Joulukalenteri luukku 4

Vandra i Sydostasien – Patikkamatkalla Vietnamissa

Kiinasta siirryimme Vietnamiin, jossa hyvästelimme kiinalaisen oppaamme ja jatkoimme matkaa uuden, vietnamilaisen oppaamme kanssa. Kiinasta olimme tulleet Vietnamiin julkisilla, mutta Vietnamin puolella oppaamme vuokrasi ryhmällemme oman bussin.

Pohjois-Vietnamin vuoristomaisemia.

Pysähdyimme lounastauolla Sapassa. En tykännyt paikasta. Täynnänsä kylkeen liimautuvia ja perässä roikkuvia kaupustelijoita ja turistivedätystä hinnoissa. Sapan ympäristö on suosittua patikointialuetta, mutta me jatkoimme matkaa Muong Laihin omalle patikkaretkellemme.

Vietnamin viidakossa juomatauolla.

Avuksemme palkkasimme kantajia kylistä matkan varrelta.

Nelipäiväisen patikkaretkemme ensimmäisen päivän ensimmäinen lounaspysähdys viidakkokylään.

Kylässä, jonka yhteydet ulkomaailmaan ovat viidakkopolkujen varassa, ovat vieraat tapahtuma, jota kaikki tulevat katsomaan. Tässä kylässä tosin oli yhdessä talossa televisio, jota sitten porukalla töllötettiin.

Kyläläiset kuuluivat thai-sukuiseen vähemmistökansallisuuteen, joita elää Vietnamissa vain muutama tuhat.

Maasto on rankkaa kuljettavaksi. Kädet piti toisinaan ottaa avuksi niin ylös kuin alaskin päin mennessä. Kuvassa äskeinen kyläpaikkamme ylhäältä vuoren rinteeltä nähtynä.

Yövyimme vuoristossa paikallisten kodeissa. Tällaiset sängyt ovat todella hyviä selälle, kunhan niihin ensin tottuu ja kosteassa ilmastossa varmasti hygieenisempiä kuin patjat.

Aamuisin ennen lähtöämme oli yleensä virallinen kuvaussessio, johon kyläpäällikkö perheineen pukeutui parhaimpiinsa ja poseerasi virallisesti. Näitä kuvia ryhmäläiset sitten vaihtelevalla aktiivisuudella postittelevat matkaoppaallemme, jotta tällä on viedä tuliaisia kylään seuraavalla kerralla.

Kuvagalleria: Hanoin vanhan kaupungin kortteleissa

17.4.2011 Hanoi, Vietnam

Katuja sieltä kapoisimmasta päästä.

Täällä termi ”syödä ulkona” saa aivan toiset ulottuvuudet.

Katukeittiön pannut kuumina.

Kaupustelijat kiertelevät ympäriinsä kantaen tavaroitaan tällaisissa länkikoreissa. Näissä kulkee jopa kokonainen katukahvilakin termospannuineen, kuppineen, piippuineen ja muovijakkaroineen.

Tai sitten myytävät kulkevat pyörän päällä.

Aina jostain se durianmyyjäkin lopulta löytyi, kun tarpeeksi jaksoi kierrellä etsimässä. Yksi tuollainen hedelmä painaa muuten lähemmäs pari kiloa.

Syömätauko. Keitetyt munat ovat tavallinen kadun varresta saatava pikaruoka.

Markkinoilla.

Yhdellä kadulla myydään kaupoissa työkaluja, toisella petivaatteita, kolmannella kadulla kaikki pesevät mopoja. Tällä kadulla metallisirkkelit soivat ja hitsipuikot kipinöivät.

Sähkötöistä täällä olen pohtinut sellaista, että mitähän tehdään, jos jonnekin tulee vika. Vedetäänkö vain piuha irti vastaanottajan päässä ja vedetään tilalle uusi kaapeli kaikkien entisten päälle? Sillä ei kai näistä voi enää kukaan mitään tolkkua saada.

Pieniä puutarhoja löytyy mitä yllättävimmistä paikoista.

Tässä vanhan rouvan pitämässä katukahvilassa istuin tovin teekupposella. ”Merci.” Rouvan ranskan kielen taito on mitä ilmeisimmin peruja niiltä ajoilta, kun Vietnam oli Ranskan siirtomaa.

