• Matkatarjoukset:
Valikko
Home 1 2 3 206 207

Cantina Westin Chiliviikot

Jos joku helsinkiläisravintola tuntuu kodilta, niin se on ehdottomasti Cantina West. Legendaarisen texmex-ravintolan seinien sisällä on koettu jos jonkinlaisia hetkiä. Siellä on tutustuttu uusiin luokkakavereihin ensimmäisen yhteisen illanvieton merkeissä, sinne sovittiin minun ja Henkan ensitreffit ja myöhemmin siellä on vietetty vuosipäiviä.

Cantina Westissä on myös syöty pimeässä, osallistuttu erilaisiin tapahtumiin ja tottakai herkuteltu aina hyvällä ruoalla. Myös erilaiset teemaviikot ovat tulleet tutuiksi ja tällä kertaa vietimme ravintolassa maistuvan illan Chiliviikkojen merkeissä.

Kuva: Cantina West

Ravintolapäiväksi valikoitui harmaan sateinen tylsä maanantai, joten chilin potkulla ryyditetty illallinen tuli todella tarpeeseen. Astelimme tuttuun ravintolaan sisään, tilasimme juotavaa ja aloimme tutkia ruokalistaa.

Chiliviikkojen erikoisuutena on supertulinen haaste nimeltä Wings of Death. Kanansiipiä tuodaan pöytään 500 grammaa ja todella tulisen annoksen syömiseen on aikaa puoli tuntia. Jos onnistut haasteessa, saat 50 euron arvoisen lahjakortin Cantina Westiin ja kuvasi ravintolan seinälle Hall of Fameen. Henkka pohti haasteeseen osallistumista ja minä yllytin häntä parhaani mukaan, mutta herran edellisellä viikolla syömät supertuliset sapuskat olivat liian tuoreessa muistissa ja päätimme tilata chiliviikkojen menulta jotakin muuta vähän vähemmän tulista.

Alkupalaksi otimme tulisia piri piri -rapuja ja talon leipää. Annos oli herkullinen. Ihanan valkosipuliset leivät tuoksuivat nenään jo kaukaa ja ravut maistuivat sopivan chilisiltä suussa. Leipää oli ihana kastaa höyryävään rapukasariin ja lusikoimme kulhon pohjalta katkarapuja suuhumme vuorotellen. Niin hyvää. Tämä oli oikeasti melko tulinen annos, joten jos et ole chilin ystävä, valitse jotain muuta. Chilin ystävätkin saavat varoa alkuun, sillä katkarapuliemi on niin kuumaa, että siinä polttaa helposti suunsa.

Pääruokien kanssa joimme San Miguel Fresca -olutta, joka on vähän niin kuin Sol, mutta pehmeämmän ja meidän molempien mielestä paremman makuista. Juomasta tuli jotenkin mieleen myös taannoinen Karibian risteily. Kenties siinä oli joku sama makuvivahde kuin siellä nauttimissamme paikallisissa oluissa.

Pääruokalistalta maistelimme lohta sekä hampurilaista. Hampurilainen oli vähän tylsä ja muistelimme syöneemme parempia purilaisia Cantina Westin hampurilaisviikoilla. Lohiannos oli sen sijaan todella maukas. Kalan kypsyysaste oli täydellinen, chili-voikastike herkkua ja uuniperuna maustevoineen maukasta. Tätä suosittelemme lämpimästi.

Chilin maun pystyi maistamaan, mutta se ei ollut lainkaan ärtsyä, vaan se maustoi lohiannosta sopivasti. Annoksessa oli myös chilin paloja tulisten makujen ystäville, mutta jos ne jättää syömättä, pystyy tämän herkkuannoksen syömään helposti ilman pelkoa vuotavista silmistä ja punaisena helottavasta naamasta. Nam, tämä oli hyvää!

