Suomen suurin matkablogiyhteisö

Itä-Hakkila – Lenkillä lapsuusmaisemissa

Lapsuusmaisemiin palaamisessa on jotain äärimmäisen haikeaa ja nostalgista. Muistot heräävät henkiin ja vanhoja tuttuja maisemia katsoo uusin silmin. Kaikki näyttää pienemmältä kuin muistikuvissa. Välimatkat ovat lyhyempiä. Vain puut ovat kasvaneet.

Kävin tänä vuonna lenkillä lapsuusmaisemissani Itä-Hakkilassa. Lähdin matkaan Nissaksesta Sotungin koulun vierestä. Aikomuksenani ei ollut mennä niin pitkälle, mutta yhtäkkiä huomasin olevani päiväkodin takana. Siitä oli vain lyhyt ylämäki Merkkipuuntielle ja sitten olinkin jo vanhalla kotitielläni.

Sää oli harmaa eikä tehnyt oikeutta lapsuuden valoisille muistoille. Toisaalta lapsuuden mökkimaisemissa Bromarvissakin oli taannoisella muistelukierroksella pilvistä ja tihkusateista. Yhdistän tätä nykyä harmaan sään lapsuusmaisemien katseluun.

Oli hämmentävää lenkkeillä lapsuusmaisemissa. Lähes joka toinen talo piti sisällään tarinan. Välillä minun piti hiljentää tahtia ja pysähtyäkin. Muistelin ja katselin. Hymyilytti, nauratti ja välillä kulmat menivät kurttuun toisenlaisista muistoista.

Tuossa ollut talo paloi kerran. Tuo toinenkin melkein. Ja tuo kolmas myös. Sieltä karkasi turkkinsa polttanut kissa pihallemme ja lopulta veljeni huoneeseen, joka haisi palaneelta vielä pitkään sen jälkeen kun olimme toimittaneet kissan eläinlääkäriin.

Pianotädin taloa en enää löytänyt. Monen muun löysin. Tuossa asui Antti, tuossa ala-asteen ihastukseni Alpo, tuossa Aleksi joka näki pihallaan karhun ja pääsi lehteen. Tuolla suunnassa asuivat Marja ja Riikka, tuolla Viivi ja Marianne ja tuossa talossa Lili.

Tuolta löytyi se betoniin valettu ihminen tai hänen osiaan. En muista tarinaa enää tarkkaan. Ei kai sitä meille lapsille kovin yksityiskohtaisesti kerrottukaan.

Tuolta jyrkältä kalliolta laskimme talvella peppumäkeä suoraan autotielle äidin kielloista välittämättä. Hyi kauhistus mitä siinä olisi voinut käydä.

Niin paljon muistoja.

Muutin tänne perheeni kera 2-vuotiaana talluraisena. Naapurin tyttö tuli käsi ojossa kättelemään ja esittelemään itsensä. Veljeni vastasi hänelle. Minä lymyilin ujona äidin selän takana. Tuo naapuri on yhä hyvä ystäväni ja samalla pitkäaikaisin kaverini. Kävimme juuri yhdessä Wienissä.

Siltamäki, Keskipiha, Isot kaltsit, Pikkukaltsi.

Pihan tangot, joissa temppuilin tuntitolkulla kehittyen lopulta melko taitavaksi. Osaisinpa vieläkin kaikki ne kiepit ja temput.

Ensimmäinen koulupäivä. Viimeinen koulupäivä.

Uuvuttavat päivät koulukiusattuna. Päivät, jolloin koulukiusaajan kriteerit pätivät minuun.

Peili, kirkkis ja muut leikit, joiden nimeä en muista, mutta joissa kierrettiin pesutupaa ja lymyttiin nurkan takana. Postilaatikoilla oli turvassa.

Postilaatikkojen läheltä löysin myös sen jonkun suusta pudonneen karkin, josta nuolin kivet ja hiekan pois ja vein herkun isoveljelleni. Pahoitin mieleni kun veli ei arvostanut elettäni vaan heitti tahmaisen karkin pois.

Se kerta kun isäni pysähtyi matkalla parkkipaikalle huolestuneen näköisenä. Automme oli varastettu. Turvaistuimemme löytyivät ojasta.

Lapsuuden huolettomuus, teini-iän hämmentyneisyys ja aikuiseksi varttuminen.

Kaikki helteiset kesäpäivät, myrskyt ja ukkoset. Lumileikit lapsena ja aikuisena. Hitaasti vaihtuvat vuodenajat.

Kaikki pihapiirin koirat, joita hoidin isäntäväen lomien aikana. Pienet lapset, joita vahdin hieman vanhempana.

Koulun päättäjäiset ja Suvivirren jälkeinen onnellinen euforia edessä olevasta kesästä.

