Minun piti tehdä tämä postaus jo torstaina, mutta lupasin Nanalle, etten istu koneelle koko päivänä. Ihan hyvä niin, sillä tässä on taas hyvän aikaa pöristy menemään sellaisilla reiluilla tunnin yöunilla, ettei minua ehkä kovin teknisten laitteiden pariin kannatakaan päästää – ainakaan ilmaisemaan itseäni, jotta säilyisi edes joten kuten kelvollinen julkikuva. Nyt Nana kuitenkin lähti salille, joten minä muutin ryhtini lanittajamodelle, avasin pasianssin ja uskaltauduinpa tänne blogiinkin ihmisten ilmoille.
Tuo otsikko ei onneksi liity millään tavoin vauvaan, sillä kyseisen tyypin kohdalla luvut menisivät näin: 36+3. (Voidaan siis puhua noin kolmesta viikosta, eikö vain?)
Selailin viime vuoden kalenteriani, jossa seisoi vuosi ja kaksi päivää sitten kirjoitettu merkintä:
Ja löytyyhän tuosta päivästä kuvamateriaaliakin. Erityisesti suosittelen kaikkia keskittymään tuohon viimeiseen, “Now you can kiss or hug” -kuvaan – melkoisen hieno ja romantiikkaa tihkuva otos!
Niin hassulta kuin se kuulostaakin, niin me tosiaan vietimme edellispäivänä ensimmäistä hääpäiväämme. Mitään kovin erityistä ohjelmaa ei ollut suunniteltu, sillä lääkäri veikkasi vauvan syntyvän nyt ihan minä hetkenä hyvänsä enkä haluaisi heittää lapsivesiä maailmaan vaikkapa elokuvateatterissa juuri kun Samuli Edelman ja Suomi ovat saaneet hetkensä valokeilassa. (No, saihan Peter Franzen jo aiemmin maistaa amerikkalaista unelmaa unkarilaisena raatona.)
Ja hienoisilta sivuraiteilta palataan jälleen hääpäiväämme, jonka teemana oli ei enempää eikä vähempää kuin yhdessä oleminen ja siitä vieläpä nauttiminen. Söimme hyvin, nukuimme pitkät päiväunet, nautimme kauniista talvipäivästä ja katsoimme Criminal Mindsia. Siinäpä se ja voin vilpittömästi todeta torstain olleen ihanin päivä pitkiin aikoihin. Niinhän sen kai hyvässä avioliitossa tuleekin olla: parasta on se ihan tavallinen, rehti arki.
Halusin kirjoittaa tuon merkkipäivän kunniaksi postauksen kuluneesta vuodesta. Ajatus ei kuitenkaan kulje ollenkaan ja silmäluometkin tekevät samaa liikettä yhteen kuin barbie-nuket lapsuuden leikkien rakkauskohtauksissa. (Niin että näin paljon se ajatus tosiaan sitten juoksee. :D)
Mitään kovin kattavaa selontekoa ei siis ole luvassa. Sen verran on kuitenkin sanottava, että olen suunnattoman ylpeä meistä. Kulunut vuosi ei todellakaan ole ollut helppo. Viime kevättä varjosti minun jatkuva sairaalassa virumiseni (asiaa hieman dramatisoidakseni) ja samalla kävimme ensimmäisen paperisotamme saadaksemme Nanalle viisumin Suomeen. Täällä olikin sitten luvassa sopeutuminen täysin uuteen kulttuuriin ja seuraavan byrokratiataiston aloittaminen. “Joko ensi kuussa saan oleskeluluvan? Joko pian pääsen töihin, jotta voin täyttää tehtäväni aviomiehenä?” Eikä ensi kuu koskaan tuonut mukanaan hyviä uutisia. Elämä vanhempien nurkissa ei ole ollut mikään pala kakkua minullekaan, mutta Nanalle se vasta rankkaa onkin: täällä hän vain syö vanhempieni ruokaa, käyttää heidän vettään sekä sähköä, josta ei kuitenkaan voi maksaa edes omaa osuuttaan. Lisäksi minä, hänen vaimonsa, olen “joutunut” ostamaan tarvikkeita vauvallemme – sehän on hänen, miehen, tehtävä. Vauvasta puheenollen: eipä ole tämä raskausaikakaan sujunut ihan kaikista helpoimman kautta.
