Afrikkalaista arkielämää

On vierähtänyt lähes puolitoista kuukautta siitä, kun aloitin arkeni täällä Afrikan sydämessä, Ugandassa. Aika on mennyt ihan hurjan nopeasti enkä vieläkään pysty sisäistämään sitä, että puoliväliviiva on jo ylitetty. Olen asunut paikallisen perheen luona, johon kuuluu yksinhuoltaja-äiti ja kaksi teini-ikäistä lasta. Viihdyn todella hyvin perheen luona ja tuntuukin, että saan heiltä jatkuvasti energiaa raskaassa arjessa jaksamiseen. Arki on lähtenyt rullaamaan radallaan. Enää ei sähköttömyys tai juoksevan veden puutekaan ole häirinnyt tavallista arkielämää. Oikeastaan tuntuu ihan jännittävältä elää näinkin kivikautista arkea. On ollut hienoa nähdä, miten kaikkeen lopulta tottuu. Enää eivät edes kymmenet torakat vessan seinillä haittaa asioiden toimittamista loppuun asti. Sähköttömyys ei myöskään ole elämää piinannut. Saan puhelimen ladattua työpaikallani ja tietokoneen sairaalan viereisessä nettikahvilassa, jonne yleensä työpäivieni jälkeen vielä kipitän ennen illalliselle menoa.

Tältä näyttää afrikkalainen vessa.

Aamu alkaa kukkojen laulun aikaan. Naapurustossa vielä on useampia kukkoja, jotka kyllä pitävät huolen siitä, ettei vain kukaan jää peiton alle unikekoilemaan. Joskus sitä silti laittaa torkkuvaihteen kukonlaulusta piitaten päälle, sillä töistä on lähes mahdotonta olla myöhässä. Työpäivät nimittäin alkavat ”Afrikan aikaan”. Toisin sanoen työpaikalle voi mennä silloin kun huvittaa. Työpäivä alkaa virallisesti kello kahdeksalta aamulla, mutta oikeasti ketään ei siihen aikaan vielä ole sairaalalle saapunut. Ihmisiä alkaa virrata ovista sisään siinä puoli yhdeksän aikoihin. Jotkut tulevat sitäkin myöhemmin, mutta jos ei vielä kymmeneen mennessä ole ilmestynyt paikalle, alkavat työkaverit jo kyselemään perään. Eihän ne työt sairaalassa kuitenkaan itsekseen tule tehdyksi.

Keittiö.

Minulle rauhallinen työpäivää edeltävä aamu on kuin luksusta. Suomessa yleensä torkutan herätyskelloa niin pitkään, että aamupalan syön joko bussissa tai samalla vaatteita päälleni kiskoessani. Täällä sitä on kuitenkin voinut käydä rauhassa aamupissalla ilman, että joutuu toisella kädellä pytyllä istuessa harjaamaan hiuksiaan tai pesemään väsyneitä silmiään. Täällä sitä pystyy rauhassa valitsemaan vaatteensa ja odottamaan aamuteen jäähtymistä ilman, että tarvitsee suutaan polttaa. Repunkaan pakkaamisen jälkeen ei ole vielä kiire, vaan voi hitaasti löntystelevin askelein kävellä pääkadulle ja etsiä julkisen kulkuneuvon työpaikalleen. Edes työpaikan oville saavuttua ei tarvitse alkaa vetää kolmiloikkaa, vaan voi rauhassa moikata vartijoita ja harrastaa paikallisetn tavoin small talkkia.  Ennen en ole ollut aamuihminen, mutta nyt minä suorastaan hehkun aamuisin herättyäni.

Töitä teen maanantaista lauantaihin ja sunnuntain olenkin pyhittänyt lepopäivälle. Tosin välillä on tullut ystävältäni sairaalasta soittoa, että täällä tarvitaan apua. Olen siis saattanut myös lipsua lepopäivistäni ja mennyt muutamaksi tunniksi sairaalaan apukäsiksi. Työpäivät ovat teoriassa yhdeksän tunnin mittaisia, mutta käytännössä ne yleensä venyvät pidemmiksi, kun yövuoro tulee paikalle myöhemmin tai päivystyksenä tuodaan potilaita, joita ei ollut tullut kalenteriin merkittyä etukäteen. Olen kuitenkin pyrkinyt pitämään omasta jaksamisestani huolta enkä ole mielelläni yli kuuteen asti sairaalassa majaillut, ellei sitten ole tullut joku ihan katastrofaalinen tilanne, kuten paikallisen noidan harjoittama noituus, jota pääsin eilen hämmästyksissäni sairaalassa todistamaan.

