Suomen suurin matkablogiyhteisö
Monthly Archives

Suolaista naposteltavaa

Nämä suolaiset suupalat sopivat mainiosti vaikkapa glögin kanssa jouluaaton alkupalaksi, suolaiseksi herkuksi juhlien noutopöytään tai pieneksi välipalaksi ihan muuten vaan. Inspiraatio näihin iski eräänä työpäivänä kun tutkimme työkaverin seinäkalenterissa olevia reseptejä. Niistä innostuneena klikkasin itseni Myllyn Paras -sivustolle, josta löysin monta kivaa suolapalaa.
Continue Reading

Vuoden viinit 2013

Viini-lehti on valinnut vuoden parhaan puna- ja valkoviinin jo kymmenen kertaa. Tämän vuoden voittajakaksikko julkaistiin 5.12.2013, jolloin voittajaviinien nimet kerrottiin myös Keltaisen keittiön Facebook-sivuilla (Tykkääthän meistä jo siellä?).

Minä meinasin rynnätä saman tien Alkoon nappaamaan voittajapullot meille testiin, ettei käy niin kuin viime vuonna, kun vuoden valkkariksi valittu Kungfu Girl Riesling loisti poissaolollaan aina kun yritin etsiä sitä Alkon hyllyiltä. Enkä kyllä ihmettele lainkaan viinin huimaa suosiota, onhan se edelleen yksi parhaista koskaan maistamistani valkoviineistä.

Tänä vuonna Vuoden valkoviini -tittelin vei niin ikään riesling. Bründlmayer Riesling Steinmassel 2012 on itävaltalainen Alkossa 19,89 euroa maksava viini, joka sopii kala- ja äyriäisruokien kaveriksi tai sellaisenaan seurustelujuomaksi. Viiniä kuvaillaan raikkaaksi, mineraaliseksi, kukkaiseksi, sitruksiseksi ja hapokkaaksi.

Vuoden punaviiniksi valittiin argentiinalainen Norton Privada 2010. 17,89 euroa maksava viini on tanniininen, marjainen, täyteläinen, mausteinen, intensiivinen ja harmoninen. Se sopii hyvin tummien liharuokien ja riistan sekä juustojen kaveriksi.

Vuoden valkoviini on pakattu joulun kunniaksi kauniiseen lahjalaatikkoon.

Me maistelimme vuoden valkkaria viime sunnuntaina, mutta vuoden punkku on vielä testaamatta. Tästä johtuen postauksen kuvissa esiintyy vähän hölmösti vain valkoviini, mutta lupaamme esitellä vuoden punkunkin tarkemmin vielä myöhemmin. Bründlmayer Riesling Steinmassel on juuri niin maukasta kuin hyvä riesling voi olla. Maku on hyvin raikas, hapokas ja pirtsakka, eli juuri sellainen mistä minä pidän. Tätä maistelee mielellään vielä uudestaankin.

Viini-lehden vuoden viinit valitaan Alkon normaalivalikoimasta ja niiden tulee olla teknisesti hyviä, valmistusprosessiltaan onnistuneita, maksimissaan 25-30 euroa maksavia, tasapainoisia ja kaikella tavalla erinomaisesti onnistuneita kokonaisuuksia. Vuoden viinit valitsee kaksikko Juha Berglund ja Antti Rinta-Huumo. Viini-lehdessä julkaistut viinifinalistit osallistuvat myös yleisöäänestykseen, jonka voittajat julkaistaan niin ikään Viini-lehdessä. Tänä vuonna Norton Privada 2010 voitti sekä yleisöäänestyksen että virallisen vuoden punaviini tittelin. Valkoviineistä yleisöäänestyksen voitti ranskalainen Domaine Laroche Chablis.

Mikä leffa katotaan?