Luonnon äänistä täällä vastaavat linnut pienissä häkeissään, joita ripustetaan roikkumaan ulos talojen edustoille ja parvekkeille.

Sisustusestetiikkaa aasialaisittain.

Vietnamilaista Tuong-teatteria

17.4.2011 Hanoi, Vietnam

Kaikki turistit löytävät väkisinkin tiensä Hanoin keskustassa olevan Hoan Kien –järven pohjoispäässä sijaitsevaan water puppet –teatteriin, mutta harvempi eksyy vanhan kaupungin laitamilla sijaitsevaan vaatimattomampaan tuong-teatteriin. Tuong on Vietnamilaista historiaa ja kansantarustoa teatterin keinoin ja sen alkuperä juontaa vuosisatojen taakse, ollen alun perin tavallisen kadunmiehen järjestämää teatteria tavalliselle kansalle.

Sen vähän perusteella, mitä olen aasialaista teatteria tai showta nähnyt, tarinan juoni on toissijaista ja pääpaino on visuaalisuudessa ja äänissä. Koreat puvut, ilmeet ja eleet, liike, ovat tärkeitä. Vaikka tämän teatterin esiintyjät eivät huippuammattilaisia olleetkaan eivätkä liikkeiden samanlaisuus, suoritusvarmuus ja yhdenaikaisuus loppuun asti hiottuja, niin tällaiselle harrastelijalle kuin minä esitys oli hieno elämys.

Tunnin aikana nähdään yhteensä viisi eri näytelmää ja musiikkiesitystä. Ensimmäisessä tarinassa vanha mies on kantamassa suuresti rakastamaansa nuorta vaimoaan selässään kansanjuhliin. Matkalla vastaan tulee prinssi, joka isänsä aseman ja rikkauksien turvin on tottunut saamaan haluamansa. Nyt hän iskee silmänsä vanhan miehen kauniiseen vaimoon ja tahtoo tämän omakseen. Mutta vanha miespä ei luovukaan vaimostaan ihan noin vain.

Nainen näytteli oivasti sekä vanhan miehen että nuoren vaimon roolit.

Leijonan synnyttäminen ei ole mikään huomaamaton ja hiljainen tapahtuma. Kyllä sieltä vain poikanenkin sitten lopulta kaiken sen äheltämisen jälkeen ulos putkahti ja voi mikä riemu siitä syntyikään. Ihailtavasti olivat saaneet vielä yhden ihmisen pidettyä tuolla kaapujen alla piilossa kaikkien tanssin kiemuroiden ja kuperkeikkojen ajan. Tässä pieni näyte leijonan synnytyspoltoista:

Ho Nguyet oli alun perin kettu ja on tuhansien vuosien kuluessa ja saamansa taikahelmen avulla onnistunut muuttamaan hahmonsa ketusta kauniiksi naiseksi. Hän kohtaa suuren taistelijan ja päihittää tämän kamppailussa. Taistelija, joka on voitokkaasti kulkenut maan laidasta toiseen häviämättä kertaakaan, haluaa tietää kuinka nainen saattoi hänet voittaa. Pahaksi onnekseen nainen rakastuu komeaan soturiin, joka käyttää naisen rakkautta hyväkseen ja vie tältä taikahelmen. Ilman helmeään nainen muuttuu takaisin ketuksi.

Ho Nguyen voittaa kaksintaistelun kuulun soturin kanssa.

Soturin rakkaus on petollinen.

Tuhansien vuosien työ valuu hukkaan. Naisen muuttuminen ketuksi oli intensiivinen roolisuoritus, jossa oli pelkoa ja pettymystä, menetyksen tuskaa ja selkeästi ketuksi tunnistettavia ilmeitä ja eleitä.

Tässä vielä alkua toisesta musiikkiesityksistä. Vähän harmittaa, että en ottanut koko pätkää videolle, kun tempo muuttui ja musiikki pääsi oikein kunnolla käyntiin. Mutta jääpähän sitten jotain nähtäväksi vielä teatteriinkin sille, joka sinne joskus sattuu menemään. Itseäni viehättivät erityisesti takana reunoilla seisovien naisten keppimäiset klikklaksoittimet. Näyttivät hyvin yksinkertaisilta, niin kuin niiden soittaminenkin, mutta saivat aikaan hienon efektin kokonaisuudessa.

