Pelkojen ja kammojen määrä lienee vakio. Kun vanhat pelot hellittävät, tulee uusi tilalle. Kas näin sai Martina todeta Tukholman reissulla noustessaan lasisella näköalahissillä korkeuksiin pitkin Globenin hallin ulkopintaa.

Moni tietää, että meikäläisen pahin kammo ja ehdottomasti pelottavin paikka olla on hissi. Mitä ahtaampi, vanhempi ja kolisevampi hissi, sitä pahempi. Siitä lähtien kun olen tiedostanut tämän järjettömän hissipelkoni, olen yrittänyt aktiivisesti päästä siitä eroon. Mitä useammin saatan itseni jännittävään tilanteeseen, sitä nopeammin pelko laimenee ja kohta hirmuisia sydämentykytyksiä aiheuttanut tilanne alkaa tuntua mukavammalta.

Hissien ja muiden ahtaiden tai suljettujen paikkojen lisäksi olen pelännyt kuollakseni ainakin ampiaisia, ja kuten olette saaneet täältä blogista lukea, myös muun muassa autolla ajaminen on aiheuttanut kohtuutonta paniikkia.

Tällaiset tyhmät pelot ovat todella turhia ja olenkin yrittänyt päästä niistä melko menestyksekkäästi eroon. Nykyään pystyn olemaan hississä hyperventiloimatta varsinkin jos siellä on muitakin kuin minä, mutta tilaa on kuitenkin riittävästi. Lasiset näköalahissit aiheuttavat enää harvoin paniikkia ja tutussa hississä voin jopa matkustaa epähuomiossa pari kerroksenväliä yksinkin ilman elvytystarvetta.

Bussiin ilmestyvä ampiainenkaan ei aiheuta enää välitöntä seuraavalla pysäkillä pois jäämistä, varsinkin jos minulla on kyypakkaus mukana, tai jos kädessäni on Metro-lehti, jolla huitoa ärsyttävää öttiäistä. Myös täysi ruuhkabussi rauhoittaa ampiaisen läsnäollessa. Mitä enemmän ihmisiä, sitä pienempi todennäköisyys että otus pistää juuri minua.

Ja kuten tiedättekin, olen aktiivisesti taistellut ajopelkoani vastaan rakkaan Azipod-autoni kanssa. Vaikka ajaminen on edelleen todella pelottavaa, eikä meinaa sujua ilman henkistä tukea, en näe enää painajaisunia autolla ajamisesta. Edistystä on siis tapahtunut kaikilla pelkorintamilla ja luulin jo hetken olevani lähestulkoon normaali.

Kunnes tapahtui Globenin hissi.

Globenin pallonmuotoisen hallin ulkopinnalle on rakennettu näköalahissi, joka kuljettaa matkustajansa 130 m korkeuteen. Hissejä on kaksi ja ne kulkevat kiskoja pitkin Globenin hallin korkeimmalle kohdalle, josta aukeaa upeat näkymät yli Tukholman.

Me olemme käyneet matkoillamme perinteisesti aina kaikkialla mahdollisimman korkealla. Kuopiossa illallistimme Puijon tornissa, kolmansilla treffeillämme kiipesimme Copterlinen kyytiin (joka ei ole noussut ilmaan viime juhannuksen jälkeen, mistä me Rantapallon kautta ilmaiset liput saaneet bloggaajat olemme erittäin harmistuneita..) ja New Yorkissa meidän oli ehdottomasti mentävä Empire State Buildingin huipulle katsomaan maisemia. Niinpä Globenin hissi kuulosti nähtävyydeltä juuri meidän makuumme.

Menimme siis innoissamme Globenin Skyviewiin, katsoimme tyhmän esittelyvideon jossa Tre Kronor teki maalin Leijonia vastaan, ja astuimme lasilla reunustettuun pyöreäseinäiseen näköalakapseliin, joka nostaisi meidät korkeuksiin. Jee, tämä on kivaa!

Olin kyllä tärissyt jännityksestä kiivetessäni tikapuita pitkin rakenteilla olevan talomme päätyyn, eikä Linnanmäen Maailmanpyöräkään ollut enää niin rento kokemus kuin ennen. En kuitenkaan ollut sitä mieltä, että minulla olisi korkeanpaikankammo. Höh, sehän on ihan tyhmä pelko! Kuka nyt muka korkeuksia pelkäisi?

