai, 22 syyskuun, 2022
Aurinkoinen upea syyspäivä, kuin luotu luontoretkelle. Keitettiin kahvit termariin ja pakattiin reppuun eväsvoileivät. Odotettavissa oli luontoretkeilyä ja historian havinaa. Lähdimme katsomaan Mikkelin Ristiinassa sijaitsevia Astuvansalmen kalliomaalauksia.

Olen ihmetellyt kymmeniä kertoja Mikkeliin ajaessani tien varrella olevaa Astuvansalmen kalliomaalausten opastekylttiä. Mielessä on käynyt monesti, että pitäisi joskus käydä katsomassa, mikä tuo nähtävyys oikein on. Aina sen vaan jäi, kunnes nyt päätin lähteä ottamaan asiasta selvää.

Kiinnostuin oikeasti asiasta luettuani kesäkuussa lehtijutun, jossa kerrottiin, että kyseiset maalaukset ovat jopa tunnetumpia ulkomailla kuin Suomessa. Kyse on koko Fennoskandian suurimmasta esihistoriallisesta kalliomaalauskokonaisuudesta. Että joku tulee oikein ulkomailta näitä maalauksia katsomaan? Sittenhän niiden on otava jotain merkittävää.

Jutussa kerrottiin, että Etelä-Savon Ely-keskus oli saanut Valtioneuvoston päätöksen pakkolunastaa Astuvansalmen kalliomaalausten alueelta 8,4 hehtaarin kokoisen maa-alueen luonnonsuojelualueeksi. Alueella on tähän mennessä ollut kaksi omistajaa, joista toinen on ollut yhteistyön kannalta hankala. Tämä selittänee sen, ettei perillä ollut minkäänlaisia opasteita. Kalliomaalauksille johti ainoastaan huonokuntoinen luontopolku.

Käännyimme Mikkeliin johtavalta tieltä 62 jossain Puumalan ja Anttolan puolivälissä kohti Hurissaloa (tie 4323). Viimeinen opaste kohteeseen oli siinä kohtaa, missä tie muuttui Suurlahdentieksi.

Navigaattoriin kannattaa laittaa osoitteeksi Suurlahdentie 2040. Ilman navigaattoria olisimme pyyhkäisseet auttamattomasti ohitse, sillä sen verran huomaamattomasti puskissa parkkipaikka sijaitsi. Kummastelimme sitä, ettei tien varrella ollut mitään paikasta kertovaa opastetta. Ainoastaan parkkipaikalla oleva kyltti kertoi, että oikeassa paikassa oltiin.

Parkkipaikalta johtaa Astuvansalmen kalliomaalauksille reilun kahden kilometrin mittainen kivinen ja juurakkoinen luontopolku, joka on melko helppokulkuinen, vaikkakin huonosti hoidettu. Jonkin verran nousua ja laskuja reitin varrella on. Välillä joutui kipuamaan polulle kaatuneiden puiden ylitse.

Polku lähtee kutakuinkin heti parkkipaikan jälkeen vasemmalle rantaan. Sen verran huomaamaton reitin alkupää on, että kannattaa olla tarkkana. Itse paahdoin innoissani ohi, mutta onneksi mies huomasi kapean metsään lähtevän polun. Ihmetytti suuresti, että kyse on merkittävästä nähtävyydestä, mutta ennemminkin tuli sellainen tunne, ettei toivottaisi kenenkään sitä löytävän.

Polku kulki vaihtelevassa metsämaastossa. Ohitimme pari kaunista lampea ja istuimme kahvittelemaan ja maisemia ihastelemaan toiselle polun varrella olevista kahdesta penkistä. Retkeilyreitti on mukavan helppo ja sopii ilmeisesti myös lapsille, sillä sen verran monta lapsiperhettä tuli matkalla vastaan.

Luontopolun lopussa laskeutuivat portaat Yöveden rantaan ja sitten oltiinkin perillä. VisitMikkelin sivuilla suositellaan Astuvansalmen maalausten tarkastelua veneestä käsin. Tuolloin myös näkee koko kallion, joka lukemani mukaan muistuttaa kasvojen sivuprofiilia. Arvellaan, että tuon poikkeavan muodon takia juuri tämä kallio valikoitui eräänlaiseksi kulttipaikaksi.

Kalliomaalausten vieressä on lyhyt ja kapea katselutasanne. Yläpuolella olevia maalauksia joutui etsimään kallioseinämästä niska kenossa ja melko huomaamattomia ne olivatkin kirkkaassa auringonpaisteessa. Tähän on onneksi tulossa korjaus, sillä luonnonsuojelualueen myötä maalauksille rakennetaan uusi katselupaikka vähän kauemmaksi. Myös nykyinen pieni venelaituri rakennetaan uusiksi ja polku kunnostetaan. Eiköhän tuolloin saada myös kunnolliset opasteet.

Täytyy myöntää ihan rehellisesti, vai pitäisikö sanoa junttimaisesti, etteivät kalliomaalaukset kuvina tehneet niinkään suurta vaikutusta. No, ne olivat sellaisia yksinkertaisia viivapiirroksia kuin kalliomaalauksista voi olettaa, entisaikojen graffiteja, kuten mies sanoi osuvasti. Kalliosta on pystytty erottamaan noin 80 kuviota, joista suurin osa kuvaa ihmistä, hirveä ja venettä. Katselutasanteelta maalauksista pystyy näkemään vain osan.

Minusta näiden maalausten suurin ihme on niiden vaikuttava ikä. Iäksi on arveltu huikeat 4000-2200 vuotta ennen ajanlaskumme alkua, jolloin Saimaan vedenpinta oli 8-12 metriä nykyistä vedenpintaa korkeammalla. On mielenkiintoista kuvitella, millaista noiden ihmisten elämä tuolloin on oikeasti ollut. Ja miten he ylipäätään ovat selvinneet talvikaudesta?

Skeptikko mieheni oli kyllä heti esittämässä monta epäkohtaa iän oikeellisuudesta. Myönnetään, että aikamoinen ikähaitarihan tuossa on, joten siitä ehkä voi päätellä, ettei kukaan tiedä tarkasti kalliomaalausten oikeaa ikää. Jos sitten maalausten tarkoitusperää. Vai voisiko olla niin, että ihmisellä on vain kautta aikojen ollut tarve toteuttaa itseään kuvataiteen avulla ilman, että siihen niin suuria merkityksiä tarvitaan?

Tiedä sitten, mutta mukava retkikohde tämä on. Aina on sykähdyttävää nähdä jotain ikiaikaista ja saada sitä kautta kosketus esi-isiimme. Ja onhan tuo ympäröivä luonto myös todella kaunista. Erinomainen kohde päiväretkelle.

 

Samppanjaa muovimukista -blogi Facebookissa ja Instagramissa: @samppanjaa_muovimukista

Museot Museot Suomi Ravintolat Suomessa Ruoka ja viini Suomen kaupungit Suomi Taide

Mänttä hellii taiteenystävää ja Ravintola Gösta viimeistelee elämyksen

sunnuntai, 19 kesäkuun, 2022
Jos rakastat kauniita rakennuksia, tykkäät taiteesta ja nautit hyvästä ruuasta, Taidekaupunki Mänttä kannattaa laittaa käyntilistalle. Teimme vain yhden yön reissun, mutta antia kaikille aisteille oli niin paljon, että tuntui kuin reissussa olisi oltu pidempäänkin.

Kun museoista piittaamaton mies hämmästyttää vaimonsa ilmaisemalla halunsa matkustaa taidemuseoistaan kuuluisaan Mänttään, herää väkisin epäilys. Kuumetta, äkillinen mielenhäiriö vai haudattu koira?

Ehkä eniten tuota jälkimmäistä, sillä miestä kiinnostaa Suomen metsäteollisuuden historia. Viimeisen kuukauden aikana hän oli lukenut Mäntän kaupungin kehitykseen vaikuttaneiden Serlachiuksen suvun jäsenten elämänkertoja. Niiden pohjalta oli syntynyt kiinnostus nähdä paikan päällä, mitä usean sukupolven teollisuuspatruunat olivat Mäntässä saaneet aikaan.

Minua nyt ei tarvitse kahta kertaa taidemuseoihin houkutella. Olin itse käynyt Mäntässä muutama vuosi takaperin ja jo tuolloin hämmästellyt Serlachius-museoiden mittavaa yksityistä taidekokoelmaa. Huomasin tuolloin myös, että laimea asenteeni tehtaanpiipuistaan tunnettua Mänttää kohtaan osoittautui täysin vääräksi.

Siispä heti ensimmäisenä sopivana päivänä auto kohti Mänttä-Vilppulan kaupunkia, joka sijaitsee keskisessä Suomessa kutakuinkin Jyväskylän ja Tampereen puolivälissä.

Serlachius-museo Gustafissa ihastutti eniten itse rakennus

Aloitimme kierroksemme Serlachius-museo Gustafista, joka on entinen metsäyhtiön pääkonttori. Vuonna 1934 valmistunut kaunis funkkisrakennus on jo nähtävyys itsessään. Ainakin minusta rakennuksen aula on mykistävän kaunis.

Gustaf-museon aula ihastutti jälleen.

Gustaf-museon kiinnostavin näyttely oli meistä dramaattinen Paperiperkele. Näyttely kertoo audiovisuaalisin keinoin teollisuussuvun ensimmäisen patruunan G.A. Serlachiuksen tarinan ja osin myös Mäntän tarinan, sillä kaupunki olisi hyvin toisenlainen ilman Serlachiusten vaikutusta. Vuosien saatossa Mänttä kasvoi ja kehittyi paperiteollisuuden ympärille.