Tuong-teatteri sijaitse Duong Thanh –kadulla. Näytöksiä on to-pe klo 18-19. Lippukassa oli auki jo viiden jälkeen, jolloin itse kävin ostamassa lippuni. Paikat eivät ole numeroituja ja ryysistä tuskin tulee. Yleisöä käymässäni näytöksessä oli vain kymmenkunta ja paikkoja olisi ollut varmaan lähemmäs parille sadalle. Lipun hinta 100 000 dongia (5$).

Halong Bay, osa 2/2

17.4.2011 Hanoi, Vietnam

Toisen päivän aamu oli kostea, kaikki tuntui vähän nihkeältä, niin peti kuin vaatteetkin. Lämmintä oli hieman päälle 20°C, mutta vaatteiden alle iholle asti hiipivä kosteus teki olon viluiseksi. Rinkkakin tuntui aiempaa painavammalta. Kiitin itseäni siitä, että olin jostain syystä Kambodzasta lähtiessäni ottanut vesitiiviin pakkauspussini viimeinkin käyttööni ja pakannut siihen kaikki vaatteeni, joten ne olivat kuivassa. Kosteassa ilmanalassa saa vaatteisiin helposti tuplaten painoa lisää.

Laivat heräilemässä yöpuultaan sumuisen kosteassa aamussa.

Aamiaisen jälkeen ryhmiä järjesteltiin uusiksi ja kahden ja kolmen päivän retkeläiset jaettiin kumpikin omaan laivaansa. Meidän kolmipäiväläisten laiva suuntasi keulan kohti Cat Ba –saarta, jossa meidät lastattiin linja-autoon. Ensimmäinen pysähdys oli Cat Ban luonnonpuistossa, jossa oli ohjelman mukaisesti puolentoista tunnin patikkaretki.

Cat Ban luonnonpuisto ei ole mitään tasamaata. Patikkapolku alkaa tien päästä.

Olen patikoinut Vietnamissa aiemminkin ja voin sanoa, että se ei ole mitään leppoisaa kävelyä metsässä maisemista nauttien, vaan se on ylös ja alas kiipeämistä. Olin todella odottanut tätä patikointiosuutta, sillä pidän metsässä ja luonnossa kulkemisesta, mutta olin aivan unohtanut millaista se täällä voi olla. Kiipeäminen ylös oli raskasta ja alaspäin tullessa jalat olivat sen verran hyvin tärinässä, että tiesin tämän tulevan tuntumaan seuraavana päivänä nykyisellään niin olemattoman treenaamattomissa lihaksissani. Kuviin on vaikea saada korkeuseroja kunnolla näkyviin, mutta kokeillaan:

Alkumatkasta oli juhlavasti portaat, joita oli helppo astella. Miten voikin kuvassa jyrkät portaat ylös näyttää vievän alaspäin?

Olin lähtenyt aika reippaasti liikkeelle saadakseni kävellä omaa tahtiani ja rauhassa muiden pölötykseltä metsän ääniä kuunnellen. Tässä kohtaa pysähdyin. Mutta pakkohan sen polun oli tästä mennä, sillä muutoin se olisi lakannut olemasta. Tähän loppui kuvaaminen, sillä tästä eteenpäin tarvittiin myös molempia käsiä ”patikoimiseen”.

Huipulla 225 metrin korkeudessa. Näköalojen vuoksi tänne ei kannata kiivetä, liikunnan vuoksi kylläkin.

Näköalatornin alimmalle tasanteelle kiipeäminen riitti minulle. Tutisevin reisin kapusin portaat takaisin alas ja samalla totesin täkäläisten turvamääräysten poikkeavan melkoisesti meikäläisistä.

Sen pikkukaupungin nimen, jossa Cat Balla yövyimme, olen jo onnellisesti unohtanut, jos sitä koskaan oikeastaan tiesinkään. Siellä ei ole oikeastaan yhtään mitään. Pieniä hotelleita kadun varressa vieri vieressä, muutama kahvilaksi itseään mainostava paikka ja paikallisten kotiensa edustalle virittämiä tee-piippu-muovijakkara –kahviloita, joista voi ostaa myös juomia, makeisia ja hedelmiä. Jotkut ryhmästä vuokrasivat iltapäiväksi mopon ja tutkailivat sillä lähiympäristöä. Minä olin ilmoittautunut mukaan Monkey Islandin (Apinasaari) retkelle.