Nyt puhutaankin hetki sellaisesta aiheesta, josta blogissa ei olla aiemmin puhuttu, eikä varmaan tulla tämänkään jälkeen hirveästi puhumaan. Olen nimittäin surkea leffakriitikko ja elokuvasivistyksessäni on monta klassikon mentävää aukkoa. En ole myöskään kovin hyvä elokuvien katsoja, sillä saatan nukahtaa kesken kaiken kuin narkolepsiapotilas konsanaan. Viime aikoina olen kuitenkin tsempannut ja aionkin kertoa siitä nyt teille. Samalla jaan kivan elokuvien katseluvinkin vaikkapa tulevia joulun pyhiä ajatellen. Vinkki on myös ratkaisu ikuisiin kiistoihin siitä mitä leffaa tällä kertaa katsottaisiin.

Meillä ei ole koskaan tullut varsinaisesti kinaa siitä mitä elokuvaa katsotaan. Henkka saa yleensä päättää, kunhan se ei ole mikään hirveän tylsä tappeluelokuva. Joskus saatan esittää toivomuksen siitä, onko leffa joko sellainen, jossa ei tarvita aivoja (yleensä tuolloin vuorossa on romanttinen komedia) tai sellainen, jossa on jotain jänniä juttuja (eli joku vähän enemmän keskittymistä vaativa tapaus). Muuten minulle on ihan sama mitä katsotaan, tosin joskus haluan katsoa jonkun tyttöleffan, mutta siihen saan uppoutua omassa ylhäisessä yksinäisyydessäni.

Keksimme kuitenkin kerran sopivaa elokuvaa pähkäillessämme mainion tavan valita elokuva. Samalla tulisi katsottua klassikoitakin ja oikeasti hyviä elokuvia eri tyylilajeista ja eri aikakausilta. Aloimme nimittäin katsoa IMDb:n sivuilla olevaa Top 250 Movies -listaa läpi ykkösestä lähtien. Jätämme väliin elokuvat, jotka molemmat ovat jo nähneet. Monta jatko-osaa sisältävät leffat katsomme läpi aikajärjestyksessä, vaikka listalla olisikin ensimmäisenä vuorossa joku muu kuin ensimmäinen osa.

Olemme todenneet tämän ihan loistavaksi ideaksi. Näin meidän tulee katsottua kaikenlaisia elokuvia, näemme klassikot, joita emme ole aiemmin nähneet, eikä elokuvan valinnasta voi tulla riitaa. Katsomme seuraavan listalla olevan pätkän ja sillä selvä. Välillä katsomme listan ulkopuolelta uutuusleffoja tai kotimaisia pätkiä. Jälkimmäisistä suosikkejamme ovat ainakin kaikki Vares-leffat.

Keravalle muutettuamme emme ole katsoneet listalta yhtäkään elokuvaa, mutta jouluna voisi istahtaa taas leffan ääreen. Olemme menossa IMDb:n listalla kohdassa 26, eli seuraavana vuorossa on Ihmeellinen on elämä (vuodelta 1946, oujee!) ja Kadonneen aarteen metsästäjät, ellei lista muutu ennen sitä. Nämä alkupään sijoitukset tosin harvemmin muuttuvat, mutta loppua kohti mennessä sijoitukset vaihtelevat ja uusia leffoja nousee listalle aika ajoin. Sieltä voi siis bongailla katsottavaa silloinkin kun koko lista on käyty kertaalleen läpi. Jos ikinä pääsemme sinne asti..

Hauska esimerkki elokuvasta, jota en koskaan itse valitsisi, mutta joka yllätti olemalla yksi lemppareistani, on Fight Club. En ikinä valitsisi tuon nimistä elokuvaa, varsinkaan kun minä huono leffaihminen en ollut aiemmin kuullut koko elokuvasta (naurakaa vaan, minä todella olen surkea elokuvien kanssa!), saati kuullut siitä kehuja, joita se eittämättä ansaitsee.

