Monthly Archives

syyskuu 2016

Kun turvallisuus pettää ja joutuu rikoksen uhriksi

Minulla on ollut tähän asti mielettömän hyvä tuuri reissatessa. Minua ei ole koskaan ryöstetty enkä ole koskaan pahoinpitelyn uhriksi joutunut. Uhkaavia tilanteita on ollut useampia, mutta tilanteet eivät ole koskaan räjähtäneet käsille. Pahin tapaus on ollut, kun Afrikassa poliisit luulivat minua terroristiksi ja he yrittivät lavastaa minua huumekauppiaaksi. Onneksi paikalliset ystäväni pelastivat minut ja vältyin jälleen pahimmalta. Yksin naisena matkustaessa epävakailla alueilla riskit ovat kuitenkin suuremmat kuin poikakaverin tai edes tyttökaverin kanssa matkustaessa. Ensimmäinen kokemani uhkaava raiskaus/pahoinpitely/ryöstö -yritys tapahtui Jeesuksen lapsuuden kaupungissa Nasaretissa. Nasaretin pitäisi ainakin Suomen ulkoasiainministeriön mukaan olla turvallinen kaupunki ja siltä se minustakin tuntui. Ryöstetyksi voi kuitenkin tulla missä vaan, jopa Suomessa.

Olin sopinut tapaavani Jerusalemin tuttavani Nasaretin kirkossa illalla 21.00. Tällöin oli jo pimeää, mutta luotin siihen, että tuskin minulle mitään tulisi tapahtumaan. Jätin kuitenkin varmuuden vuoksi passin, kaikki rahat ja kortit yöpaikalleni. Mukaan nappasin vain parikymmentä euroa. Sain tarkat ohjeet kirkolle menosta ja painoin kartan tiedot muistiini. Kartan otin toki varmuuden vuoksi mukaan, vaikka en sitä ihmisten edessä yöllä mielelläni tutkisikaan. Päälläni minulla oli nilkkoihin asti ulottuva mekko sekä hartiat, rintakehän ja käsivarret peittävä löysällä oleva huivi. Olin siis pukeutunut maltillisesti. Lähes koko kehoni oli kankaan peittämänä eivätkä vaatteeni korostaneet millään tavalla naisen vartalon muotoja.

Lähdin matkaan. Valitsin syrjässä menevän reitin, joka olisi puoli kilometriä lyhyempi kuin isoja teitä pitkin menevä reitti. Oikoreittiä pitkin mennessäni pääsisin kirkolle jo vajaassa kymmenessä minuutissa. Kadut olivat kapeita ja pimeitä. Ketään ei näkynyt missään. Kaikkialla oli vain tyhjää. Kaikki basaarit olivat menneet kiinni. Kadut mutkittelivat ja olivat kovin sokkeloisia. En ollut varma olinko menossa oikeaan suuntaan. Oli ihan hiljaista. Jostain kaukaa saatoin kuulla kissan maukunaa, mutta muuten en erottanut Nasaretin yöstä mitään ääniä. Olin kokoajan valppaana ja kaikki aistini olivat 100% käytössä. Hiljaisuus sai kylmät väreet pintaan ja aloin jo hieman epäröimään yöllistä seikkailuani. En kuitenkaan voinut enää perääntyä, sillä en olisi välttämättä edes takaisin sokkeloisia katuja pitkin löytänyt.

Jatkoin kävelemistä. Pian vastaan tuli leikkivä poikalapsilauma. Lapset olivat noin 12-15-vuotiaita eli varhaisteini-ikäisiä. Olin jollain tavalla helpottunut, kun vastassa oli lapsia eikä humalassa olevia aikuisia miehiä. Hymyilin ystävällisesti lapsille ja moikkasin heitä hepreaksi. Lapset hymyilivät takaisin ja alkoivat hihittelemään. He juttelivat keskenään hepreaksi. Heti heidät ohitettuani kävelin vahingossa umpikujaan. Säikähdin, että nyt olen viimeistään paljastunut ulkomaalaiseksi. Käännyin takaisinpäin ja teinit tulivat melkein iholleni kiinni. En vielä varsinaisesti osannut olla peloissani, mutta tiukensin silti otetta käsilaukustani ja olin yhä enemmän varuillani. Ajattelin, että he ovat vain uteliaita nähdessään länsimaalaisen turistin.