Matkalla Monkey Islandille ohitimme ihan aidon oloisen kelluvan kylän:

Monkey Islandilla on myös kansallispuistoalue ja siellä patikkapolkuja. Rantalomailun sijaan läksin kohti polun päätä aikomuksenani tehdä kiva pieni kävelylenkki metsässä, mutta käännyin saman tien takaisin, kun näin kallioisen vuorenseinämän, jolla polku edessäni lähes pystyssä aukeni. Olin saanut tuota lajia jo ihan tarpeekseni tälle päivälle. Liityin siis rannalle jääneiden joukkoon ja uskaltauduin jopa pulahtamaan hetkeksi veteenkin, vaikka se oli mielestäni aika lailla kylmää.

Monkey Islandin rantaa.

Täällä ulompana vesi oli jo uimakelpoisen puhdasta ja kirkasta, mutta kyyyylmäääää….

Siinä ne toisen päivän merkittävimmät tapahtumat sitten olivatkin. Saarelta ajoimme takaisin Cat Balle ja hotelliin illalliselle. Loppuillan viihdytin itseäni paikallisessa internet-kahvilassa, sillä ehkä ensimmäistä kertaa matkani aikani olin hotellissa, jossa ei ollut langatonta nettiä tai edes koneita.

Viimeiselle päivälle ei jäänyt muuta kuin turistikarjalauman kotiin ajo. Bussilla Cat Ban venesatamaan, yllättävän lyhyt venematka Halong Bay Cityyn, sitten tunnin verran bussin odottelua veneterminaalin portailla, lounaalle, taas bussin odottelua, koska ensimmäinen bussi oli tullut liian täyteen ja yhtiö sumpli kuljetuksia useammalle eri turistiryhmälle samanaikaisesti. Paluumatka Halong Bay Citystä Hanoihin kesti yli neljä tuntia. Matkaa ei taida olla kahtakaansataa kilometriä, mutta tässä liikenteessä keskinopeudet jäävät alhaisiksi ja lisäksi Hanoihin saavuttiin juuri loppuiltapäivän ruuhka-aikaan.

Pientä yhteenvetoa retkestä. Halong Bayn retkiä on 1-3 päivän mittaisia. Jotkut yöpyvät yhden yön laivalla ja yhden hotellilla, kun taas jotkut haluavat yöpyä kaksi yötä laivalla. Kaikki eivät osallistu kaikille oheisretkille. Esimerkiksi Monkey Island oli pakettiin kuulumaton ja sen sai pientä lisämaksua vastaan. Yhtiöllä oli useampia laivoja ja ihmisiä luotsattiin laivalta toiselle ja ryhmiä koostettiin uudelleen joka päivä sen mukaan millaisen paketin itse kukin oli ostanut. Tämän yhtiö hoiti uskomattoman sujuvasti. Se, mikä tuossa oli huonoa, oli että opas ja ryhmän koostumus vaihtuivat koko ajan eikä oppaan ja ryhmän välille syntynyt minkäänlaista suhdetta. Koko logistiikka muistutti massakarjanajoa. Turisteja oli todella paljon näillä retkillä, mikä ei sinänsä haitannut, mutta mitä ilmeisimmin paikallisista monikin tässä turistibisneksessä työskentelevistä on täysin leipääntynyt työhönsä ja länsimaalaisiin. Kohtasin laivan, hotellin ja Cat Ban turisti-informaation henkilökunnan taholta sellaista töykeyttä ja auttamishaluttomuutta, joka löi minut täysin ällikällä. Kambodzassa en ollut koko sen puolen vuoden oleskeluni aikana törmännyt sellaiseen epäystävällisyyteen kuin täällä näiden muutaman päivän aikana. En oikein jaksa uskoa vietnamilaisten ihmisinä olevan yhtään sen tylympiä kuin kambodzalaistenkaan, mutta täällä on vain tainnut massaturismi ehtiä jo tehdä tehtävänsä.

Maksoin retkestäni 45$ ja yhden hengen huonelisää 7$/yö. Maisemat olivat ehdottomasti näkemisen arvoiset ja laivaan ja yöpymistiloihin siellä olin todella tyytyväinen. Hotelli ei ollut hääppöinen, mutta kyllä se yhdeksi yöksi asiansa ajoi. Juttelin laivalla erään miehen kanssa, joka oli itse järjestänyt retkensä ajaen Halong Bay Cityyn paikallisbussilla ja sitten hankkinut sieltä laivaliput. Hänen retkensä ei ollut tullut yhtään sen halvemmaksi ja kaikki asioiden selvittämisen vaiva päälle. Tosin hän oli maksanut ylihintaa laivalipustaan, kuten helposti käy silloin kun ei tiedä mikä oikea hinta on.

