Syksyn lumoa Mäntsälässä

Kaupallinen yhteistyö Elämyksen Taika ja Panimo Kiiski.

Aamun harmaus on jo väistynyt kun ajamme kohti Sarvikotaa. Astun ulos autosta ja katselen ympärilleni. Komea kota seisoo ylväänä nurmella ollen jo itsessään vaikuttava näky. Ympäröivä luonto kruunaa näyn. Jos en tietäisi olevani Mäntsälässä, veikkaisin olinpaikaksemme Lappia.

Kaikesta näkee, että Sarvikota ympäristöineen on rakennettu rakkaudella. Jokainen pienikin yksityiskohta on tarkkaan mietitty tukemaan erätunnelmaa ja silmä lepää mihin vaan katseeni suuntaankin.

Kunnes näen pihalla pötköttelevän kanoottirivistöön. Hui! Alan heti arvioida kuinka helposti tuollainen kippaa ympäri. Näyttää tukevalta, mutta ensikertalaista jännittää silti edessä häämöttävä melontaretki.

Oppaamme Elämyksen Taian Julia alkaa kertoilla kanooteista ja melomisesta. Intiaanikanootit todella ovat vakaampia kuin kajakit, mutta vaaranpaikkoja on silti hyvä välttää. Kuuntelen tarkkaan miten se tapahtuu ja totean ohjeiden olevan samankaltaiset kuin maastoratsastuksessa. Älä väistä oksaa sivulle vaan nojaa eteen ja auta tarvittaessa kädellä oksa ylitsesi. Mieluiten tietysti kierrä oksa. Silmäilen ohjeita kuunnellessani lempeältä näyttävää Mustijokea ja alan olla luottavaisin mielin.

Suurin osa veteen mulahtamisista tapahtuu kuulemma joko melomaan lähtiessä tai sieltä pois tullessa. Sarvikodan edustalla on laituri tätä hommaa helpottamaan ja tiedän, että meidät vesille auttava Julia tekee kaikkensa ettei kukaan meistä joudu pulikoimaan. Mukaan on pakattu kuitenkin lämpöpussi ja vaihtovaatetta varmuuden vuoksi. Kun kauteen keskimäärin kuuluva yksi mulahtamiskertakin on jo koettu tänä vuonna, huomaan jännityksen vaihtuvan odotukseen. Mennään jo!

Paikakseni valikoituu kanootin etupenkki, jossa tehtävänäni on meloa eteenpäin ja tarkkailla ympäristöä. Olen tyytyväinen, sillä kipparin paikka voisi olla liian hasardi kaltaiselleni säätäjälle. Annan ohjausvastuun mieluusti Mikalle ja olen tyytyväinen myös siitä, että kanoottimme keskipaikalle istuu konkarimeloja Pilvi. Tässä seurassa homma hoituu hyvin. Huomaan välillä jopa uppoutuvani luontomaisemiin niin että melominen unohtuu. Sori kaverit.

Syksyinen luonto on kaunis. Aurinko kultaa keltaisina hohtavat lehdet ja tyynessä joenuomassa on lämmin meloa. Saavumme pienelle koskelle, jonka edustalla ohjaustaitojamme koetellaan kun muodostamme kanooteista lautan. Onneksi on Mika ja Pilvi, tuumaan kun liikumme kohti naapurikanoottia ja nappaamme sen laidoista kiinni. Yksin olisin tuskin saanut kanoottia tottelemaan.

Kyhjötämme kylki kyljessä, pidämme lautan kasassa ja kuuntelemme Julian tarinointia menneistä ajoista, luolamaalauksista ja karhuista. Tiesitkö, että muinaissuomalaiset välttelivät karhun nimen mainitsemista? Tästä syystä karhulla on satoja lempinimiä. Kuinka monta karhua tarkoittavaa sanaa sinä keksit? Me keksimme viisi. Ei kovin paljon jos ajattelee että niitä on yhteensä satoja, mutta mielestäni ihan hyvä suoritus silti.

Aurinko paistaa yhä kirkkaammalta taivaalta kun kanoottilauttamme pyörii hiljakseen akselinsa ympäri joella. Rentouttavan tarinatuokion jälkeen on jaksettava meloa vielä takaisin Sarvikodalle. Matka ei ole pitkä ja sujuu leppoisasti. Tunnen olevani nyt jo lähes konkari kun melon letkan perässä pitkin Mustijokea.