Noiden kaikkien niin sanotusti ulkoisten stressitekijöiden lisäksi olemme rakentaneet elämää yhdessä: ottaneet palasen suomalaisesta ja toisen ghanalaisesta kulttuurista yrittäen luoda niistä täysin uuden, omamme. Ei ole ollut aina helppoa.
Kaikesta huolimatta tunne siitä, että vuosi sitten tuli tosiaan tehtyä oikea ratkaisu vain kasvaa. Samaa vauhtia kuin tuo pieni rakkauspakkaus kasvaa mahassa. Asiat ovat tapahtuneet nopeasti, mutta ne ovat tapahtuneet juuri niin kuin niiden on ollut tarkoituskin. Ei tässä voi kuin onnellisena hymyillä ja odottaa luottavaisin mielin, mitä huominen tuo tullessaan.
Te olette kyllä ihana pari! Ymmärrän, että yhteinen elämä ei aluksi ole helppoa täällä Suomessa. Itselläni on myös ulkomaalainen poikaystävä, joka muutti Suomeen nelisen kuukautta sitten. Välillä tuntuu ettei mikään suju suunnitelmien mukaan, mutta kyllä kaikki kääntyy paremmaksi kun vaan jaksaa uskoa. Teidän tarina antaa lisää potkua uskomaan siihen, että tosi rakkaus kestää :)
Hyvää hääpäivää!
Kiitos kovasti! :) Joo kyllä mä edelleen saarnaan sen puolesta, että monikulttuurinen parisuhde on ehdottomasti rikkaus ja niitä sokerisia hetkiä on kosolti suolaisia enemmän. Ei sitä kuitenkaan voi kieltää, etteikö se toisi toisinaan sellaisia ongelmiakin eteen, joista tietää, ettei vastaavia tarvitsisi selvitellä, mikäli molemmat olisivat aivan supisuomalaisia ja katselisivat maailmaa tästä samasta pohjoisesta vinkkilistä. Tuo yhteisen kulttuurin rakentaminen kuitenkin edistyy jatkuvasti ja päivä päivältä elämä tuntuu vain ihanammalta ja ihanammalta. :) Eli kyllä se kestää!
Tsemppiä ja ihanaa kevättä teille molemmille!
hei muru, unohtuipas minultakin teidän hääpäivä, onko siitä jo oikeasti vuosi! Muistan kun istuin meidän viininpunaisella plyysisohvalla ja aloin miettimään että “miten se keskustelu siitä yhteisestä huoneesta sitten päättyikään..” :) Onnea !
Toivottavasti rakkauspakkaus putkahtaa maailmaan pian, tuun sit uusiks kyläilee (JOs vaan saan)!
Heh, no niinpä! Olit ensimmäinen, jolle kerroit ja muistan miten mua jännitti kertoa edes sulle, koska olin ihna varma, ettei kukaan ymmärrä tota ratkasua. :) Mutta ymmärsit ja niin teki äitikin sitten aikanaan! <3 Kiitos!
Voi, voit tulla vaikka heti kylään ja asustella täällä sen aikaa, että lapsi syntyy. Voisit tulla vaikka doulaksi siltä varalta, ettei Nana kestäkään luvassa olevaa ihan niin hyvin kuin mitä uhoaa. :D
<3 Ei mulla muuta, ihana tuo vika kuva <3
<3 onkin kaikki oleellinen :)
<3
♥
Aivan ihanaa hääpäivää teille! :) <3
Kiitos! :) ♥
Aww sydämeni suli tuolle viimeiselle kuvalle! <3 Hyvää vuosipäivää ihanat!