Tämän kokemukseni perusteella valitsisin järjestetyn retken omatoimiretkeilyn sijaan ja vaikka retken aikana sattuneiden asiakaspalvelutilanteiden ja kolmannen päivän ”hällä väliä kunhan ajetaan tää lauma jonnekin” –logistiikan johdosta jäi vähän huono maku suuhun, niin maisemat olivat niin hienoa nähtävää, että kävisin uudestaan jos en olisi noita paikkoja vielä nähnyt. Mielestäni tuo kolmen päivän paketti on paras, koska matkoihin menee vähintään puoli päivää suuntaansa. Oma retkeni oli varmaan sieltä halvimmasta päästä. Kalleimpia kuulemiani hintoja vastaavalle retkelle oli 110$ ja 25$ yhden hengen huonelisää. Laivoissa ei ainakaan päällisin puolin suuria eroja näyttänyt olevan ja siellä samoissa maisemissa ne kaikki seilasivat. Eroja voi löytyä sitten aterioiden laadusta ja hotelliyöpymisen tasosta. Oman retkeni varasin supertehokkaalta emännältäni Star Old Quarters hotellista, Bat Dan kadulla nro 29.

Hyttini laivalla oli positiivinen yllätys. Esitteen kuva oli luvannut paljon pienempää ja vaatimattomampaa koppia.

Halong Bay, osa 1/2

14.4.2011 Halong Bay, Vietnam

Päätin sitten kerrankin tehdä jotain, mitä kaikki turistit Hanoissa tekevät ja osallistua järjestetylle retkelle Halong Baylle. Ensi alkuun pohdin omatoimiretkeä, mutta annoin sitten periksi helppouden houkutukselle.

Aamulla kello 8-8:20 väliseksi ajaksi ilmoitettu nouto saapui yhdeksältä ja tuntia myöhemmin oltiin päästy kunnolla ulos kaupunkialueelta ja matkaan. Sen jälkeen bussimatkaa kesti vielä kolme tuntia Halong Bay Cityn satamaan, josta kymmenet ellei sadat turisteja kyyditsevät risteilyalukset lähtevät.

Risteilyaluksia Halong Bayn turistisatamassa.

Meidän paattimme.

Maisemat olivat todella upeat. Ei ihme, että tästä on tullut Hanoihin tulevien turistien retkikohde nro 1. Alkuun räpsin varmaan sen satakaksisataa toinen toistaan samanlaisempaa kuvaa jylhinä merestä töröttävistä kalkkikivivuorista, ennen kuin silmä alkoi tottua näkyyn ja rauhotuin.

Räpsräpsräps ensivaikutelmaa maisemista.

Ensimmäisenä retkikohteena oli tippukiviluola. Kovin monessa en ole käynyt, mutta tämä on ehdottomasti upein käymistäni. Vaikka valaistus oli monissa väreissään kaikkea muuta kuin luonnollinen, niin se oli silti hyvällä maulla toteutettu ja onnistunut tehtävässään eli korosti muotoja ja nosti näkyviin muodostelmien yksityiskohtia, jotka yksivärisessä valossa olisivat ehkä sulautuneet enemmän yhdeksi vaaleanharmaaksi seinämäksi.

Minun tavan pikkukamerani tekniikka ja omat taitoni eivät oikein riitä kuvaamiseen hämärissä luolissa, joissa on vahvoja kontrasteja. Katso kuvan alareunassa olevaa neliömäistä valopistettä. Sen alapuolella seisoo kaksi ihmistä; toisella tumma ja toisella vaalea paita yllään. Siitä saa vähän käsitystä luolan mittasuhteista.