Teinit yrittivät jutella minulle hepreaksi. En kuitenkaan ymmärtänyt sanaakaan. Yritin kommunikoida käsin ja elein. Kerroin kirkosta, jonne olin matkalla. He naureskelivat ja kuiskuttelivat keskenään. Yksi lähetti minulle lentopusun. Ajattelin, ettei lentopusun takaisin lähettämisessä olisi mitään pahaa. Israelissa kuitenkin on tapana pussata ystäviäkin poskelle. Ja nämähän olivat vain pieniä vaarattomia lapsia. Lentopusu olisi kuitenkin pitänyt jättää lähettämättä, sillä uskon sen provosoineen lapsia vain entisestään.

Lapset tulivat ihan iholleni kiinni ja alkoivat koskettelemaan minua ärhäkämmin ja henkilökohtaisista paikoista. Sanoin tiukalla äänensävyllä englanniksi ”ei” ja lähdin jatkamaan matkaani. Lapset seurasivat perässäni. He jatkoivat minun koskettamista. Yksi pussasi selkääni, toinen tuli eteeni ja yritti pussata huulille. Kolmas veti lujasti käsivarrestani. Sanoin vielä tiukemmin ja jo vihaisesti, että ”ei, ei” ja ”minä lähden nyt”. Olin tässä vaiheessa jo kiukkuinen. En kuitenkaan olisi voinut kuvitella, että seuraavan kulman takana teinit hyökkäävät laumana kaikki samaan aikaan kimppuuni.

He työnsivät minut voimalla kivistä seinää päin. Yksi alkoi repiä olkapäälläni ollutta laukkua. Muut alkoivat kouria ja repiä käsivarsistani, jotta en pääsisi karkuun. Olin jumissa kiviseinän ja teinien välissä eikä minulla ollut hajuakaan, miten kaukana vielä olisin isosta tiestä ja muista ihmisistä. Tällöin koin sen kuuluisan ”taistele tai pakene” -reaktion. Kaikki tapahtui muutamassa sekunnissa eikä minulla oikeastaan ole muistikuvaa, mitä tällöin ajattelin. Halusin vain paeta. Tunsin kun adrenaliinipiikki roihahti ja sain jostain ihan älyttömät energiat. Jollain koomisella tavalla tunsin olevani The Hulk. Olisin siinä tilanteessa voinut kääntää vaikka auton nurin.

Ihan uskomatonta, miten vaaratilanteessa ihmiselle oikeasti tulee kuin tyhjästä niin paljon lisää voimaa ja energiaa. Riuhtaisin itseni irti ja aloin kiljua. Huidoin käsilläni joukkiota päin ja osa pojista väisti. Yksi pojista alkoi kaivaa takataskuaan. Löin ranteeni pitäjää käsivarteen ja lähdin juoksemaan. Kuulin, kun liipaisin vedettiin taakse. Olin varma, että nyt kuolen. Juoksin. Kuulin pamauksen, mutta en tuntenut kipua. Tajusin edelleen olevani elossa. Ase olikin vain jonkinlainen nalli- tai kuulapyssy. Jatkoin juoksemista. Juoksin katua alaspäin niin kuin minulle oltiin neuvottu. Pääsin sokkelosta ulos kahden kulman takaa. Näin muita ihmisiä. Olin turvassa. Jokseenkin hätääntyneenä, mutta turvassa.