Tuttuun cantinawestmäiseen tapaan olimme reilun kokoisten pääruokien jälkeen niin täynnä, että tuntui, ettei jälkiruokaa jaksa enää syödä. Minua houkutteli kuitenkin listalta bongaamani Chili-Stroh -kaakao, jonka päätin tilata ähkystä huolimatta. Kun tarjoilija suositteli vielä cake popseja, päätimme ottaa annoksen niitä puoliksi. Jälkiruoka menee eri mahaan, eikös se niin ollut?

Onneksi otimme myös makeaa ähkystä huolimatta, sillä cake pops -annos oli aivan loistava! Henkkakin kehui suklaisia palleroita, vaikkei normaalisti olekaan kovin paljon makean perään. Kirsikkahilloke täydensi cake popsien makua ja mietin, onko tämä kenties paras Cantina Westissä maistamani jälkiruoka. Ehkäpä.

Kun olin tuhonnut oman osuuteni cake popseista, hörpin onnellisena kaakaotani ja totesin senkin olleen aivan nappivalinta. Chilin potkua oli juuri sopivasti, Strohin ja kaakaon suhde oli täydellinen ja juoma oli niin hyvää, ettei minun olisi tehnyt mieli antaa siitä pisaraakaan Henkalle. Onneksi Henkka oli autolla, joten ei hän voinutkaan ottaa kuin muutaman hörpyn herkkukaakaostani herkkukaakaostamme.

Kävellessämme pois päin ravintolasta, totesimme, että vaikka Cantina West on tuttu paikka ja tiedämme mitä odottaa sinne saapuessamme, onnistui lempiravintolamme silti yllättämään meidät. Chiliviikkojen herkut olivat vielä parempia kuin kuvittelimme (paitsi se hampurilainen oli vain ihan perus ok), joten jos liikut Kasarmikadun lähistöllä, piipahda ihmeessä vaikka chilikaakaolle tai herkuttelemaan pidemmän kaavan mukaan. Piri piri -ravut, lohiannos ja cake popsit on ainakin toimivaksi todettu kokonaisuus. Aikaa on 27.9. asti, jolloin tämänvuotiset chiliviikot päättyvät.

Yhteistyössä Cantina West.

Sunnuntaikuulumisia

Jos viime vuosi oli osaltani hieman kurjempi, on tämä vuosi ollut jotain aivan päinvastaista. Juuri nyt on niin paljon kaikkea kivaa tapahtumassa, että on pakko istahtaa hetkeksi alas miettimään sitä kaikkea. Olen mennyt viime aikoina niin lujaa, että pieni hengähdyshetki on tarpeen. Ajatukset kaipaavat järjestelyä, enkä osaa elää hetkessä, kun tulevaisuudessa on niin paljon mietittävää.

Aivan lähitulevaisuudessa siintää Prahan matka, jota olen ehtinyt suunnitella aivan liian vähän. Normaalisti olen tähän mennessä jo pakannut melkein kaiken valmiiksi, tehnyt listan ravintoloista, lukenut opaskirjaa, googlettanut tuntitolkulla ja mielessäni on selvä kuva siitä, mitä haluan matkakohteessani tehdä ja nähdä. Toisin on nyt. Olen toki googletellut Prahaa innoissani, mutta aika ei ole riittänyt niin kokonaisvaltaiseen suunnitteluun kuin mihin olen tottunut.

Se ei tokikaan ole lainkaan vakavaa, sillä joskus tekee hyvää vain mennä tuntemattomaan ja lähteä kulkemaan, etsiä, löytää ja ihmetellä. Toisaalta, mitä lähemmäksi matka tulee, sitä enemmän olen siitä innoissani ja minulla on vielä hyvin aikaa tehdä excelini ja listani valmiiksi. Ja hei, kuinka kivaa, kohta me vietämme kuusivuotispäiväämme yhdessä Euroopan suosituimmista kaupungeista! Olen aina halunnut Prahaan. Unelmilla on tapana toteutua.