Mielenkiintoinen oli myös pohjakerroksen Selluportin takana -näyttely. Autenttiset kuvat ja aidot tarinat veivät menneiden vuosikymmenten taakse tehtaan työmiesten maailmaan. Työ oli rankkaa ja terveyttä kuormittavaa. Tosiaankaan ennen ei ollut paremmin. Näyttely kuvasi myös havainnollisesti selluloosan valmistuksen vaiheet entisaikaan.

Gustaf-museossa on aina myös vaihtuvia taidenäyttelyitä. Tällä kertaa seinillä oli Trish Morrisseyn naiseuden rooleja tutkailevia valokuvia.

Jotain oli jäänyt muistuttamaan yhtiön pääkonttoriajalta.Paperiperkele näyttely ja huimapäinen G.A. SerlachiusTehdastyöläisen arki vuosikymmeniä sitten avautui tämän portin takaa.

Serlachius-museoiden pääsylippu on hyvin kohtuullinen. 10 euron lipulla pääsee molempiin museoihin: Serlachius-museo Gustafiin ja Serlachius-museo Göstan molempiin osiin. Hienoa on myös se, että lippu on voimassa kaksi päivää. Ainakin meille tuli niin kiire, että Gösta-museon paviljonki piti jättää seuraavaan aamupäivään.

Serlachius-museo Gösta – kaksi taidemuseota, kaksi aikaa

Noin kolmen kilometrin päässä Gustaf-museosta sijaitsee toinen Serlachius-museoista Gösta. Tai tekisi mieli sanoa, että kaksi museota, sillä Gösta on kahdessa eri rakennuksessa, jotka on yhdistetty toisiinsa käytävällä.

Gösta-museon vanha osa toimii Joenniemen kartanossa, joka oli aiemmin Gösta Serlachiuksen edustuskoti. Nykyisin rakennus on pelkästään museokäytössä. Museo tarjoilee kahdessa kerroksessa Gösta Serlachiuksen taidesäätiön kokoelmia.

Ihan mistä tahansa teoksista ei ole kyse, sillä kokoelma on ainutlaatuinen laajuudessaan ja arvossaan. Voisi puhua jopa maamme ”kakkosateneumista”.

Schjerfbeckejä, Edelfeltejä, Gallen-Kalleloita, Halosia … kymmenittäin Suomen kulta-ajan taidetta. Mieleen jäi myös Claude Monetin työ, jonka aitous on varmistettu. Maalauksen arvosta voi päätellä jotain siitä, että samaan Heinäsuovat sarjaan kuuluva maalaus myytiin New Yorkissa lähes 100 miljoonan euron hinnalla.

Toinen puoli Gösta-museota on 2014 valmistunut puurakenteinen paviljonki, joka antaa hienot puitteet vaihtuville nykytaiteen näyttelyille. Käyntihetkellä nähtävänä oli Clare Woodsin maalauksia, Andy Freebergin valokuvia ja Rachel Kneebonen posliiniveistoksia.

Joenniemen kartano, Gösta-museon vanha puoli.Gösta-museon uusi aika avautuu paviljonkirakennuksessa.Joenniemen kartanon kaunein huone on minusta entinen kirjastohuone.Schjerfbeckejä yhden huoneen verran.Mies tutustuu taiteeseen.Kannattaa kurkistaa myös Joenniemen kartanon kellariin. Siellä on entinen viinikellari.Paviljongin suurin maalaus.”Ei lähdetä vielä.”

Ravintola Gösta valmisti taidetta lautaselle

Yhteistyössä: Ravintola Gösta

Ensimmäisen museopäivän päätimme makunautintoihin, tosin tässäkin mentiin osittain taiteen puolelle. Paviljongin alakerrassa toimii Suomen parhaaksi museoravintolaksi tituleerattu Ravintola Gösta.

Nautimme neljän ruokalajin taidemenun Kartanon klassikot. Menun saa myös kasvisversiona Vihreät klassikot (56/49 euroa). Molempiin menuihin on suunniteltu myös oma viinipakettinsa. Pidimme erityisesti kalalle valitusta kevyestä saksalaisesta punaviinistä Eser Spätburgunderista. Kiva kesäinen punkku monelle kesäruualle, kuten tässä paistetulle lohikalalle.

Annokset olivat kauniita kuin taidetta lautasella ja raikkaita kuin ravintolaa ympäröivä kesän vehreys. Aluksi söimme limemarinoitua kuhaa. Sitten saimme eteemme ”salaatin” grillatusta parsasta ja palvatusta peurasta. ”Salaatti” toi mieleen saunavastan, joka kätki lehtiensä suojiin melkoisen makukimaran.

Pääruokana oli paistettua nieriää. Tuon annoksen voinen kastike sai pyyhkimään lautaselta viimeiset rippeet leivänpalasella, niin hyvää se oli.

Omalla kohdallani jälkiruuat harvoin tuottavat pettymystä, mutta nyt olin erityisen sfääreissä. Mantelijäätelö, mansikkajäädyke ja mansikat olivat ihana yhdistelmä. Kehuja tuli myös mieheltä, joka ei juuri jälkiruuista perusta. Muuten, katsokaapa tuota kuvaa Kneebonen posliiniveistoksesta. Olisiko keittiömestari Henry Tikkanen saanut tästä kenties inspiraation jälkkäriin?

Ravintolan Göstan isoista ikkunoista on kivat näkymät.Ravintolan tilaa hallitsee Heikki Marilan maalaus.Syötävää taidetta lautasella.Jälkkärin inspiraatio?

Päivä oli ollut hyvä, sillä olin saanut ammentaa itseeni asioita, jotka tuottavat valtavasti iloa ja mielihyvää. Monta kaunista rakennusta, hienoa taidetta ja lopuksi vielä nautintoja lautaselta. Mutta eivätpä ihanuudet päättyneet vielä tähän. Olimme vieneet tavaramme etukäteen hotelliimme ja nyt oli vuorossa vielä yksi ihanuus. Siitä seuraavassa jutussa.

https://serlachius.fi

https://ravintolagosta.fi/

 

Samppanjaa muovimukista -blogi Facebookissa ja Instagramissa: @samppanjaa_muovimukista

Elämäntaito Taide Yleinen

Havaintoja heinäkuulta – paluuta normaaliin ja monta mukavaa asiaa

lauantai, 7 elokuun, 2021
Istuimme neljän ystävämme kanssa terassillamme hämärtyvässä kesäyössä. Edellisestä tapaamisestamme oli vierähtänyt pitkä rupeama, sillä korona oli jo kertaalleen sotkenut sovitut kuviot. Minulle tuli valtavan hyvä mieli. Hyvä mieli siitä, että ympärillä oli ystäviä ja elämää. Elämä on palaamassa normaaliksi, kiitos myös kahden rokotteen.

Menneet heinäkuun viikot ovat osoittaneet minulle konkreettisesti monen asian merkityksellisyyden. Kun sinulta otetaan jotain pois, huomaat sen arvon ihan eri tavalla. Koronavuosi supisti sosiaalista elämää, leikkasi matkoja ja jäädytti kulttuurinautinnot. Vaikka olen kova nauramaan tuntuu, että vuosi kuihdutti myös nauruni tai no, ainakin vaimensi hersyvimmän osan siitä.

Iloa kulttuurista

Tuntui herkulliselta nauraa pitkästä aikaa sydämensä kyllyydestä. Kävimme katsomassa Ismo Leikolan kesäkiertueen stand up -esityksen ”Jos nyt ihan rehellisiä ollaan”. Ismo on kyllä melkoinen alansa ammattilainen. Ihailen hänen oivaltamisen kykyä löytää huvittavia puolia tavallisista arkisista asioista. Yleisön ulvoessa naurusta mietin, kuinka kautta aikojen vaikeiden aikojen vastapainoksi ihmiset ovat tarvinneet leivän lisäksi myös ”sirkushuveja”. Yhdessä nauraminen ilmiselvästi voimaannuttaa.

Muiden ihmisten lisäksi tarvitsemme kulttuuria, asioita, jotka ruokkivat aistejamme ja synnyttävät mielihyvän kokemuksia. Älkää siis hyvä valtiovalta koronan varjolla viekö meiltä kulttuuria! Tällaisina aikoina tarvitsemme sitä entistä enemmän.

Toinen lähiviikkojen kulttuurinautinto oli käynti Mäntyharjulla Taidekeskus Salmelassa. En muista milloin viimeksi olen nauttinut yhtä paljon taidenäyttelystä. Salmelan tämän vuotinen näyttely oli monipuolinen ja löysin sieltä paljon omaa silmää viehättävää.

Mikäli et ole käynyt Taidekeskus Salmelassa, vielä ennättää tänä kesänä, jos kiirettä pitää. Näyttely on avoinna 15.8. saakka. Suosittelen lämmöllä, sillä alue on muutenkin oikein viehko.

Tänä vuonna Taidekeskus Salmelassa viehättivät erikoisesti erilaiset patsaat.Salmela alueena on nähtävyys jo itsessään.

Paluu kouluvuosiin

Yksi hauska ja poikkeuksellinen viime viikkojen kokemus oli luokkakokous. Vuosissa mentiin melkoinen harppaus taaksepäin, sillä kyseessä oli yläasteen yhdeksäs luokka. Ajassa tämä tarkoitti aikaa 43 vuotta sitten. Vähän jänskäsin sitä vieläkö kukaan tunnistaa, sillä kilojakin oli välissä päässyt kertymään lisää lähes kaksikymmentä.