Katselen laituria hieman epäluuloisena, mutta kanootista nouseminen sujuu Julian avustuksella helposti ja vakaasti. Seison laiturilla voittajana. Melominen jännitti ensikertalaista, mutta kuten niin usein ennenkin, totean mukavuusalueelta astumisen kannattaneen.

Kun saamme pelastusliivit pois päältämme ja kannettua kanootit takaisin riviin, kuulemme kehoituksen astua Sarvikodan lämpöön. Siellä on jo nokipannukahvit tulilla ja lettutaikina odottamassa. Pysähdyn kuitenkin ensin ihailemaan itse kotaa, sen valtavaa kokoa ja erähenkistä sisustusta, joka suorastaan kutsuu luokseen. Nuotion lämpö tuntuu ihanalta syksyisen melontaretken jälkeen eikä kahvi ole koskaan maistunut yhtä hyvältä kuin nyt sitä kuksasta siemaillessani.

Kun kahvit ja letut on nautittu odottaa ulkona seuraava ohjelmanumero. Eräkokkisota on alkamassa, mutta ensin meidät jaetaan joukkueisiin. Otamme jaon kahteen kunhan asetumme ensin riviin syntymäaikojemme mukaan. Valtaosa matkabloggaajaporukastamme on syntynyt alkuvuodesta. Itse olen lokakuun alun tyttönä rivin viimeinen.

Kun joukkuejako on tehty, hihkaisee joku onnessaan, että “Meillä on Martina!”. Raukat eivät vielä tiedä, että olen ruokamatkabloggaaja siksi että tykkään syödä. En siksi että olisin hyvä kokki. Eräkokkitaidoista puhumattakaan (niitä ei ole). En kuitenkaan aio masentaa Tasty Mäntsälissimoksi nimettyä joukkuetta kertomalla totuutta eräkokkaustaidoistani. Hyvä vaan jos saavat itsevarmuutta luulemalla homman olevan hanskassani.

Eräkokkisota on hauska. Tutkimme pitkille pöydille kauniisti aseteltuja raaka-aineita ja päätämme nopeasti valmistaa pääruoaksi loimulohta. Sen kaveriksi teemme kasviksia ja creme fraichesta kastikkeen, jonka sekoitan viime hetkillä inkivääristä ja sitrushedelmistä inspiroituessani. Eräkokki minussa alkaa sittenkin herätä.

Alkuruokaan paistamme itsesytyttämällämme tulella pekonia, sieniä, sipulia ja kaalia. Jälkiruoaksi valmistamme surullisenkuuluisia al dente -banaaneja, joissa oli ihan hyvä idea, sillä eihän suklaalla ja banaanilla voi mennä pieleen. Ei varsinkaan jos lisää joukkoon karpaloa sekä myrkyllisen kanervanoksan ja jättää banaanit raaoiksi. Jännä juttu, mutta jäimme kokkisodassa toiseksi.

Kokemus on kuitenkin ihan älyttömän hauska. Ehkä koko reissun kohokohta jopa, vaikka pidin myös melomisesta sekä Hirvihaaran kartanosta (josta kerron myöhemmin lisää). Itsevalmistettu eräruoka maistuu ihanalta Sarvikodan pöytien äärellä pehmeän taljan päällä istuskellessa. Ruokajuomaksi nautin mitäs muutakaan kuin skumppaa kuksasta.

Samalla kun syömme, valmistellaan Sarvikotaan pitkän päivän viimeistä ohjelmanumeroa. Ulkona alkaa jo hämärtyä ja kodan valot luovat tunnelmaa syksyiseen iltaan. Ihailemme valaistua kanoottia, jolla tehdään melontaretkiä illan pimeydessä. Se olisi varmasti upea kokemus etenkin tähtitaivaan alla. Vielä kun olisi revontuliakin!

Niin, se päivän viimeinen ohjelmanumero onkin jo tutumpaa kauraa. Siinä missä osallistuin melontaretkelle ensikertalaisena ja eräkokkisotakin oli uusi kokemus, niin oluttastingissa en sentään ollut ensimmäistä kertaa. Panimo Kiiski maistatti meille kuutta oluttaan kertoillen samalla toiminnastaan ja tulevaisuuden suunnitelmistaan. Maltaat edellä valmistetut oluet ovat laadukkaita, mutta kohtuuhintaisia käsityöläisoluita, joiden reseptiikka hiotaan tarkkaan.