Jo pelkkä Prahan matka riittää saamaan suupielet ylöspäin ja nousemaan astetta pumpulisemmalle pilvenhattaralle harmaasta arjen pyörityksestä. Mutta ei siinä vielä todellakaan kaikki, sillä kauan ja hartaasti odottamani muutto omaan kotiin alkaa vihdoin monen vuoden uurastamisen jälkeen olla käsillä.

Minun on vaikea edes uskoa, että kohta me asumme vihdoin omassa kodissamme, jota olemme rakentaneet oikeasti varmaan ikuisuuden (tontti ostettiin vuonna 2010, joten laskekaapa siitä..). Ajatus on ihana, epätodellinen ja jopa hieman pelottavakin. Toisaalta odotan kärsimättömästi sitä päivää, kun viimeinenkin muuttolaatikko on kannettu uuteen kotiin, mutta toisaalta haluaisin pitkittää tätä hetkeä vielä hieman.

Kihisen innosta aina kun Henkka kertoo uuden vaiheen tulleen valmiiksi. Olen katsellut huokaillen kuvia valmiista kylpyhuoneesta, ihaillut valitsemiamme suihkuja, laattoja ja paneeleja, ja yrittänyt takoa päähäni, että kohta minä asun tuossa unelmieni talossa. Ihan käsittämätöntä. Vähemmästäkin on ihminen rajattoman onnellinen.

Muutto uuteen kotiin on iso juttu ja sen sulatteluun menee aikaa. Kestää kauan ennen kuin uusi koti tuntuu todella kodilta, tavarat löytävät paikalleen, rutiinit muodostuvat ja arki tuntuu taas normaalilta. Odotan sitä, että saan aloittaa uuden elämän uudessa kodissa, sillä onhan vuosi appivanhempien kodissa ollut kaikella tapaa todella erilainen kuin normaalin arjen eläminen. Viimeistä vuotta on leimannut odottaminen, väliaikaisuus ja “sitten kun” -ajattelu.

Ihan kuin muutto ei olisi jo tarpeeksi kokonaisvaltainen muutos, on ensi kesänä tiedossa taas jotain todella kivaa ja suurta, joka vaatii valmisteluja jo nyt, ja joka on koko elämän mittapuulla tärkeämpääkin tärkeämpi tapahtuma. Me menemme naimisiin.

Voitte kuvitella, että jos saan kulumaan yhden viikonloppumatkankin suunnitteluun lukuisia tunteja sekä käsittämättömän määrän aikaa ja energiaa, on häiden suunnittelu kaltaiselleni suunnittelufriikille ja Excelien sekä listojen rakastajalle ihan loputon leikkikenttä. Niin paljon ideoita, vaihtoehtoja ja pohdittavaa. Älkää kuitenkaan käsittäkö väärin, häistä ei ole tulossa mitään järjetöntä spektaakkelia vaan päinvastoin pienehköt meidän näköiset juhlat.

Tällä viikolla löimme lukkoon hääpäivän sekä juhlapaikan ja sillä samalla sekunnilla mieleeni iskostui, että nyt ihan oikeasti ne häät tulevat. Me astelemme vihille ensi kesänä. Miten kutkuttavan jännittävä ajatus!

Koska minulla on tapana suunnitella kaikki hyvissä ajoin (joku voisi sanoa liiankin aikaisin), on hääsuunnitelmiakin tehty jo rutkasti. Tärkeimmät palaset on kasassa. Hääpaikka on valittu, hääpuku tilattu, ohjelmaa mietitty ja vaihtoehtoja pohdittu. Stressaamisenkin aloitin tapojeni mukaisesti jo nyt näkemällä ensin kahtena yönä peräkkäin hääunia ja viettämällä niiden jälkeisenä yönä kokonaisen tunnin keskellä yötä istumajärjestystä miettien. Istumajärjestystä! Emmehän edes tiedä vielä keitä kaikkia häihimme tulee! Hyvä minä.