Vaan kyllähän kaikki tunnistettiin ja löytyihän sieltä takaa nuoret versiot meistä. Mielenkiintoista oli myös huomata, miten tietyt peruspiirteemme säilyvät koko elinikämme. Ken oli kouluaikana suupaltti oli sitä edelleen ja päin vastoin.

Oli kiinnostavaa kiertää entistä kouluamme ja saada tuulahdus siitä, millaista on kouluelämä tänä päivänä. Meitä hämmästyttivät ala-aulaan ilmestyneet biljardi- ja pingispöydät, käytävien viihtyisät oleskelutilat sekä säädettävät työtuolit ja pöydät. Kadonneet olivat liitutaulut, liikuntasalin puolapuut ja ne köydet, joita pitkin en pystynyt koskaan kipuamaan.

Entiset koulutilat synnyttivät paljon muistoja, niin hyviä, jos sitten huonojakin. Eipä muuten onnistunut enää kaiteita pitkin laskeminen kuten silloin ennen. Olivat menneet nähkääs korottamaan noita kaiteita, turvallisuussyistä ehkäpä. Elämä oli ennen turvattomampaa, mutta oliko se sittenkin hauskempaa?

Miten paljon suuremmalta juhlasali tuntuikaan aikoinaan.Jotain pysyvääkin koulussamme oli. Ala-aulan kaunis laatoitus oli entisellään.

Lappiin uudisasukkaaksi

Seuraavaksi sitten iloinen uutinen. Kerroin aiemmin, että tulemme tänä kesänä olemaan Lapissa suunniteltua pidempään. Syynä on se, että tulimme valituksi mielenkiintoiseen hankkeeseen ”pelottomiksi uudisasukkaiksi” Pohjois-Lapin pieneen kyläyhteisöön.

Meidän sijoituspaikkamme on Pelkosenniemellä Suvannon kylässä, joka tunnetaan harvinaislaatuisena museokylänä. Syrjäisen sijaintinsa vuoksi kylä säästyi polttamiselta Lapin sodassa ja nykyisin sen historiallisesti arvokas rakennuskanta on Museoviraston suojeluksessa.

Odotamme innolla ”muuttoa” ainutlaatuiseen miljööseen ja mahdollisuutta päästä kokemaan lappilaista pikkukylän elämää. Mies on erityisen innoissaan Kitisen rannassa odottavasta soutuveneestä. Minä taas olen täpinöissä yli 100-vuotiaasta talovanhuksesta, jonka suojissa tulemme asustelemaan.

Valmiina uusiin seikkailuihin. Saimaa vaihtuu nyt hetkeksi Lapin maisemiin.

Ihan järjettömän hyvältä tuntuu päästä piakkoin Lappiin, kuten myös se, että tiedossa on uusia seikkailuja ja kokemuksia. Etukäteen jännitän sitä, vieläkö löytyy lakkoja, saadaanko kalaa ja ennätetäänkö näkemään ruskaa.

Ensi alkuun koukkaamme kalareissulle Inarin kautta. Innostus lienee paras sana kuvaamaan vallitsevaa olotilaani. En jaksaisi enää millään odottaa. On kertakaikkisen ihanaa päästä jälleen reissuun.

 

Samppanjaa muovimukista -blogi Facebookissa ja Instagramissa: @samppanjaa_muovimukista

Kainuu Suomi Taide Yleinen

Kuhmon Kamarimusiikki – seurapiirien hienostelua vai sittenkin jotain ihan muuta?

keskiviikko, 21 heinäkuun, 2021
Tämä on tarina siitä, miten epämusikaalinen täti-ihminen löysi tiensä ensi kertaa kamarimusiikkikonserttiin. Oliko liian fiiniä vai kuinka siinä sitten kävikään?

Kaupallinen yhteistyö: Wild Taiga Kuhmo-Suomussalmi (Matkailuelinkeinon elpymistä edistävät kehittämishankkeet -rahoitus)

Kuhmossa on tehty ihme. Mahdottomasta on tullut mahdollista. Pienestä kainuulaisen kylän musiikkitapahtumasta on noustu vuosien saatossa maailmanmaineeseen.

1970 järjestettiin ensimmäinen Kuhmon kamarimusiikkifestivaali. Ensimmäisessä konsertissa oli kahdeksan kuulijaa. 23 vuotta myöhemmin kunnasta oli tullut kaupunki ja kaupunki oli saanut uuden, hienon kulttuuritalon. Tuolloin tehtiin yleisöennätys. Tapahtumaan osallistui peräti 47 506 kuulijaa.

Tänä vuonna juhlittiin jo 51. Kuhmon Kamarimusiikkia. Pitkät ovat perinteet ja merkittävä on tapahtumakin. Kuhmoa on verrattu Salzburgiin ja kansainvälinen lehdistö on ylistänyt Kuhmoa jopa maailman parhaana kamarimusiikkijuhlana.

Liput salkoon – Kuhmo juhlii.Kuhmon kirkko – konserttipaikoista toinen.

Ennakkoluulojensa vanki

Minä kohtasin Kuhmon Kamarimusiikin sattumalta. Tunnustan olevani musikaalisesti epävireinen, klassisesta musiikista mitään ymmärtämätön juntti. Olin saanut kutsun blogimatkalle Kainuuseen ja koska vierailuni osui tapahtuman ajalle, sain mahdollisuuden osallistua konserttiin. Tottakai halusin kokea tämänkin.

Oikeastaan en edes tiennyt, mitä kamarimusiikki on. Jotain klassista ilmeisesti, sellaista missä soitetaan vanhoja klassikkosäveltäjiä kuten Mozartia ja Beethovenia. Ja arvatkaapa, mitä tuli ensimmäisenä mieleen? No, että mitä sinne konserttiin laitan päälle? Mieleen nousi kuva frakkipukuisista soittajista kovat kaulassa ja iltapukuihin sonnustautuneista laulajista.

Kamarimusiikki kalskahti korvissani elitistisenä korkeakulttuurina. Olisiko Kuhmon Kamarimusiikki jonkinlainen sisäpiiriläisten kesän näyttäytymis- ja pönötystilaisuus? Tapahtuma, jonka väliajalla keskustellaan kultivoituneesti ja juodaan pikkurilli koukussa samppanjaa (no, tästä osiosta olisin kyllä selvinnyt mainiosti).

Kiva pop up -kahvila Amati palvelee juhlaviikoilla.Musiikki näkyy katukuvassa.

Odotin hienostelevaa ilmapiiriä, mutta se, mitä kohtasin, olikin jotain ihan muuta. Kuhmon Kamarimusiikki oli paljon rennompi tapahtuma kuin osasin odottaa. (Kuhmosta kotoisin oleva ystäväni vähän sparrasi minua). Niin yleisö kuin soittajat olivat ihan tavallisissa kesävaatteissa ja ihan tavallisia Pirkkoja ja Penttejä istui salissa. Luksusleimaa oli turha etsiä. Konsertissa viereeni istuutunut mies jopa riisui kenkänsä ennen konsertin alkua.

Kuuluisa Kuhmon henki

Kuhmossa kuulin puhuttavan paljon Kuhmon hengestä ja täytyy myöntää, että jopa kaltaiseni ulkopuolinen sai kiinni siitä, mitä tällä tarkoitettiin. Tuntuu, että koko kaupunki elää ja hengittää kamarimusiikkia ja sellainen vanhan ajan talkoohenki elää. Joku kertoi, että kaupungissa vallitsee kamarimusiikkiviikkojen aikana taikapiiri, joka syntyy taiteilijoiden, yleisön ja luonnon vuorovaikutuksesta. En yhtään ihmettele, totta se varmasti on.

Ja se rentous näkyy kaikkialla. Taiteilijat suhauttelevat polkupyörillä soittimiensa kanssa pitkin kaupungin katuja kansan parissa. Ilmapiiri on kansainvälinen, mutta myös ystävällinen ja hyväntuulinen. Vastaantulijaa tervehditään.

Virtuoosit eri puolilta maailmaa haluavat Kuhmoon juuri sen ainutlaatuisen mutkattoman ilmapiirinsä vuoksi. Ja ovathan kainuulainen luonto ja valoisa kesäyö antamassa merkittävän lisämausteensa.

Olin yksin reissussa ja voin vilpittömästi suositella Kuhmon Kamarimusiikkia myös kaikille yksinmatkaaville. Täällä oli minusta helppoa olla ja tuntea kuuluvansa joukkoon. Ongelmani oli lähinnä siinä, että meinasin joka puolella jäädä suustani kiinni mukavien paikallisten tai leppoisan konserttiväen kanssa. Ja jos musiikin lisäksi kaipaat muuta tekemistä, sitäkin riittää. Kuhmon nähtävyyksistä enemmän täällä.

Ihminen, jolla on korvaa kuulla.

Viime hetken virityksiä ja koronatoimia

Ennen konserttia pääsin Kuhmon Kamarimusiikin toiminnanjohtaja Sari Rusasen kanssa kurkkaamaan backstagelle. Mielenkiintoista oli nähdä kuinka tarkkaa esimerkiksi soittajien sijoittaminen lavalla oli. Flyygelille ja jokaiselle tuolille oli merkitty tarkat paikat lattiaan.

Flyygeliä viriteltiin viimeiseksi juhlakuntoon. Käytävällä oli valotaulu, josta näkyi minuuttiaikataulu siitä, mitä milloinkin tapahtuu ja kenen pitää olla milloin missäkin. Nuottitelineet odottivat rivissä valmiina h-hetkeä.