Heh, se kuva olikin pienoisen tekemisen takana, kun tää toinen osapuoli ei oikein nauti kuvattavana olosta. :) Kiitos ihana! <3
Olen lukenut blogiasi jo pitkään ja koskaan ennen en ole kommentoinut, mutta nyt on pakko avata sanainen arkkuni. Voi Emma, olet niin ihana ja aito ihminen ja olen niin onnellinen sun ja teidän molempien puolesta! :)
En tiedä kumman vauvan syntymää odotan suuremmalla innolla ja mielenkiinnolla, sun vai prinsessa Victorian :D Ehkä jopa sun <3
Kaikkea hyvää teille ja paljon tsemppiä raskauden loppurutistukseen! :)
Hehh, mullakin Vicka on kyllä heti kakkosena oman vauvan perässä. :D
Ja kiitos ihan mielettömästi! ♥ Mä oon itse vuosisadan laiskin kommentoija, joten osaan antaa suuren suuren arvon sen ensimmäisen kirjoittamiselle. :)
Voi tuo viimeinen kuva näyttää olevan niin täynnä rakkautta !
Sitä se kuva kieltämättä onkin – Nana ei olisi ikinä suostunut mukaan tähän mun ja siskon kehittelemään kotistudiosähellykseen, ellei olisi todella halunnut tehdä mulle mieliksi. :D Onneksi kuva kuitenkin syntyi. <3
Voi, ihana postaus, niin täynnä rakkautta!
Olette herttainen pari ja ansaitsette vain parasta; hirveästi onnea teille kaikkeen tulevaan!
Voi kiitos hurjasti! :) Toivottavasti tämä vuosi nro. 2 toisikin mukanaan kaikkea kivaa ja samalla reippaasti edellistä vähemmän odottelua eri syistä.
ja tuollaset ^paskanaamat pitäs karkottaa Suomesta…
ja ettei vaan jääny epäselväks niin tarkotin että tuollaset KKK:n kaltaset!
Mun valtuuksilla karkotetaan ainakin näin alkuunsa kommenttiboksista. :)
Aivan ihana ja rehellinen postaus ( — : mutta eikö avioliiton kuulu kestää ylä ja alamäet ? Toivon kaikkea hyvää teille kahdelle…… kolmelle : D
Kiitos! :) Tottahan toki kuuluu niinkuin elämään yleensäkin – siksi oonkin niin onnellinen, kun voin sanoa meidän avioliittomme selvinneen kaikista isommista ja pienimmistä kompastuskivistä. :)
Oih, onnea haapaivan johdosta! Voin omakohtaisesti allekirjoittaa, etta monikulttuurinen parisuhde tuo naita hauskoja lisamausteita ja rikastuttaa elamaa, valilla pitaa sopivasti varpaillaan. :)
Tuo viimeinen kuva on ihan uskomattoman kaunis ja hella <3 Tsemia raskauden loppurutistukseen.
Kiitos! <3 Sepä se: siinä missä samalla saa nauttia niistä monikulttuurisuuden eduista, tuntuu musta, että ne samaisesta seikasta johtuvat vaikeudet antaa juuri oikealla tavalla vastusta – harvemmin tulee tylsiä päiviä vastaan. :) Hehh, tulipa pitkä ja sekava lause.
Hei, ihanaa hääpäivää teille – vähän jälkikäteen kylläkin!
Mikä teillä on tilanne Nanan oleskeluluvan suhteen? Vieläkö odotatte vai onko lupa jo saatu? Olet varmasti jossakin kohtaan maininnut, mutta se on mennyt ihan ohitse :)
Kiitos hurjasti! :)
Käytiin nyt vajaa kaksi viikkoa sitten jättämässä sormenjäljet oleskelulupakorttia varten, joten voisi olettaa, että sieltä se päätös ja korttikin sitten tässä piakkoin tulisivat. :) Myöntävää päätöstäkään ei siis ole vielä kuulunut, mutta optimistisesti tässä odotellaan.
Äh, mun täytyy kohta lopettaa tää sun blogin lukeminen kun joka kerta saan kauhean itkukohtauksen :P Tuo viimeinen kuva on muuten aivan kertakaikkisen mahtava, ja jos saan suositella niin teetä ihmeessä suurennos kehyksiin.
…Huoh, meidänkin PITI mennä naimisiin ensi vuonna, vaan tässäpä sitä keräillään nyt niitä palasia itsestään ja liimaillaan yhteen yksin ja ihmetellään että mikä meni vikaan. Onko se joku universaali asia ettei miehet voi puhua, vaiko vaan suomalainen ominaisuus? Onko siis syytä alkaa harkita miehenhakureissua ulkomaille, josko saisi vaikka yksilön joka kertoo kun joku tökkii eikä vain vaihda naista?