Olin aiemmin tutustunut Kiisken Vastaranta-savulageriin, joka oli osa Sesonki Gastro Barin maistelumenun juomapakettia eräänä kesänä. Savulager ei maistunut tällä kertaa yhtä savuiselta ja jäin miettimään, johtuiko se kenties Sarvikodan tastingympäristöstä, jossa olimme olleet koko päivän savun tuoksussa. Nyt suosikikseni nousi hauskasti Mäntsälän mukaan nimetty Kapina APA. Upean täyteläinen Maininki-savuporter oli myös mieleeni. Haluaisin maistaa sitäkin vielä uudestaan savuttomassa ympäristössä.

Oluttastingin loputtua ulkona oli jo aivan pimeää. Teimme vielä pienen kierroksen pihalla, kuikuilimme taivaalle revontulien toivossa ja suuntasimme sitten kohti majapaikkanamme toimivaa Hirvihaaran kartanoa. Erämeininki ja luonnon rauha jättivät jäljen ja saivat jotain naksahtamaan päässäni. Löysin nimittäin itseni tulevina viikkoina ällistyttävän usein metsästä. Mäntsälä teki minusta eräjorman.

Kiitos retkiseurasta Cocoa etsimässä, Live now – dream later, Lähtöselvitetty, Lähtöportti, Maa Quzuu, Maailman äärellä, Suunnaton, Toisiin maisemiin ja Unelmatrippi.

Ja hoi vielä, kaikki lukuisat Mäntsälä-fanit (tiedän että teitä on paljon)! Pysykää kuulolla, sillä eivät Mäntsälä-jutut vielä tähän loppuneet. Lisää on tulossa sekä Facebookiin, Instagramiin että tänne blogiin.

Previous Post Next Post

You Might Also Like

6 Comments

  • Reply Suunnaton sunnuntai, lokakuu 13, 2019 at 10:26

    Olipa ihana juttu ❤ Uppouduin ihan elämään päivän uudelleen 😊

    • Reply Martina sunnuntai, lokakuu 13, 2019 at 12:14

      Kiitos. 🙂 Sen päivän eläisi mielellään uudelleen monta kertaa.

  • Reply Julia Loukia tiistai, lokakuu 15, 2019 at 09:23

    Taidat kyllä ihanan kirjoitustavan. Mieli todella lipui taas tuohon ihanaan syksyiseen viikonloppuun. Kaikkein parasta oli kuulla, että jotain oli sinulla naksaksahtanut, ja olit löytänyt itsesi luonnosta ja metsästä useasti reissun jälkeen ❤️

    • Reply Martina tiistai, lokakuu 15, 2019 at 12:41

      Kiitos Julia! <3 Noin ihanasta viikonlopusta oli helppo kirjoittaa. 🙂 Minäkin olen iloinen että luontoihminen minussa heräsi. Löysin jopa ihan uuden ihanan lenkkipolun täältä kotikulmiltamme Haarajoelta kun aloin katsella metsäreittejä sillä silmällä. Myös lapsemme ovat päässeet nauttimaan metsämaisemista naksahdukseni jälkeen. 🙂

  • Reply Sirkku lauantai, lokakuu 19, 2019 at 19:25

    Hei vaan ja täällä toinen eräjorma -tar. Tuli niin mieleen omat eräseikkailut, joihin pääsin mukaan tutustuessa mieheen, josta tuli aviopuoliso ja tyttäremme isä. Ja tytär jaksaa edelleen kiitellä, tämä pian 28 v. neiti, että hänet vietiin metsään heti kun osasi kävellä (oikeastaan jo 6 kk iässä, sitterissä puidenlatvojen heilumista ihmetellen), ja kovasti erähenkinen koko perheemme onkin. Melomiset, patikoinnit ja ihan vaan lyhyetkin retket auttavat arjessa jaksamaan, luonnossa on vain niin ihanaa kulkea, siellä rauhoittuu, ja saa samalla ihanasti liikuntaa ja hyvää oloa. Kaunista syksyä sinne!

    • Reply Martina tiistai, lokakuu 22, 2019 at 15:04

      Hei vaan eräjormatar ja ihanaa syksyä sinullekin! Luonnon rauhoittava voima on kyllä totta. Ei tarvitse olla edes kovin pitkää hetkeä metsässä kun on jo rentoutunut ja virkeä. Meidän perhe ei ole kovin erähenkinen, mutta ehkä me tästä vielä eräjormaannutaan koko sakki. 🙂

    Leave a Reply