Minulla on jostain syystä tämän kirjoittamisen kanssa ollut vähän hankaluuksia. Tuntuu, että kärsin ajanpuutteesta, vaikka toisaalta vapaa aikaa olisi ihan muille jakaa. Olen päässyt niin ihaniin piireihin mukaan, että tekemistä ja nähtävää riittää aamusta iltaan. Jonnekin se aika vain ihmisten parissa katoaa ja blogin ylläpitämisestä se on tietysti aina pois. Kuvia minulla on ihan valtava määrä, mutta tekstin tuottaminen tuntuu jostain syystä todella kömpelöltä. Pitää nyt yrittää tsempata ja saada runosuoni taas sykkimään! Haluan ehdottomasti, että minulla on kirjoitettuja muistoja nuoruudestani, joita voin sitten vanhana mummuna lueskella ja punastella omille kommelluksilleni.

Nyt minulla on kuitenkin koko yö aikaa runoilla Australiasta, kun en luultavasti tänä yönä tule nukkumaan traumatisoiduttuani aikaisemmin illalla niin pahasti. Palasin tänään Perthistä viikonloppureissulta takaisin maatilalle lampaiden pariin. Makuuhuoneen oven avattuani minua odotti pahin mahdollinen painajainen, johon luulin löytäväni ratkaisun facebookista. ”HYI SAATANA mun jalan kokonen karvanen jättiläishämähäkki makuuhuoneen katossa eikä ketään oo saatavilla lähimaillakaan. Mitä helvettiä mä teen?!?! Tärisen täällä käytävällä enkä uskalla liikkua et toi kusipää ei kohta hyppää mun päälle. Eihän tota voi ees tappaa ku sieltä voi tulla ne tsiljoonat vauvahämpyt ulos. Soitin hädissäni aussikaverille ja hän vaa sano, että tiputa se lattiaharjalla alas ja luuttua pihalle. Joo ehkä sitten, jos löydän ittelleni jonkun haarniskan. Ilmeisesti nukun autossa tän yön. ‪#‎bighairybastards‬ ‪#‎livinginaustralia‬” Terveisiä vaan täältä autosta. Ovet on lukossa eikä toivottavasti mikään karvainen kahdeksanjalkainen minua täältä löydä.

Kaksi kuukautta Australiassa on taas vierähtänyt ihan älyttömän nopeasti. Tällä hetkellä minulle kuuluu pääasiassa hyvää, jos ei nyt oteta tuota tämän iltaista hämähäkkiepisodia huomioon. Olen tutustunut ihaniin uusiin ihmisiin ja saanut valtavan määrän ystäviä ympäri maapalloa. Olen nauttinut Australian säästä ja kulttuurista ihan satasella. Biitsielämä voittaa neljänkymmenen asteen pakkaset mennen tullen. Bilettäminen on lähtenyt välillä vähän lapasesta, mutta eiköhän se kuulu nuoruuteen. Onneksi hostellista lähdettyäni on tullut rauhoituttua eikä viinaa enää vedetä kaksin käsin. Farmielämä on ihan parasta ja voisin helposti työskennellä farmilla pidempään kuin viisumin saantiin vaaditut kolme kuukautta.

Olen edelleen yhtä pihalla tulevaisuudestani kuin olen viimeiset viisi vuotta ollut. Olen kuitenkin yrittänyt pitää positiivisen hakuna matata -asenteeni yllä enkä ole sen kummemmin stressannut tulevaisuudensuunnitelmistani. Muutama viikko takaperin sain tietää, etten päässyt vieläkään englanninkielitestiä läpi. Aluksi ajattelin, että ehkä sitä pitäisi vain ajatella realistisesti ja luovuttaa. Englanninkielitaitoni ei tästä enää valitettavasti tule parantumaan. Olen jo 23-vuotias. Olen asunut useamman vuoden englanninkielisissä maissa. Olen seurustellut englantia äidinkielenään puhuvien kanssa. Olen tehnyt monia harjoitustestejä ja opetellut uutta sanastoa. Alku masennuksen jälkeen tajusin, että en ole koskaan minkään asian suhteen luovuttanut enkä kyllä tämän kokeenkaan suhteen tule luovuttamaan ainakaan ihan näin helpolla. Onneksi Yhdysvaltoihin ja Kanadaan kielitestini tulokset ovat reippaasti yli vaadittavan pistemäärän. Näihin maihin työviisumin saanti on tietysti hankalampaa, mutta ainakin on varavaihtoehtoja, jos eivät Australian ovet minulle lopulta aukea. Jännä, että Australiassa hoitohenkilökunnalta vaaditaan parempaa kielitaitoa kuin Yhdysvalloissa, jonka luulin olevan koko planeetan tiukin kaikkine ihmeellisine vaatimuksineen.