Olinhan minäkin vasta pari vuotta sitten kiivennyt ilman ongelmia iskän talon katolle paistattelemaan auringossa Hulin, Herra Longfieldin, pikkuveljeni Datanomin ja hänen tyttöystävänsä sekä siskoni nuoremman pojan kanssa. Siellä sitä istuttiin ja katseltiin maisemia samalla kun korkeanpaikankammoiset kuvasivat meitä maan kamaralta. Hah, minullako muka korkeanpaikankammo! Ei todellakaan! Täällähän mä olen katolla.

Mutta niin se maailma muuttuu. Globenin näköalahissin nytkähtäessä liikkeelle innostukseni vaihtui hyvin pian vapisevaksi jännitykseksi. Jalkani muuttuivat täriseviksi tolpiksi, joiden päällä yritin tasapainotella samalla kun sydämen syke nousi nousemistaan.

Mitä tämä nyt on? Miksi korkealla oleminen ei olekaan enää vain kivaa? Voisiko joku muuttaa jalkani normaaliksi ja lopettaa tämän älyttömän tasapainottomuuden tunteen?

Nyt mennään!

…yhä ylös yrittää, katolle hän kiipeää..

Kun katselin horisonttiin ja pidin tiukasti kiinni joko Henkasta tai näköalahissiämme kiertävästä kaiteesta, oli oloni melko mukava ja pystyin nauttimaan maisemista. Mutta auta armias jos katsoin alas tai aloin miettiä liikaa ahdasta hissiä jossa olen, niin aloin hyvin pian iloita siitä, että näköalakierros kestäisi vain parikymmentä minuuttia.

Pelko persiissä

Kun hissi pysähtyi ylös ja nökötti tukevasti Globenin katolla, oli olo ihan hyvä, mutta kun kapseli alkoi valua takaisin alaspäin iski paniikki jälleen. Menin vielä hölmönä siedättämään pelkoani kapselin ulkoreunalle, jossa yritin katsoa mahdollisimman paljon alas. Tosi fiksua. Pian seisoin jähmettyneenä paikallani enkä liikkunut, vaikka aivoni käskivät minua ottamaan askeleen. Yksi pieni askel edes! Joo ei. Ei onnistu.

Edes Henkan lempeät tönäisyt selkääni kohti reunaa ja hänen turvallista kainaloaan eivät saaneet jalkojani liikkumaan, vaan jäykistynyt kroppani pisti kaikin voimin vastaan. Tilanne oli todella hämmentävä, ja lopulta nauroin vedet silmissä tyhmälle kropalleni, joka ei suostunut liikkumaan vaikka kuinka yritin käskeä sitä.

Tämä näky sai Martinan puntin eniten tutisemaan.

Ja tämä myös. Hyi hitto. Sanokaa etten mä ole ainoa korkeanpaikankammoinen..!

Oloni alkoi olla jo hysteerisen hihittävä ja adrenaliini jylläsi kropassani pitkään hissistä ulosastumisen jälkeenkin. Voi minua. Tältäkö korkeanpaikankammo tuntuu? Ja mistä hitosta moinen riesa yhtäkkiä tuli?? Ottakaa se pois!

Globenin Skyview oli täyteen kukkaan puhjenneesta korkeanpaikankammostani huolimatta upea, ja ilman hölmöä tärisevää kroppaa maisemista olisi voinut nauttia vielä enemmän. Upea paikka siis ihan ehdottomasti, jopa korkeanpaikankammoiselle.

Hissi on ehdottoman turvallinen ja alhaalla Globenissa on jopa defibrillaattori, jolla pysähtynyt sydän sysätään takaisin sykkeeseen. Hah, huono vitsi, mutta meitä kyllä nauratti ensiapuvälineet sen jälkeen kun olimme tarkkailleet hämmentyneinä paniikissa tököttävän kroppani toimintaa. Siihen eivät käskyt auttaneet, se oli päättänyt olla paikallaan ja siinä se myös pysyi!

Tämän kokemuksen jälkeen odotan entistä suuremmalla mielenkiinnolla kesäkuista Dinner in the skyta, jonne Elämyslahjat.fi antoi meille lahjakortit. Aion todellakin istahtaa taivaalle nousevan ravintolan penkkiin, ja vaikka korkeanpaikankammoinen kroppani vetäisi paniikkikrampit, yritän parhaani mukaan nauttia upeasta kokemuksesta, ruoasta ja kauniista Helsingin maisemista.

