• Matkatarjoukset:
Valikko
Home 1 2 3 201 202

Tanskalainen sillivoileipä

Aina kun kuulen sanan sillivoileipä, tai näen sellaisen pötköttelevän edessäni, alkaa päässäni soida Pauli Hanhiniemen ääni. ”Muistan kuinka laitoit sillivoileipää mun krapulaan..” Melko häiritsevää, biisi ei nimittäin kuulu suosikkeihini, vaikka Pauli onkin ihan hauska hemmo ja Kolmannella Naisella on muita ihan hyviä biisejä.

Viimeksi sillivoileipäbiisi soi päässäni kun tein postauksen sillivoileipiä Euroviisufinaaliin. Tai oikeastaan biisi soi päässäni sen jälkeenkin kun käsittelin sillivoileipäkuvia, kun tein blogiaikatauluun tilaa sillivoileipä-postaukselle ja kun kirjoitin tämän postauksen. Että sillivoileipää itse kunkin krapulaan sitten vaan! Olkaa hyvät.

Tanskalainen sillivoileipä

- maalaisleipää (Kuten kuvasta näkyy, meillä ei ollut maalaisleipää vaan saaristolaisleipää. Mitä pienistä.)
- voita tai margariinia
- salaatinlehtiä
- keitettyä perunaa
- keitettyä kananmunaa
- valkosipulisilliä
- kapriksia
(- persiljaa)

Kun perunat ja kananmunat on keitetty ja potut ovat jäähtyneet, voit alkaa koota leipiä. Voitele maalaisleipäviipaleet ensin ohuesti voilla tai margariinilla. Laita sitten salaatinlehti pohjalle.

Asettele keitetyt perunat ja kananmunat viipaleina salaatinlehtien päälle ja laita päällimmäiseksi silliä. Sillin valkosipulista lientä voi myös kipata vähän leivän päälle sillipurkin pohjalta. Koristele kapriksilla ja halutessasi persiljalla.

”..sitä muulla tavoin tuskin olis saanut talttumaan, palaa minut parantamaan..”
Ja kaikki yhes koos:
”Äiti pojastaan pappia toivoi, poika lauloi, lauloi ja joi. Äiti toivoi, poika joi.”

Martinan matkapäiväkirja: Pitkän päivän ilta

Senigallian matkapäiväkirjani viimeisimmässä osassa jäätiin lauantain lounashetkeen ja sen jälkeiseen raukean onnelliseen oloon, joka muuttui kuitenkin pian ylitsepursuilevaksi energiaksi, kiitos iltapäiväkahvin, jonka kofeiiniherkkä vetäisi kitusiinsa. Ylimääräinen energia oli kuitenkin varsin tervetullutta, sillä päivä oli ollut jo tapahtumarikas ja vielä olisi paljon kaikkea kivaa tiedossa.

Ensimmäinen kiva nökötti Duca-aukion laidalla ja olimme nähneet sen jo moneen otteeseen. Rocca Roveresca on yhdessä rannalla olevan Rotondan kanssa Senigallian päänähtävyys, eikä komeaa linnaa voi olla huomaamatta. Olimme aiemmin kävelleet siitä vain ohi, mutta nyt pääsimme tutustumaan linnan sisätiloihin.

Ennen kuin astuimme sisään linnaan odottelimme kuitenkin opastamme Rocca Roverescan edustalla, otimme kuvia ja jostain syystä puhe kääntyi italialaiseen kirosanaan, joka lausutaan samalla tavalla kuin suomenkielinen sana “katso”. Kerroin uusille ystävilleni, mitä “katso” suomeksi tarkoittaa ja siellä me sitten osoittelimme kaikkea mahdollista ja huudahtelimme “Katso!”.

Italialaiset hyssyttelivät meitä minkä naurultaan pystyivät, sillä heidän korvaansa se kuulosti todella rumalta. Samalla oppaamme tuli paikalle ihmetellen, mitä nämä bloggaajat täällä kiroilevat. Ei kun me puhutaan suomea! “Katson” huutaminen loppui kuitenkin siihen paikkaan, kun taaksemme saapui paikallinen lapsiperhe. Okei, ei kiroilla enää.