Myöskään Fight Clubin kannessa komeileva Brad Pittin pärstä ei saanut minua innostumaan ja ajattelin että leffan suosio perustuu vain tappelusta innostuneiden pikkupoikien ääniin sekä Brad Pittiin ihastuneiden pikkutyttöjen mielipiteisiin. Minä kun en ole ymmärtänyt Brad Pittinkään suosiota (kyllä, olen todella outo). Tai en ollut ymmärtänyt sitä ennen tätä leffaa, sillä Fight Clubin katsottuani mielipiteeni muuttui. Herrahan osaa tehdä muutakin kuin seistä isohuulisen naisen vieressä punaisella matolla. Hänhän on aika pirun hyvä näyttelijä! Ja oho, aloin myös hieman ymmärtää Pittin fanikatrasta, sillä kyllähän Brad kieltämättä näyttää elokuvassa upealta trimmattuine kroppineen. Että se niistä ennakkoluuloista sekä Brad Pittiä että Fight Club -elokuvaa kohtaan. Molemmista tuli kertaheitolla suosikkejani.

Fight Clubin lisäksi minut on onnistunut yllättämään myös molemmat katsomamme länkkärit. Hyvät, pahat ja rumat sekä Huuliharppukostaja (Once upon a time in the West) ovat olleet oikein viihdyttäviä. Hitaastihan tapahtumat niissä kulkevat ja näyttelijöiden silmärypyt tulevat tutuiksi lukuisien naamazoomausten ansiosta, mutta sellaisia länkkärit ovat ja omaleimaiset piirteet tekevät lännenelokuvista omanlaisensa taiteenlajin. Eikä se heppojenkaan läsnäolo varsinaisesti haittaa..

Muita suosikkejani Top 26:ssa ovat olleet ainakin ikilempparini Forrest Gump ja Schindlerin lista. Molemmat olimme tosin nähneet jo ennen kuin aloimme käydä listaa läpi. Forrest Gumpin olen itse asiassa nähnyt varmaan jo useita kymmeniä kertoja. Se oli jo lapsena lempparini ja voisin melkein sanoa sitä kaikkien aikojen lempielokuvakseni. Sikäli mikäli osaisin laittaa lempileffani järjestykseen.

Myös Jumalan kaupunki oli hyvä, vaikka se oli samaan aikaan ihan hirveä. Äidille en suosittelisi tätä leffaa, sillä se kuvaa todella karulla tavalla elämää Rio de Janeiron slummeissa. Minä kestän yleensä aika hyvin rajujakin kohtauksia ja luen äidin sanojen mukaan aivan kamalia kirjoja muun muassa keskitysleireistä, kouluampujista, Pohjois-Koreasta ja muista yhtä kepeistä aiheista. Tämä leffa meinasi silti olla minulle liikaa, tai ehkä olin vaan normaalia herkemmässä mielentilassa sitä katsoessani. En tiedä, mutta sen tiedän että suosittelen Jumalan kaupunkia kaikille, jotka eivät hätkähdä pienistä kauheuksista.

Tähän astisista elokuvista vähiten minua on miellyttänyt Valamiesten ratkaisu. Se oli makuuni aivan liian pitkäveteinen ja ennalta-arvattava, vaikka kai se tuon ajan elokuvaksi onkin ihan hyvä.

Yksi lensi yli käenpesän oli myöskin pettymys. Sitä kohtaan minulla oli varmaan liian korkeat odotukset tai sitten en vain ymmärtänyt elokuvaa (erittäin todennäköinen vaihtoehto). Näyttelijäsuoritukset olivat kyllä hyviä (Jack Nicholson on loistava!), mutta jotenkin kokonaisuus jäi vähän pliisuksi, vaikka se höntti jättiläismies olikin aika liikkis.

Olemme seuranneet listaa muuten hyvin tunnollisesti, mutta Star Warsit olemme jättäneet välistä aikomuksenamme katsoa ne joskus järjestyksessä. Myös liki neljä tuntia kestävä Seitsemän samuraita odottaa oikeaa hetkeä, jolloin meillä on tarpeeksi aikaa ja kärsivällisyyttä katsoa koko käsittämättömän pitkä elokuva kerralla kokonaan. 1950-luvun liian pitkä samuraileffa ei kauheasti houkuttele, mutta koska lista on katsottava läpi, on meidän jossain vaiheessa uppouduttava samuraiden maailmaan. Ties vaikka sekin yllättäisi.