Mutta tällainen minä olen. Suunnittelen ja stressaan kaiken etukäteen ja sitten h-hetkellä olen yleensä hämmästyttävän rauhallinen, kun kaikki paniikki on jo tuhlattu pois. Toivottavasti niin on nytkin.

Kun Prahan matka on takana, alkaa muutto kolkutella jo ovella. Muuton jälkeen aion viettää pitkiä iltoja, päiviä ja viikonloppuja kotia laittaen. Vihdoinkin. Asettelen kirjani koko seinän kokoiseen kirjahyllyyni, etsimme astioille oikeat paikat ja asettelen ne kaappeihin millin tarkasti. Etsimme huonekaluja, valitsen viherkasvit ja tuon kotiin leikkokukkia. Tutustun uuteen ihanaan keittiöömme, laitan työpisteen kuntoon ja juon shampanjaa uuden kodin kunniaksi.

Kotitohinoiden keskellä riittää myös häätohinaa, enkä voi oikeasti käsittää miten paljon kivoja asioita seuraavalle vuodelle on tiedossa. Häiden jälkeen koittaa häämatka, jonka suunnittelu on taas asia erikseen. Vaikka olemmekin ehkä jo päättäneet lähteä Italiaan (mikä yllätys!), voi muitakin vaihtoehtoja toki vielä tutkia (perinpohjaisesti Excelit viuhuen). Ja sitten kun kaikki muutto-, hää- ja häämatkatohina on ohi, aiomme kerrankin olla vaan, nauttia kodistamme, kesästä 2015 ja olla edes hetken ilman mitään projekteja (olen autuaasti unohtanut autotalli-, terassi- ja pihaprojektit, ja niin olkoonkin kunnes ne ovat ajankohtaisempia).

Jos viime vuonna risukasa oli suon upottavimmassa silmässä metsän pimeimmässä kohdassa, paistaa sinne nyt monta kirkasta auringonsädettä ja suokin on kuivunut. Ylämäkeä seuraa aina alamäki, huonoja aikoja hyvät ajat ja nyt eletään ehdottomasti niitä elämän parhaita aikoja.

Kinuskillan brunssi

Niin paljon kuin rakastankin Helsinkiä ja tuttuja paikkoja sen ympäristössä, yritän pikkuhiljaa tutustua myös uusiin hoodeihini hieman pohjoisempana. Olen vajaan vuoden Keravalla asumisen aikana tutustunut jo melko hyvin Keravaan, keravalaisiin ja mikä tärkeintä, Keravan lenkkipolkuihin, jotka ovat vallan mainiot.

Koska kotini tulee olemaan vielä pohjoisemmassa kaukana Järvenpäässä asti, täytyy minun alkaa tutustua myös tuleviin kotiseutuihini paremmin. Onneksi minulla on tuttuja, jotka ovat kertoneet minulle jo muun muassa missä sijaitsevat parhaat lenkkipolut (Paavonpolulla) ja mikä on paras brunssipaikka (Kinuskilla). Näin uusi kotiseutuni tulee pikkuhiljaa tutummaksi, vaikka en vielä edes asu Järvenpäässä. Tuleva muutto on astetta helpompi kun tietää jo hieman, mihin olen asettumassa.

Tosiaan, kaveri ehdotti eräänä kauniina heinäkuisena päivänä, että mentäisiinkö testaamaan Kinuskillan brunssi. Kuin ihmeen kaupalla saimme treffit sovittua jo seuraavaksi lauantaiksi, vaikka yleensä niin nopealla aikataululla toteutuvat suunnitelmat eivät käy päinsä. Normaalisti sopiva päivä löytyy vasta viikkojen tai kuukausien päästä, mutta nyt natsasi ja varasin meille pöydän Kinuskillan brunssilta.

