Suomen suurin matkablogiyhteisö

Ensimmäinen patikointimme vaaramaisemissa

Patikoimme Kuusamossa ensimmäistä kertaa vaaramaisemissa. Se oli yksi ensimmäisiä patikointejani myös muuten jos puhutaan tosiaan omilla jaloilla kulkemisesta. Maastopyörän ja hevosen kyydissä on tullut koluttua maastoja vähän enemmän, mutta jalan olen lähinnä lenkkeillyt kotiseutujen luonnossa geokätköjen perässä. Nyt oli aika kokeilla miltä vaaran laelle nouseminen omien jalkavoimien avulla tuntuu.

Palataan ajassa taaksepäin syyskuuhun 2020 Kuusamon Tropiikissa. Olen juuri herännyt ja tallustelen ikkunan luokse raottamaan verhoja. Harmaa maisema tervehtii minua tympeästi. Onneksi ei sentään sada ja kyseessähän saattaa olla vaan aamusumu, yritän ajatella positiivisesti. Olin tietysti toivonut auringonpaistetta ja kirkasta säätä, joka kruunaisi alkavan ruskan väriloiston.

Tankkaamme mahat täyteen aamiaisbuffetissa ja arvomme minkälaisissa varusteissa vaaramaisemiin olisi hyvä lähteä patikoimaan. Mieluummin liikaa päälle kuin liian vähän, sillä selässä kulkevaan reppuun voi purkaa ylimääräisiä vaatekerroksia ja ainakin nyt tuntuu vähän kolealta. Vesipullot täyteen, muutama suihkaus hyttysmyrkkyä ja sitten lähdetään ajamaan kohti Iivaaraa. Sinne on Holiday Club Kuusamon Tropiikista puolen tunnin ajomatka.

Iivaara jää helposti kuuluisamman kollegansa Rukatunturin varjoon, vaikka Iivaaralta löytyy Rukan lisäksi suurimmat korkeuserot Kuusamon alueella. Jos etsit rauhallista korkeuseroja tarjoilevaa vaaraa patikointia varten, niin Iivaara on mainio valinta. Näköalapaikalle on parkkipaikalta vain vajaan parin kilometrin matka ja maisemat palkitsevat reippaan kiipeilijän.

Iivaaran huippu kohoaa 471 metrin korkeuteen eli vain 20 metriä matalammalle kuin Rukatunturin huippu. Näköalapaikka on kuulemma erityisen kaunis auringonlaskun aikaan, mutta me suuntasimme aikatauluistamme johtuen paikalle varhain aamupäivällä. Kierrosta olisi voinut jatkaa pidemmällekin vaaran ympäri, mutta me kävimme tällä kertaa vain kääntymässä näköalapaikalla. Se oli oikein sopiva vajaan parin tunnin retki.

Takaisin syyskuuhun. Olemme parkkipaikalla tutkimassa opastetaulua. Yritän pitää reipasta mielialaa yllä, vaikka Henkka epäröi jo alkumetreillä. Hän oli ajatellut reissun olevan lyhyempi ja pohtii tuleeko meille kiire ehtiä seuraavaan kohteeseemme Vuokatin Katinkultaan. Nyt kun täällä kuitenkin ollaan niin eiköhän mennä, vaikka itseänikin jotenkin vähän epäilyttää onko tämä yhtään meidän juttu. Kävellen eteneminen on niin kovin hidasta ja sää edelleen tympeän harmaa.

Heti metsään päästyämme tunnen kuitenkin miten kireydet katoavat, raikas aamunkostea ilma täyttää keuhkot ja syke laskee alun tasamaaosuudella. Hyvin merkitty polku alkaa nousta hiljalleen ylöspäin, paikoin jyrkästikin, mutta niin että ympäröivästä luonnosta ehtii nauttia. Sen rentouttava voima on kiistaton.

Ihailemme alkavan ruskan sävyjä. Maaruska on jo hyvässä vauhdissa ja paikoin puissakin on kauniita lämpimiä sävyjä. Törmäämme toiseen seurueeseen, jolla on sama suunta kuin meilläkin. He päästävät meidät ohitseen ja yritämme näyttää reippailta urheilijoilta, vaikka nousu hengästyttää jo melkoisesti.

Vaarapatikoinnin viehätys piilee maisemien lisäksi siinä, ettei se ole ihan helppoa. Kestävyyskunto joutuu nousussa koetukselle ja alaspäin tullessa saa puolestaan olla tarkkana mihin jalkansa asettaa. Muutama kohta on niin jyrkkä, että saa todella edetä kieli keskellä suuta, ettei kompuroi. Mitenkään erityisen vaativaksi Iivaaran reittiä ei voi mielestäni kuitenkaan luokitella, vaikka erään lähteen mukaan se on kuitenkin keskivaikea.

Opimme pian, että välimatkat tuntuvat todella paljon pidemmiltä nousun aikana. Parin kilometrin lenkki ei hujahda läheskään yhtä vaivattomasti kuin tasamaalla, vaan pysähdymme suosiolla pari kertaa ottamaan happea ja juomaan vettä. Samalla voi ihailla maisemia ja kas, tuossahan jolkottaa poroystävä kavereineen ohi. Niiden askel näyttää niin paljon kevyemmältä kuin meidän.