Kävelin rauhallisesti tärisevin käsin kirkon oville. Jollain tavalla automaattisesti yritin esittää, ettei mitään olisi tapahtunut, vaikka juuri olin ryöstön ja pahoinpitelyn yrityksen kohteeksi joutunut. Minulle tuli hirveä häpeän tunne, vähän kuin raiskatuilla. Jollain tavalla sitä alkoi heti syyllistää itseään, kun oli ollut niin tyhmä ja lähtenyt kävelemään yksin tuntemattomia kujia pitkin pimeällä. En osannut koko tilannetta vielä täysin hahmottaa. Muutama vuosi takaperin olin vielä toiminut samanikäisten ongelmanuorten ohjaajana enkä olisi koskaan voinut kuvitella, että joutuisin joskus käyttämään itsepuolustusta heidän ikäisiään vastaan. Tuntui pahalta, että olin joutunut lapsia huitomaan. Minua kadutti ja inhotti. Ajatukseni sotivat keskenään. He olivat vielä lapsia ja minä, 24-vuotias, olin juuri voimalla puolustautunut lapsia vastaan. Ajattelin, että eihän se voi olla eettisesti oikein.

Menin kirkon porttien sisäpuolelle odottamaan ystävääni. Istuin kirkon portaille ja tuijotin pimeyteen. Ystäväni onneksi saapui pian ja kerroin hänelle kaiken tapahtuneen. Hän oli kauhuissaan ja pyyteli minulta kovasti anteeksi, että näin oli päässyt hänen maassaan käymään. Rikosilmoitusta en asiasta lähtenyt tekemään. Niin kuin useimmat uhrit minäkin syytän tästä edelleen itseäni, vaikka rationaalisesti ajatellessani tiedän, ettei vika ollut minussa. Jälkeenpäin olen jäänyt pohtimaan, mitä olisin voinut tehdä toisin. Olisinko välttänyt tilanteen, jos olisin vain kävellyt nokka pystyssä teinien ohi? Olisinko selvinnyt tilanteesta pelkästään kiljumalla? Teinkö eettisesti väärin lyömällä itsepuolustukseksi lasta käsivarteen? Olisiko vain pitänyt tyytyä lasten komentamiseen näiden hyökättyä kimppuuni? Olisiko rikosilmoitus kuitenkin pitänyt tehdä, jotta samanlaiselta käytökseltä vältyttäisiin jatkossa? Olisiko minun pitänyt ystävällisesti ojentaa heille laukkuni ja antaa pussata huulille, jotta ei olisi tarvinut ryhtyä voimakeinoihin?

Näihin kysymyksiin on hankala vastata, mutta jatkossa aion pitää jonkin verran järjen hiveniä takataskussa ja pysyä turvallisemmilla vesillä. Niin kuin aina, virheistä oppii. Tämän tragedian seurauksena olen oppinut, ettei naisen kannata lähteä yksin kävelemään pimeällä pitkin epävakaan maan katuja. Vaikka kaupunki vaikuttaisi miten turvalliselta tahansa, koskaan ei voi tietää, mitä seuraavan kulman takana odottaa. Muistuttaisin myös siitä, että reissuun kannattaa aina varata mukaan vastuuvakuutus. Ei olisi kiva pahimmassa tapauksessa joutua maksamaan tuhansia euroja maan lakien katsoessa itsepuolustuksen rikokseksi.