Luolan logistiikka oli järjestetty niin, että sen läpi saatiin sujuvasti kulkemaan suuret turistimassat – siellä nimittäin oli paljon väkeä. Yhdestä päästä sisään ja toisesta ulos. Välissä oli yksi köysin tai luolan omin muodostelmin rajattu läpi koko luolaston mutkitteleva reitti, jossa oli sopivasti tasanteita ja levennyksiä jäädä katselemaan paikkoja tai ohittaa hitaampia edellä kulkijoita. Olisin toivonut saavani enemmän aikaa ihailla luolia. Jostain käsittämättömästä syystä opas antoi meille vain 15 minuuttia luolien katsomiseen, mistä iso miinus minulta retkenjärjestäjälle. Olisin voinut viettää siellä helposti ainakin tunnin silmät ymmyrkäisinä ja pää pyörien luonnon mielikuvitusta ihaillen.

Katse kohti kattoa.

Stalagmiittejä ja stalaktiittejä tai ainakin jompia kumpia.

Ihmeteltävää olisi riittänyt pidemmäksikin aikaa.

Luolien jälkeen sitten vain kruisailtiin ja ihailtiin näkymiä. Tarun mukaan Halong Bayn maisemat ovat seurausta Vuoren Hengen ja Veden Hengen kamppailusta. Taistelun aikana Veden Henki muuttui lohikäärmeeksi ja siten voitti Vuoren Hengen. Seurauksena Vuoren Henki pirstoutui palasiksi veteen.

Tässä sukelletaan vuorimuodostelmien keskelle.

Päivä alkaa jo kääntyä illan puolelle.

Yksi stoppi oli kelluvassa kylässä, jota ei taatusti olisi edes ollut olemassa ilman tätä turistibisnestä. Kourallinen kelluvia taloja, joiden asukkaat soutelivat turistialuksien lomassa ja myivät hedelmiä, juomia ja makeisia. Pysähdyksen varsinainen syy oli, että paikallinen kanoottiyrittäjä sijaitsi täällä ja retken ohjelmaan kuului melontaa. Lahdelmassa kävikin aikamoinen kuhina, kun hedelmämyyjien pikkuveneet ja kokemattomat melojat pyörivät isompien risteilyalusten lomassa. Ei ole aiemmin tullut mieleenkään, että joku ei osaisi kääntää kanootin keulaa toiseen suuntaan, mutta ei se olekaan niin itsestään selvää, että kaikki ovat joskus soutuveneen airoissa olleet ja tietävät kumpaa airoista milloinkin käytetään ja milloin soutaa ja milloin huovata. Oli niitäkin kanoottikuntia, jotka eivät päässeet kanootillaan yhtään mihinkään, kun eivät osanneet meloa.

Hässäkkää kelluvan kylän keskustassa.

Melomassa auringon laskiessa.

Illaksi pistettiin alus parkkiin monien muiden kolleegojensa tavoin. Meri oli tyyni. Illan viiletessä kosteus tiivistyi, kasteli kannen aurinkotuolit ja teki nihkuisen olon. Meidän aluksemme oli juuri sopivan kokoinen: riittävästi tilaa istua ja oleskella joko ravintolassa tai kansilla, mutta liian pieni miksikään yökerhomenolaivaksi. Meidän ryhmässämme oli vain viitisentoista henkeä ja ilta sujui rauhallisissa merkeissä. Illallisen jälkeen istuskelin hetken aikaa yläkannella nauttien hiljaisesta yöstä ja yrittäen tähyillä tähtitaivasta, mutta tähtiä näkyi kovin harvakseltaan. Ilman kosteuden läpi jaksoivat loistaa tähdistä vain kaikkein kirkkaimmat.

Laivat nukkumassa Halong Bayllä.

Bussilla Hanoista Guiliniin

20.4.2011 Guilin, Kiina

Tänään on ollut stressipäivä. Ihan omaa syytäni tosin, mitäs stressaan. Mutta en voi sille mitään, että myöhästymisen pelko ja ajan täpärälle meneminen saa minut ihan hermoksi.

Ensimmäinen sätky tuli heti herätessä. Koin spontaanin äkkiherätyksen: avasin silmäni samalla kuin heräsin, totesin nukkuneeni puoli tuntia pitkäksi kellon soittoajasta – joka oli ollut 5:45 – ja pomppasin ylös. Toisaalta tuntui ihan hyvältä päästä vauhdilla sängystä ylös. Tässä nähdään, että adneraliini on hyvä aine sopivina annoksina – sen puute vetkuttaa sängyssä parikin tuntia ennen kuin sieltä pääsee ylös. Kahdessakymmenessä minuutissa olin alhaalla rinkka selässä. Vielä kymmenen minuuttia taksin tuloon, jolla menisin bussiasemalle ja Kiinan bussiin. Loistavaa, ehtisin syödä aamiaista ennen lähtöä. Alastuloni herätti henkilökuntaan kuuluvan miehen. Hän oli laittanut yöksi pedin vastaanottotiskin taakse ja viikkaili sitä nyt kasaan. Talouden molemmat mopot olivat otettu yöksi sisälle ja tukkivat sisäänkäynnin kokonaan, joten menin vastaanottotiskin takaa ja yli, jotta pääsin ovelle. Mies avasi kaukosäätimellä lasiovien ulkopuolella olevan metallisen laskuoven, jotta pääsin ulos.

