Suomen suurin matkablogiyhteisö

Eivätkö italialaiset koskaan kyllästy perinneruokiinsa?

“Tämä on nonnan reseptillä tehty!”, kertoo italialainen ylpeänä tarjotessaan ruokaa vieraalle. “Tätä samaa ohjetta on käytetty suvussamme vuosikausia. Se on ainoa oikea tapa.”

Italialaiset ovat ylpeitä perinneresepteistään. Italiassa syödään italialaista ruokaa. Sinne on vaikea tunkeutua trendiravintolan konsepti taskussa ja saada ravintola menestymään. Se saattaa onnistua hyvällä tuurilla modernissa Milanossa, mutta tuskin muualla. Italiassa syödään italialaista ruokaa. Piste.

Vierailepa vaikka Piemontessa. Jokaisen ravintolan ruokalistalla on tasan kaksi pastaa: tajarin ja plin. Liguriasta löydät pestopastan ja Puglian kaduilla istuu mummoja väkertämässä orecchiette-pastaa päivästä toiseen. Pieniä korvan näköisiä pastapökäleitä valmistuu satoja ellei tuhansia päivässä. Kastike tehdään tietysti nonnan reseptillä. Annos syödään aina hyvällä ruokahalulla.

Sama pätee muidenkin ruokalajien kanssa. Paikallisista perinneruoista pidetään tiukasti kiinni. Suurella ylpeydellä. Sillä muuta ei tarvita. Nonnan ruokaa syödään aina ja ikuisesti. Kotona ja ravintolassa. Vuodesta toiseen.

Ja sekös minua kummastuttaa. Otetaan vaikka esimerkiksi se Piemonten reissu, jolla emme viipyneet viikkoakaan. Tajarin ja plin toki maistuivat, mutta aloin kaivata vaihtelua jo muutaman päivän päästä. Viimeistään kuukauden kuluttua olisivat tajarinit tursunneet korvista ulos ja plinit aiheuttaneet yökkimisreaktion.

Eihän mikään ruoka maistu hyvältä ikuisesti. Jouluruokaa odotetaan kauan ja hartaasti ja jo kolmen päivän kuluttua koko Suomi on kyllästynyt perunalaatikkoon, kinkkuun ja rosolliin. Kesän ensimmäinen grillimakkara maistuu ihanalta, mutta viimeistään juhannuksena lautaselle on saatava jotain muuta. Sillä makkara on tylsä. Ei todellakaan ylpeyttä aiheuttava perinneherkku. Eikä varsinkaan silloin jos se on aina se iänikuinen HK:n sininen. Se sama jota isoäiti söi.

Entä italialaiset sitten? Eivätkö he kyllästy syömään samaa ruokaa päivästä, viikosta, kuukaudesta ja vuodesta toiseen? Ihanko todella italialainen ilahtuu aina sydänpohjiaan myöten kun pöytään kannetaan sadannen kerran nonnan reseptillä valmistettu paisti? ”Ooh, benissimo!” , he huutavat haltioissaan.

Odottaako piemontelainen päivittäistä pasta-annostaan aina kuola valuen? Riittääkö vaihteluksi se, että pastavaihtoehtoja on tasan kaksi?

Miten he voivat syödä aina sitä samaa ruokaa, jota on valmistettu vuosikausien alusta asti samalla reseptillä. Sama maku, sama koostumus, sama tapa tarjoilla. Aina sitä samaa. Eivätkö he todellakaan kaipaa koskaan mitään muuta?

Mikä on heidän salaisuutensa?

Previous Post Next Post

You Might Also Like

No Comments

Leave a Reply