Viikon päästä olen suorittanut kolmen kuukauden farmityöni ja näin ollen ansainnut itselleni toisen vuoden työviisumin. Farmityö on ollut ihan uskomaton kokemus, vaikka alussa maalle muutto minua vähän epäilyttikin. Olen toiminut kolme kuukautta farmhandina eli farmiapulaisena. Työhön on kuulunut vähän kaikenlaista kanojen ja lampaiden ruokkimisesta lampaiden kerimisessä avustamiseen. Olen kerännyt kananmunia, huolehtinut kasvimaasta, laittanut ruokaa maanviljelijöille, kerännyt puista hedelmiä, siivonnut latoa, juossut lampaiden perässä, avannut portteja, pessyt koiria, leikannut lihaa, pakannut lampaan villaa, ruokkinut koiria, käynyt kaupassa, kerännyt viljapelloilta kiviä, harventanut hedelmäpuita ja tehnyt polttopuita.

Suurin osa työpäivästäni tuntuu kuitenkin menevän autolla ajamiseen. Onneksi autolla ajaminen on mieluista puuhaa varsinkin, kun täällä ei ole minkäänlaisia nopeusrajoituksia. Farmilla asuu kolme perhettä, joiden lapsia kuskaan välillä tarhaan tai kouluun. Välillä joudun viemään kananmunia tai lihoja jonkun luo, välillä taas käymään ruokaostoksilla. Farmilla välimatkat ovat todella pitkät eikä täällä pärjäisi ilman autoa. Lähimpään kylään on ajomatkaa noin puoli tuntia maantietä pitkin 130km/h ajettaessa. Alussa jännitti juurikin se, että miten osaan asua näin syrjäisessä paikassa, jossa ei edes netti tai puhelinyhteydet kunnolla toimi. Työpäivieni ollessa pitkiä en onneksi pääse kyllästymään. Minulla on myös kolme vapaa päivää viikossa, jolloin olen yleensä mennyt takaisin kaupunkiin tai roadtrippailemaan ystävieni kanssa.

Farmi on viidentoista hehtaarin kokoinen. Itse en ole hehtaareista tottunut puhumaan, joten viisitoista hehtaaria ei oikeastaan sano omaan korvaani yhtään mitään. Farmi on kuitenkin sen verran iso, että kerran jopa eksyin viljapellolle lenkillä ollessani ja jouduin soittamaan emännän etsimään minut hahah. Minun eksymiseen ei tosin paljon sokkeloita vaadita. On tullut vähän turhan monta kertaa eksyttyä mitä helpoimmissa paikoissa. Hieman kyllä hävetti soittaa apujoukkoja Venlan etsintään viljapellolta hahah. Puolustuksekseni kuitenkin voin sanoa, että silloin oli jo aika pimeää eikä viljapellolla suunnistaminen pelkän puhelimen taskulampun avulla ollut todellakaan helppoa.

Lemmikkejä meillä on monen perheen edestä. Farmilta löytyy kengurunpoikanen, kanoja, koiria, rapuja, kaloja, kissoja ja lukematon määrä kutsumattomia ötökkä-vieraita. Onneksi en ole ötökkäkammoinen ja heinäsirkat sun muut on helppo heivata menemään, mutta hämähäkit sen sijaan saavat minut huutamaan hoosiannaa. Onneksi hämähäkkeihinkin on jonkin verran jo tottunut, kun niitä päivittäin kuitenkin vastaan tulee. Kerran typeryksissäni menin kohottamaan katseeni olohuoneen kattoon ja laskelmieni mukaan katossa oli kolmetoista lukkia seitteineen. Nykyään tarkistankin katon aina ennen sohvalle istumista ja pyrin istumaan turvalliselle paikalle, missä hämähäkin mahdollisuus tippua niskaan on alle nolla.