Sitten siihen konserttiin. Musiikin suhteen olen heikoilla jäillä, joten antakaa anteeksi, ettei terminologia ole oikein hallussa.

Konsertti oli Kuhmo-talolla ja nimeltään Beethovenin aika – Bolero. Ensimmäiseksi kiinnitin huomiota kauniiseen konserttisaliin. Hienoa, että tapahtuma oli saanut ansaitsemansa upeat puitteet. Mahtaakohan maastamme löytyä toista näin pientä kaupunkia, jolla on näin tasokas kulttuuritalo ja konserttisali? Mutta eipä maassamme kaiketi ole toista yhtä merkittävää klassisen musiikin tapahtumaakaan. Kaupungilla kuulin, että konserttisalin akustiikka on Suomen parhaimmistoa.

Koronatoimenpiteet olivat hienosti huomioitu tapahtumajärjestelyissä. Kaikilla osallistujilla, niin yleisöllä kuin esiintyjillä, tuli olla maski ja saliin otettiin vain puolet maksimimäärästä kuulijoita. Joka toinen penkki jätettiin tyhjäksi, ellei ollut ostanut vierekkäisiä paikkoja.

Kuhmo-talo on valoisa ja avara.Käytävällä oli Katja Tukiaisen näyttely ”Fear no Girl”.Virallinen festaripaita. Tämän vuoden teemana oli Beethoven.

Beethovenin purkauksia

Ensimmäinen kappale oli pianistin, sellistin, viulistin ja mezzosopraanon esitys. Yllättävän lyhyt minusta, mutta ablodeista päätellen taitavasti esitetty. Ainakaan rouva vierelläni ei meinannut pysyä tuolissaan.

Sitten tulikin osuus, josta pidin kaikkein eniten. Nuorten muusikoiden Seele-kvartetti esitti kolmen kappaleen jousikvarteton. Oli ilo katsoa taiteilijoiden intohimoa ja kokea kuinka musiikki nostaa tunteiden skaalaa laidasta laitaan. Välillä jouset koskettivat kieliä höyhenen kevyesti, välillä soittimesta otettiin kaikki irti.

Tässä kohtaa meinasin itse töpätä. Osien välissä ei taputettu, vaan vasta sitten, kun ryhmän viimeinenkin kappale oli soitettu. Jäin miettimään, että onkohan kamarimusiikkikonserteissa olemassa jonkinlaisia etikettisääntöjä?

Seuraavaksi mentiin taas Beethoveniin säveltämiin laulelmiin mezzosopraanon johdolla. Kappale oli yllättävän kepeä, uskaltaisiko sanoa, että kuulin siinä jopa juomalaulumaisia piirteitä.

Seuraava muusikkoryhmä esitti itselleni tuntemattoman säveltäjän Luigi Boccherinin jousikvinteton. Kamarimusiikin ei todellakaan tarvinnut olla vakavaa. Soittajat suorastaan leikittelivät keskenään ja hulluttelivat soittimillaan. Viulut ja sellot käännettiin väliin vaakatasoon ja niitä soitettiin kuin kitaroita. Teoksen nimi oli Madridin katujen yösoitto, joten ymmärtäähän tuon.

Lopuksi mentiin jälleen Beethovenin sävellyksen tahtiin ja laulettiin valkoisesta kyyhkysestä, Una paloma blancasta. Jäljellä oli enää aplodien aika. Kiitoksia taiteilijat hyvästä kokemuksesta.

Konserttisali ihastutti.

Useampi konsertti – suurempi elämys

Konsertti oli minusta yllättävän lyhyt ja jäi mielestäni jopa tyngäksi. Juuri, kun pääsin ensi-ihmettelyltä tunnelmaan, konsertti loppui. Olisin voinut kuunnella toisen mokoman musiikkia lisää. Mutta kyllähän Kuhmon Kamarimusiikin kaksiviikkoiseen tapahtumaan konsertteja riittää. Tänä vuonna niitä on yhteensä 55 (vähän kuulema verrattuna koronaa edeltävään aikaan), joista osa on Kuhmo-talolla, osa Kuhmon kirkossa. Lisäksi Tuupalan alakoululla on kuusi oppilaskonserttia. Viimeinen konserttipäivä on 24.7.

Mietin, että yksittäinen konsertti jäi aika irralliseksi. Kuhmon Kamarimusiikkiin kannattaa ehdottomasti tulla pidemmäksi aikaa ja osallistua useampaan konserttiin. En pitänyt 22-25 euron hintaisia lippuja kalliina ja hevijuusereille on myynnissä myös viikkolippuja.

Vähän jäi harmittamaan se, etten juurikaan tunne kamarimusiikkia. Sopivan konsertin valinta runsaasta konserttitarjonnasta olisi omalla kohdallani vaikeaa. Voisin hyvin valita konsertteja nimen perusteella ja tarttua esimerkiksi Myrskyyn ja kiihkoon, Pariisin tuoksuihin tai Wienin valoihin.

Ensi vuonna tapahtuman teemana on Illuusion taide, mikä jo nimenä kuulostaa mielenkiintoiselta. Sitä ennen taidan tutustua aiheeseen kamarimusiikki hieman tarkemmin.

https://kuhmofestival.fi

 

Samppanjaa muovimukista -blogi Facebookissa ja Instagramissa: @samppanjaa_muovimukista

Kainuu Luontomatkailu Museot Suomi Suomen kaupungit Suomi Taide

Kainuu on elämys – Kuhmon, Suomussalmen ja Paltamon parhaat kohteet

sunnuntai, 18 heinäkuun, 2021
Jokainen matka on erilainen. On matkoja, jotka ovat kivoja, sellaisia ihan ok-reissuja, mutta joista et hetken päästä muista juuri mitään. Sitten on niitä matkoja, jotka jättävät muistijäljen. Tiedät kokeneesi jotain koskettavaa ja ainutlaatuista. Palasin juuri tällaiselta reissulta. Kainuu meni syvälle.

Kaupallinen yhteistyö: Wild Taiga Kuhmo-Suomussalmi (Matkailuelinkeinon elpymistä edistävät kehittämishankkeet -rahoitus)

Kainuu alueena on jäänyt minulle aiemmin aika vieraaksi. Suurin syy lienee siinä, että se sijaitsee Lapin ja eteläisemmän Suomen välimaastossa. Kainuu on ollut niin helppo ohittaa huristellessa viitostietä matkalla pohjoiseen.

Kuhmossa, Suomussalmella ja lähialueilla toimivien matkailuyritysten markkinointiorganisaatio Wild Taiga kutsui minut vieraakseen tutustumaan Kainuuseen ja muutamaan alueella toimivaan yritykseen. Lähdinkin mielelläni matkaan, sillä jo matkan teema ”kulttuuria ja luontoa” oli enemmän kuin mieluinen. Olin myös utelias näkemään, mitä kaikkea mielenkiintoista alueelta löytyisi tätituristin tarpeisiin.

Kuhmo – rento kamarimusiikkikaupunki

Ensimmäinen etappini oli Kuhmo, reilun 8000 asukkaan pikkukaupunki Kainuun kaakkoisosassa. Hymyilytti, kun Wikipedia kertoi asukastiheyden olevan 1,67 asukasta neliökilometriä kohden. (Vastaava luku esimerkiksi koko Uudenmaan maakunnassa on 170,4). Onpa teillä kuhmolaiset lääniä, missä temmeltää.

Monet tuntevat Kuhmon maineikkaasta kesätapahtumasta, Kuhmon Kamarimusiikista. Vaikka kamarimusiikki ei ole ihan ominta musiikkigenreä, toki myös itse tunsin tämän kesäfestarin nimeltä jo aiemmin. Mitään muuta en siitä tiennytkään.

Heinäkuun puolivälissä järjestettävästä kaksiviikkoisesta tapahtumasta on kasvanut melkoinen kulttuurispektaakkeli. Tänä vuonna konsertteja on Kuhmo-talon konserttisalissa ja Kuhmon kirkossa yhteensä 55 ja päälle vielä oppilaskonsertit. Kamarimusiikki soi Kuhmossa tänä kesänä 24.7. asti.

Hetki ennen konserttia.Kuhmo-talon konserttisali  on nautinto myös silmille.

Koska olin Kuhmossa näin sopivasti Kamarimusiikkien aikaan, halusin ehdottomasti käydä jossain konsertissa. Olikin muuten itselleni ihka ensimmäinen kamarimusiikkikonsertti. Siitä, millainen kokemus se oli, kirjoitan oman blogijutun piakkoin. Vinkkinä muuten, että jo pelkästään kauniin konserttisalin takia kannattaa mennä konserttiin.

Kuhmon kamarimusiikkiviikkojen aikana kaupungissa on tarjolla myös silmänruokaa useiden taidenäyttelyiden muodossa. Kamarimusiikkikeskuksen Galleriassa (Kontionkatu 20) on taiteilijaryhmän Latitude 64. Leveyspiirin monipuolinen näyttely vanhassa pihatossa. Itse ihastuin erityisesti Ariadna Donnerin upeisiin kuvakudoksiin ja kuhmolaisen valokuvaajan Ville Heikkisen järisyttävän koskettaviin luontokuviin.

Samaisessa tunnelmallisessa pihapiirissä toimii myös Kamarimusiikkiyhdistyksen ylläpitämä Amati-kahvila, jonne kannattaa suunnistaa mm. raikkaiden salaattien ja herkullisen leivosvitriinin takia. Samaisessa pihapiirissä on Salakamari ja Piharavintola Lappi, josta saa tuliaisiksi mm. Lapin Marjojen mehuja, hilloja ja kastikkeita. Gallerian näyttelyt, kahvila ja ravintolat ovat avoinna vain kamarimusiikkitapahtuman ajan.