Joulumieltä

Kokosin viime vuoden joulukuussa yhteen postaukseen pieniä jouluisia asioita joulun odotuksen varrelta ja ajattelin tehdä saman homman tänäkin vuonna. Tällä kertaa en ole ratsastanut lumituiskussa varmajalkaisella suomenhevosella, enkä ole päässyt nauttimaan lumesta muutenkaan samalla tohinalla kuin viime vuonna, jolloin oli kyllä niin mahtavat jouluhanget ettei tosikaan. Joulun odotukseen on kuitenkin mahtunut paljon muita suloisia hetkiä.

Tänä vuonna minulla on ollut perinteisen joulukalenteriarvan lisäksi myös toisenlainen joulukalenteri. Työpöydälläni nököttää nimittäin teejoulukalenteri, josta saa ottaa joka päivä uuden teepussin. Kaikki 24 teepussia ovat erilaisia ja Sonnentorin teet ovat ilahduttavasti myös luomua. Parasta on kun viikonlopun jälkeen teepusseja on odottamassa useampi kappale. Yritän jakaa vapaapäivien teet tasaisesti koko työviikolle onnistuen siinä jopa yllättävän hyvin. Ei sillä etteivätkö paketin alaosasta värikkäinä kurkkivat teepussit houkuttelisi nappaamaan työpäivän jokaiseen teehetkeen aina uuden maun. Sitä menoa teepussit vaan loppuisivat ennen aikojaan, sillä hörppään helposti ainakin kolme teekupillista työpäivän aikana.

Luulin Keravalle muuttaessamme, että saamme talomme jouluksi valmiiksi, joten pakkasin lahjapaketointitarvikkeet jonnekin muuttolaatikoiden syövereihin. Vaan kappas kuinka kävikään, asumme edelleen Keravalla, eikä minulla ole mitään hajua missä joulupaperini, paketointinaruni ja lahjakassini ovat. Onneksi kaupasta saa uusia. Tänä vuonna paketoin suurimman osan lahjoista jo marraskuun puolella, tarkemmin ottaen marraskuun viimeisenä iltana, jolloin Henkka oli Cantina Westissä serkkujensa kanssa, ja minä mussutin suklaata kotona.

Niin tosiaan se suklaa, jota mussutin menemään joululahjapaketoinnin ohessa. Se oli aikainen joululahja minulle itselleni. Eräänä päivänä mieleni valtasi armoton valkosuklaahimo, jonka mahdollista katoamista odotin päivän. Mutta koska se ei mennyt minnekään vaan voimistui entisestään, ei minun auttanut muu kuin lampsia Kampin Kaakaopuuhun. Pyysin irtokonvehtirasiaani pelkkiä valkosuklaisia namuja ja huijasin hieman sanomalla paketin tulevan lahjaksi. Ja tulihan se lahjaksi, minulle itselleni nimittäin. Väitän että konvehdit maistuvat paremmilta, kun ne on pakattu kauniilla rusetilla somistettuun rasiaan.

Joulun odotukseen kuuluvat tietenkin myös pikkujoulut, joita oli tänäkin vuonna runsain määrin. Ensimmäisiä pikkujouluja vietettiin ystävän luona marraskuun lopulla.

Seuraavana viikonloppuna marras-joulukuun vaihteessa oli firman pikkujoulut Wanhan Kellarissa risteilyteemoineen ja noutopöytäillallisineen. Niistä ei sitten sen enempää. Tai no sanottakoon sen verran, että tarkoituksenani oli kirjoittaa pikkujouluista oma juttu, mutta koska haluan kirjoittaa pääosin positiivisista kokemuksista, taidokkaista esityksistä ja hyvästä ruoasta, ei näistä pikkujouluista ollut paljon kerrottavaa. Illan päättänyt Frederikin keikka oli kuitenkin hauska, tanssit hyvät ja pikkujouluporukkamme mukavaa seuraa. Niinpä viihdyin pirskeissä niinkin myöhään kuin yhteen asti. Hyvä minä! Kyllä tekarimummokin vielä jaksaa.