Työpäivän jälkeen olen yleensä mennyt kaupungin nettikahvilaan lataamaan läppärini ja samalla tietysti dataamaan ja kirjoittelemaan juttuja reissustani. Nettikahvilassa vietän vajaa tunnin, jonka jälkeen lähdenkin kipin kapin kohti kotia, sillä olen jäänyt koukkuun juoksemiseen ja lenkille meno juuri ennen auringonlaskua onkin osoittautunut ihan täydelliseksi ajankohdaksi. Silloin ei ole enää tuskastuttavan kuuma eivätkä ihmiset niin selvästi minua ja minun valkoista ihoani pimeässä bongaa. Urheilu ei jostain syystä ole vielä Ugandan kulttuuriin päätynyt ja tällaisten juoksulenkkien tekeminen katsotaankin ihan omituisena harrastuksena. Ihmiset tuijottavat minua kuin minulla olisi jotain mielenterveysongelmia. Kuka nyt haluaisi turhaan antaa hien virrata ja juosta edestakaisin ilman mitään päämäärää.

Illalla treenaamisen jälkeen kotona minua jo odottaakin herkullisen tuoksuinen afrikkalainen illallinen. Täällä ei tosin kovin montaa erilaista ruokalajia ole tapana valmistaa. Ugandalaisten perinteiseen pienten kylien ruokavalikoimaan kuuluukin ainoastaan kolme eri ruoka-annosta. Nämä ruokalajit ovat maissipuuro pavuilla, ruokabanaani maissilla ja pavuilla sekä riisiä maapähkinä-kasvissoseella. Kulttuuria ei siis ole ruokien monipuolisuudella pilattu haha. Vielä en ole ruokatarjontaan onneksi päässyt kyllästymään, mutta pidempään Ugandassa asuessa  alkaisi varmasti ikävä Suomen pöperöitä kohtaan kalvamaan.

Illallisen jälkeen on jo tullut pimeää eli uskaltaa heittää vaatteet naulakkoon ja astua ulos meidän ihanaan ”suihkukoppiin”. Suihkukoppeja on tarjolla kahta eri lajia. Toinen on aivan talon vieressä, mutta käytännössä se ei peitä kyllä mitään ja sittenhän minä olenkin koko illan suurin nähtävyys. Toinen koppi on vähän kauempana, mutta sen ongelma taas on iljettävät torakat, joita en kyllä suihkussa käydessä pysty sietämään. Ne kun tippuvat seiniltä päälleni vettä ruiskuttaessani. Suihkua varten ämpäri täytetään joesta tai kaivosta haetulla vedellä ja vettä nakataan hartioille pienellä sinisellä napolla.

Suihkukoppi.

Suihkun jälkeen otan yleensä koraanin tai raamatun käteen ja alan opiskelemaan kynttilän valossa. Hyttysiä täällä on auringonlaskun jälkeen ihan vaikka muille jakaa eikä hyttysenpuremilta ole pystynyt millään välttymään. Kerran koko perhe ja lisäksi vielä naapuritalo oli sairastunut samanaikaisesti aivomalariaan ja täällä sairaanhoitaja-äidin kanssa kanyloitiin potilaita kilpaa. Täällä ei ole yleistä lähteä käymään sairaalassa, vaikka olisi vakavakin malaria kyseessä. Monet vain hakevat apteekista tablettimuotoiset lääkkeet, jotka he popsivat kotona suuhunsa. Jos perheessä on hoitohenkilökuntaa, saattavat nämä hakea apteekista IV-lääkkeitä malariaan ja antavat nämä lääkkeet perheenjäsenilleen kotona. Vaikka yrittäisin, miten paljon tuota hyttysmyrkkyä iholleni pläntätä, aina ne inisijät kuitenkin löytävät jostain paljaan kohdan, johon minua pistää. Onneksi sentään nukun hyttysverkon alla, joten uskoa vielä riittää aivomalarian välttämiseen.

Sunnuntaisin haemme kanisterit täyteen vettä läheiseltä pumpattavalta kaivolta, käymme aamupäivällä kirkossa ja pesemme pyykkiä. Silloin tällöin olen viikolla myös käynyt tutustumassa muihin terveydenhuollon yksiköihin. Olen käynyt kyläni terveysklinikalla ja paikallisen terveydenhoitajan kanssa kiertelemässä ihmisten kodeissa tekemässä terveystarkastuksia. Koin klinikkatyön kuitenkin siinä mielessä haastavana, että meillä Suomessa ei sairaanhoitajille kätilötyötä kovin paljoa opeteta ja suurin osa täällä tapahtuvasta klinikkatyöstä onkin synnytysten avustamista, sikiöiden palpoimista ja sydänäänteen kuuntelua manuaalisesti. Klinikalle tuli myös useita tropiikin sairauksia potevia, joista minulla ei ollut harmainta tietämystäkään. Ei siis minun taidoistani olisi tällä klinikalla ollut kovin paljon apua. Onneksi sairaalassa työ on paljon tutumpaa ja olen oikeasti tuntenut olevani työyhteisölle suureksi avuksi.

