Olin koulun liikuntatunneilla hieman toisenlainen nuori. Siinä missä muut rakastivat pesäpalloa ja sählyä, olin minä innoissani aina kun ohjelmassa oli yleisurheilua tai suunnistusta.
Olin myös aina vapaaehtoisena lähdössä metsään lenkille joko jalan tai suksilla jos se oli vaihtoehtona. Joskus tosin “lenkille” lähdettiin kotiin syömään jäätelöä tai metsässä olevan laavun katolle ottamaan aurinkoa, mutta ei mennä nyt siihen.
Käydessäni läpi kirjahyllyäni keittokirjaprojektin merkeissä olin jo heittämässä erään kirjan pois. Stefan Richterin pihvikirja ei puhutellut jostain syystä lainkaan. Onneksi Henkka pelasti kirjan, sillä uudella selailulla ajattelumaailman käännyttyä vähän fiinimpään kotisyömiseen, löysin kirjasta vaikka mitä kiinnostavaa kokattavaa.
Yksi niistä oli karitsanfilee yrtti-sinihomejuustokuorrutteella. Kaveriksi portviinikastiketta. Ai maistuisiko? Todellakin! Valmistimme herkulliset annokset eräänä iltana kun halusimme syödä vähän paremmin. Alkuruokana oli simpukkakeittoa ja pääruokana maistui karitsa. Portviinikastikkeen lisäksi teimme karitsanfileelle kaveriksi valkosipuliperunoita. Makunautinnon kruunasi hyvä punaviini, joka oli tällä kertaa shirazia.
Näköalapaikat, kirkontornit, kattoterassit ja kaikki muut korkeat paikat, joista on hienot näkymät ympäröivään maisemaan kutsuvat minua luokseen. Näin siitäkin huolimatta, että korkeanpaikankammoni on melkoinen ja alan jännittää korkeuksiin nousemista usein jo etukäteen. Kattoterassit ovat kenties helpoimpia sietää, mutta kaikki liikkuvat/huojuvat ja korkealla ulkoilmassa olevat paikat kammottavat. Silti löydän itseni usein korkeuksista.
Niin kävi Wienissäkin. Kiipesimme heti ensitöiksemme kirkontorniin, jonka kapea ja hämärä portaikko oli hitusen ahdistava. Pahempaa oli kuitenkin kurkata tornin pienistä ikkunoista ulos ja nähdä kuinka korkealla kiipeän.
Itse näköalapaikka sijaitsi kokonaan sisätiloissa ja ulos näki vain suhteellisen pienistä ikkunoista, joten kammo ei päässyt enää siellä valloilleen. Huomaan usein käyvän myös niin, että kun olen tarpeeksi korkealla, pelko väistyy. Pahinta on puiden latvojen korkeudessa tai vähän sen yli, jolloin tajuaa kuinka korkealla on. Reilusti korkeammalla en enää ymmärrä matkaa maahan niin selvästi. Lentokoneessa ei pelota, vaikka siellä ollaan tosi korkealla.
Aloitin vuoden alussa keittokirjaprojektin, jonka ideana on käydä läpi kaikki kirjahyllyn keittokirjat testaten jokaisesta vähintään yksi uusi resepti. Annoin itselleni luvan edetä juuri siihen tahtiin kun tuntuu hyvältä, ettei kiva projekti tuottaisi turhia paineita. Sopiva tahti on ollut noin yksi kirja viikossa kunnes tuli koronaepidemia ja tahti kiihtyi hieman.
Olen keittänyt kookospuuroa, leiponut lasten kanssa suklaamuffinsseja, nautiskellut pasta carbonaraa ja herkutellut raikkaalla sitrussalaatilla. Keittokirjaprojektin myötä ruokavalioni on monipuolistunut ja takataskuun on jäänyt ideoita ja jopa uusia luottoreseptejä. Yksi kirja sai lähteä kun epäilyttävä turkkilainen keittokirja ei onnistunut testireseptinkään myötä vakuuttamaan vaan oikeastaan päinvastoin. Harmaa epämääräinen munakoisomössö ei ollut hyvää.
Stalinin makaronit on yksi lempikirjoistani sen sisältämien tarinoiden ansiosta. Historialliset tarinat kietoutuvat reseptien ympärille ja kirjasta selviää muun muassa se mitä Silvian ja Kaarle XVI Kustaan häissä tarjoiltiin, mitä Neil Armstrong ja Edwin Aldrin söivät kuussa ja millä ruoalla Titanicilla herkuteltiin tuhoisaa yötä edeltävänä iltana.
Olen kirjoittanut kirjasta aiemminkin blogiin samalla kun paljastin Kurt Cobainin katkarapusalaatin ohjeen, joka ei muuten ole katkarapuja eikä salaattia nähnytkään.
Tällä kertaa kokkasin samaa mitä julkkikset söivät Truman Capoten kuuluisissa naamiaisjuhlissa vuonna 1966. Broileripyttipannua nimittäin. Oikein kelpoa sellaista.
Meillä oli aikoinaan tapana tehdä pitkiä makumatkoja kotikeittiössämme kokkaillen eri maiden ruokia. Teemana saattoi olla jokin tietty maa, matka maailman ympäri tai makumatka maihin, joihin emme halua oikeasti matkustaa.
Makumatkoja oli hurjan kiva järkätä ja nyt kun lapsemme alkavat olla jo vähän isompia kuin pikkuvauvoja, mahdollistaa elämäntilanne vanhaan kivaan perinteeseen palaamisen. Nyt voimme tehdä ruokaa taas vähän pidemmän kaavan mukaan, herkutella rauhassa kun lapset nukahtavat tai toisinaan jopa maistella heidän kanssaan uusia makuja.
En haluaisi sanoa k-sanaa ääneen, mutta kyllä vaan valloillaan oleva koronaeristäytyminenkin vaikuttaa kokkausintoon positiivisesti. Nyt kun ravintoloihin ei pääse nauttimaan pitkiä illallisia, on sellaisia järjestettävä kotona. Eilen esimerkiksi nautiskelimme alkuruoaksi kermaista simpukkakeittoa ja pääruoaksi sinihomejuustokuorrutettua karitsaa portviinikastikkeella. Niiden reseptit tulee blogiin myöhemmin.
Kaivelin blogin arkistoista reseptejä makumatkat mielessäni ja kokosin ne tähän myös teidän iloksenne. Pahoittelen vanhempien postausten kehnoa kuvanlaatua. Älkää välittäkö siitä, sillä reseptit ovat yhä oikein toimivia.