Seuraavat pikkujoulut vietettiin itsenäisyyspäivän jälkeisenä lauantaina, jolloin kaveriporukkamme herkutteli ensin Stefan’s Steakhousessa ja meni sitten vielä keilaamaan, eli minun tapauksessani heittelemään palloa ränniin. Ilta jatkui vielä drinksujen merkeissä mummotunnelissa. Tekarit vaan kilisi ja ”Puumaa mä metsästän” pauhasi. Minä ja Henkka testasimme samanaikaisesti myös Hotel Arthurin hemmottelupakettia, joten ilta oli hotelliyöpymisineen todellinen irtiotto arjesta.

Jouluiset bileet eivät loppuneet suinkaan vielä tähänkään, sillä seuraavan viikon keskiviikkona astelimme Rantapallon toimistolle blogiglögi-iltaan (yrittäkääpä muuten sanoa monta kertaa peräkkäin blogiglögi, blögiglögi, blogiglögi…erittäin haastavaa etenkin parin glögin jälkeen). Ilta oli oikein mukava ja piristävä tapaus kiireisen työpäivän päätteeksi. Oli kiva saada monille tutuille nimille kasvot, nähdä bloggaajakollegoita sekä ihanaa Rantapallon väkeä ja päästä höpöttelemään matkustelusta, risteilyistä, taloprojekteista sekä muista sydäntä lähellä olevista aiheista. Tai no, jos nyt rehellisiä ollaan ei taloprojekti ole tällä hetkellä kovin lähellä sydäntä, vaan kolkuttelee pikemminkin stressihermoja sekä kiristää vannetta pään ja kurkun ja kaiken ympärillä.

Pikkujoulujen vastapainoksi tarvitaan myös rauhallisempaa joulumeininkiä ja sitä minulle sekä rakkaalle äidilleni tarjosi Toisenlainen joulukonsertti Johanneksen kirkossa. Paikalle osui myös Maajussin morsian äitinsä kanssa ja siinä me sitten nökötettiin upean kirkon parvella eturivissä ja bongailtiin konserttiyleisöstä julkkiksia. Susanna Laine on luonnossa vielä näyttävämmän näköinen kuin televisiossa, mutta Mikael Jungner hukkui kirkkokansan joukkoon, ja huomasimme hänet uudelleen vasta kun hän livahti naisseuralaisensa kanssa ulos kirkosta ennen konsertin loppua.

Konsertin juontanut Niina Backman oli ehkä hieman yllättäen vielä Susannaakin upeampi ilmestys ja sympatiat heilahtivat hänen puolelleen kun toinen raukka tirautti kyyneleen kertoessaan kokemuksiaan Kirkon ulkomaan avun matkalta. Ihanin kaikista oli kuitenkin Jesse Kaikuranta, hauskinta seurattavaa soittamiseen hurjalla palolla eläytyvä Lenni-Kalle Taipale ja jostain syystä illan toinen esiintyjä Lauri Tähkä on minusta aina vaan jotenkin koominen hahmo (älkää kysykö, jouduin imemään konsertissakin hymyä pariin otteeseen..), mutta silti hyvin mieluinen tyyppi. Mukana meiningissä oli myös Lumous Group -kuoro.

Ennen konserttia kävimme Skifferissä liuskoilla ja pizzahetki oli niin herkullinen, että siitä täytyy tehdä vielä oma postauksensa. Kiertelimme myös hieman kaupoissa ennen kirkkojonoon liittymistä. Valtava Johanneksen kirkko tuli aivan täyteen konserttiyleisöstä ja olimmekin onnekkaita kun pääsimme varaamaan meille hyvät paikat ensimmäisten joukossa. Ja se kirkko, se on vaan niin upea, että pääsisin joulutunnelmaan vain istumalla tyhjässä kirkossa ihan hiljaa. Johanneksen kirkko on ehdottomasti lempikirkkoni Helsingissä.