Amati-kahvila – hyvä tunnelma ja herkulliset tuotteet.Piti maistaa paikallinen perinneherkku rönttönen.Kamarimusiikkikeskuksen Galleria sijaitsee samassa pihapiirissä Amati-kahvilan kanssa.

Kuhmo – koskettava luontokaupunki

Kun Kainuussa ollaan, jonkinlainen odotusarvo minulla oli luontoelämysten suhteen. Ehkä siinä yllätyin eniten, että kaunis luonto on läsnä jo aivan Kuhmon keskustassa. Lammasjärven ja Pajakkakosken rantamaisemissa pystyy kulkemaan lähes viiden kilometrin pituisen rantareitin keskustan tuntumassa. Reittiä kutsutaan kulttuuripromenadiksi, sillä sen varrella on useita kiinnostavia kulttuurikohteita.

Pajakkakoskelle pääsee autollakin; parkkipaikka on kosken ylittävän sillan kupeessa. Kuhmon Lentuankosken ohella Pajakkakoski on myös suosittu koskikalastuskohde. Tosin kalastajalle alueella riittää tarjontaa muuallakin. Kuhmossa virtaa peräti 200 koskea!

Rantaraitilla törmäsin karhuun.Upea Pajakkakoski on aivan Kuhmon keskustan tuntumassa.

Lähellä Pajakkakoskea on kaunis Tuupalan talomuseo. Täällä pääsee kurkistamaan 1800-luvun lopun ja 1900-luvun alun herraskartanon elämään. Tuupalan suvun viimeinen isäntä Uuno Kainulainen lahjoitti talonsa 1958 Kuhmon kaupungille toiveenaan, että taloon perustettaisiin kotiseutumuseo. Tuupalan talomuseossa kosketti eniten sen aitous. Vain talonväki puuttui.

Itselleni sattui vielä niin mainiosti, että pääsin salakuuntelemaan kahden kamarimusiikkiesiintyjän harjoittelua avoinna olevasta ikkunasta. Täydellinen paikka nauttia klassisesta musiikista kainuulaisessa perinnemaisemassa. Kamarimusiikkiviikkojen aikana Kuhmo todellakin soi kaikkialla.

Tuupalan talomuseo – tuulahdus menneiltä vuosisadoilta.

Kuhmo – karhuja ja Kalevalaa

Jos Kuhmo tunnetaan kamarimusiikistaan, tunnetaan se myös karhuistaan. Kaupungin tunnuseläimeen, karhuun, törmää kaikkialla: veistoksissa, valokuvissa, tauluissa, julisteissa ja mainoksissa. Karhu ei ole Kuhmolle kuitenkaan vain söpö imagoeläin, vaan aito erämaiden asukas, jota voi päästä tarkkailemaan turvallisesti useissa paikoissa rajan läheisyydessä.

Kun ajelin tuolla itärajan tuntumassa, en yhtään ihmettele, että noille valtaville selkosille karhuja mahtuu tallustelemaan. Erään arvion mukaan Kainuun karhukannaksi on arvioitu tälle syksylle noin 320 – 340 karhua.

Yhtä elämyksellistä kokemusta rikkaampana voin sanoa, että onnellinen ja voimaantunut on se ihminen, joka on saanut katsoa karhua suoraan silmiin. Vietin nimittäin yön rajan pinnassa Bear Centre -nimisen yrityksen karhunkatselumökissä. Kokemus oli niin pysäyttävä, että siitä tulee myöhemmin oma stoorinsa.

Karhuun pääsee tutustumaan myös Kuhmon Luontokeskus Petolassa. Metsähallituksen ylläpitämässä paikassa on saatavilla paljon tietoa Suomen suurpedoista: karhusta, sudesta, ilveksestä ja ahmasta. Auditoriossa on katsottavissa erilaisia luontoaiheisia filmejä. Luontokeskuksesta saa myös hyvää tietoa alueen retkeilymahdollisuuksista.

Käyntihetkelläni keskuksessa oli edellä mainitun luontokuvaajan Ville Heikkisen valokuvanäyttely. Karhua pääsee katsomaan silmiin täälläkin. Vanerille tulostetut suurkuvat olivat kerrassaan vaikuttavia. Tässä on jo pelkästään yksi hyvä syy poiketa luontokeskukseen.

”Apua, se on karhu”, huudahdin ensimmäiseksi karhun tassutellessa eteeni.Luontokeskus Petolassa näkee ja kokee karhuja monella tapaa.Ville Heikkisen kuvat ovat lähes maagisia.Luontokeskus Petolassa on kiva museokauppa.

Kolmas asia, mistä Kuhmo tunnetaan, on Kalevala ja siihen liittyvä kansanperinne. Ihan sattumalta Kuhmo ei ole ominut Kalevala-mainettaan, sillä sekä Elias Lönnrot että Akseli Gallen-Kallela ovat kulkeneet Kuhmon alueella reissuillaan.

Mikäli Kalevala kiinnostaa, oikea osoite on Kalevalan kulttuurikeskus Juminkeko. Hävettää tunnustaa, että Kalevala on jäänyt itselleni vähän kaukaiseksi ja ehkä siksi paikan suurin anti minulle olivat sen taidenäyttelyt. Erityisesti puhuttelivat Riikka Palosen luontoaiheiset ja tunnelatautuneet ryijyt.

Juminkeon hirsirakennus on mielenkiintoinen. Etualalla on Martti Aihan veistos Arhipan kivi.Vanhimmat Kalevalat ovat melkoisen iäkkäitä.Riikka Palosen kalevalainen metsä

Suomussalmella hiljaista kansaa ja soivaa metsää

Kuhmosta huristelin Suomussalmelle moikkaamaan yhtä maamme merkittävintä tilataideteosta, Hiljaista kansaa. Kuvitelkaa, että yhdellä pellolla viitostien varrella on noin 900 puettua turvepäistä hahmoa, joista jokainen on erilainen. Hahmot puetaan kahdesti vuodessa kesä- ja talvipukimiin. Ja siinä välissä on pelto täynnä ristejä. Hiljainen kansa tosiaan.

Samalla lounastin Hiljaisen kansan Niittykahvilassa ja jälkkäriksi söin tietysti paikan kuuluisat letut. Kiva vanhan hirsitalon miljöö ja erinomainen matkamuistomyymälä, jonka tuotteista suurin osa on paikallista käsityötä ja osaamista. Kahvilaa vuokrataan myös tilauskäyttöön.

Jos kaipaat eksoottista majoitusta, Niittykahvilan heinäladossa voit yöpyä ilmaiseksi. Lisämaksusta on mahdollista vuokrata itikkaverkko tai tilata aamiainen. Ei suositella heinäallergikoille 🙂

Aina yhtä sykähdyttävä.Korona oli saavuttanut jo tämänkin kansan.Hiljaisen kansan Niittylahvila on kiva lounaspaikka.Kyläläisten puikoista.Niittykahvilan kuuluisat letut.

Suomussalmella halusin kokea vielä yhden paikkakunnan omaleimaisista nähtävyyksistä, Soivan metsän. Kyse on ympäristötaideteoksesta, joka koostuu 15 suurikokoisesta varta vasten tähän tarkoitukseen rakennetusta soittimesta. Reitin kulkija voi soitella vaikka metsäkirkonkelloa, keinua kilinäkeinussa, takoa tynnyrihärkää tai saada aikaa sateenropinaa muistuttavan äänen sadeputkisoittimella.

Ihastuttava idea mahtavassa maisemassa, jossa metsän saa kirjaimellisesti soimaan. Vielä vaikuttavampi kokemus on varmasti silloin, kun metsä on rauhallinen. Nyt elettiin kuumeisinta lomasesonkia ja mekastavat lapset ja kännyköihinsä kailottavat kanssakulkijat söivät tunnelmaa melkoisesti.

Soiva metsä sijaitsee Kaunisniemen harjulla Suomussalmen kesäteatterin vieressä. Reitti on noin kahden kilometrin mittainen. Kun huomasin uimarantakyltin, harmittelin ettei uimapuku tullut mukaan, sillä helteisenä kesäpäivänä olisi ollut virkistävää pulahtaa uimaan.

Hienon maaston olivat Soivalle metsälle valinneet.Matkalla piti hieraista silmiä. Totta se oli, poroja! Suomussalmi on maamme eteläisin poronhoitoalue.

Paltamo – vaaramaisemia ja luontoaktiviteetteja

Viimeinen Kainuun road tripini kohde oli Paltamo, pieni kunta Kainuun länsireunalla, joka oli minulle kolmesta käymästäni paikkakunnasta kaikkein tuntemattomin. Siellä suunnistin Kivesvaaran huipulle Jättiläisenmaahan sellaisiin maisemiin, että huokailemaan pisti.

Paltamollakin tuli tehtyä jotain elämäni ensimmäistä kertaa. Sain alle sähköavusteisen fatbiken, joka avasi silmäni ihan uudenlaiseen maastopyöräilyyn. Tästäkin juttua vähän myöhempänä.

Jättiläisenmaassa minua odotti oma soma linnunpönttö.Tuohon punaiseen tuoliin olisin voinut jäädä.

Ja missäkö sitten yövyin? Olikin tällä kertaa sellaisia helmiä majapaikkoina, ettei ihan joka matkalla tule vastaan. Esittelen teille piakkoin kolme omaleimaista majoituskohdetta, jotka ovat hyvin erilaisia, mutta joita kaikkia yhdistää luonto ja siihen liittyvät elämykset.