Hölmöstä korkeanpaikankammosta huolimatta huomaan silti hakeutuvani edelleen korkeuksiin. Itsensä voittaminen on upeaa, ja niin kauan kun kammoni pysyy joten kuten kurissa, aion heilua korkealla rinnasta läpi tykyttävästä sydämestä huolimatta. Perkale, tällä kammolle en todellakaan aio antaa periksi!

Mitäs jos mä puristaisin rystyset valkoisina tätä kaidetta ja yrittäisin näyttää siltä, että mulla on tosi rento ja leppoisa lomafiilis..?

..tai sitten otetaan ihan suosiolla kuva jossa mun paniikista kramppaava naama ei näy..

• Tweettaa
• 

Sen lisäksi että herkuttelimme Ruotsin risteilyllämme Silja Linen buffetissa, piti meidän tietenkin täyttää kupuamme myös Tukholmassa seikkaillessamme. Olimme tutustuneet Tukholman ravintolatarjontaan hieman etukäteen, mutta päätimme lopulta, ettemme valitse lounaspaikkaa valmiiksi, vaan menemme syömään sitä mitä sattuu tekemään mieli. Ja meidän sattui tekemään mieli pizzaa.

Vaikka aamiaisbuffetissa olikin nautittu täyttävä aamiainen, alkoi nälkä kurnia vatsassa puolenpäivän aikaan. Mieleen pompsahti kuva viime Tukholman reissulla nautituista sydämenmuotoisista pizzoista ja päätimme ottaa suunnaksi tutun ravintolan Gamla Stanissa. Okei, on ehkä vähän tylsää käydä samassa paikassa syömässä sen sijaan, että etsisi uuden kivan paikan, ja normaalisti meillä onkin tapana kokeilla reissuillamme aina uutta ruokapaikkaa. Nyt halusimme kuitenkin Agatonin pizzaa, joten suuntasimme Västerlånggatan 72:sta löytyvään tuttuun italialaiseen ravintolaan.

Ravintola oli lounasaikaan aivan täynnä, mutta meille löytyi kiva pöytä seinän vierestä, enkä huomannut ketään muutakaan käännytettävän ovelta. Aina on tilaa vielä muutamalle. Viereiseen pöytään sattui tulemaan oikeita italianoja, tunnelma oli rönsyilevän viihtyisä ja silti jotenkin myös tyylikäs, ja palvelu pelasi ripeästi. Pian edessämme olikin kaksi herkullista pizzaa, jotka eivät tosin tällä kertaa olleet sydämenmuotoisia, vaan tuollaisia tavallisia pyöreitä lättyjä.

Primavera

Milanese

Muoto ei kuitenkaan vaikuta makuun, joka onnistui vakuuttamaan tälläkin kertaa. Kevään kunniaksi valitsimme parsaa, prosciuttoa, parmesaania ja valkosipulia sisältävän Primavera-pizzan sekä toiseksi vaihtoehdoksi Milanesen, jonka maussa oli mausteisen salamin ansiosta mukavasti potkua. Vain reunaa jäi hieman jäljelle kun laskimme aterimet tyytyväisinä kello viiteen. Hyvää oli, taas kerran.

Ja koska olimme lomalla, oli ihan ok tilata palanpainikkeeksi pullo chiantia, vaikka muut lounasruokailijat lipittivät vieressä pelkkää vettä. Da Vinci Chianti oli oikein mukava kaveri pizzojen kanssa, ja jotenkin minä nautin siitä kurittomasta tunteesta, joka tulee kun juo viiniä keskellä päivää. Tätä eivät ehkä kaikki katso hyvällä, ja juuri siksi se onkin niin hauskaa.

Jälkkäriksi nappasimme Gamla Stanin metroasemalta mainoksen uhreina kaffea ja kanelbullea ja jaoimme saaliin niin, että Henkka sai kahvin ja minä pullan. Ja voi että miten hyvältä voi ihan tavallinen kioskipulla maistua. Nuo sokerit olisi voinut jättää poiskin, mutta muuten keskeltä ihanan pehmeä korvapuusti oli todella onnistunut jälkiruoka. Nam.