Linna oli sisältä upea ja sen näköalapaikalla oli ihanaa katsella maisemia yli Senigallian kattojen. Kiertelimme myös mielenkiintoisessa keramiikkanäyttelyssä. Pimeä sali sai kahvista huolimatta aikaan sen, että silmäluomet alkoivat tuntua raskailta ja jalat olivat yhtäkkiä todella väsyneet. Kuuntelin silti opastamme kiinnostuneena ja otin muutaman kuvan itkevistä keramiikkahahmoista.

Seuraavaksi suuntasimme upeaan kirkkoon, jonka penkille istahtaminen oli virhe. Väsynyt joukkiomme nuokkui kirkonpenkissä, vaikka paikalle oli saapunut toinenkin opas kertomaan meille kauniista kirkosta. Yritin keskittyä miehen puheeseen, mutta ympärilläni nuokkuvat bloggaajatoverit ja kirkon rauhaisa hiljaisuus saivat ajatuksen karkaamaan.

Onneksi osa meistä jaksoi tsempata etupenkissä ja he kertoivat meille myöhemmin lyhennetyn version kirkkoesitelmästä. Aika noloa, mutta raja se on bloggaajan jaksamisellakin. Nauroimme kimppaväsähdykselle yhdessä myöhemmin illallisella ja totesimme yhteen ääneen olevamme huonoja bloggaajia kun emme jaksaneet keskittyä kunnolla.

Kirkolta nuutunut joukkiomme suuntasi hotellille, jossa ehdimme vaihtaa pikaisesti vaatteet kunnes minibussi lähtisi viemään meitä kohti sisämaata. Pieni virkistäytyminen hotellihuoneen rauhassa teki terää ja osa taisi ottaa torkut viileässä minibussissa matkalla viinitilalle. Viimeistään siinä vaiheessa kun minibussi kaartoi viinitilan pihaan ja vastassa oli suloinen pikkuherra Marcello äitinsä kanssa, oli porukkamme taas täynnä energiaa. Jee, kohta me saadaan verdicchiota!

Kiertelimme tilalla ja kuuntelin kiinnostuneena opastamme. Kierroksen jälkeen istahdimme pöydän ääreen maistelemaan tilan viinejä ja voi että ne maistuivat hyvälle. Sitä mukaa kun viinilasit tyhjenivät, alkoi puheensorina lisääntyä ja volyymi kasvaa, ja kohta olimme taas oikein pirteän eloisa bloggaajajoukko.

Viinitilalla vietettyjen kiireettömien hetkien jälkeen suuntasimme kauniiseen Corinaldon kaupunkiin, jossa katselin itseäni taas ulkopuolelta. Tuossa minä menen ihan mielettömän upeassa paikassa, nauraa hekotan toisten jutuille, olen kuin kotonani ja nautin edelleen joka hetkestä. Yhtäkkiä olen tyhjän teatterin lavalla muiden bloggaajien kanssa. Otamme hölmöjä kuvia, joissa näyttelemme ties mitä pyörtymistä, toisen kuristamista ja muuta yhtä älykästä. Väsymys ja viini saivat porukan hieman villiintymään, ja poistuimme teatterista hysteerisesti hihitellen. Elämä on ihanaa.

Kaunis kaupunki lumoaa minut ja kokemuksen kruunaa kaunis auringonlasku, jonka näemme puiden lomasta ennen kuin istumme takaisin autoon, joka vie meidät hotellille. Nälkä alkaa kurnia vatsassa, joten päätämme piipahtaa huoneissamme taas vain pikaisesti ja suunnata sitten heti syömään.

Koska olen jo vaihtanut ylleni siistimmät iltavaatteet, vietän huoneessani taas yhden iloisen hetken ympäriinsä tanssien ja ääneen nauraen. Kännykkä latautuu seinässä, tankkaan minibaarista vähän vettä, harjaan hiukseni ja hilppaisen alas hotellin aulaan.

Tunnen kuinka väsymys alkaa painaa samaa tahtia kun viimeisetkin auringonsäteet häipyvät horisonttiin. Tuhti illallinen saa minut varmaan pilkkimään ennen aikojaan, joten yritän syödä hillitysti. Se onnistuu helposti, sillä ruoka tuodaan yhteisissä astioissa, ja voin ottaa kutakin ruokalajia vain vähäsen.

Katselen ympärilleni ja mietin hetken jokaista pöydän ääressä istuvaa uutta ystävää. Jokainen on omanlaisensa valloittava persoona, olen oppinut tuntemaan heitä reissun aikana paljon ja pidän jokaisesta omalla tavallaan. Kaikki näyttävät hurjan kauniilta ja onnellisilta. Onnellinen ihminen on kaunis.