P1010330

Syyrian rajalla rauhanpäivänä

Tänään on kansainvälinen rauhanpäivä. Rauha ei aina ole itsestäänselvyys. Rauha tuntuu itseasiassa tällä hetkellä hyvin kaukaiselta asialta. Olen Israelissa Syyrian rajalla seitsemättä päivää. Kuulen kymmeniä pommeja päivässä. Pommisuojia. Sotaharjoituksia. Valopilkkuja taivaalla Israelin räjäyttäessä Syyriasta tulleita ohjuksia ilmassa. Parin kilometrin päähän lentänyt ohjus. Päivittäin sodassa vakavasti haavoittuneita syyrialaisia rajan yli Israelin sairaalaan. Mihin katosi viime viikon sopimus tulitauosta? Ensimmäisen päivän pelko on vaihtunut vihaksi ja viha muuttunut suruksi. Eniten kuitenkin tunnen pettymystä. Missä ovat näiden ihmisten sydämet? Missä on heidän inhimillisyys ja moraali? Miten kukaan pystyy olemaan niin tunteeton ja julma? Miten valta, uskonto tai öljy voivat olla arvokkaampia kuin ihmishenki? Nämä ihmisen kaltaiset olennot ovat päättäneet toimia jumalina ja päättää itse muiden ihmisten kohtaloista. Satoja tuhansia viattomia ihmisiä on kuollut tämän viisi vuotta kestäneen sisällissodan aikana. En edes pysty ajattelemaan sitä pelkoa, jonka kanssa nämä ihmiset joutuvat päivittäin elämään. Pienet lapset, joilla olisi vielä koko elämä edessä joutuvat näkemään ja kokemaan jotain sellaista, jota ei toivoisi edes pahimmalle vihamiehelleen. Sota ei tunne sääntöjä, mutta tänään on jostain syystä ollut hiljaisempaa. Tänään sytytän kynttilän Syyrialle ja pidän yllä toivoa siitä, että maahan koittaisi vielä jonakin päivänä rauha. Pidetään tänä rauhan päivänä syyrian ja muiden sodassa olevien maiden ihmiset mielessämme. Välitetään heille toivoa, rauhaa ja rakkautta. Yhdessä voimme tehdä maailmasta paremman paikan.

P1010109

Sohvasurffausta Israelissa

Puolitoista viikkoa Israelissa on vierähtänyt kuin hujauksessa. Olen tutustunut useisiin kymmeniin  uusiin ihmisiin ja kuullut toinen toistaan upeampia tarinoita. Olen puolessatoista viikossa oppinut yhtä paljon asioita kuin yhdessä kouluvuodessa. En olisi ikinä voinut kuvitella Israelin tekevän minuun näin suurta vaikutusta. Israel on maa, joka on vienyt täysin jalat altani. Asiaa tämän reissun käännekohdista on paljon, mutta ajattelin aloittaa kevyimmästä päästä, nimittäin tarinalla siitä, kuinka koskaan ei tulisi tuomita tuntematta. Tarina alkaa siitä, kun Benkku jäi asustelemaan aavikolle kommunistileiriin ja minä halusin sukeltaa muutamaksi päiväksi Israelin historialliseen maailmaan.

Päätin ensimmäisenä matkustaa Nasaretiin, Jeesuksen lapsuuden kaupunkiin. Kaikki minut vähänkään tuntevat tietävät, että minä eksyn ihan joka paikassa. Oli kyse sitten omasta koulusta, maatilasta tai vähän suuremmasta kauppakeskuksesta. Minulla on huono suuntavaisto ja sen on todennut ihan yläkoulun opettajakin. Kerran eksyimme kaverini kanssa koulun liikuntatunnilla suunnistaessa. Opettaja joutui tulla etsimään meidät ja lopulta ajamaan meidät takaisin koululle. Oli sitten navigaattoria tai ei, eksyn uusissa paikoissa lähes aina. Nasaretiin saavuttuani olin niin hukassa kuin ihminen voi vaan olla. Kyselin tietä hostellille, mutta kukaan ei tuntunut puhuvan englantia. Kielimuuri teki suunnistamisen vieläkin hankalammaksi. Takseja ei ollut tällä puolen Nasaretia saatavilla. Olin täysin hukassa, painava rinkka selässä, nälissäni ja vesipullokin melkein tyhjillään.