Voi ei, oon pahoillani, että teille kävi niin. :( Eiköhän niitä hyviä miehiä löydy Suomestakin, vaikka itsensä kokoaminen aina vain pienemmistä ja pienemmistä palasista onkin todella rankkaa. Toivon sulle hurjasti jaksamista sekä onnentäyteistä kevättä! (Niin kornia kuin se onkin, niin asioillahan kuitenkin ON tapana järjestyä, aina. :) )
Todella kaunis tuo viimeinen kuva! :) Tuon voisitte vaikka suurentaa tauluksi. :)
Oi kiitos! :) Siitä ja yhdestä toisesta vastaavasta onkin suurennokset jo kehitteillä. :)
Ihana tuo viimeinen kuva!
Kiitos! :)
Sie et tiiä, miten omituista tämä on. Seurata jotain blogia niin innolla (ja tunteella), että itkee ja/tai nauraa suunnilleen jokaisen postauksen kohdalla. En mie oo blogeista koskaan yleisesti nii välittänyt, muotiblogihössötyksestä en ymmärrä yhtikäs mitään. Mutta tänne mie joskus jumituin, ja siitä lähtien olen sivun avannut vähintään sen kerran päivässä. Tarkistan sähköpostit, tarkistan fb:n, tarkistan, onko My Explorationiin tullut uutta merkintää :D
Ja nyt kun elät vielä näin suurten asioiden äärellä. Tuntuu niin hölmöltä olla innoissaan teiän puolesta ja tavallaan kai välittää ihmisestä, jota ei edes tunne. Tai jota kohtaan tuttavuus on täysin yksipuolista. Voiko näin edes sanoa? Mutta kai se jotain tuttavuutta on, kun on lukenut kaikki blogimerkinnät ja muodostanut niiden perusteella kuvan ihmisestä. Meitä lukijoita vaan on niin paljon, ettei yksittäiset kai niin jää mieleen. Ja mie hyvin harvoin edes kommentoin. (Yleensä vain kiukustuessani, ja kiukustua on tässä blogissa saanut vain persläpikommentoinnin iskettyä tännekin.)
Ja joo, en mie oo pelottava stalkkeri. Luulisin. Ehkä vähän liikaa tietokoneella, mutta muuten ihan kiva :D Halusin vaan tulla jakamaan ajatukseni kommentin muodossa, kun syystä tahi toisesta tuo viimeinen kuva oli saada miutkin itkemään. Se on ihan mielettömän kaunis, jo valokuvauksellisestikin. Ja kun siihen vielä liittää mielikuvat teistä kahdesta. Se näyttää miltei postikortilta, terveisin postikortteja keräilevä kummajainen.
Mutta, kaikkea hyvää teille, niin tätimäiseltä kuin se kuulostaakin. Vaikkei blogi “ehkä” ole ihan ensimmäinen paikka, minne vauvakuulumiset ilmestyvät, niin kyllä tämänkin kautta meitä lämmöllä sua ajattelevia löytyypi. Tai sua, ja teitä.