Volyymi karkaa taas käsistä. Pyydämme anteeksi naapuripöydältä meteliämme. Pelkäämme pilanneemme pariskunnan romanttisen illallisen huutelemalla taas kerran sitä “katsoa” ja nauramalla aivan liian kovaan ääneen. Huomaan ajattelevani hieman haikeana, että tämä on viimeinen iltamme yhdessä. Huomenna minun pitää lähteä jo ennen iltapäivää kotiin. Minun tulee ikävä kaikkia ja kaikkea.

Päätämme skipata jälkiruoan ja haemme sen sijaan jäätelöä gelateriasta. Olimme päättäneet erään bloggaajatoverin kanssa jo edellisenä iltana, että gelatoa on saatava vielä tämän reissun aikana, ja nyt toiveemme toteutuu. Kävelemme kaikessa rauhassa kohti hotelliamme, nuolen sormilleni sulavaa jäätelöä ja juttelen kaikenlaista reissun aikana tutuimmaksi tulleen bloggaajan kanssa.

Lauantai-ilta Senigalliassa on täynnä juhlatuulella olevia ihmisiä. Rantakadulla pauhaa musiikki, ihmisiä kulkee tasaisena virtana ja satumme sopivasti paikalle, kun ranta-aukiolla olevaan kivi- ja kukkamuodostelmaan vaihdetaan päivämäärä. Se tehdään joka yö käsin ja jäämme seuraamaan kun numero vaihdetaan seiskasta kasiin. On siis keskiyö.

Minua väsyttää jo aivan valtavasti ja oma sänky houkuttelee paljon. Osa haluaa vielä drinkeille ja toivon salaa, että joku muukin menisi mieluummin nukkumaan. Sitten minunkin olisi helpompi painua pehkuihin toisten perässä. Niin onneksi käykin ja sniikkaan parin muun bloggaajan perässä sisään hotelliin, toivotan hyvät yöt drinkeille suuntaaville kavereille ja kipitän portaita pitkin hotellihuoneeni rauhaan.

Suljen oven perässäni ja huokaisen syvään. Niin ihana ilta, niin ihana reissu ja kohta se olisi ohi. Olo on jo nyt todella haikea. Rantakadun musiikki kuuluu selvästi huoneeseen asti, mutta arvelen ettei se häiritse uniani. Hetken kuluttua bloggaajatoveri lähettää viestin, että hekin saapuivat jo takaisin hotellille. Drinkkihetki jäi lyhyeksi, oli liian meluisaa ja liian väsynyttä porukkaa. Ymmärrän, onneksi en lähtenyt väkisin mukaan vaan tulin suosiolla heti nukkumaan.

Painan pääni tyynyyn ja käyn mielessäni läpi päivän tapahtumia. Olen nähnyt ja kokenut niin paljon, että mietin hieman huolissani, miten voin muistaa kaiken myöhemmin. Painan mieleeni tärkeimmät hetket ja nukahdan jälleen kerran hymy huulillani.

Making of…

Instagramimme ja Facebook-sivujemme seuraajat tietänevätkin jo, että vierailimme kuluvalla viikolla niin Tallinnassa kuin Tampereellakin. Varsinaisia matkapostauksia odotellessa, tervetuloa matkabloggaajien mukaan kiertämään kahta kaunista kesäkaupunkia. Tältä blogimatkalla näyttää:

Vau, saatiin upea hotellihuone! Sitä olisi kiva ihastella yhdessä, mutta odota, mä kerron huoneestamme ensin sosiaalisessa mediassa. Ja samalla kun minä pidän some-taukoa, heiluu Henkka kameran kanssa ympäri huonetta.

Ennen illallista nautitaan aperitiivit aurinkoisella terassilla. Juomat on tuotu pöytään ja niillä on kiva kilistää kauniille lomaillalle. Totuus: Juomat odottavat koskemattomina pöydällä kun molemmat räpeltävät kännykkäänsä.

Saavuttiin juuri Tallinnan Teletornille ja kolmen ruokalajin illallinen odottaa. Mutta ensin pidetään tottakai some-tauko.


Bloggaaja työssään.

Toinen bloggaaja työssään.

Kaunis Tampere. Ja some-tauko, taas vaihteeksi.

Hirveä nälkä ja kiire saada mustaamakkaraa. Aina on kuitenkin aikaa ottaa kuva Instagramiin.