Pian vastaani kuitenkin asteli noin nelikymppinen mies. Mies oli jollain tavalla limaisen näköinen ja olin ihan varma, että nyt on herralla tuhmat mielessä. En olisi häneltä edes apua uskaltanut pyytää. Yllätyksekseni mies kuitenkin pysähtyi minun kohdalleni ja alkoi jutella sujuvalla englannin kielellä. Hän kysyi, minne olen matkalla ja tarvitsisinko apua. Kysyin löytyisikö läheltä halpaa hostellia tai avoinna olevaa ruokapaikkaa. Mies alkoi innoissaan osoittelemaan käsillään eri puolille Nasaretia ja kertoi ummet ja lammet Nasaretin herkullisista ruokapaikoista. Mies oli niin innoissaan, että hän halusi ehdottomasti viedä minut henkilökohtaisesti ravintolaan paikan päälle. Ajattelin, että eipä tästä mitään hankaluuksiakaan voisi seurata. Oli vielä kuitenkin ihan valoisaa ja muita ihmisiä liikkeellä.

Ravintolaan saavuttuamme mies halusi ehdottomasti tarjota minulle lounaan ja juotavan. Mies vaati  saada maksaa ruokani ikään kuin tervetuliaislahjana Israeliin. Yritin tarjoutua maksamaan ruokani, mutta mies ei ottanut ehdotustani kuuleviin korviinsa, vaan oli käsi ojossa ojentamassa rahaa myyjälle. Mies oli kovin innoissaan minun saapumisestani ja kyseli antaumuksella kaikenlaista Suomesta ja minun elämästäni. Hän toivotti minut useamman kerran tervetulleeksi ja kiitteli, kun olin saapunut tutustumaan hänen maahansa. Mies kävi hakemassa minulle Nasaretin kartan ja kirjoitti karttaan ainakin kaksikymmentä eri turistinähtävyyttä, joissa minun tulisi käydä. Hän myös korosti ne kohteet, joihin hän ei minua missään nimessä suosittelisi menemään.

Herkullisen Falafel-aterian syötyäni mies kysyi olisiko minulla aikaa lähteä kiertelemään ympäri kaupunkia hänen kanssaan. Minulla ei ollut illaksi muita suunnitelmia, joten suostuin lähtemään miehen matkaan. Mies vei minua ympäri Nasaretia. Hän vei minut kirkolle, jossa Maria kuuli ensimmäisen kerran Jeesuksesta. Hän vei minut ympäri Nasaretin vanhaa kaupunkia. Hän ajoi auton kolmelle Nasaretin eri näköalapaikalle. Hän näytti minulle erilaisia kirkkoja ja moskeijoita. Hän vei minua kaupungin läpi ja esitteli hänen mieleisiään ruokapaikkoja. Kävimme pubissa ja iltateellä hänen veljensä omistamassa vaatekaupassa.

Pimeän tultua hän kysyi, minne olisin menossa yöksi. Kerroin, ettei minulla vielä ole yöpaikkaa ja kysyin, tietäisikö hän jotain edullista hostellia läheltä. Mies oli kuitenkin sitä mieltä, että minun pitäisi ehdottomasti tulla hänen luokseen yöksi. Hänen mielestään reissaajan kuuluu yrittää säästää majoituksista, jotta rahaa jäisi jäljelle useampiin nähtävyyksiin. Emmin ja pyörittelin päätäni. Ajattelin, ettei tästä voisi seurata hyvää. Entä, jos hän olisikin vain odottanut koko päivän tätä hetkeä ja nyt hän pääsisi ryöstämään ja raiskaamaan minut? Entä, jos miehen kämppä onkin jossain hornan tuutissa eikä kukaan tulisi kuulemaan avun huutojani? Jostain kumman syystä mies oli kuitenkin päivän aikana ansainnut luottamukseni. Otin riskin ja lähdin miehen asunnolle.

Miehen asunnossa oli yksi huone ja keittiö. Keittiössä oli sohva. Keittiön ja makuuhuoneen välissä oli verho. Mies vaihtoi puhtaat lakanat sänkyyn ja halusi minun nukkuvan tämän sängyssä. Mies kertoi nukkuvansa sohvalla. Enhän minä voinut tätä sallia ja yrtitin vakuutella miehelle, että minun tulisi vieraana nukkua sohvalla. Mies ei kuitenkaan ilahtunut ideastani lainkaan eikä tullut kuuloonkaan, että minä olisin nukkunut sohvalla. Niinpä päädyin nukkumaan miehen sängyssä ja mies nukkui sohvalla, josta kaiken lisäksi hänen jalat pursuivat puoli metriä reunan yli. Yö meni hyvin. En joutunut heräämään inhottaviin yllätyksiin ja nukuin pitkälle aamupäivään asti. Kuninkaallinen kohtelu jatkui aamulla. Mies oli kattanut runsaan aamupalapöydän valmiiksi ja käynyt hakemassa ulkoa lempiteenlehtiäni.