Kinuskilla sijaitsee Kellokosken vanhalla ruukkialueella vuonna 1897 rakennetussa vanhassa makasiinirakennuksessa. Sijainti on upea kauniin luonnon keskellä joenmutkassa ja tiilirakennus on jo itsessään todella viehättävä. Kahvila on sisustettu söpösti vanhaa rakennusta kunnioittaen. Kinuskillan pihassa on myös viehättävä terassi, mutta me päätimme mennä syömään sisälle lähemmäksi brunssipöytää. Ei olisi sitten niin pitkä matka hakea lisää ruokaa..

Kinuskillan brunssi on ottanut vaikutteita Amerikasta ja kahvilan, leipomon ja konditorian brunssille tehdään tietenkin kaikki mahdollinen itse. Leivät ja croissantit ovat itsetehtyjä, kastikkeet kahvilan omaa käsialaa ja tietenkin myös jälkiruokapöydästä löytyvät leivonnaiset ovat paikan päällä leivottuja. Kotiin voi vielä napata tuliaiseksi juuri leivotun leivän tai valita herkullisimman näköisen kakkupalan vitriinistä. Minä vein kotiin itsetehdyn marengin ja kaveri nappasi focaccian äidilleen, joka piti huolta tämän pikkumiehestä sillä aikaa, kun tytöt olivat herkuttelemassa.

Brunssilta löytyy erilaisia leipiä levitteineen, kinkkuineen, juustoineen ja tuoreine vihanneksineen. On myös muroja ja hedelmiä. Lämpimistä ruoista löytyy tietenkin rapeaa pekonia, broilerin koipinuijia ja herkullista BBQ-kastiketta, rapumunakasta, nakkeja ja mac and cheesea. On myös salaatteja ja niiden päälle itsetehtyä salaatinkastiketta.

Makean osaston kiistaton kuningas oli ihanan mehevän suklainen mutakakku. Myös pannukakut vaahterasiirapilla olivat mieleeni. Nappasin jälkiruokalautaselleni myös kasan vaahtokarkkeja ja tein nutella-täytteisen croissantin. Voi nam. Kaikki herkut huuhdeltiin alas mehulla ja kahvilla, johon lorautin kauniin lauantaipäivän kunniaksi kunnon tujauksen kermaa.

Brunssin jälkeen oli pienoinen ähky ja nälkä tuli seuraavan kerran vasta illalla. Minulle on tullut tavaksi juosta pieni lenkki aina brunssipäivän iltana, sillä hiilaritankkauksen jälkeen energiaa riittää, ja tälläkin kertaa pieni viiden kilometrin lenkki muuttui lennosta kymmeneksi kilometriksi kun askel kulki niin hyvin. Kaunis kesäilta, mukava päivä takana, uudet juoksukengät ja kroppa täynnä energiaa. Kyllä kulkee.

Ennen kuin suuntasimme kohti kotia seisoskelimme vielä hetken joen rannalla kaunista maisemaa katsellen. Toisella puolella jokea nököttää söpö Kellokosken kirkko ja vanhan makasiinirakennuksen vieressä kohoaa Prinsessa-elokuvastakin tuttu Kellokosken sairaala, jonka luota kuului mielenkiintoista huutoa kyseisenä iltapäivänä.

Kaunis paikka ja ihana brunssi. Tänne palaan ehdottomasti vielä uudelleenkin viimeistään sitten, kun asun uudessa kodissamme, josta Kinuskillan kahvilaan voi vaikka pyöräillä. Brunssin ja leipomotuotteiden lisäksi Kinuskillasta saa myös lounasta ja järjestetäänpä kahvilassa myös teemaviikkoja, kuten blini- ja parsaviikkoja. Sunnuntaisin Kinuskillassa herkutellaan suolaisilla ja makeilla crepeseillä. Veikkaan että tästä saattaa tulla kantapaikkani.

Oleviste kirkon torni

Hmm, mitä sanoinkaan siitä korkeanpaikankammosta.. Tämän pari viikkoa sitten julkaistun jutun johdanto sopisi hyvin tähänkin postaukseen, sillä eräs urpo korkeanpaikankammoinen on taas kerran kiivennyt yläilmoihin pelkäämään.