Voi ihana, kiitos! Tiedän kyllä mitä tarkoitat, sillä mä seuraan mm. muutamaa niistä muotiblogeista juuri siitä syystä, että olen lukenut niitä jo usean vuoden ajan ja niiden kirjoittajat ovat tulleet niin läheisiksi, etten voi ns. hylätä näitä vaikkei itse blogin aihe niin kiinnostakaan. :D Ja kyllähän musta tuntuu, että osan omistakin lukijoista jo tunnen – kyllä sunkin nimimerkki on tuttu ja hyvin muistissa. :)
Oon itsekin vasta hiljattain tajunnut, kuinka henkilökohtaisista asioista oikeasti kirjoitankin tänne ja vieläpä sitten omalla naamallani. Sitten kuitenkin kommenttiboksiin myös lukijat kertovat omista tarinoistaan ja omasta elämästään, niin ei tosiaankaan ole sellaista oloa, että täällä mä vain vuodatan omia yksityisasioitani liudalle tuntemattomia naamoja – vaikka onhan se toki niinkin toisaalta. Ihan kuin tuntisi jo osan teistä ja sitten aina toivookin, että törmäisi myös oikeassa elämässä, jolloin ne kasvottomat tututkin saisivat ihan oikean, konkreettisen hahmon myös mun mielikuvissa. :)
Heh, meille on tulossa tuosta ja yhdestä toisesta kuvasta suurennokset seinälle laitettaviksi, niin miksipä en samalla ottaisi siitä postikorttia. :D
Ja oon ihan varma, että vauvasta kuullaan blogissakin sitten hyvin pian kun siitä vain jotain kuultavaa on. :)
Tavallaan se juuri tekeekin tästä blogista niin koskettavan ja luo sen mahdollisuuden myötäelämiseen, että kerrot henkilökohtaisista asioista ja omalla naamalla. Varmasti kynnys sinällään on suuri, eihän sitä tiedä kuka tätä lukee ja kommenteissakin on huomattu että kaikki ei lue hyvällä :P Mutta minä ainakin arvostan ja isosti, vaikka myönnän rehellisesti kerran tai pari ajatelleeni hyvin kateellisena että kun muut mutta minä en koskaan – tyylisesti :D Ihaniahan te olette kuitenkin ja varmasti suurin osa teille kaikkea hyvää toivoo :)
:) Silloin aikoinaan tätä blogia aloittaessani en osannut kuvitellakaan sen kiinnostavan kovinkaan montaa (joskin aihealuekin oli tuolloin vielä eri). Sitten tauon jälkeen herättelin tämän eloon puhtaasti reissusta kirjoittamista varten, jotta olisi itselle paikka, jonne tallentaa tapahtumat muistiin ja samalla perheelle kanava, jonka kautta seurata meidän toilailuja ja etenemistä matkalla. Sitten kun kirjoittaa vain itselleen ja läheisilleen, ei osannut edes ajatella, että täältä saattaisi olla aiheellistakin sensuroida joitakin asioita. Sama avoin linja on kyllä jatkunut lukijoiden lisääntymisenkin myötä, mutta kyllähän sitä kieltämättä on alkanut miettiä, pitäisikö hieman rajoittaa aihealueita ja sitä, kuinka yksityiskohtaisesti mistäkin kirjoittaa. Sitten täytyy taas muistaa, että vaikka tänne aina joku tyhjänpäiväinen tonttu tiensä löytääkin, on 99% lukijoista todella fiksuja ja ihania. Ihan turhaan sitä yhden, kahden tai kolmenkaan idiootin vuoksi alkaisi koko blogia muuttamaan. :)
Heippa! Olen kommentoinut kerran aiemminkin tätä blogia ja nyt ajattelin kommentoida toisen kerran, koska mieleeni nousi eräs kysymys tuosta teidän asumistilanteesta. Kysyisin siis, että miten sinun vanhempasi ovat suhtautuneet siihen, että sinä ja varsinkin Nana asutte sinun perheesi luona? En tarkoita tuota varsinkin Nana-kohtaa mitenkään rasistiseksi vihjaukseksi, vaan kysyn ihan sen takia, koska ymmärsin ainakin tästä tekstistä, että Nana asuu siellä oikeastaan ilmaiseksi ja sehän tietää vanhemmillesi enemmän rahanmenoa. Sinun ei tarvitse todellakaan vastata tähän kysymykseen, jos koet sen lian tungettelevaksi tai muuten loukkaavaksi:) Toivon, että et ota tätä mitenkään pahantahtoisena kysymyksenä, koska sellaiseksi en tätä missään nimessä tarkoittanut. Toivon sinulle ja Nanalle sekä tietenkin tulevalle perheenlisäykselle kaikkea hyvää:)
-Satu
Moikka! Eipä tuo mitään. :) Vanhempani ymmärtävät tämän tilanteen eivätkä he edes antaisi meidän muuttaa vielä omillemme, kun ei siinä vain olisi yhtikäs mitään järkeä. Nanalle on luvattu jo paristakin eri paikasta työpaikka, mutta tosiaan noiden papereiden vuoksi ei saa vielä tehdä kunnon töitä. Mäkään en viitsi säästöjäni tuhlata nyt vuokran maksuun, kun tietää että vauvan tultua sitä rahaa kuitenkin tarvitsee – ja onhan tässä tulossa mm. häätkin, jotka tunnetusti syövät rahaa. Meillä on täällä iso talo ja mulla ja Nanalla yksi oma kerros käytettävissä, joten emme sinällään ole täällä kenenkään tiellä tms. Nana ostaa monesti oman ruokansa ja tekee sen eteen kyllä niin paljon töitä täällä kotona ja naapurustossa yleensäkin, että tälle pitäisi ennemminkin maksaa siitä jo jotain. :) Vanhemmillani ei siis ole mitään tätä tilannetta vastaan – he tietävät missä mennään ja ymmärtävät sen. :)
Kiitos vastauksesta:) Koska olen utelias ihminen nii oli tietenki pakko kysyä tätä asiaa:D
-Satu
Heh, luonnollisesti :D
Jos sinäkin elämän katkeroittama ihminen menisit kommentoimaan jonnekin, missä mielipiteesi saattavat jotakuta kiinnostaa tai vaikka yrittäisit etsiä onnellisuutta elämääsi, ettei täällä tarvitse muita kadehtia.