Konfirmaatio, wanhojen tanssit ja ylioppilasjuhlat.

Ensirakkaus ja riipivät sydänsurut.

Kaikki ne aamut kun seisoin bussipysäkillä matkalla kouluun, pääsykokeisiin, työhaastatteluun, töihin Maxi-Marketiin ja Tiimariin.

Se kerta kun iskä lähti ovesta viimeisen kerran. Kaikki ne kerrat kun kävelin tai pyöräilin iskän uuteen kotiin. Lähelle, onneksi.

Se kerta kun iskä haki minut sairaalasta ja valvoi vanhassa kodissaan untani kunnes äiti tuli töistä. Herättyäni joimme kaakaota.

Se aamu kun pyörin oman pihan aamukasteisella nurmella.

Se ilta kun istuin sukulaisnaisen kanssa pitkään patiolla lämpimässä heinäkuun illassa. Se taisi olla äitini syntymäpäiväjuhlilla. En olisi halunnut niiden keskustelujen koskaan loppuvan.

Se joulukuinen päivä kun tulin lopen uupuneena kotiin rankan työviikon uuvuttamana. Pakkanen oli syväjäädyttänyt minut kun bussi oli taas kerran myöhässä. Äiti oli laittanut joulukoristeet esiin ja teki minulle terästetyn glögin pedaten samalla lepopaikan sohvannurkkaan. Joululaulut soivat taustalla ja tunnelma vaihtui toiseen. Sinä iltana kävimme hyviä keskusteluja.

Viimeiset vuodet olivat parhaat. Olimme äidin kanssa molemmat enimmäkseen viisaita aikuisia ja vietimme paljon hyviä hetkiä yhdessä. Pikkuveli oli mukana menossa. Isoveli oli muuttanut pois jo aiemmin.

Aiheutin äidilleni nuoruusvuosinani myös huolta ja unettomia öitä. Varmasti todella paljon, vaikkakin onneksi enimmäkseen aiheetta. Vaan eihän hän voinut tietää sitä silloin kun huoli heräsi tytön ollessa öitä pois kotoa.

Jokainen kerta kun tulin reissusta kotiin. Jokainen kerta kun lähdin sieltä kohti uutta ja tuntematonta.

Se viimeinen kerta kun lähdin muuttokuorman kanssa Helsinkiin. Pidin sylissäni orkidean raatoa kun ajoimme Lahdenväylää etelään.

Se pää kumarassa jalkapalloharjoituksiin kulkenut naapurin poika, jonka isä taisi olla enemmän innoissaan futiksesta kuin poika itse.

Se sydäntäraastava tapaus kun naapuriin kannettiin surukukkia yksi toisensa jälkeen. Jokainen vierailija tuli pois silmiään pyyhkien. Tyttö lähti pois aivan liian nuorena.

Ja se huumehörhö, jonka takia takapihallamme nähtiin poliiseja läpinäkyvien kilpien kanssa. Vanhemmat vetivät verhot kiinni ja sanoivat ettei saa katsoa.

Se naapuripihojen häirikkö, jonka poismuuttoa juhli jokainen.

Ja varsinkin se kun naapuruston seinien sisälle kätkeytyneiden tarinoiden todellinen laita valkeni aikuiselle mielelleni.

Ensin tuli mieleen se mies, jonka koiria sai mennä silittelemään metsän rajaamalle takapihalle. Miten aukinainen kylpytakki meni aina kiinni kun paikalle tuli aikuisia. Lapsena luulimme viuhahtelun olleen vahinko, mutta ei se ollutkaan niin.

Naapurustosta löytyi myös alkoholistin sokkeliin jemmaamia pulloja seuraavan asukkaan remontoidessa kotiaan.

Eikä se erään rouvan musta silmä tullutkaan kaapin oveen törmäämisestä. Saunaan menehtyneen rouvan kuolinsyy ei ollutkaan “nukahtaminen”.

Vuosikymmenien saatossa todistetuista surullisista tarinoista huolimatta Itä-Hakkila oli hyvä paikka viettää turvallinen lapsuus. Hyviä muistoja on lukuisia enemmän kuin niitä kyseenalaisempia, joita tulin koonneeksi tähän enemmän kuin hyviä. Surullisia muistoja on varmasti kaikilla asuinpaikasta riippumatta. Kahteen vuosikymmeneen mahtuu paljon.

Itä-Hakkila oli minulle hyvä.

Previous Post Next Post

You Might Also Like

2 Comments

  • Reply Make maanantai, 10 helmikuun, 2020 at 23:21

    Hieno kirjoitus.Kiitos.

    • Reply Martina tiistai, 11 helmikuun, 2020 at 09:30

      Kiitos! 🙂

    Leave a Reply