Vähän tässä täpinöissä olen kaikesta kokemastani. Muutamaan päivään näin, koin ja tunsin niin paljon, että tarvitsen toisen mokoman ajan tämän kaiken sulatteluun. Joka tapauksessa Kainuu on niin ainutlaatuinen osa maatamme, että soisinpa kaikkien pääsevän nauttimaan sen karusta kauneudesta. Minua ainakin Kainuu puhutteli monella tasolla.

https://wildtaiga.fi

Museot Suomi Pohjois-Karjala Ravintolat Suomessa Suomen kaupungit Suomi Taide

Taiteellinen Tohmajärvi ja vähän hevimpi Kitee

lauantai, 27 helmikuun, 2021

Pääteiltä kannattaa joskus poiketa katsastamaan pienempiäkin paikkakuntia. Tohmajärvi ja Kitee eivät kuulosta matkailijalle ehkä kaikkein houkuttelevimmilta paikkakunnilta, mutta on molemmissa jotain, miksi niissä kannattaa pysähtyä.

Kaupallinen yhteistyö: Kalitka- the development of cross-border gastronomic tourism -hanke

Olen sen kymmeniä kertoja ajanut kuutostietä pitkin Tohmajärven ohi ja miettinyt tien reunan kylttiä Puun sielu. Olin ajamassa Pohjois-Karjalan kiertomatkallani itse asiassa Kiteelle, mutta tällä kertaa päätin ottaa selvää, mitä tuolla metsän kätkössä oikein onkaan.

Parin kilometrin päässä päätieltä luminen metsätie johti pihaan, jossa iloinen samojedi toivotti tervetulleeksi. Ja hetken päästä sen omistaja, Natalia, taiteilija, puutaiteen moniosaaja ja kouluttaja. ”Natasha” emännöi Onnela nimistä hirsilinnaa, ylläpitää sen pohjakerroksessa kansainvälistä puutaiteen galleriaa ja järjestää puutöiden kursseja.

Metsän keskellä nökötti kaunis hirsirakennus Onnela.

Karjalaistyylinen jyhkeä hirsilinna on kaunis. Vanhat kelohirret ovat saaneet seurakseen koristeellisia karjalaisleikkauksia ja luonnonkiveä. Oven edessä jököttää itse Michael Jackson, tosin aika puisevana versiona.

Sisältä löytyy Michaeleita lisää, mutta myös Kalevalaa ja monenlaisia eläin- ja ihmisfiguureita. Ihmettelin sitä, kuinka eri tekniikoilla puu on saatu taipumaan moneen. Hienoimmissa töissä tuskin ymmärtää, että kyse on puusta. Paikka on tosiaan nimensä mukainen. Puu on saanut täällä sielun.

Natalia osoittautui myös intohimoiseksi puutarhaharrastajaksi ja kukkien ystäväksi. Voin kuvitella, miten kaunista tuolla luonnon rauhassa kesäaikaan onkaan. Keskellä pihaa on lampi, jonka ympärillä on muitakin karjalaistyylisiä rakennelmia. Alueella voi tutustua myös kymmeniin eri puulajeihin.

Puun Sielun näyttelyssä puu taipuu moneksi.

Olisin voinut jäädä ihastelemaan taideteoksia pidemmäksikin aikaa, mutta pakko oli jatkaa eteenpäin. Olin sopinut tapaamisen Kiteelle viime syksynä avattuun A Nightwish Story -näyttelyyn. Koronan vuoksi helmikuussa näyttelyyn pääsi vain etukäteistilauksesta. Myöhemmät aukioloajat kannattaa tarkistaa näyttelyn nettisivuilta: https://nightwishstory.com/

En oikeastaan tiennyt, mitä odottaa. Tottahan toki kaikki Nightwishin tietävät ja moni senkin, että Suomen maailmanlaajuisesti menestynein bändi on kotoisin Kiteeltä. Sympaattiselta tuntuu, että bändin keulahahmo Tuomas Holopainen asustelee edelleenkin kotikonnuillaan.

Jotain Nightwishin menestyksestä kertoo, että se on myynyt yli 10 miljoonaa levyä, tehnyt kahdeksan maailmankiertuetta ja esiintynyt pääesiintyjänä täydelle Lontoon Wembleyn Areenalle. Kun ajattelee, että Wembleylle myytiin hetkessä enemmän lippuja kuin Kiteellä on asukkaita, ymmärtää kuinka suuriin saappaisiin yhtye pystyi astumaan ja on pystynyt nuo saappaansa myös pitämään.

Nightwishin saappaat ovat olleet suuret ja kultaiset.

Kiteen Nightwish-näyttelyssä oli paljon autenttista materiaalia, kuten musiikkialan palkintoja, kiertueen puvustoa ja rekvisiittaa sekä bändin jäsenten käyttämiä soittimia. Ehkä kaikkein sympaattisin esine oli bändin ensimmäinen demo-nauha. Se, josta kaikki sai alkunsa.

Nightwish-faneille näyttely tarjoaa yhtyeen vaiheista paljon yksityiskohtaista tietoa. Bändin tarinaan pääsee hyvin sisään kiinnostavalla filmillä, johon on koottu tähän astiset parhaat palat yhtyeen alkuvaiheista maailman valloitukseen.

Näyttelyn lisäksi tiloissa on myös karaokekoppi, jossa voi testata omat heavytulkinnat. Aulassa on myös pieni Nightwish-kauppa, jossa on myynnissä kaikenlaista fanitavaraa ja -tekstiilejä.

Itselleni näyttelyn paras anti oli Nightwish-tarina, pikkukylän kasvattien ihmeellinen taival maailman maineeseen. Hieno osoitus siitä, miten unelmat voivat toteutua eikä mikään ole mahdotonta. On uskallettu haaveilla suuria ja pyritty päämäärätietoisesti unelmaa kohden. Toki ilman lahjakkuutta ja luovuutta Nightwish-tarinaa ei olisi.

Vaikka et pääsisi näyttelyä paikan päälle katsomaan, siihen voi tutustua virtuaalisesti täällä.

Selvä yhdennäköisyys.

Näyttelyn jälkeen suunnistin lounaalle Irman Tupa -nimiseen lounaspaikkaan, josta olin saanut etukäteen vinkin. Kiteeläisessä kunnon kotiruokaa tarjoavassa kahvilassa tehdään kaikki itse ja sen kyllä maistoi.

Tunnelma pienessä kahvilassa on kursailemattoman kodikas. Käyntipäivänä sattui lounaana olemaan omaa lemppariani, kaalilaatikkoa, joka oli niin hyvää kuin kotona tehty kaalilaatikko vaan voi olla.

Irman Tupa voi aiheesta olla ylpeä tiskistään. Vastapaistetut kotileivonnaiset, ruisleivät ja karjalaiset perinneherkut, kuten karjalanpiirakat, vatruskat ja kukkoset kilpailevat ihan eri sarjassa kuin teolliset raakapakasteet. Jos näillä seuduilla liikuskelet, tänne kannattaa pysähtyä ihan vain herkkutuliaisten ostoon.

Irman Tuvalla on myynnissä myös tohmajärveläistä Jarmon rypsisikaa ja lihajalosteita, kuten makkaraa ja savulihaa.

Kunnollista konstailematonta kotiruokaa ja karjalaisia itseleivottuja paistoksia.

Ennen seuraavaa paikkaa, Ilomantsia, tein vielä pienen rundin Kiteen keskustassa. Matkalla bongasin rinteeltä kauniin kivikirkon, jonne en ikävä kyllä päässyt sisälle. Myöhemmin luin, että kirkko ja sen lähellä oleva pappila kuuluvat Museoviraston määrittelemiin Suomen valtakunnallisesti merkittäviin rakennettuihin kulttuuriympäristöihin.

Komea oli kirkko Kitteellä.

Tiesittekö muuten, että Kitee on kaupunki? Itse en tiennyt ja sain tämän tietää vasta jutellessani paikallisten kanssa. Asukkaita Kitteellä, kuten paikalliset kaupunkiansa kutsuvat, on reilut 10000. Sen verran leppoisalta kiteeläinen meininki tuntui ja ihmiset niin ystävällisiltä, että pieni kaupunki tuntui enemmän maaseutumaiselta. Sellaisella hyvällä ja aidolla tavalla.

 

Samppanjaa muovimukista -blogi Facebookissa ja Instagramissa: @samppanjaa_muovimukista

Majoitus Suomessa Museot Museot Suomi Pohjois-Karjala Ravintolat Suomessa Ruoka ja viini Suomen kaupungit Suomi Taide

Joensuussa maistui karjalainen kulttuuri ja gastronomia

sunnuntai, 14 helmikuun, 2021

Ismo Alanko, Abloy ja Ilosaarirock. Siinä oikeastaan ainoat asiat, jotka tiesin Joensuusta entuudestaan. Jostain kumman syystä itärajaa ajaessamme kaasupoljinta ei tullut Joensuun kohdalla koskaan hiljennettyä. Olisi kannattanut. Siellä on kuulkaa oikein mukava karjalaiskaupunki.

Kaupallinen yhteistyö: Kalitka- the development of cross-border gastronomic tourism -hanke

Piti oikein Wikipediasta tarkistaa Joensuun faktat. Asukasluvultaan Suomen 12. suurin kaupunki, asukkaita vajaat 77000. Yhteistä rajaa Venäjän kanssa lähes 30 kilometriä. Pielisjoki jakaa kaupungin kahtia, kaupungin nimen mukaisesti ollaan Pielisjoen suulla.