Farmilla on paljon paikallisia työntekijöitä, mutta reppureissaajia vain kaksi. Asumme karavaanissa yhdessä toisen reppureissaajan kanssa, joka tekee lähinnä automekaanikon hommia. Hän kuitenkin tekee töitä melkein kellon ympäri emmekä ole pahemmin ehtineet toistemme kanssa hengailla. Itsekin teen yhdentoista tunnin pituista päivää, jonka jälkeen käyn vielä kylässä kuntosalilla tai pelloilla juoksemassa eikä tämän jälkeen enää innosta muuta kuin vain käpertyä sänkyyn peittovuoren alle ja alkaa nukkumaan. En sanoisi työni olevan raskasta, mutta paahtavan auringon alla koko päivän kestävä ahertaminen saa nopeasti hyväkuntoisenkin ihmisen väsähtämään. Onneksi välillä pääsee viilentymään pulahtamalla farmilla olevaan uima-altaaseen!

Ihmiset ovat vielä ystävällisempiä ja lämpimämpiä täällä maalla, mikä nyt varmasti onkin aika itsestään selvää. Kaupungissa ihmisillä on kiire joka paikkaan, kun taas maalla on aikaa rauhoittua ja elää hetkessä. Kaupassa tai kaupan parkkipaikalla tuntemattomat saattavat tulla juttelemaan ja kysymään kuulumisia. Tosin täällä neljän sadan ihmisen asuttamassa kylässä suurin osa muutenkin tuntee toisensa ja päivän ajelun jälkeen oikean käden ojentaja pullottaa muiden autoilijoiden moikkaamisesta.

On ollut ihan mahtavaa elää omavaraisesti ilman minkäänlaista riippuvuutta mistään! Suurin osa ruoka-aineista on haettu suoraan takapihalta: kananmunat kanalasta, liha farmin lampaista, ravut farmin lammista, kasvikset ja juurekset kasvimaalta, marjat pensaista ja hedelmät hedelmäpuista. Jopa polttoaine autoon rullataan manuaalisesti farmin omasta säiliöstä, jonka käyttö ei olekaan ihan niin yksinkertaista, mitä sitä äkkiseltään ajattelisi. Ensin vekotinta rullataan yhteen suuntaan niin nopeasti kuin pystyy, jonka jälkeen alle sekunnin sadasosalla pitäisi vaihtaa suuntaa ja rullata entistä nopeammin. Pikkuhiljaa polttoaine alkaa nousta säiliöstä, jonka jälkeen rullaamista hidastetaan ja auton voi näin ollen tankata hitaasti polttoainetta ”rullaamalla” säiliöstä. Simple as that!

Parasta maalla on ollut lenkille meno auringonlaskun aikaan hiiren hiljaisella pellolla, pienen tuulenvireen puhaltaessa hennosti kasvoja vasten. Näkymät pellolta ovat uskomattoman kauniit eikä sellaista hiljaisuuden tuomaa sisäistä rauhaa pääse kokemaan missään lähempänä kaupunkia. Farmityö ei ehkä ole se, mitä tulevaisuudessa haluan tehdä, mutta kokemuksena tämä on ollut ikimuistoinen! Olen ikuisesti kiitollinen farmin henkilökunnalle suurenmoisesta mahdollisuudesta päästä elämään unohtumatonta Australialaista maalaiselämää!

Pari viikkoa sitten sain tietää päässeeni kielitestin vihdoista viimein läpi. Tällä kertaa sain pisteitä jopa reippaasti yli vaaditun pistemäärän. Vähän kyllä koko IELTS-testin luotettavuus minua epäilyttää. Aikaisemmalla kerralla kirjoitin esseessä hieman yli vaaditun vähimmäispistemäärän, kun taas tällä kertaa en saanut edes vaadittua sanamäärää, mutta pääsin kirjoitusosion silti puhtaasti läpi. Puhutusta osiosta sain taas alhaisimmat pisteet, kun aikaisemmin pisteeni olivat englantia äidinkielenään puhuvan tasolla. Miten yhtäkkiä kuukaudessa puhetaitoni muka olisi kadonnut kuin tuhka tuuleen? No ainakin testi on nyt läpi, vaikka vähän koko homma minua epäilyttääkin.