Olemme käyneet herkuttelemassa myös Kulosaaren Casinon joulubuffetissa. Olin kehittänyt pari päivää ennen jouluravintolassa vierailua varsin kummallisen himon joulutorttuihin, vaikka hakaristitortut eivät olekaan koskaan kuuluneet varsinaisiin lemppareihini. Olinkin kovin innoissani kun huomasin joulubuffetissa olevan tähtitorttuja, mutta enhän minä enää siinä vaiheessa jaksanut syödä kokonaista torttua. Sitäpaitsi ravintolan joulutortut näyttivät jotenkin vääriltä. Ehkä se oli puuttuvan tomusokerin vika..?

Luulinkin jo päässeeni eroon oudosta joulutorttuhimostani, mutta ei, seuraavana päivänä lounasaikaan se iski uudelleen. Ja arvatkaapa mitä! Työkaverini otti ja kipaisi läheisestä leipomokojusta meille juuri oikeanlaiset tomusokerilla kuorrutetut joulutortut! Minun ei tarvinnut kuin istua paikallani ruokapöydässä, kertoa että taas tekee mieli joulutorttua, ja kohta sellainen nökötti nenäni edessä. Aika mieletöntä, vai mitä? Iso kiitos työkaverille!

Näin paljon kaikkea kivaa jouluista minulle on tapahtunut. Tällä viikolla tiedossa on vielä ainakin perinteinen glögihetki Maajussin morsiamen ja Vilukissan kanssa. Olemme kokoontuneet niin kauan kuin muistan aina joulun alla glögimukin ääreen tunnelmoimaan tulevaa joulua ja rauhoittumaan hetkeksi viimeisten joulukiireiden keskellä. Se on oikein kiva perinne se.

Ja ensi viikolla se on vihdoin täällä: Joulu! Rennompi meininki alkaa oikeastaan jo perjantaina kun edessä on viikonloppu, mutta maanantaina minun täytyy rientää vielä töihin ja tiedossa saattaapi olla hieman kiireisempi työpäivä. Sen kuitenkin kestää kun tietää, että illalla voi rojahtaa sohvalle, nostaa jalat ylös, laittaa silmät kiinni, hengittää syvään ja olla vaan. Tervetuloa joulu!

Kulosaaren Casino

Mainitsen melkein jokaisen ravintolavierailun kohdalla, että tämäkin paikka on ollut To Do Ravintolat -listallani jo pitkään. Anteeksi siis vaan kun toistan itseäni, mutta tämäkään jouluravintolapostaus ei tee poikkeusta. Upea Kulosaaren Casino on nimittäin möllöttänyt listallani jo hyvän tovin.

Jouluravintoloiden tarjontaa tutkiessamme törmäsimme Kulosaaren Casinon joulubuffetiin, ja koska menu näytti lupaavalta, varasimme pöydän keskellä kaunista merimaisemaa nököttävää ravintolaa. Meillä oli peräti kolme kriteeriä jouluravintolaa valitessamme: Tarjolla pitäisi olla mätiä (kuka on yllättynyt tästä faktasta?), pääruokana ei saa olla pelkästään joulukinkkuja ja laatikoita (niitä ehtii syödä joulunakin) ja paikan pitäisi olla sellainen, jossa emme ole ennen käyneet (sitä To Do Ravintolat -listaa pitää saada lyhennettyä ennen kuin se paisuu ihan mahdottoman pitkäksi).

Viime viikon torstaina me sitten hurautimme Kulosaareen ja jäimme hetkeksi ihailemaan eteemme aukeavaa maisemaa ennen kuin astelimme sisään Kulosaaren Casinoon. Upealle rakennukselle vie söpö puusilta, pensaat on koristeltu jouluvaloilla ja taustalla pauhaa meren aallot. Aulassa tuoksui kynttilä ja jätettyämme takit narikkaan kipitimme portaat ylös ravintolaan, jossa meidät ohjattiin pöytäämme. Ihailimme hetken tunnelmallista jouluravintolaa ja vaikka oli jo pimeä, pystyimme erottamaan isojen ikkunoiden takaa merimaiseman, joka on varmasti kesällä ihan mielettömän kaunis.