Joensuun keskusta tuntui kaltaiselleni suuntavammaiselle selkeältä. Kaupungin keskiössä on tori, jonka ympärille keskittyvät kaupat ja palvelut. Turistille kaikki merkittävä on lähellä. Rakastan tällaisia kaupunkeja, joissa on helppo liikkua ja joissa pikaisellakin käynnillä saa paljon irti.

Kivoja kulttuurikohteita

Katseeni kiinnittyy ensimmäiseksi torin laidan komeaan teatterirakennukseen. Tarkempi tutkailu kertoo kyseessä olevan 1914 valmistuneen Eliel Saarisen suunnitteleman kansallisromantiikkaa ja jugendia yhdistelevän komistuksen. Mietin mielessäni, että kaupungin, jossa on näin upea teatteri, kulttuurin on täytynyt olla arvossaan jo varhain.

Täällä on muuten kiva esittelyvideo teatterista ”Joensuun kaupunginteatteri tanssien”. Tuli heti sellainen olo, että tekisi mieli laittaa vähän parempaa päälle ja lähteä juuri tuohon teatteriin.

Teatteri kerää katseet

Taiteen ystävän kannattaa suunnistaa myös toiseen kauniiseen rakennukseen, Joensuun taidemuseo Onniin. Useat maalaukset olivat saaneet rinnalleen kalusteryhmiä, jotka loivat tuntua kuin jonkun olohuoneessa olisi vieraillut. Tosin ei kenen tahansa olohuoneessa, sillä seinillä oli melkoista arvotaidetta: Schjerfbeckiä, Järnefeltiä, Gallen-Kallelaa, Edelfeltiä, Halosta… Itse pidin eniten Rafael Wardin värikylläisistä maalauksista, joita museossa oli ilahduttavasti useita.

Pari huonetta oli pyhitetty kirkkotaiteelle, muttei suinkaan tylsästi. Pogostan Hilikan ja Juhani Berghemin ikonikokoelma vie taustamusiikkeineen ortodoksisuuden maailmaan. Vanhaa kirkkotaidetta taas pääsee katselemaan Madonna-huoneessa, joka on kuin pieni hämyinen kappeli. Hienoja kokonaisuuksia ja hieno toteutus.

Minua olisi kiinnostanut myös Kiinan taiteen kokoelma, mutta valitettavasti se oli käyntihetkelläni suljettuna uudistustöitä varten.

Karjalaista historiaa, valokuvia ja esineistöä on esillä usean näyttelyhuoneen verran Pohjois-Karjalan museo Hilmassa.

www.joensuuntaidemuseo.fi

www.pohjoiskarjalanmuseo.fi

Taidemuseo Onni oli onnea taiteen ystävälle.Pohjois-Karjalan museossa pääsee uppoutumaan Karjalan sotahistoriaan.

Lietsussa kuin kotonaan

Yhdenlaista nykykarjalaisuutta voi kokea sympaattisessa Huoneistohotelli Lietsussa. Reilun vuoden ikäisessä hotellissa on kahdessa kerroksessa kolmisenkymmentä yksilöllistä huonetta, joissa jokaisessa on hyvin varustettu keittiö ja pyykinpesukone. Huoneet ovat nimetty karjalaisin nimin ja jokaisella huoneella on oma tarinansa, jota huoneen esineistö ilmentää.

Entiseen postitaloon remontoitu hotelli on sellainen hyvän mielen majapaikka. Hotellin tarpeistoa on kerätty eri puolilta Pohjois-Karjalaa ja ylipäätään kaikessa on pyritty käyttämään mahdollisimman paljon paikallisten yrittäjien tuotteita. Uutta ja vanhaa on yhdistetty saumattomasti ja hauskasti.

Mukava lisä oli yhteinen ”tupa”, jossa saattoi lukea päivän lehdet ja napata kahvikoneesta espresson. Suosittelen myös käyttämään hotellin viihtyisää saunaosastoa. Tämä on kaikkea muuta kuin monelle hotellille tyypillinen kolkko saunatila.

Näin korona-aikaan arvostin hotellin helppoa sisäänkirjautumista, jonka saattoi tehdä netissä. Huoneeseen pääsi sisään saadulla koodilla ilman, että tarvitsi olla kontaktissa kehenkään. Tosin hotellilla on niin mukavaa henkilökuntaa, että heidän kanssaan kyllä mieluusti asioi.

Mikäli arvostat persoonallista boutigue-tyyppistä majapaikkaa, Lietsu on nappivalinta.

www.lietsuhotel.fi

Lietsussa olisi viihtynyt pidempäänkin.

Joensuu on varteenotettava ruokakaupunki

Ruoka se on aina mielessä, kun matkalla ollaan. Ja vieraassa kaupungissa aina päällimmäisenä kysymys, minne mennä syömään. Ainakin minulle ruokakokemukset ovat iso osa onnistunutta matkaa. Kuulun jopa niin hurahtaneihin, jotka voivat matkustaa pelkästään hyvän ruuan perässä.

Tällä kertaa olin onnekas, sillä molemmat Joensuun ruokakokemukset olivat ihan huippuja. Lounastin uutukaisessa ravintola Filipofissa. Aivan ihastuttava paikka vanhassa hirsirakennuksessa. Samojen hirsiseinien sisällä on toiminut mm. Joensuun legendaarinen ”Ukko Vilipohvin” sekatavarakauppa ja kieltolain päätyttyä Joensuun ensimmäinen viinakauppa Oy Alkoholiliike Ab.

Melkoinen kulttuuriteko on tehty pelastamalla tämä vanha talokaunotar. Ravintola Filipofissa yhdistyy onnistuneesti trendikäs sisustus ja historiallinen miljöö. Kauniit vanhat hirret ja kakluunit tuovat tilaan lämminhenkistä ajanpatinaa.

Mutta Filipof on muutakin kuin vain kaunis kuori. Lounas antoi osviittaa siitä, että ruuan kanssa täällä ollaan tosissaan. Fenkolirisotto oli täydellistä ja taivaallisen hyvää. Lounaan lisäksi tarjoillaan bistrohenkisiä annoksia ja parillisten viikkojen sunnuntaisin brunssia. Lisäksi Filipofissa toimii viihtyisä pubi.

www.ravintolafilipof.fi

Ravintola Filipof – kaunis ulkoa ja sisältä.

Ehkä asteen fiinimpi ruokapaikka on menukokonaisuuksia tarjoava ravintola Kielo. Seisemänosaisen Kielo-menun sai myös kasvisversiona.

Menu oli kiinnostava vaellus Aasiasta Venäjälle ja siihen väliin sijoittui pohjoiskarjalainen makumaailma juureksia, marjoja, kalaa ja lintua. Lautasilta löytyi yllättäviä makuyhdistelmiä ja loistavia kastikkeita. Annokset olivat kaiken lisäksi kauniisti esillepantuja.

Makujen lisäksi jäin kaiholla muistelemaan myös paikan omaa hapanjuurileipää ja loistavaa katalonialaista punaviiniä Jaspi Maragdaa.

Tykkäsin myös kovin ravintolan lämpimästä ja hämyisestä tunnelmasta. Täällä viihtyi hyvin yksinkin, sillä pöydät oli sijoiteltu niin, että omaan rauhaansa saattoi ”piiloutua”. Kielo on minusta The Paikka, kun haluat löytää romanttisen mestan kahdenkeskiseen illalliseen.

Kielo on muuten mukana Pohjoismaisessa 360° Eat Guidessa, ravintolaoppaassa, joka arvioi ja luokittelee Pohjoismaiden parhaat ravintolat. Koko Suomesta listalle pääsi viime vuonna ainoastaan 11 ravintolaa, joten hieno saavutus olla mukana tasokkaassa joukossa.

www.ravintolakielo.fi

Ravintola Kielon hämyistä tunnelmaa.

Tutustuminen Joensuuhun jäi minulla tällä reissulla pahasti kesken. Esimerkiksi kiinnostavaan käsityö- ja sisustuskauppojen ryppääseen Taitokortteliin ehdin tutustua vain päällisin puolin.

Valitettavasti en jaksanut tällä kertaa nauttia myöskään Kauppaneuvoksen kahvilan herkullisen kakkuvitriinin annista. Käymättä jäi myös tapahtumapuutarha Botania, jota niin moni minulle suositteli.

Jäipähän monta hyvää syytä tulla uudelleen. Joensuulla on jatkossa ehdottomasti paikka kiinnostavien kaupunkikohteiden joukossa.

 

Samppanjaa muovimukista -blogi Facebookissa ja Instagramissa: @samppanjaa_muovimukista

Majoitus ulkomaat Museot Ravintolat ulkomailla Taide Viro

Mitä uutta Tallinnassa?

keskiviikko, 6 marraskuun, 2019

Jos luulit, että Tallinna on nähty, et ole käynyt kaupungissa todennäköisesti vähään aikaan.

Pressimatka: Eckerö Line, Tallink Silja, Viking Line, Visit Tallinn ja Visit Estonia

Tämän vuoden huhtikuussa Iltalehti kirjoitti: ”Nyt tuli pupu pöksyyn – suomalaiset hylkäsivät Tallinnan.” Yhdeksi syyksi matkailijakatoon katsottiin suomalaisten kyllästymisen. ”Virossa on rampattu jo ihan tarpeeksi”, lehti kirjoittaa.

Eipä uskoisi, että tuosta artikkelista on vain reilu puoli vuotta. Tallinnassa eletään nyt ihan toisenlaisissa tunnelmissa ja käynnissä on sellainen matkailunoste, että oksat pois. Paikalliset kertoivat, että matkailurintamalla tapahtuu niin paljon ja uusia paikkoja aukeaa siihen malliin, ettei mukana kestä. Palanneet ovat myös suomalaiset.