Olin ihan ymmälläni miehen vieraanvaraisuudesta enkä voinut käsittää, mitkä olivat hänen motiivinsa tai taka-ajatuksensa. Mitään taka-ajatuksia ei kuitenkaan loppupeleissä ollut, vaan mies teki kaiken tämän hyvää hyvyyttään. Samankaltaisia tarinoita on tämän puolentoista viikon aikana kertynyt useampia enkä vieläkään voi suomalaisena käsittää tätä ylitsepursuavaa lämmintä vieraanvaraisuutta. Israelilaiset ovat ihan uskomattoman ystävällistä ja avuliasta kansaa. Ihmeiden maa täynnä upeita ihmisiä ja kullalla täytettyjä sydämiä!

P1010038

Reissuhistoriani pahin moka

Kolme viimeisintä kertaa, kun olen Helsinki-Vantaalta lähtenyt lennoille olen jokaisessa ollut se viimeinen lentokoneeseen astuva asiakas. Hahah melkein meinasin kirjoittaa potilas. Se olisikin minun kohdallani sopinut paremmin kuin hyvin kuvaamaan tätä jästipäisyyttäni. Joka kerralla on siis jäänyt minuuteista kiinni, että olen ehtinyt lennolle. Olen aina ollut sen vähintään kaksi tuntia ajoissa lentokentällä, mutta aina on tullut jotain vastoinkäymisiä lippuluukulla vastaan. Ihan kuin minun otsassani lukisi, että älkää vain päästäkö tätä tyyppiä ajoissa lennolle. Tällä kertaa vika oli kuitenkin minussa. Olen hyvin kokenut reissaaja enkä olisi koskaan voinut kuvitella mokaavani näin pahasti.

Olin lentokentällä kaksi ja puoli tuntia ennen lennon lähtöä. Ajattelin, että minullahan on aikaa oikein mainiosti ja ehdin aamupalankin syödä ihan rauhassa. Menin tavalliseen tapaani lähtöselvitys-automaatille ja yritin tehdä lähtöselvitystä. Varausnumeroni ei kuitenkaan jostain syystä toiminut ja jouduin menemään lentoyhtiön luukulle selvittämään asiaa. Asia selvisi, menin takaisin lähtöselvitysautomaatille, mutta en saanut lentopisteitä kortilleni. Jouduin taas mennä luukulle selvittämään asiaa. Tässä vaiheessa minulla oli enää vain vähän yli tunti aikaa. Jonotin kiltisti laukkujen droppausluukulle. Sain ohjeistuksen, miten pakata rinkka turvallisesti. Menin sivuun ja tein työtä käskettyä.

Sain homman hoitoon ja siirryin takaisin luukulle. Minulta kysyttiin Israelin paluulippua. Sanoin ettei minulla sellaista löydy, mutta ajattelin maassa olla muutaman viikon. Sitten kuulin jotain, mitä en olisi ikimaailmassa osannut odottaa. ”Emme voi päästää sinua lennolle, jos sinulla ei ole paluulippua Israelista.” Enhän minä ollut koko viisumiasioita edes etukäteen opiskellut. Ajattelin vain mennä päivä kerrallaan ja katsoa, minne tieni vie. Eihän se kuitenkaan niin helppoa ollut. En voi ymmärtää, miksi en etukäteen Israelin viisumiasioita selvitellyt. Kunnon emämoka, jota en kyllä tule koskaan unohtamaan. Minulla oli tasan 15 minuuttia aikaa ostaa paluulippu tai muuten en olisi päässyt tälle lennolle lainkaan. Enhän edes tiennyt tarkalleen seuraavaa kohdettani. Seuraava steppi olikin kunnon testaus paineen alla työskentelystä.