Vetäisin kadun toisella puolella olevassa muovijakkaranuudelisoppalassa kulhollisen nuudelikeittoa ja tulin takaisin ja mitä ihmettä: metalliovi oli laskettu takaisin alas ja lukittu. Ei noussut, vaikka kuinka yritin. Kolkutin, hakkasin, paukutin, potkin. Kauhea räminä. Eikä tule ketään. Mihinkä se nyt tällä välillä kerkisi lähteä? Olin ihan hermona: rinkkani oli sisällä respassa ja missä se taksikin viipyi ja minun pitäisi itse asiassa olla matkalla jo. Hakkaan ja hakkaan ovea, mutta minkäs teet, jos ketään ei ole sisällä. Puhelinta ei ole, mihinkään en voi soittaa. Ketään ei näy – paitsi ihan ulkopuolisia – ketään ei voi pyytää hätiin. Mitään ei ole tehtävissä, paitsi hermota. Yritin rauhoitella itseäni sanomalla, että jos myöhästyn bussista, niin ei se ole kuin uuden bussilipun osto ja viisumiakin on vielä yksi päivä jäljellä. Ei auttanut.

Kiinni. Lukossa. Mitä tässä pitäisi tehdä?

Noin kymmenen minuutin hermoilun jälkeen paikalle tuli nuori nainen. Hänkin koitti ovea ja otti sitten luurin kouraan ja soitti. Sujuvaa englantia ei puhunut hänkään, mutta sen verran sain selville, että hän on täällä töissä ja että kohta on joku tulossa avaamaan. Tässä välissä oli jo taksikin saapunut paikalle. En tiedä oliko se, jonka piti olla minulle tilattu vai sattuiko vain ajamaan ohi ja muuten vain kysymään olinko kyytiä vailla. Hotellin ovi kun aukesi – ja heppu oli siellä sisällä, miksei hän ollut tullut avaamaan, kun rymistelin oven takana?!? – niin jollain kielellä minulta pääsi aika tiukkaan sävyyn, että nyt se reppu sieltä tänne niiden mopojen yli ja äkkiä ja äkkiähän se reppu sieltä tulikin. Siinä vaiheessa räjähdin, kun mies rupesi minulta rahoja kyselemään. Johan olin antanut hänelle rahat käteen edellisenä iltana. Meidän kummankin onneksemme minulla ei ollut aikaa jäädä rähjäämään, vaan hyppäsin taksiin. Onneksi liikenne oli tähän aikaan aamusta vielä hiljaista, lipussani luki selkeästi vietnamiksi mistä bussi lähtee ja ehdin hyvin autooni.

Bussi oli mukava ja tie hyvä. Matka rajalle kesti noin neljä tuntia lounastaukoineen. Välillä oli pysähdys, jossa sai käydä vessassa ja ostaa syömistä.

Vietnamissa on taloja koreita kuin karamellit.

Monesti vain julkisivu koristellaan ja maalataan, sillä se on se, mikä maksaa. Toisekseen talot rakennetaan kiinni toisiinsa ja naapuritontille saattaa ilmestyä talo, joka tulee kylkeen kiinni ja sinne ne maalaukset sitten peittyisivät kuitenkin.

Puolimatkan taukopaikka oli kaikin puolin siisti, niin kuin bussikin.

Tie kulki dramaattisen kauniin karstimaiseman halki.

Vietnamin puolella rajaa bussista jäädessä meille annettiin kullekin lappu kaulaan, matkatavarat mukaan ja kaikki lastattiin kymmenpaikkaisiin golf-kärryä muistuttaviin autoihin, joilla meidät vietiin Vietnamin rajatarkastukseen. Mitään selkeitä jonoja ei ollut, vaan yksi luukku, jonka edustalla parveili ihmisiä. Luukun takana istui kuitenkin useampi virkailija ja maasta poistuminen sujui yllättävän nopeasti. Kaaos näytti pahemmalta kuin olikaan.