Heh, niinpä. Mutta eipä auta, kyseisen tyypin motiivit noihin “fiksuihin” analyyseihinsä on vähintäänkin mysteeriset, mutta antaapi olla. Surullista vain, että joku asioista oikeasti mitään tietämätön (ja niistä näemmä aivan totaalisen pihalla oleva) besserwisser kokee saavansa tuollaisesta ilkeämielisyydestä jotain – eipä käy kateeksi kyseisen mielenmaiseman omaaminen. :)
Mitä vähän luulen, on se, etteivät ne elämän realiteetit kierrä ketään. Arkiset vaikeutensa on jokaisella. Se on sitten eri asia, tilittääkö ne blogiinsa ja murehtii, vai haluaako jakaa niitä iloisia asioita. (Ja sen, ettei nuorella lapsiperheellä muhkeaa lompakkoa ole, ei uskoisi olevan mikään epätavallinen tilanne…)
Eiköhän Emma ja Nana hoida homman kotiin ihan ilman muiden huolehtimisia.
Iloista loppuodotusta siis! :)
Kiitos! :)
Niinhän se on, jokainen taatusti kohtaa elämässään joskus pieniä ja joskus vähän isompia vaikeuksia. Ei tämä meidän tapauksemme ole siinä poikkeus, ei liioin hyvässä muttei missään nimessä pahassakaan mielessä. Eivät ne faktat, että Nana on Ghanasta ja tämä paperityö vielä kesken mitenkään ihmeellisiä saati sitten elämää sekoittavia asioita ole. Ikävää, jos ne jonkun tuntemattoman tapauksen maailmaa häiritsevät, mutta siinä tapauksessa kyseisessä maailmassa saattaa olla jotain muutakin häikkää jo valmiiksi.
Elä ja anna muiden elää. :)
Luen montaa blogia, mutta jostain syystä tää on ainoa mihin tekee usein mieli jättää kommentti. Ootte vaan niin ihania Nanan kanssa. Ja toi viimenen kuva <3
Oih!
Ps. Mäkin ootan teijän vauvan syntymää enemmän kuin Victorian.. :D
Voihan kiitos! <3
Hehh, Victria perhana oli nopeampi! :D
Heippa Emma! Löysin tänään vasta ensimmäistä kertaa blogiisi ja voi vitsit miten suloinen pari Nanan kanssa olette :) Olen tässä aamupäivän lueskellut vanhoja tekstejäsi, siulla on tosi mukaansatempaava kirjoitustyyli. Jäänkin innolla seurailemaan! Kaikkea hyvää odotukseen :)
Moikka! :) Oi, kiitos kovasti ja tervetuloa vaan seurailemaan tätä meikäläisen/-sten toilailua jatkossakin! Vähäsen verkkaisesti tämä blogi tällä hetkellä päivittyy, mutta katsotaan josko siihen tulisi jotain muutosta, jahka saan puskettua tämän yhden tyypin maailmaan. :) Mahtavaa kevättä sinne!