Heti tuloksen kuultuani juoksin rutistamaan kämppäkaveriani tuulettaessani onnistumistani. Olin niin onnissani! Parin päivän päästä aloin kuitenkin epäröimään. Tuntui, että olin saavuttanut kaiken, mitä minun pitikin eikä minulla enää ollut mitään tavoiteltavaa. Tuntui, että elämäni pysähtyi siihen paikkaan. Olin käsikirjoittanut elämäni valmiiksi. Kielitestin läpäistyäni muuttaisin Australiaan ja eläisin elämäni onnellisena loppuun asti. Alkoi ahdistaa. Olen vielä nuori ja minun kuuluisi reissata ja mennä mitä ihmeellisimmille seikkailuille. Australiaan muutettuani minulla alkaisi tavallinen arki. Söisin, nukkuisin, kävisin töissä, kävisin treeneissä ja näkisin kavereita. En pysty kuvittelemaan itseäni elämässä ”normaalia” elämää. En osaa rutinoitua. Tarvitsen jotain aivan muuta kuin rutiineja. Tarvitsen seikkailuja, pelkotiloja ja uusia älynväläyksiä elämästä. Tarvitsen näkökentän laajentamista, mitä en tule saamaan samassa paikassa asuessani rutiinien kautta eläessäni.

Voisihan sitä muutaman vuoden elää niinkin, että pari kuukautta tekisi esimerkiksi Skotlannissa tai Suomessa töitä ja loppuvuoden säästämillä rahoillaan menisi vapaaehtoistöihin kehitysmaahan. Parissa kuukaudessa kuitenkin saa jo säästettyä sen verran, että savimajassa pystyisi melkein vuoden elämään. Sairaanhoitajana pystyn onneksi tekemään vapaaehtoistyötä kehitysmaissa ja antamaan apua sitä oikeasti tarvitseville. Muutaman vuoden työkokemuksen jälkeen olisi siistiä liittyä lääkärit ilman rajoja -järjestöön ja hakea tämän kautta töitä kehitysmaista. Australia on edelleen se maa, missä haluan tulevaisuudessa asua. Sen aika ei vain valitettavasti ole vielä. Olen villi sielu ja vielä liian nuori asettumaan aloilleni. Onneksi kahden viikon päästä saan seuraavan Australian viisumin, joka on sitten valmiina takataskussa odottamassa sitä päivää, kun vihdoin uskallan sairaanhoitajan rekisteröintipaperit laittaa Australiassa menemään eteenpäin.

Kaikesta voi nykyään saada diagnoosin ja uskon minullekin jonkinlaisen nakin napsahtavan tuuliviirimäisyydestäni, jos nyt menisin lääkärin vastaanotolla käväsemään. Nykyään, kun jokaisen pitäisi olla luonteiltaan samanlaisia ihanne-persoonia halutessaan olla mieleltään ”terve”. Liioitellusti voisi sanoa, että ujot ovat sosiaalifobisia, eronneet masentuneita, villit sielut ADHD:tä ja draamaa hakevat persoonallisuushäiriöisiä. Vaikka jatkuva mieleni muuttuminen välillä elämääni häiritseekin, jollain tavalla osaan silti siitä nauttia. Minulla on valtajoukosta poikkeava luonteenpiirre, mutta osaan ottaa sen rikkautena enkä suinkaan näe sitä sairautena. Koskaan ei voi tietää, mistä seuraavaksi itseni löydän. En yhtään ihmettele, vaikka parin viikon päästä löytäisinkin itseni istumasta Siperian jäätiköllä pilkkimästä kaloja. Olenhan sentään juuri viikko sitten ryhtynyt pesco-vegetaristiksi kalan syöntiä kuitenkin kasvattaen. Ei muuten lainkaan huonompi idea tuo Siperia! Pitääkin laittaa korvan taakse hehee. Kaikesta huolimatta elämä on tällä hetkellä ihan parasta, vaikka täydellisen pihalla kaikesta olenkin. Minulla on ruokaa, vaatteita ja katto pään päällä. Loving the life and the people in it! All you need is a little dance, a zip of peace and lots of love! Namaste!