Kun olimme suhanneet tarpeeksi pitkin Tukholmaa, katsoimme kelloa ja totesimme, että olisi kiva istahtaa vielä hetkeksi alas ennen laivaan palaamista. Suuntasimme kohti Drottninggatania ja päätimme mennä ensimmäiseen kivannäköiseen kuppilaan oluelle.

Pian huomasimme olevamme tutussa Bryggargatanin risteyksessä, jossa räjähti pommi hieman edellisen Tukholman vierailumme jälkeen (matkakohteissamme tuntuu aina tapahtuvan jotakin ikävää heti vierailumme jälkeen), ja jonka varrelta löytyy viime reissun ihana Freys-hotelli pehmoisine nalleineen. Kurkistimme ensin tuttuun London-kuppilaan kunnes muistin hotellin alakerrassa sijaitsevan viihtyisän belgialaisen baarin. Se sopisi täydellisesti iltapäivän oluthetkeen. Kipitimme siis Belgobareniin, huomasimme After Workin juuri alkaneen, tilasimme edulliset tuopilliset belgialaista olutta ja istuimme pöytään.

Tämän reissun ravintola- ja baaritarjonta ei siis tarjonnut mitään uutta, vaan vierailimme vain hyväksi havaituissa vanhoissa tutuissa paikoissa. Eikä siinä toisaalta ole mitään vikaa, miksi turhaan vaihtaa hyvästä pois. Ensi kerralla täytyy kuitenkin tutustua uusiinkin paikkoihin. Ties mitä helmiä Tukholmasta vielä löytyy! Olisiko teillä antaa vinkkejä kivoista ruoka- ja juomapaikoista?

Eli asiaa Tukholman metrosta. Eikö olekin mielenkiintoista? Älä kuitenkaan lopeta lukemista vielä, sillä löysin yllättävän hauskoja yksityiskohtia Tukholman metrosta tutkaillessani Googlen avulla naapurimaamme pääkaupungin metrolinjoja. Tarkoituksenani oli tutkia vain hieman reittiä Siljan terminaalista keskustaan, mutta uppouduinkin lopulta hyytävien kummitustarinoiden maailmaan. Siitä se ajatus sitten lähti, ja pian ehdotin Henkalle hieman erilaista turistinähtävyyttä Tukholman matkallemme.

Palataan kummitusjuttuihin kuitenkin vasta hetken päästä, sillä ensin pitää tutkia hieman metrokarttaa ja muita faktoja, sillä uskokaa tai älkää, minä en ollut koskaan aiemmin käyttänyt Tukholman metroa. Olen tapani mukaan reippaillut aina jalkaisin paikasta toiseen, mutta nyt kun kohteenamme oli hieman kaukaisempiakin Tukholman kolkkia, ja sää saattaisi olla maaliskuun lopulla vielä melko viileä, päätin menettää Tukholman metroneitsyyteni tämän reissun aikana.

Tukholman metro koostuu kolmesta päälinjasta, jotka haarautuvat useammaksi pienemmäksi linjaksi. On sininen keskustasta luoteeseen suuntaava linja, punainen Silja Linen matkustajillekin tuttu linja sekä vihreä linja, joka vie muun muassa Globenille.

Erikoisen Tukholman metrosta tekee se, että se liikennöi pääsääntöisesti vasemmanpuoleisen liikenteen mukaan, sillä metron rakentamisen aikaan 1950-luvulla Ruotsissa oli vielä vasemmanpuoleinen liikenne. Syyskuun 3. päivä vuonna 1967 tunnetaan Tukholmassa H-päivänä (h niin kuin höger), sillä silloin maassa siirryttiin oikeanpuoleiseen liikenteeseen. Metrot jäivät kuitenkin kulkemaan vanhan vasemmanpuoleisen liikenteen mukaisesti, mikä on ainakin minun mielestäni ihan hölmön näköistä.

Tällaista taidetta minäkin saattaisin pystyä saamaan aikaiseksi.

Tukholman metroa kutsutaan maailman pisimmäksi taidenäyttelyksi sen asemilta löytyvän taiteen vuoksi. Etenkin sinisellä linjalla on paljon taidetta, näkyviin jätettyä kalliota ja muita kivoja yksityiskohtia. Jos sinulla on siis joskus tekemisen puutetta Tukholman reissullasi, niin mikset kiertäisi ihastelemassa muutamaa metroasemaa? Saattaa kuulostaa oudolta, mutta on varmasti kokemisen arvoista, ja etenkin huonolla säällä hyvä vaihtoehto tutustua Tukholmaan kirjaimellisesti pintaa syvemmältä. Eikä tämä taidenäyttely maksa kuin metromatkan verran.