Romanttinen illallinen Näsinneulassa. Vain me kaksi, kamera ja sosiaalinen media.

Kävelyllä Tammerkosken sillalla. Toinen päivittää somea ja toinen roikkuu kameran kanssa kaiteella. Laatuaikaa yhdessä.

Sisävesiristeilyllä Tampereella. Kivoja maisemia, katsotaan niitä yhdessä kameran läpi.

Martinan juomatauko.


Lassen juomatauko. Joku osaa sentään nauttia lomasta!

Miamin ravintolat

Miami, ja jo pelkästään Miami Beachin alue, on täynnä erilaisia ravintoloita. Vaikka olemme viettäneet jo kaksi lomaa Miamissa, olemme ehtineet koluta vasta murto-osan paikan ravintoloista. Olemme kuitenkin onnistuneet löytämään jo muutaman suosikin ja suositeltavan arvoisen paikan.

Tässä olisi siis lista ravintoloista, jotka totesimme käymisen arvoiseksi viime Miamin lomallamme. Osassa olimme käyneet jo edellisellä reissulla, mutta toisaalta kaikki edellisen reissun ravintolat eivät mahtuneet tähän postaukseen.

Poisjääneistä mainitsemisen arvoisin on Bubba Gump Shrimp Co., josta ainakin kaltaiseni Forrest Gump -fani tykkäsi niin paljon, että tein ravintolasta oman postauksen kauan sitten aikana ennen Rantapallossa bloggaamista. Siksi vanhassa postauksessa olevat kuvat ovat pieniä ja rivivälit hieman vinksallaan, mutta jos se ei häiritse, niin käy lukemassa postaus täältä.

Ja tässä sitten ne viime reissun Miami Beachin ravintolat:

Jerry’s Famous Deli
1450 Collins Avenue

Jerry’s Famous Deli oli meille tuttu jo edelliseltä Miamin reissultamme. Collins Avenuella sijaitseva ravintola sijaitsee aivan molempien reissujen hotellimme Haddon Hallin vieressä, joten se on ollut luonteva valinta aamiaiselle tai pienelle välipalalle silloin, kun ei huvita lähteä hakemaan ruokapaikkaa kauempaa. Niin ja emmehän me toki olisi palanneet ravintolaan useita kertoja, ellei sieltä saisi hyvää ruokaa.

Suurin ongelma Jerry’s Famous Delissä on se, että siellä on aina tosi vaikea valita mitä haluaa syödä. Lista on niin laaja, että jopa aamiaista pähkäillessä saa kulumaan tovin jos toisenkin. Jokaiselle löytyy siis aivan varmasti jotain syötävää. Palvelu on ystävällistä ja paikka perusviihtyisä. Ulkona on myös pieni terassi, mutta me olemme syöneet aina sisätiloissa.

Aamiainen Jerry’s Famous Delissä oli herkullinen. Minä valitsin lautaselleni paistettua kananmunaa, pari siivua pekonia sekä raejuustoa. Lisäksi otin herkullisia hedelmiä, jotka taisin lopulta jakaa Henkan kanssa. Muut maistoivat myös paikan kahvia, paistettua perunaa ja paahdettua leipää, ja kaikki näyttivät olevan ilmeisen tyytyväisiä aamiaisiinsa.

Olemme käyneet ravintolassa myös peräti kaksi kertaa ”pienellä välipalalla” ja tehneet molemmilla kerroilla saman virheen. Olemme tilanneet muka jotain pientä naposteltavaa, emmekä edes toisella kerralla muistaneet tai tajunneet miten hervottoman kokoisia annokset ovat. Kevyt salaattikin oli suunnilleen pesuvadin kokoinen, pieni nachoannos riittäisi kahdelle hengelle pääruoaksi ja välipalasandwichinkin voi jakaa suosiolla kahteen pekkaan, eikä sitä meinaa silti jaksaa syödä kokonaan.

Ensi kerralla muistamme tilata ensin yhden annoksen puokkiin ja sitten toisen jos jää vielä nälkä. Tämä pätee siis muihin kuin aamiaisannoksiin, sillä aamupalat olivat sopivan kokoisia ja niitä kannattaa tilata normaalisti jokaiselle oma annos. Myös juomat ovat olleet hyviä ja kaikki on toiminut tässä ravintolassa moitteettomasti. Suosittelemme jos etsit perusravintolaa tai hyvää aamiaispaikkaa.