Ehdin juuri ajatella, että nyt olemme varmaan jo lähellä näköalapaikkaa, kun polku kääntyy jyrkästi ja alkaa viimeinen pieni nousu kohti Kuusamon vaaramaisemia. Näköalapaikalla kiipeily palkitaan, vaikka kieltämättä harmaa sää harmittaa hieman edelleen. Maisemat olisivat niin paljon upeammat aurinkoisella säällä, mutta minkäs teet. Säätä ei voi valita.

Huipulla hymyilyttää säästä huolimatta. Täällä me nyt ollaan Iivaaran laella ja onhan ne maisemat hienot harmauden ympäröiminäkin. Vaaramaisemaan kietoutuva utu tuo näkymään mielenkiintoista mystistä tunnelmaa, joka on omiaan livenä, ei niinkään kameran välityksellä.

Istahdamme ihailemaan maisemaa. Kuuntelemme hiljaisuutta, tuulenpuuskia ja muita luonnon ääniä. Huomaan miettiväni olisiko minusta sittenkin patikoivaksi eräjormattareksi. Ehkä, ainakin tällaisia lyhyempiä pyrähdyksiä tekeväksi sellaiseksi. Mukaan kunnon retkieväät niin johan alkaa kiinnostaa.

Juttelemme patikoinnista jatkaessamme matkaa takaisin alas ja autolle. Matka on nopeampi alaspäin, vaikka jyrkimmissä kohdissa joutuu hetken miettimään reittivalintaa. Märällä säällä kalliot ja juurakot voivat olla liukkaat. Toteamme että tämä on ihan kivaa puuhaa ja hienoissa maisemissa voisi patikoida koko perheenkin kera.

Menomatkallamme ohittama porukka tulee vastaan ja vaihdamme muutaman sanan. Kannustamme noususta hengästyneitä patikoijia kertomalla että huipulle on enää lyhyt matka. Siellä odottaa hienot maisemat.

Olemme jo melkein tasamaalla. Tähyilen puiden lomasta kurkistelevaa Ahvenjärveä kun edelläni kulkeva Henkka yhtäkkiä pysähtyy ja kääntyy minuun päin. “Karhu!”, hän huutaa kuiskaten. Sydämeni hypähtää, jähmetyn paikalleni ja alan valmistautua taaksepäin otettaviin askeleihin kun kysyn epäillen “Onko?”. Näimme äsken poroja enkä usko että ne olisivat olleet siinä jos paikalla olisi karhu.

Niinpä, ei siellä mitään karhua ollut vaan armas mieheni halusi pelästyttää vaimonsa siinä hyvin onnistuen. Adrenaliini suorastaan suhahti kehoni läpi sen hetken kun luulin että olimme tavanneet metsän kuninkaan. Juttelimme loppumatkan karhuista ja siitä mitä pitää tehdä jos sellaiseen törmää.

Takaisin autolle päästyämme hymy nousi kasvoillemme taas. Vaarapatikointi oli tehnyt hyvää ja oli ehdottomasti mukava uusi kokemus muistojen arkkuun. Se kävi myös hyvästä treenistä, mietti himourheilija minussa tyytyväisenä.

Reippailu ulkoilmassa oli saanut aikaan myös ihan armottoman nälän. Olisin voinut syödä vaikka poron. Tai karhun. Sen sijaan ahmin eväspähkinöitä kourakaupalla ja kaivoin vielä karkkipussinkin esiin kun jatkoimme matkaamme kohti Vuokattia. Siellä meitä odottikin jo uudet seikkailut ja lajikokeilut.

Previous Post Next Post

You Might Also Like

2 Comments

  • Reply Mikko / Matkalla Missä Milloinkin lauantai, 6 helmikuun, 2021 at 09:14

    Usein on varmasti niin, että ne rauhallisemmat patikkareitit ovat loppujen lopuksi mukavampia. Itse liikun luonnossa todella paljon, mutta enpä ole minäkään nähnyt ikinä karhua piilokojuja lukuun ottamatta. Kuitenkin, kuten tuossa linkin jutussakin mainittiin, olen ihan varma, että karhu on nähnyt useampaan kertaan minut. Tuo on muuten hauskaa, että Suomessa karhun lähestyessä kehotetaan tekeytymään kuolleeksi, kun taas Yhdysvalloissa kehotetaan käsittääkseni olemaan mahdollisimman iso ja levittämään kädet, jotta karhu ei hyökkäisi. jotenkin luulen, että tuo Suomen neuvo on kyllä parempi…

    • Reply Martina maanantai, 8 helmikuun, 2021 at 09:39

      Rauhalliset reitit kiinnostaa aina enemmän, vaikka vilkkaammalla reitillä olisikin jokin suosittu nähtävyys. Sama on muussa matkailussa. Etsin mieluummin kätkettyjä helmiä kuin ängen itseni sinne missä on suurin tungos. Toki poikkeuksiakin on, kuten vaikkapa Rooman Fontana di Trevi, joka täytyy nähdä joka kerta, vaikka sen edustalla on aika monta muutakin, jotka ajattelevat samoin. 🙂

      Jännä että Yhdysvalloissa kehotetaan toimimaan noin karhun lähestyessä. Harvinaistahan se tosiaan on että karhuun törmää, mutta sitten on näitä muutamia tapauksia, jotka näkevät karhun Vantaalla koiraa ulkoiluttaessaan. Samalla toiset koluavat karhualueita toivoen näkevänsä edes vilauksen mesikämmenestä. Itse olen iloinen jos karhut kiertävät minut jatkossakin kaukaa. 🙂

    Leave a Reply