T-Centralen

Mekin näimme reissullamme monta upeaa metroasemaa ja yllätyin siitä miten kauniita asemat olivat. Miksei Suomessa ole mitään vastaavaa? Silja Linen terminaalin vieressä sijaitseva Gärdetin asema on kolkko, eivätkä esimerkiksi Globenin tai Gamla Stanin asematkaan ole mitenkään erikoisia.

Sinisellä linjalla sen sijaan on monta upeaa asemaa peräkkäin ja etenkin T-Centralenin sinisävytteinen hieman kreikkalaistyylinen asema sekä Solna Centrumin hassu punaisella ja vihreällä maalattu asema olivat mieleenpainuvimmat. Myös Hallonbergenin vadelmanväriset yksityskohdat olivat hauskat, etenkin kun tajusimme hyvällä ruotsinkielentaidollamme hallonin tarkoittavan vadelmaa. Hyvä me! Heja Sverige!

Sininen Access-kortti kannattaa säästää seuraavaa Tukholman reissua varten, jolloin siihen voi ladata lisää aikaa automaatista.

Tukholman metrolinjoilla on yhteensä huimat 100 asemaa, joten siinäpä riittääkin kiertämistä. Minun mielestäni ehdottomasti mielenkiintoisin asemista on kuitenkin asema nro 101, eli Kymlingen haamuasema.

Ja nyt päästään sitten niihin kummitusjuttuihin! Kymlingen haamuasema sijaitsee sinisellä linjalla Hallonbergenin ja Kistan välillä, eivätkä sillä pysähdy normaalit metrojunat lainkaan. Sanotaan, että Kymlingen asemaa käyttävät vain kuolleet, ja tokihan minun oli nähtävä tämä kuolleiden metroasema omin silmin. Kuinka jännittävää, mennään jo!

Ikkunan takana: Kymlinge.

Kymlingen asema rakennettiin kun alueelle oli aikoinaan määrä rakentaa lähiö, johon sijoitettaisiin muun muassa julkisia virastoja ja laitoksia. Suunnitelmiin tuli kuitenkin muutos kun virastot päätettiin sijoittaa kokonaan Tukholman ulkopuolelle ja Kymlingen metroaseman rakentaminen keskeytettiin tarpeettomana. Se saatiin kuitenkin melkein valmiiksi, joten nyt keskellä ei mitään sijaitsee hiljainen asema, jota käyttävät vain haamut.

Kistassa ei ole mitään.

Meidän oli tosiaan tarkoitus jäädä pois Kistassa ja kävellä sieltä Hallonbergenin asemalle. Matkalla ohittaisimme Kymlingen haamuaseman, jota minun piti päästä pällistelemään. Vaan suunnitelmiin tulikin pieni muutos. Välimatka Kistan ja Hallonbergenin välillä osoittautui nimittäin jumalattoman pitkäksi, mikä nyt ei varsinaisesti vielä lannistanut meitä. Nähtyämme metron ikkunasta Kymlingen maisemat, päätimme hyvin pian hypätä Kistassa suoraan seuraavaan takaisinpäin lähtevään metrojunaan. Kymlingen metsien ja peltojen keskellä ei kävelisi nimittäin Håkan Håkanssonkaan.

Kymlinge kartalla. Tyhjää täynnä on hän, vaan mikä on tuo alueelta löytyvä Killingstorp? Tappamisen torppa?

Ja haa, tästähän meikäläisen välillä hieman liiankin vilkas mielikuvitus pääsi taas vauhtiin. Kymlingessähän on oltava haamuaseman lisäksi kokonainen haamukaupunki! Me vaan emme näe sitä ennen kuin liitymme aaveiden joukkoon, ja sitten on liian myöhäistä perääntyä. Joo-o, niin sen on oltava. Miksi muuten keskellä Tukholman metrolinjaa olisi pelkkää metsää ja peltoa?! Kannattaisihan siihen nyt rakentaa taloja kun kerran metroasemakin on melkein valmis. Jokin ilmeisesti estää alueelle rakentamisen, ja sen jonkin on oltava kummituskaupunki. Muuta selitystä ei ole. Terveisin kummituksiin edelleen uskova Martina 28v.