Deco Sandwiches
1361 Washington Avenue

Jerry’s Famous Delissä oli toki mainio aamiainen, mutta vielä parempaa aamupalaa saa Deco Sanwhichesista. Ravintolassa tarjoillaan ruokaa ja juomia ympäri vuorokauden, mutta me kävimme siellä vain aamuisin. Ensimmäisellä kerralla ihastuimme paikkaan niin, että palasimme sinne heti seuraavana aamuna.

Söimme aamiaiseksi paikan nimen mukaisesti sandwicheja ja aamiaiseksi riitti aivan hyvin yksi annos puokkiin. Philly Cheese Steak oli parasta, mutta myös toinen maistamamme vaihtoehto, jonka täytteitä en enää muista, oli oikein hyvää.

Sandwichien lisäksi ihastuimme hurjasti paikan ihaniin jääkylmiin hedelmäjuomiin ja maistoimme kahden aamun aikana kaikkia neljää juomaa. Paksussa jäähileisessä juomassa oli paljon aitoja hedelmiä ja marjoja ja maku on näin ollen aivan ihana. Otimme juomat yleensä mukaamme kun kävelimme takaisin hotellille, sillä iso kylmä juoma ei tuntunut loppuvan koskaan. Ja sehän on ihan mahtavaa. Seuraavana helteisenä päivänä Miamissa suuntaan kyllä ehdottomasti Deco Sandwichesiin hakemaan kylmän hedelmäjuoman.

Sandwichien ja juomien lisäksi ravintolasta saa perinteisempää aamiaista kananmunineen, bageleineen, paahtoleipineen ja pekoneineen. Listalta löytyy myös erilaisia pikkunaposteltavia katkaravuista quesadilloihin ja wingseihin. On myös kunnon pääruokia pihveineen, salaatteja, keittoja, burgereita ja wrapeja.

Tiramesu
721 Lincoln Road

Tiramesusta saa Miami Beachin parasta pastaa. Uskallan väittää näin, vaikken ole syönyt pastaa muualla kuin Lincoln Roadilla sijaitsevassa Tiramesussa. Ihastuimme paikkaan jo edellisellä reissullamme ja suuntasimme sinne nytkin pitkän matkustuspäivän päätteeksi, kun halusimme nopeasti jotain hyvää syötävää. Tiramesuun voi aina luottaa.

Tiramesun nettisivujen mukaan ravintola on kiinni kesällä 2014 ja aukeaa syksyllä 2014 uudessa osoitteessa. Kurkkaa siis ravintolan nettisivuilta ylhäältä löytyvän linkin takaa mistä ihana pastapaikka löytyy, jos olet suuntaamassa Miamiin syksyllä 2014 tai sen jälkeen.

Yardbird
1600 Lenox Avenue

Yardbird on nimensä mukaisesti kanaruokiin erikoistunut ravintola rauhallisella paikalla lähellä Lincoln Roadia. Paikalle ei välttämättä eksy vahingossa, joten ota osoite talteen mikäli mielit maukasta kanaruokaa.

Me nautimme Yardbirdin aurinkoisella terassilla lounaan, johon kuului erittäin herkullista kanaa lisukkeineen, joista maustettu vesimeloni jäi parhaiten mieleen. Myös terassilla nauttimani kettusiideri maistui ihanalta helteisenä päivänä. What does the fox say?

Fogo de Chao
836 First Street

Fogo de Chaon hulvattoman hauskalla konseptilla toteutetusta pihviravintolasta olen kirjoittanut oman postauksen, joka löytyy täältä. Ihan mahtava paikka! Jos pidät liharuoista, on sinun ehdottomasti suunnattava Fogo de Chaoon. Kerää vähän nälkää etukäteen, sillä ruoka ei todellakaan lopu kesken.

Havana 1957
405 Espanola Way

Viimeisimpänä muttei vähäisimpänä minun on vielä pakko mainita ihana kuubalainen teemaravintola Havana 1957 vaikkemme syöneetkään siellä mitään. Vietimme kuitenkin pitkän tovin ravintolan baaritiskillä kuubalaista kahvia siemaillen ja jaoimmepa myös ison purkillisen ehkäpä maailman parasta mojitoa.