Previous Post Next Post

You Might Also Like

6 Comments

  • Reply J. lauantai, maaliskuu 18, 2017 at 12:14

    Maksatko isäntä- tai tässä tapauksessa emäntäperheelle jotain korvausta asumisesta? Teetkö sairaalassa töitä palkalla vai hyväntekeväisyystöitä? Paljon palkka? Tuommoiset asiat kiinnostaisi. Kiitokset vastauksesta jos jaksat vastata. 🙂

  • Reply Venla -Wildest dreams maanantai, maaliskuu 20, 2017 at 06:59

    Maksan heille 5$ päivässä, johon kuuluu päivän ruokailut, ruoka tulee suoraan pöytään sekä majoittuminen. Paikallinen ihminen maksaisi tästä n. 2$ eli he kyllä jäävät voitolle, mutta eihän tuo iso summa ole länsimaalaiselle maksaa. En saa sairaalassaolosta palkkaa eli teen vapaaehtoistyötä. En halua viedä paikallisten työpaikkoja, vaikka terveydenhuoltohenkilöstöstä pulaa onkin. Palkka sairaanhoitajalla on noin 150$ kuukaudessa. Tämä on yli kolminkertainen palkka ugandan keskivertopalkkaan nähden.

    • Reply J. tiistai, maaliskuu 28, 2017 at 23:10

      Kiitoksia vastauksesta! Jos toiveita saa esittää niin voitko kirjoittaa vähän sairaalan arjesta Ugandassa ja ottaa valokuvia. Voisit vertailla heidän hoitoketjujaan verrattuna länsimaisiin. Onko edes eroavaisuuksia. Oletko ollut leikkauksissa? Minkälaiset olosuhteet… Mikä on sairaanhoitajan rooli yms. mitä nyt tulee sinulle mieleen. Myös isänperheen ruokailuhetkistä ja ruoista voisit napsia kuvia ja kertoako onko ruoka hyvää/huonoa. Tuommoisia tuli mieleen.

  • Reply Anna lauantai, huhtikuu 1, 2017 at 00:43

    Ihana lukea näitä mielenkiintoisia juttuja! Torakkasuihkut kuulostaa kyllä ällöltä! Vitsi että sä oot kyllä super!!

  • Reply Anna lauantai, huhtikuu 1, 2017 at 00:54

    Olis muuten mielenkiintoista kuulla miten siellä suhtaudutaan hiviin? Saako lääkkeitä ja miten yhteisö suhtautuu? Täällä Lontoossa afrikkalais taustaiset pitää edelleen isona tabuna ja monet pelkää mennä esim kirkkoon koska pelkäävät että muut näkevät naamasta että on hiv. Monet ”return traveller from africa” potilast myös kokonaan kieltäytyvät hiv testistä. Mulla oli jonkin aikas sitten potilas jolla todettiin hiv mutta kertoi perheelleen sairastavansa syöpää. Ei edes lapsilleen voinut kertoa totuutta. Myös naimisissa olevat saattavat vuosikausia tietää olevansa positiivisia ja syövät lääkkeitä mutta eivät kerro puolisoilleen, nämä sitten saavat selville kun itselle tulee henkeä uhkaava pneumocystis cariin pneumonia tai hivin aiheuttam aivolymfooma. So sad! Myös osa mun afrikkalaisista työkavereista uskoo että Jumala voi kokonaan parantaa hivin (vaikka ovat korkeakoulutettuja) ilman että syö lääkkeitä ja rukoilevat potilaiden puolesta parannusta!

  • Reply Laura perjantai, heinäkuu 7, 2017 at 15:22

    Ei vitsit, onneks löysin sun blogin! Niin mielenkiintosta juttua ja nostaa oman Afrikka-ikävän aika vahvana pintaan <3 Tosin nostaa myös muistiin ne ikävämmätkin jutut, kuten noi peseytymisongelmat ja riittävän ravinnonsaannin ongelmat, mistä seuraskin sitten vähän sairastelua. Olin siis viime kesänä 2kk Keniassa vapaaehtoistöissä, ja ikävä Afrikkaan nousee säännöllisesti pintaan. 🙂 Pitääpä jatkaa sun juttujen lukemista! Mulla olis niin paljon kysyttävää mutta tosiaan itsekin sieltä maanosasta blogia päivitelleenä tiedän, ettei kommentteihin vastaaminen ollu aina sieltä helpoimmasta päästä pätkivän netin ja muiden epämukavuuksien kanssa, haha 😀 Tsemppii Ugandaan!!

  • Leave a Reply