Hetki Helsingissä

Se hetki tuli ihan puskista. Kävelin pitkin Aleksanterinkatua pimeänä tammikuun iltana eikä minulla ollut minnekään kiire. Päinvastoin, juna Järvenpäähän lähtisi vasta yli puolen tunnin päästä, joten minulla oli paljon aikaa tapettavanani.

Tallustelin kaikessa rauhassa tutussa kaupungissa ympärilleni katsellen. Olin juuri ihastelemassa Aleksanterinkadun valoja kun se iski. Joku voisi sanoa sitä kliseisesti lämmöksi tai onnen tunteeksi. Siltä kuin olisi tullut kotiin tai huomaisi ensi kertaa vahvasti kuuluvansa johonkin.

Tunnetta on vaikea kuvailla. Se oli lujaa yhteenkuuluvuuden tunnetta vanhan kotikaupunkini kanssa. Samanlaista mitä tunsin Helsinkiä kohtaan aikoinaan usein. Oikeastaan melkein aina kaupungissa ollessani ja siellä asuessani.

En käy Helsingissä nykyään kovinkaan paljon. Nytkin tuntui siltä, että katselin Helsinkiä sekä paikallisen että turistin silmin. Siinä se taika varmaan piilikin. Helsinki tuntui samaan aikaan sekä etäiseltä että tutulta. Se tuntui vanhalta kumppanilta, joka on valmis ottamaan avosylin vastaan jos vaan heittäytyisin.

En heittäytynyt. En edes tiedä minne olisi pitänyt. Suoraan Aleksanterinkatuun? Olin kuitenkin iloinen minut vallanneesta tunteesta. Rakas Helsinkini. Olet kuitenkin minun kaupunkini.

Olisin halunnut lohduttaa lopuksi vielä Järvenpäätä, Roomaa ja muita rakkaita kaupunkejani kertoen niille, että saman tunteen voi onneksi tuntea monessa paikassa. Annetaan kuitenkin tämä hetki pelkästään Helsingille. Se on sen ansainnut.

Previous Post Next Post

You Might Also Like

No Comments

Leave a Reply