Mojito tarjoiltiin tosiaan hauskasti tyhjistä lasipurkeista ja keskellä purkkia nökötti sokeriruoko, joka maistui makealta kun sitä puraisi. Ravintolassa on läsnä kuubalainen meininki tarjoilijoiden asuista pienimpäänkin yksityiskohtaan asti. Hurmaava paikka, suosittelen käymään ainakin drinkillä! Ravintolan edustalla on myös pieni terassi, jossa mojito maistuisi varmasti maukkaalta.

Estekurssi jatkuu

Kesäkuinen esteratsastuskurssi oli yksi kesän odotetuimpia juttuja ja kirjoitin tuttuun tapaani kurssista pari blogipostaustakin. Niihin on mukava palata jälkeenpäin, ja ehkäpä joku heppaihminen siellä ruudun toisella puolella pitää ratsastuspostausteni lukemisesta. Kaikki vanhat heppajutut löytyvät Hevostelua-tunnisteen alta ja tämän kesän estekurssin ensimmäinen osa löytyy täältä. Tämä tässä on toinen ja viimeinen osa kesän 2014 esteratsastuskurssista.

Keskiviikkoaamuna heräsin aivan vaivaisena mummona. Lähes jokaista kehon lihasta särki ja polvessa oli mojova mustelma. Tämä taitaa olla peruja maanantain vauhdikkaalta ratsastustunnilta, jolloin käytin kaikki voimani pysyäkseni villiponin kyydissä, siinä siltikään onnistumatta.

Eilen olo oli ihan hyvä, mutta lihasjumitus tuleekin yleensä vasta toisena päivänä. Nyt kaikki lihakseni olivat jumissa, etenkin ne, joilla olin pyrkinyt pitämään painoni takana äkkipysähdyksissä ja myös sisäreidet olivat ilmeisesti puristaneet minua satulaan kaikella voimallaan. Mustelma tuli joko aidasta tai maasta, johon löin polveni pudotessani. Vieläkö joku muuten väittää, ettei ratsastus ole urheilua?

Tänään jatkaisin harjoituksia samalla ponitammalla kuin eilen. Armi on mukavan turvallisen tuntuinen, kiltti, mutta silti vähän persoonallinen. Eilisellä tunnilla minulla oli vaikeuksia saada Armi kunnolla päätyihin ja jouduin tekemään pari ylimääräistä volttia (tarkoittaa heppakielessä muuten ympyrää, ei tässä sentään mitään sirkustähtiä olla), jotta pääsin lähestymään esteitä hyvässä linjassa. Olin myös vähän hidas reagoimaan jos Armi alkoi epäröidä ennen estettä.

Nyt olin tsempannut itseni kiinnittämään huomiota juuri näihin kahteen ongelmaan ja pakotin Armin heti alkutunnista nätisti syvälle päätyihin ja kulmiin. Pohkeenikin olivat paremmin hereillä ja raippakäsikin toimi tarvittaessa hieman nopeammin kuin hidastetussa filmissä. Tänään meni siis paljon paremmin kuin eilen. Armikin tuntui reippaammalta.

Keskiviikkona pääsimme myös hyppäämään vähän korkeampia esteitä. Se oli samaan aikaan sekä jännää että kivaa. Tai oikeastaan se oli vaan ihan sairaan kivaa, sillä luotin siihen että Armi hyppää, ja kun kurssin aikana on päässyt kunnolla hyppäämisen makuun, ei esteitä enää jännitä samalla tavalla kuin silloin jos hyppytauko on ollut liian pitkä. Viipotimme siis innoissamme pitkin esterataa, Armin pitkä harja hulmusi ja poni tuntui olevan yhtä innoissaan kuin minäkin.

Töks. Ei hypätä tätä.

Yhdelle okserille tultaessa Armi tuntui epäröivän tavallista enemmän. Puristin sitä pohkeillani ja annoin myös ääniapuja, jotta poni uskaltaisi hypätä, mutta iso okseri oli Armille liian jännittävä, enkä minä osannut tuoda sitä esteelle tarpeeksi hyvin. Niinpä poni stoppasi esteen eteen. Tällä kertaa pysyin hyvin kyydissä äkkipysähdyksestä huolimatta, joten käänsin ponin ympäri, otimme uuden lähestymisen ja hyppäsimme pelottavan esteen yli. Saimme tulla saman esteen heti perään vielä uudestaan ja hienosti pieni poni ponnisti kokoonsa nähden ison esteen yli. Hyvä Armi! Alan todella pitää tästä ponikaunottaresta.