Täällä sisämaassa ei ole lainkaan ensihoitajia eikä palomiehiä, vaan näiden työt tekevät kylillä asuvat viikonloppukurssin käyneet vapaaehtoistyöntekijät. Kysyin farmiltani lupaa liittyä vapaaehtoistyöntekijäksi paloautoon ja ambulanssiin, johon sain heidän hyväksynnän. Soiton tullessa pitää olla valmiina hyppäämään ambulanssiin ja menemään pelastustehtävään. Alue, johon tämän kylän ambulanssi ja paloauto kuuluvat on todella laaja ja tehtäviä tuleekin keskimäärin noin kolme kertaa viikossa. Suomessa on ilmeisesti myös jonkinlainen vapaapalokunta, mutta ambulanssiin ei minun tietämykseni mukaan oteta vapaaehtoistyöntekijöitä. Kuulostaa todella hurjalta, että täällä ensihoitajat ovat käyneet vain perus ensiapukurssin, jonka jälkeen he joutuvat kohtaamaan, mitä pahimpia onnettomuuksia tai sairauskohtauksia. He eivät tietenkään ole laillistettuja laittamaan tippaa tai antamaan vahvoja kipulääkkeitä, mutta kaikki muu kuuluu heidän tehtäviinsä, jotta potilas saataisiin elävänä sairaalaan. Ihan kiva, että saan kuitenkin olla ambulanssissa ”töissä”, vaikka sairaalaan en vielä pitkään aikaan pääsisikään. En tiedä kumpikohan sitten loppupeleissä on haastavampaa. Ensihoitajana, kun ei voi koskaan tarkalleen tietää, mitä tulevan pitää.

1. Tarkista aina selustasi pukeuduttuasi lähes laittoman lyhyeen hameeseen ja kumartuessasi ottamaan jotakin maasta. Edellispäivänä siivosin lasten leluja ulkona perse pystyssä minihame päällä, kun lasten äiti tuli taakseni ja kysyi: ”Käytätkö ollenkaan alushousuja?”
2. Yön pikkutunneilla baarista kotiin lähdettyäsi tarkista aina baarilaukkusi sisältö. Viime viikon baarireissulta minun mukaani tarttui tuiki tuntemattoman miehen passi. Löysin onneksi miehen melko pienellä vaivalla facebookista, kun nimi oli hieman harvinaisempi eikä mikään Matti Meikäläisen tasoinen trendinimi. Mies oli kuulemma halunnut laittaa passinsa säilöön jonkun laukkuun, jotta ei tarvitsisi kantaa sitä koko iltaa taskussaan. Ihan hyvä, mutta kannattaisiko kuitenkin antaa passinsa jollekin tutulle eikä räkäkännissä olevalle tuntemattomalle turistimuijalle, joka hädin tuskin edes muisti omaa nimeään. Tai ehkä mies halusikin vain kokeilla uudenlaista pokaustaktiikkaa, kun sai naisen ottamaan tähän yhteyttä seuraavana päivänä. Ei nyt kyllä ihan iskenyt minuun.
3. Pysy aina hyvissä väleissä tietokoneesi kanssa. Viime viikolla yritin saada uutta nettitikkuani toimimaan, mutta se ei jostain syystä suostunut yhteistyöhön kanssani, joten pyysin farmin emännältä apua. Yrityksistä huolimatta nettitikkua ei löytynyt tietokoneelta mistään. Sen sijaan minun hämmästyksekseni esille ponnahti internetistä ladattuja pornoklippejä. En edes muistanut sellaisia koneellani olevan. Jotain siinä sitten yritin mongertaa, että ohops mitä se exä on koneelleni oikein ladannut. Aika hyvä seivaus.
4. Älä koskaan luota Australian säähän. Vaikka ulkona olisi 43 astetta lämmintä ja aurinko paistaisi pilvettömältä taivaalta, voi sää muuttua sääennustereseptoreistasi huolimatta yllättävänkin nopeasti. Viikko sitten menin taas metsäbileisiin ja tuntia ennen lähtöä lämpötila pysyi kolmenkymmenen paremmalla puolen eikä pilven nystyröitä näkynyt lähimaillakaan. Kahden tunnin ajomatkan jälkeen perille päästyämme alkoi kuitenkin sataa kaatamalla. Minulla ei ollut mukana kuin kroppitoppi ja hame. No tulipahan koettua, millaista on tanssia keskellä ei mitään kaatosateessa.
5. Tunne ympäristösi pimeällä liikkuessasi. Viime viikon perjantaina olin töissä suuressa maalaistalossa. Viimeisenä talosta lähtiessäni sammutin kaikki valot enkä yllätys yllätys illalla siihen aikaan enää nähnyt säkkipimeässä yhtään mitään. Luulin muistavani reitin ulos ja kävelin itsevarmasti käytävää pitkin ovea kohti, kun törmäsinkin vahingossa auki jätettyyn oveen. Tästä siis muistona edelleen silmäkulmassa parin sentin kuhmu. Onneksi kuhmu päässä on vain merkki aivojen tilavuuden kasvusta.

Minun ja Aaronin suhde on ollut yllätyksiä täynnä. Kaksi kuukautta sitten näytti siltä, että emme voisikaan olla yhdessä, mutta tänään aamulla sain yllätyksellisen puhelun Aaronilta ja asiat ovatkin kääntyneet positiiviseksi. Minulla on kuitenkin työpaikka ja elämä Länsi-Australiassa ja Aaron asuu Itä-Australiassa. Voi olla, että Aaron lentää luokseni ensi viikolla ystävänpäivänä. Tuntuu jotenkin todella oudolta. En tiedä, mitä pitäisi ajatella. Olemme nähneet toisemme viimeksi puoli vuotta sitten. Meillä on paljon tarinoita kerrottavana ja jaettavana. Tässä on jollain tavalla paljon sulattelemista. Olin jo ehtinyt pääsemään Aaronin yli. Ehkä vähän liian sekavaa, mutta ensi viikolla Aaronin tullessa Perthiin ehdimme jutella asiat halki ja katsomme jatkammeko ystävinä vai pariskuntana.