Tämä tempaus oli siitäkin mielestä erittäin järkevä, että äitini oli vasta juuri hetki sitten varoitellut tästä paikasta, että se on sitten aika kamala myös ahtaanpaikankammoiselle, ja kyllä vain, myös se kammo löytyy tästä minun jättimäisestä päästäni. Mutta tottakai, jos äiti varoittaa menemästä jonnekin paikkaan, niin tietysti kunnon tyttären velvollisuuksiin kuuluu mennä juuri sinne. Siksi minä kiipesin Olevisten kirkon torniin Tallinnassa. Ja se oli ihan kamalaa.

Olevisten kelta- ja vihersävytteinen kirkontorni näkyy kauas. Se on ollut aikoinaan maailman korkein rakennus, kunnes salama tuhosi sen 159 metriä korkean tornin vuonna 1625. Nykyään vuosina 1438-1519 rakennetun kirkon torni yltää 124 metriin. Aika korkea se on siis edelleen.

Norjan kuninkaan Pyhän Olavin mukaan nimetty gotiikkaa edustava kirkko sijaitsee Tallinnan vanhassakaupungissa ja sen torniin pääsee kiipeämään pientä maksua vastaan. Tornin ulkotasanteelta näkee maisemia jokaiseen ilmansuuntaan kun kiertää kapeaa näköalatasannetta pitkin tornin ympäri. Itse näköalatasanteelle päästäkseen täytyy ensin selviytyä kapeista ja ahtaista portaista. Portaita on Henkan laskujen mukaan peräti 235 kappaletta ja kiviportaat ovat paikoin melko korkeatkin.

Ahtaat portaat kulkevat pimeässä tornissa ja kaartavat kapeassa tornissa jatkuvasti, niin että pää menee pyörälle jos kipuaa liian nopeasti. Todella huonokuntoisen ei tänne kannata lähteä kiipeilemään, vaikka matkan varrelta löytyykin lepopaikkoja. Pelkäsin ahtaassa portaikossa kipittämisen kutkuttelevan ahtaanpaikankammoani, mutta tilaa oli kuitenkin ainakin kaltaiselleni kääpiölle sen verran, että olo oli ihan mukava, mitä nyt portaita kiivetessä tuli vähän hiki.

Ahtaanpaikankammoisen ei siis tarvitse mielestäni jännittää, sillä minäkin selvisin kunnialla. Toista oli muuten aikoinaan Kairossa Khefrenin pyramidin sisällä, jossa kulkevat portaat olivat niin ahtaat, että meikäläisellä oli pieni alkava paniikki päällä, kun kompuroin niitä pitkin syvälle pyramidin uumeniin ja sieltä pois. Huh, se oli pelottavaa, mutta Olevisten kirkossa happea riittää tosiaan paljon paremmin.

Ylhäällä näköalatasanteellakaan en tajunnut heti pelätä, vaikka tuulen tuivertaessa askel heittikin hieman ja suoraan alas kurkatessa päässä huippasi. Huuiii, mä oon korkealla! Tornia kiertäessä se kuitenkin iski yllättäen ja varoitin Henkkaa, että kohta pitää päästä pois tai saatan jähmettyä kauhusta paikalleni.

Kiersimme siis loput näköalatasanteesta reippaasti, tosin kuvia piti tottakai ottaa paniikista huolimatta. Oviaukolla kurkistin vielä suoraan ylöspäin ja katsoin kuinka korkealle torni vielä jatkuu. Toosi korkealle, nyt huippaa, apua, äkkiä sisään.