Sain jatkaa koko loppuviikon Armilla ja aloimme päästä yhä enemmän jyvälle siitä miten esteitä pitääkään hypätä. Tehtävät olivat sopivan haastavia, aina ei mennyt putkeen, mutta onnistumisiakin tuli. Kurssin edetessä hyppäsimme korkeampia esteitä ja 80 cm kohdalla alkoi jo vähän jännittää, vaikka toisaalta oli ihanaa päästä hyppäämään kunnon isoja hyppyjä, varsinkin kun luotto Armiin oli kova.

Armi hyppäsi tosiaan kiltisti kaiken muun eteen tulevan, paitsi sille yhdelle okserille tuli kieltäytyminen vielä toistamiseen seuraavana päivänä. Jokin siinä esteessä häiritsee Armia, sillä muuten poni kyllä hyppää rohkeasti ja okserikin ylitettiin aina heti toisella yrittämällä.

Perjantaina olo oli haikea jo heti aamusta. En olisi halunnut että kurssi loppuu. Voitaisiinko me jatkaa vielä toisetkin viisi(kymmentä) päivää? Kerrankin olin surullinen siitä, että oli perjantai, ja olisin halunnut hypätä takaisin maanantaihin, tai ehkä tiistaihin, sillä maanantain tunti oli tosiaan kohdallani hieman katastrofi.

Perjantai-iltana astelin tallille viimeistä kertaa tällä viikolla ja luin taululta nimeni tutun hepan kohdalta. Armi. Laitoin ponin kuntoon ja rapsuttelin sitä pitkään ennen kuin lähdimme maneesiin. Estekurssin lisäksi minun tulee ikävä myös Armia.

Maneesissa meitä tervehti upea ja värikäs erikoisesterata. Tytöt olivat koristelleet esteet kaikenmaailman härpäkkeillä, autonrenkailla, erikoisilla puomeilla, muoveilla ja muulla heppojen mielestä todella jännittävän näköisillä asioilla. Tosi hienoja esteitä itse asiassa, vaan mitä niistä tuumaisi Armi, jolle tavallinen okserikin on ollut liian jännittävä?

Näytin Armille kaikki esteet alkukäyntien aikana. Poni nuuhki niitä pitkään ja näytti hyväksyvän oudot erikoisesteet. Vaan tositoimissa ne olivat silti hieman liian pelottavia ja Armi kieltäytyi kullakin erikoisesteellä kerran. Toisella yrittämällä poni kuitenkin hyppäsi rohkeasti jopa sen autonrengasokserin, joka tuntui ensimmäisellä lähestymisellä todella pelottavan pientä ponia.

Viidestä hevosesta neljä kielsi esteille ainakin ensimmäisellä kerralla. Vain vanha estetykki-Felia kiisi esteiden yli, eikä ollut niiden omituisuudesta moksiskaan. Yksi poneista teki sen verran rajun äkkipysähdyksen, että sen ratsastaja lensi rytinällä esteen päälle ja löi päänsä puomiin. Ponilta lähti suitset kokonaan päästä ja tilanne näytti kieltämättä aika hurjalta. Vaan sieltä se tyttö nousi iloisesti ylös, sanoi että päähän sattui vähän ja jatkoi hyppäämistä.

Erikoisesteet olivat hauskaa vaihtelua niin hevosille kuin ratsastajillekin. Osa esteistä oli tavallisia pystyesteitä ja niiden korkeutta korotettiin taas tunnin loppua kohti niin, että pääsimme Armin kanssa loikkimaan ihanan isoja hyppyjä. Erikoisesteet pidettiin suosiolla matalina, ne kun aiheuttivat muutenkin ihan riittävästi hämminkiä.

Tunti ja koko viikko loppuivat aivan liian pian ja olin oikeasti ihan hajalla, kun kurssi loppui. Höh, juuri kun me olimme päässeet vauhtiin. Päätin heti, että ensi vuonna on pakko päästä taas estekurssille vaikka mikä olisi. Tunnen todella eläväni kun saan viipottaa hepan selässä esteiden yli. Viikon kestävällä kurssilla mahdollinen estejännityskin katoaa, kun hyppäämiseen tottuu, ja ainakin minusta tuntuu että opin hurjan paljon uusia asioita tällä kurssilla. Iso kiitos kuuluu opettajalle, kurssikavereille ja tietenkin hevosille!