Alle 15 minuuttia aikaa ostaa lentolippu pois Israelista. Puhelin ei enää ollut toiminnassa ja tietokoneessa oli akkua jäljellä 10%. En tiennyt pitäisikö ostaa lippu Kairoon, Sudaniin, Istanbuliin vai Jordaniaan. Ehdin viisi minuuttia lentoja etsiä, kunnes oli vain pakko päättää, että lennän Egyptiin. Juuri maksun prosessoidessa nettini meni poikki. Sain kuitenkin varauskoodin sähköpostiini ja juuri ennen kuin tietokoneeni akku loppui ehdin näyttämään lentoni varauskoodin lentoemännälle. En tässä vaiheessa vielä tiennyt oliko 300 euron maksu mennyt perille vai ei, mutta ainakin lentoemännälle lippuni meni läpi. Sen jälkeen juoksin turvatarkastukseen ja ystävälliset ihmiset päästivät minut heidän ohitseen. Tämän jälkeen oli tosin vielä yksi passitarkastus, kun Lähi-Itään olin matkalla. Jäi minuuteista kiinni, että ehdin lennolle. Fuuuck.

Huono valmistautuminen kostautui taas Israelin lentokentälle päästyäni. Maahantuloluukulta kysyttiin, mitä erikoisempia kysymyksiä, joihin en ollut myöskään millään tasolla varautunut. ”Missä olet yötä?” ”Missäpäin aiot reissata?” ”Kenen kanssa matkustat?” Puheeni oli sellaista änkyttämistä ja kiertelyä, että en olisi yhtään ihmetellyt, jos minut oltaisiin käännytetty takaisin. Paluulippua ei tarkistettu, mutta kysyttiin paluupäivää ja, minne paluulento on. Vihdoin viisumin saatuani pääsin odottamaan matkatavaroitani. Matkatavaroissa kesti ja kesti. Puoli tuntia odotettuani arvasin, että matkatavarani olisivat menneet hukkaan. Eipä siinä sitten muuta kuin täyttelemään lappuja ja lippuja. Soittoa tulisi jossain vaiheessa perään, jos matkalaukkuni jostain löytyisi. Menin tullin läpi uloskäyntioville, aloin etsiä Benin lentoa taululta ja ylläri pylläri lento oli vajaa kaksi tuntia myöhässä. Siinä aikani kuluksi askartelin Benille tervetuliaiskyltin Israeliin ja yritin suunnitella, miten tulisin reissusta selviämään ilman varavaatteita.

Ben vihdoin saapui ja lähdimme suunnistamaan kohti Tel Aviv:in keskustaa aamuyöstä. Huono tuurimme jatkui ja hyppäsimme väärään bussiin. Kukaan ei puhunut englantia, joten kommunikointi oli luonnollisestikin vähän haastavaa. Vaihdoimme bussia. Bussi kierteli Tel Avivi:ssa tunnin, kunnes jätti meidät keskelle syrjäisiä Tel Aviv:in katuja. Kello oli kolme aamuyöllä. Löysimme Sishabaarin ja menimme suunnittelemaan jatkoa. Sishabaarissa tutustuimme paikallisiin ihmisiin, jotka kertoivat meille tämän päivän psykebileistä Aavikolla. Nyt olemmekin valmistautumassa lähtöön aavikolle liftaamalla. En tule hetkeen olemaan yhteyksissä, kun aavikolla tuskin netti tai koko puhelin tulee toimimaan. Ainiin ja aamulla sain rinkkani takaisin ja sähköpostin kautta tuli myös tieto, ettei lentolippuni maksu ollut mennyt läpi eli voiton puolella taas ollaan. Nyt peukku pystyyn ja odottamaan kyytiä kohti Israelin erämaata!

P1010125