Ja niin minun oli mentävä ihanaan turvalliseen porraskäytävään odottelemaan että Henkka tulee perässä ja kipuamme portaat alas. Alaspäin portaita oli vaikeampi kävellä ja ihan pikkulapsen kanssa en tänne tulisi, sillä kaiteena toimii ajoittain pelkkä köysi ja portaat ovat korkeat. Minunkin oli hankala taapertaa niitä ballerinoillani, jotka meinasivat irrota jalasta, joten voin kuvitella, että minua puolet lyhyemmällä pikkuihmisellä voi olla jo todellisia vaikeuksia päästä tornista alas. Ajan saatossa liukkaaksi hioutunut kivimateriaali ei yhtään auta asiaa.

Mutta kaikki te aikuiset ja isommat lapset, menkää ihmeessä ihailemaan kaunista Tallinnaa Oleviste kirkon tornista käsin. Maisemat ovat upeat ja niitä voisi varmasti tuijotella kauemminkin, jos ei kärsisi korkeanpaikankammosta kuten minä. Korkeanpaikankammo ei kuitenkaan ole este, sillä minäkin selvisin kokemuksesta kunnialla. Myöskään ahtaanpaikankammoisten ei tarvitse jättää tornivierailua väliin. Ja sitäpaitsi maisemat kyllä korvaavat pienen paniikin moninkertaisesti. Puhumattakaan siitä, miten hyvä fiilis alas päästyä oli. Mä ylitin taas kerran itseni ja olin tosi rohkea!

14 parasta lisuketta

Ruoan miettiminen niin arkeen kuin juhlaankin on joskus ihan ylitsepääsemättömän hankalaa. Pää lyö tyhjää, vaikka maailma on täynnä toinen toistaan upeampia reseptejä. Miksi mitään ei tule mieleen? Aina vaan ne samat ruoat päivästä toiseen.

Jos sitten ihan liian pitkän pähkäilyn jälkeen onnistuukin keksimään pääruoan, ollaan silti edelleen ongelmissa. Mutta mitä me syödään sen kanssa? Mitä lisuketta? Mikä olisi hyvää? Olisi kiva keksiä jotain vaihtelua.

Antakaas kun minä autan. Tässä on listattuna peräti 14 lisukereseptiä kaikenlaisiin tilanteisiin. Eiköhän näistä löydy jotain hyvää teidänkin ruokapöytään:

Yrttiperunat on klassikko. Yrttejä vaihtelemalla saat vaihtelua ruokapöytään. Oma suosikkini ovat valkosipuliset rosmariiniperunat, joihin savusuola tuo kivan pienen ulottuvuuden.

Perunoista voi tehdä tietenkin myös omatekoisia ranskalaisia parmesaanilla ja tryffelillä tai ihan tavallisia ranskalaisia ilman ylimääräisiä härpäkkeitä. Myös herkulliset salviaperunat vievät kielen mennessään.

Riisin ystävät voivat hakea vaihtelua inkivääririisistä.

Italialainen klassikko spinaci al burro on niin ikään lempparini. Saapasmaasta tulevat myös herkulliset lisukkeet porkkanasta ja munakoisosta.

Eksoottisempaa osastoa edustavat azerbaijanilainen riisipilahvi, marokkolainen kasviscouscous sekä equadorilainen quinoasta tehty quinoto.

Tästä reseptistä voit napata idean uunikasviksista. Toki voit tehdä niiden kanssa myös ohjeen kalkkunan, jos pääruoankin keksiminen antaa vielä odottaa itseään, mutta ihan yhtä hyvin voit tehdä samaiset kasvikset jollekin muulle pääruoalle. Ne sopivat yhteen lähes kaiken kanssa.

Yksi lempparilisukkeistani on tämä yksinkertaisen ihana kukkakaalisalaatti. Jos joku väittää ettei pidä kukkakaalista, niin syötä hänelle tätä ja kysy uudestaan. Veikkaan että mielipide muuttuu.

Kesäkurpitsa-fetavuoka on hieman tuhdimpi lisuke, ja jos sitä jää yli, voit syödä loput seuraavana päivänä lounaaksi. Juustoinen kasvisvuoka ei välttämättä edes tarvitse pääruokaa kaverikseen.