Vaikka Kymlingen asemalla eivät pysähdy normaalit metrojunat, niin yksi juna siellä silti pysähtyy. Se juna on Silverpilen, eli hopeinen haamujuna, joka ei ole minun mielikuvitukseni tuotetta, vaan ihan oikea Tukholmassa tunnettu legenda. Silverpilenin kyytiin astuvat matkustajat katoavat pitkiksi ajoiksi elleivät lopullisesti. Katso siis tarkkaan minkä metron kyytiin astut Tukholmassa vieraillessasi.

Silverpilen on nimensä mukaisesti hopeanvärinen ja huhujen mukaan sen voi nähdä kiitämässä hurjaa vauhtia aseman ohi keskiyön jälkeen. Joidenkin tarinoiden mukaan vain metron työntekijät voivat nähdä sen. Silverpilenissä on kyydissä vain haamuja tai sitten juna on kokonaan tyhjä. Niin, ja olethan tarkkana myös normaalissa metrojunassa Kymlingen aseman kohdalla. Vain kuolleet poistuvat junasta Kymlingessä, etkä sinä halua olla yksi heistä.

Vaikka varsinaiset lomamatkat ovat taloprojektin valmistumiseen asti pannassa, päätimme viettää pienen pidennetyn viikonlopun Tukholman risteilyn merkeissä, kun postiluukusta tupsahti Silja Linen lahjakortti. Pari päivää poissa raksalta ei hetkauttaisi aikataulua merkittävästi ja pieni hengähdystauko kaiken rakentamisen keskellä tekisi vain hyvää. Niinpä suuntasimme täpötäyteen Olympia-terminaaliin, jossa raivasimme tiemme laivaan, hyttiin ja vaatteiden vaihtamisen jälkeen myös illallisbuffaan.

Risteily alkoi lupaavasti kun terminaalin pihassa möllötti Tapparan bussi, hyttikäytävämme olivat vallanneet Jypin junnut ja hisseillä vastaan tuli itse Matti Kyllönen. Minkä urheilujuhlan keskelle olemme oikein joutuneet? Mieleen palasi monta muistoa teini-ikäisenä kolutuilta Ilveksen faniristeilyiltä, ja jos meno olisi yhtä holtitonta nyt niin minä en kyllä kestä. Onneksi urheiluporukkaa ei juurikaan sen koommin näkynyt, joten saimme viettää sopivan rauhallisen risteilyn keski-ikäisten tätien ja setien seurassa.

Ensimmäisen illan ohjelmaan kuului tosiaan illallisbuffetissa herkuttelua, jonka jälkeen jaloittelimme hieman ähkyämme pois laivan kävelykadulla ja tutustuimme kauppojen tarjontaan. Tai no, Henkka livahti melko pian katsomaan jotakin väliaikaohjelmaa kun minä jäin hipelöimään ihania koruja, laukkuja, mariskooleja, vaatteita ja muuta tyttöhömppää.

Kun trubaduurin oli määrä aloittaa soittaminen laivan baarissa, suuntasimme hyvissä ajoin varaamaan pöydän ja nappasimme tiskiltä irkkuviikkojen kunniaksi tuopilliset Guinnessia. Tiesimme ettei kukaan voisi vetää vertoja ihanalle Alexandra Jardvallille, mutta toivoimme, että tämäniltainen trubaduuri olisi silti kuuntelemisen arvoinen. Paulie Murphy lunastikin iloksemme odotukset ja kuuntelimme lopulta koko setin läpi painaaksemme päämme tyynyyn puoliltaöin.

Meinasin laittaa tähän väliin kuvan risteilyvalokuvaseinästä, eli niistä laivaan astuttaessa räpsäistyistä kuvista, joita myydään keskellä kävelykatua. Seinässä oli kuitenkin kuvauksen kieltävä lappu, enkä viitsi laittaa vieraiden risteilymatkustajien naamoja tänne kaikkien nähtäville. Seinästä oli kuitenkin pakko ottaa kuva salaa, sillä meitä nauratti kovasti, kun katsoimme yläriviin tehtyjä suurennoksia toinen toistaan söpömmistä lapsimatkustajista. Siitä äidit ja isit voisivat ostaa ison kuvan kullanmuruistaan, mutta mitä ihmettä, keskellä söpöjen lasten kuvia törötti myös suurennos minun naamastani! Edustin siellä ainoana aikuisena ja kieltämättä tuli hieman ”Kuka ei kuulu joukkoon” olo kun katselin omaa naamaani söpöjen pallopäiden seassa.