Saanko lähettää teidän vauvalle yhden pikku lahjan postissa? :) Jos kuulostaa liian pelottavalta niin ei tarvitse suostua!! :D
Hehh, saat toki kunhan se ei ole mitään pernaruttojauhetta tms. :D Laita vaikka mailia tohon myexploration@hotmail.com -osoitteeseen. :)
No ei tietenkään mitään semmosta. :D Harmi kun mulla ei ole mitään tunnusta millä kommentoisin tänne. Oon nimittäin seuraillu teidän tarinaa tosi pitkään ja kommentoinutkin monesti!
Laitan sulle huomenissa sähköpostia! Lähetän sen lahjan sitten kun teidän vauveski syntyy. :)
Voi älä huoli, kyllä mä sun nimimerkinkin tunnistan ja muistan hyvin, että oot kommentoinut monesti aiemminkin. :) (Enkä siis oikeasti usko sun lähettävän jotain pöpöjä tänne :D)
Osallistu!!! http://www.iltalehti.fi/nainen/201202220133740_na.shtml
:)
:D Hauska idea, mutten halua mahaani Iltalehteen. :D
Ihan ymmärrettävää kyllä :) Tuo kuva on vain niin hieno, ja saisit paljon ääniä blogisi kautta jo! Tsemppiä loppusuoralle!
Kiitos paljon! :) Niin joo täällähän voisi myöskin mainostaa ja pyytää ihmisiä äänestämään. Mutta mä lyön ko. kuvan tauluna seinälle ja olen tyytyväinen. :) Ihanaista kevättä sinne!
Terveiset Noaukchottista ja CS-Mohamedilta! Tulin tanne nyt sit sun suosituksesta surffaamaan Lansi-Afrikan turneellani, ekana suomalaisena teidan jalkeen! Ihana perhe, kiitos vinkista. Lapset on vissiin kasvaneet hiukan sitten viime nakeman, voin laittaa sulle emaililla kuvia heista ja Mohamedista (joka odottaa myos innolla vauvauutisia sielta suunnalta!). Viela kun selvittaisi etta kuka on kuka tassa perheessa, hehee.
Hei! En ole Emma, mutta onpas ihan pakko kommentoida tähän: Mohamed! <3
Terveisiä takaisin!! Olen kovin kateellinen sinulle, sano terveisiä myös Saidoulle!
T. Emman matkakumppani
Hello Saana!I am glad for Emma’s pics! I hope she will have a nice coffee and milk!
Hi Mohamed! Na nga def? So happy to hear from you! I hope everything is going on great there and the whole family is fine. We are missing Nouakchott and the whole family so much, I hope we can visit you guys soon again! The little milk coffee is going to be born very soon and we are all doing fine here. Greetings to your mother, wife, children, Alioune, Saidou and all the rest of the family!
-Emma
Voi! Oioioi, millainen tunnevyöry tulikaan ton sun kommentin lukemisen jälkeen. Nouakchott oli ehdottomasti yksi meidän reissun timanteista ja 99%:sti Mohamedin ja tämän perheen ansiosta. On kyllä kova ikävä kaikkia siellä, paljon paljon terveisiä kaikille! :) Kai Mohamed on tarjonnut iltapalaksi tms. sen makean, juoksevan jogurtin kanssa tattaria (oletan, että se oli tattaria)? Voi vitsi. Ja ihana jos sulla on näyttää kuvia sieltä! Toivottavasti kaikki on pysyneet terveinä ja voivat muutenkin hyvin. :) Mielettömästi tosiaan terveisiä täältä – Mohamedin perhe on ollut jatkuvasti mielessä siitä lähtien kun sieltä lähes kaksi vuotta sitten lähdettiin. :)
Joo sita jogurtticouscous/tattarijuttua on kylla tullut syotya pariin otteeseen! En ihmettele etta viihdyitte, mulla on ollut niin mukavaa etta paatin jaada viela ylimaaraisiksi paiviksi… laitan kuvia kun loydan toimivan netin, hah!
Itku tuli tuon viimeisen kuvan kohdalla. Ihana. :)
(ehkä saan joskus itse samanlaisen…)
Kaikkea hyvää teille kolmelle <3
Ihana toi vika kuva!<3 :)