Kauaa emme malttaneet istua aloillamme, sillä alkuruokapöydän mätikulho huusi nimeäni. Mädin, sipulin ja smetanan lisäksi noutopöytään oli katettu toinen toistaan maukkaampia herkkuja. Oli sillejä, lohta, salaatteja, terriiniä, katkarapuskagenia ja hauskaa karamellisoitua kananpoikaa cashew-pähkinöillä. Kaikki oli tosi hyvää, mutta pisimmän korren vei yllätys, yllätys: Mäti! Kuka olisi arvannut..?

Ainut pieni miinus alkuruokapöydälle tulee siitä, että kaikki oli tarjolla kovin isoina paloina. Jos ja kun haluaa maistaa kaikkea, tulee lautanen tosi täyteen kun siihen nostaa isot siivut graavilohta ja paahtopaistia. Vaan eipä se tainnut kauheasti haitata, söin nimittäin täpötäyden lautaseni tyhjäksi hyvillä mielin.

Seuraavaksi oli vuorossa jouluruokapöytä, jonka minä tosin skippasin, sillä halusin jättää tilaa pääruoille ja jälkkäreille. Kuten jo mainitsin, kinkkua ja laatikoita ehtii syödä sitten joulunakin. Isompiruokainen Henkka kuitenkin maistoi blogityön nimissä jouluruokapöydänkin antimia ja kehui niitä maukkaiksi.

Sitten ryntäsimme pääruokapöydän kimppuun, jonka ehdottomaksi kuninkaaksi kruunattiin glaseerattu lohi remouladekastikkeen kera. Myös joulumakkarat sekä saksanhirvenpaahtopaisti tumman kantarellikastikkeen kanssa olivat namia. Pöytään olisi saanut tilata myös lipeäkalaa, ja vaikka minun tekikin hetki mieli maistaa sitä, päätimme jättää öllöltä kuulostavan ruokalajin väliin. Nyt jälkeenpäin itseasiassa vähän harmittaa etten maistanut sitä kun oli kerrankin tilaisuus. Ties vaikka olisin tykännyt siitä ihan hulluna. Kertokaa viisaammat miltä lipeäkala maistuu? Minulla on tässä kohtaa aukko sivistyksessä.

Jälkiruokapöydästä löytyi kolmea eri juustoa, joiden aluseksi kaipailimme jotakin suolaista keksiä. Sinihomejuusto meni piparin kanssa, mutta muille juustoille olisi voinut olla suolakeksiä. Marenkikuorrutettu jouluhalko yllätti maukkaudellaan, mutta lempparikseni nousi kuitenkin ihana aprikoosi-suklaamousse kirpeällä passionhedelmäkastikkeella. Nam, nam ja nam. Myös suklaakonvehdit maistuivat. Aika ylläri, koskas nyt konvehti pahaa olisi..

Viiniksi autoilijat valitsivat pienet lasilliset Prinz von Preussen Rieslingia ja voi että se oli hyvää. Raikas ja pirtsakka viini vetää vertoja jopa lempparilleni Kungfu Girlille. Mietin viinilistaa tutkiessani mistä Preussin prinssin viini on tuttu, mutten saanut sitä päähäni. Onko tämä joskus valittu joksikin tai onko sitä muuten vaan hehkutettu viiniympyröissä? Häiritsee kun en muista mistä tiedän viinin. No mutta joka tapauksessa, niin hyvää se oli, että nimi on syytä muistaa jatkossakin.

Kulosaaren Casinon joulubuffetin ruoka oli hirmuisen hyvää, mutta ehkä vielä parempaa oli ravintolan upea miljöö ja lempeän hienostunut tunnelma. Näissä puitteissa ruokakin maistuu hippasen paremmalta. Onnistuneen illallisen kruunasi mukava narikkamies, jonka kanssa keskustelimme yöksi luvatusta myrskystä ennen kuin astuimme mahat täysinä ulos, jossa puhalsi jo lupaavan navakat myrskytuulet. Jäimme vielä hetkeksi ihailemaan synkkänä pauhaavaa merta ja sen keskellä kutsuvana nököttävää Kulosaaren Casinoa ennen kuin ajoimme kotiin. Yöllä Seija-myrsky teki tuhojaan, mutta me tuhisimme tyytyväisinä peiton alla nähden unia joulupöydän antimista.