Kivat pikku heijastukset tulee hytin ikkunasta

Minä avasin aamuvirkkuna silmäni heti kun nouseva aurinko valaisi hyttimme. Nousin pirteänä iloitsemaan kauniista päivästä ja herättelemään ruokahalua aamiaisbuffaa varten samalla kun yritin laittautua ihmisen näköiseksi. Kun lopulta siirryimme buffet-pöytien ääreen, oli nälkä melkoinen, ja söinkin reippaana tyttönä ison lautasellisen aamiaisherkkuja. Näillä jaksaisi lähteä valloittamaan Tukholmaa.

Tukholmassa ohjelmaamme kuului hieman erilaisia juttuja kuin risteilymatkustajilla yleensä. Olimmehan kolunneet kaupungin tärkeimmät nähtävyydet läpi muutama vuosi sitten, kun vietimme Tukholmassa hieman pidemmän ajan, joten nyt täytyi keksiä jotain erikoisempaa.

Kävimme toki syömässä Gamla Stanissa, tepastelimme Drottninggatanilla sekä nappasimme kioskilta kaffea ja kanelbullea. Näiden perusturistitekemisten lisäksi kävimme muun muassa Globenilla tsekkaamassa erään uuden nähtävyyden (siitä lisää myöhemmin, hommasta on nimittäin pakko tehdä ihan oma postaus) ja matkustimmepa myös melkein sinisen linjan päättärille Kista-nimiselle metroasemalle asti. Miksi ihmeessä kävimme keskellä ei mitään, sekin selviää myöhemmin.

Kun olimme saaneet aurinkoisesta mutta tuulisesta Tukholmasta tarpeeksemme, suuntasimme takaisin Silja Symphonylle, otimme pienet päikkärit ja jäimme odottamaan illan buffetherkuttelua. Buffan jälkeen kävimme taas nauramassa trubaduurille, joka piti humalaisia ihmisiä pilkkanaan laulamalla tuttuja biisejä tilanteen mukaan muunnelluin sanoin.

Katsoimme myös illan Midnight shown, joka oli tapansa mukaan aivan surkea. Shown jälkeen aloitti bilebändi, jonka jäsenet olivat jos mahdollista vieläkin enemmän elämäänsä tympiintyneen näköisiä kuin heitä ennen esiintyneet tekohymyä irvistävät tanssijat. Toisaalta en kyllä moiti heitä. En minäkään jaksaisi olla iloinen jos viettäisin jokaisen illan humalaisia risteilymatkustajia viihdyttäen.

Kun olimme tanssineet tarpeeksi mummojen kanssa, suuntasimme hyttiin nukkumaan, sillä seuraavakin päivä olisi täynnä touhua ja tohinaa. Kotona nukuttujen päikkärien jälkeen suuntasimme nimittäin Kellokoskelle kurkistamaan kavereiden uutta kämppää ja pelaamaan polttopalloa todella upottavaan, mutta ihanan pehmeään hankeen. Oli aika rankkaa, mutta tosi kivaa.

Rankkaa oli myös ajaa pitkä matka Kellokoskelta kotiin, kun koko ajan jännitti, että tunaroin ja meidän lisäksemme myös kyydissä olevalle tuttavapariskunnalle käy jotain. Ja se kaikki olisi minun syytäni, voi apua. Onneksi Azipod kuitenkin kuljetti meidät kaikki ehjinä kotiin, ja kun ajamisen aiheuttama adrenaliiniryöppy oli laantunut, oli aika painaa taas pää tyynyyn. Seuraavana aamuna oli nimittäin herättävä ajoissa ratsastustunnille kaahaamaan pitkin kenttää hevosella, josta en löytänyt lainkaan jarruja. Keskisyke tunnin aikana oli 150 ja maksimisyke huimat 196. Oli aika rankkaa siis sekin. Huh.

Voitte uskoa, että kaiken tämän tohinan jälkeen uni maittoi ja nukuin oikein makoisat päiväunet heti tallilta kotiuduttuani. Olipahan viikonloppu! Lisää tällaisia kiitos. Oli tosi kivaa.