Vanhat teollisuus- ja satama-alueet ovat kokeneet Tallinnassa huikeita muodonmuutoksia. Ensin kohistiin Kalamajasta. Nyt matkaava kansa suuntaa Noblessneriin. Rouheisiin teollisuushalleihin on noussut mielenkiintoista nähtävää ja tasokkaita ravintoloita. Ja lisää tulee.

Olen aivan otettu tavasta, miten tallinnalaiset osaavat hyödyntää kaikkea vanhaa. Uutta rakennetaan, mutta vanhan ehdoilla. Meillä nähdään vanhan teollisuusalueen arvo lähinnä puskutraktorien ruokana, Tallinnassa mahdollisuutena.

Tällä konseptilla rakentuu ja kehittyy ainutlaatuisia kokonaisuuksia, joiden tunnelmaa kaipaisin Suomeen. Onneksi Tallinnaan pääsee helposti.

Tallinnan vastakohtaisuus viehättää.

Noblessner

Some on työntänyt viime kuukausina urakalla punaisten lyhtyjen kuvia Tallinnan tällä hetken ehkä mielenkiintoisimmasta alueesta. Kyse ei ole mistään punaisten lyhtyjen kaduista, vaan entisestä suljetusta telakka-alueesta, joka on palvellut vuosikymmenten aikana niin Venäjän keisaria kuin Neuvostovaltaa.

Olin ihan ekstaasissa kun näin Noblessnerin värikkäät uudistalot. Huikea osoitus siitä, miten uusien asuntojen ei tarvitse olla tylsiä laatikoita, eikä rakennussuunnittelussa tarvitse hylätä luovuutta.

Oma mielenkiintonsa syntyy alueen kerroksellisuudesta. Vanhat satavuotiaat telakkahallit ja uudet asuintalot sulautuvat merenrantamaisemiin rinta rinnan varsin sopuisasti.

Bloggaaja on ilmiselvästi innoissaan näkemästään.

Noblessnerin merkittävin nähtävyys on vanhaan sukellusvenehalliin rakennettu mielikuvituksellinen virtuaalimaailma, Keksintötehdas Proto. Jos luulet, että olet liian vanha tällaisiin juttuihin, usko pois, et ole. Täällä oli myös täti-ihmisen superhauskaa leikkiä. Tästä virtuaalitekniikkaan pohjautuvasta ”huvipuistosta” löydät kokemuksiani täältä.

Toinen Noblessnerin uusista nähtävyyksistä on 100-vuotiaassa sukellusvenetehtaassa toimiva taidekeskus Kai. Näyttelytilojen lisäksi paikassa on elokuvateatteri sekä työtiloja taiteilijoille.

Täytyy sanoa, että itselleni tuli vähän sellainen tunne, että paikka hakee vielä linjaansa. Näyttelyanti jäi minusta vaisuksi, eikä nyt oikein avautunut. Tai sitten en vaan ymmärrä tällaista nykytaiteen suuntaa, jonka miellän enemmän taiteilijan omaksi terapiaksi kuin taiteeksi. Mielenkiinnolla jään odottamaan mihin suuntaan Kai kehittyy. Tila ainakin antaa mahdollisuuksia.

Paikka sinulle, joka rakastat seikkailuja ja elämyksiä.Saman katon alla hengen ja ruumiin nautintoja.

Sen sijaan ymmärsin huomattavasti paremmin samassa rakennuksessa toimivaa loistavaa ravintolaa, hiljattain avattua Lore Bistroota. Tajuttoman hyvää ruokaa, jota tarjoillaan jaettavina annoksina. Täällä söin muuten parasta mustekalaa ikinä, eivätkä jääneet kampasimpukat kauas taakse.

Samaan rakennukseen on lähiviikkojen aikana avautumassa food-court -tyyppinen japanilainen ravintola Kampai sekä trendikäs drinkkibaari Kaif. Kivat tilat tulossa molemmille.

Lore Bistroo ja elämäni paras mustekala, ikinä.Japanilainen ravintola Kampai aukeaa ilmeisemmin marraskuun lopussa.

Ihan lähistöllä on myös kaksi vierekkäistä paikkaa, jotka kannattaa myös katsastaa: Pohjala panimoravintola sekä norjalais-virolainen sisustuskauppa Shishi. Näin joulun alla kauppa oli pukeutunut jouluun sellaisella bling-bling -meiningillä, että jopa jouluihminen häkeltyy.

Talon toisessa päässä on muuten Shishin outlet-kauppa, jota ei kannata jättää väliin. Jos kaipaat uusia joulukoristeita, löydät ne todennäköisesti täältä ja huomattavan edulliseen hintaan. Sopii täydellisten joulupallojen metsästäjälle.

Pohjala panimo ja ravintola. Miehet voi laittaa parkkiin tänne… …sillä aikaa, kun naiset menevät vstapäiseen rakennukseen tänne.

Fotografiska

Noblessnerin vieressä sijaitsevan Kalamajan monet Tallinnan-kävijät jo tuntevat. Melkoiseksi Kalamajan kävijämagneetiksi on noussut vasta nelisen kuukautta auki ollut Fotografiska valokuvakeskus. Voitteko kuvitella, neljän aukiolokuukauden aikana Fotografiskassa on vieraillut jo peräti 200 000 kävijää!

Yhtään ei tarvitse ihmetellä, miksi tämä vaihtuvilla näyttelyillä pelaava keskus on noussut tällaiseen suosioon. Olen itse nähnyt nyt kaksi näyttelykokonaisuutta ja pitänyt näkemästäni tosi paljon.

24. marraskuuta 2019 saakka esillä oleva Kirsty Mitchellin näyttely Wonderland kannattaa ehdottomasti nähdä. Vaikka kuvat ovat tarkoin rakennettuja lavastuksia, sisältyy niihin valtavasti symboliikkaa ja tunnetiloja. Visualisti minussa oli riemuissaan kokonaisuuksien harmoniasta ja kauneudesta. Hyvä kuvaus Mitchellin näyttelystä löytyy Tuulas life -blogista täältä.

Kannattaa ehdottomasti käydä myös Fotografiskan ylimmässä kuudennessa kerroksessa. Siellä on huippuhyvä ravintola, viihtyisä drinkkibaari ja taivaallinen näköalaterassi. Tästä valoisasta ja skandinaavisen tyylikkäästi sistustetusta paikasta tykkään toden teolla.

Kirsty Mitchellin Wonderland -näyttely kuvaa vuodenkiertoa Kirstyn surutyön kautta.Fotografiskan ravintola, kirkkaasti jatkoon.

Viron Merenkulkumuseo Paks Margareeta

Merenkulkumuseo ei kuulosta minusta mitenkään erityisen kiinnostavalta, enkä laittaisi sitä välttämättä omalle käyntilistalleni missään kaupungissa. Tallinnan kohdalla täytyy ottaa sanojaan takaisin.

Pääsimme kurkkaamaan rakenteilla olevan Viron merenkulkumuseon tiloihin ja näkemään ja kuulemaan siitä, mitä tuleman pitää. Sellainen hinku kyllä syntyi, että tämä kohde pitää panna seuraavan Tallinnan matkan käyntikohteisiin.

Vanhan kaupungin keskiaikaiseen pyöreään tykkitorniin, ”paksuun Margareetaan” avautuu marraskuun lopussa Viron merenkulun historiaa esittelevä museo. Kun tiloihin astuu sisään, ensi alkuun äimistelee massiivista puulaivan hylkyä, jota on mahdollista tarkastella useasta kerroksesta.

Kyse ei ole mistä tahansa hylystä, vaan 1300-luvulta peräisin olevasta Kogen-laivasta, joka löydettiin rakennustöiden yhteydessä vuonna 2015 Kadriorgista hiekkaan hautautuneena. Miettikää, yli 700-vuotias laivavanhus!

Ja kuten Tallinnassa on tapana, myös tässä paikassa miljöötä on osattu käyttää hyödyksi. Tornin ylimpään kerrokseen rakentuu  terassi, josta näkee kauas merelle. Mikäpä sopisi merenkulkumuseolle paremmin. Vielä kun kiinnostavaan kokonaisuuteen lisätään avuksi nykytekniikka, mistään tylsästä museosta ei ole kyse.

Valitettavasti keskeneräistä museota ei saanut kuvata.

Tallink Spa & Conference hotel

Majoituspuolelta tekisi mieli vielä lopuksi nostaa Vanhan kaupungin kupeesta vanha tuttu, mutta suuren muutoksen kokenut, Tallink Spa & Conference kylpylähotelli. Hotellin aulatilat, ravintola ja viidennen kerroksen huoneet ovat saaneet uuden ilmavan ja raikkaan ilmeen.

Pääsin kurkkaamaan myös hotellin muutamaan tyylikkääseen sviittiin, joista jokainen oli erilainen ja kivalla tapaa omaleimainen. Omaksi suosikikseni nousi Nature-sviitti. Viihtyisin oikein hyvin noiden runsaiden kukkatapettien ympäröimänä.

Uusitut huoneet olivat saaneet raikkaat sävyt.Nature-sviitin kuoseissa kyllä viihtyisin.Bloggaaja yllätettiin sviitin kylppäristä juomasta samppanjaa.

Tekisikö mielesi lähteä Tallinnaan? Nyt siellä todellakin kannattaa rampata.

 

Samppanjaa muovimukista -blogi Facebookissa ja Instagramissa: @samppanjaa_muovimukista