Tästä alkaa Kiina. Bussissa tapaamani kiinalaispariskunta oli innokas poseeraamaan ja valokuvaamaan.

Sitten kävellen Kiinan puolelle vastaavaan toimitukseen ja siellähän olikin jo järjestystä. Kylttiä, opastetta, omat jonot kiinalaisille ja ulkomaalaisille ja voi hyvänen tavaton kuinka se kesti. Kun en ollut bussiemännän puheista mitään ymmärtänyt, niin olin vain seurannut vanhempaa kiinalaista pariskuntaa, joiden kanssa olin matkan aikana hieman rupatellut. No, kiinalaisethan pääsivät passikontrollista aikaa ennen minua läpi ja niin näkyivät menneen kaikki muutkin samalla bussilla tulleet. Mikä siellä tiskillä oikein maksaa niin, että yhden henkilön käsittely kestää pari, kolme minuuttia. Laskin jonossa edelläni olevan vielä pitkälti toistakymmentä ihmistä, lienee ollut 30-40 alunperin. Mitenhän sen bussin kanssa, mietin. Onkohan meillä sama auto rajan toisellakin puolella vai pitääkö vaihtaa? Pitävätköhän ne ryhmän kasassa, odottaako auto, että kaikki ovat tulleet läpi? Vai onkohan minut jätetty tänne? Ikuisuudelta tuntuneen ajan jälkeen pääsin ulos, vielä muutaman minuutin hermo-odottelut seuraavaan golf-autoon, jolla pääsi linja-autojen lähtöpaikalle. Mietin, miltä mahtoikaan sotalapsista tuntua, kun heidät lähetettiin lappu kaulassa yksin matkaan.

Saavuin bussien lähtöpaikalle ja ketään edellisistä matkakumppaneistani en nähnyt, joten näytin kaulalappuani jollekulle, joka asustaan päätellen näytti kuuluvan henkilökuntaan ja sanoin ”Nanning”. Mies viittoili toisella puolen pihaa olevien bussien suuntaan. Näyttivät olevan saman yhtiön busseja kuin millä olin tullut. Kysyin yhdeltä autoemännistä, mikä busseista menee Nanningiin ja hän kysyi, että mille Nanningin bussiasemista olen menossa. Ai onko siellä useampiakin, no ei aavistustakaan. Sanoin jatkavani Guiliniin, jolloin hän osasi sitten neuvoa minut oikealle asemalle menevään autoon.

Se keltainen lipare vaihtui Kiinan puolella rajaa uuteen, ihan oikean bussilipun näköiseen lippuun ja nyt näkyy lähtöaikakin: klo 19:30.

Bussimatka Kiinan puolella oli jo ihan toista kuin mihin olin Kambodzassa ollessani tottunut. Tämähän oli kuin kotona – tai ehkä jopa enemmänkin. Bussiemäntä kävi matkan alussa sanomassa, että turvavyöt kiinni. Mietin, että koskahan olen viimeksi turvavyötä edes nähnyt. Mahtoikohan olla lentokoneessa. Sitten mentiin kaksi-, välillä kolmikaistaista moottoritietä ja hyvää haipakkaa. Ihanaa oli istua kyydissä, kun meno oli tasaista. Kun tiellä ei ollut autoliikenteen seassa sinne tänne poukkoilevia mopoja, lehmiä eikä muitakaan mönkijöitä, niin ei ollut myöskään jarrutus-kaasutus-jarrutus –nykimistä, sekopäisiä ohituksia eikä torvien töötötystä.

Ihanan palveluhenkinen bussiemäntä matkalla rajalta Nanningiin.

Vähän ennen Nanningia bussiemäntä tuli luokseni pienen kirjasen kanssa asiakaspalautetta pyytämään. Muutaman rivin siihen raapustin kiittäen hyvästä opastuksesta ja sen päälle sain kuulla, että saavumme Nanningiin viideltä ja hän muuttaa lippuni niin, että pääsen lähtemään jo klo 18 autolla Guiliniin ja siinä välissä he tarjoavat minulle illallisen. Aika hienoa oli kulkea Nanningin bussiasemalla henkilökohtaisen oppaan kanssa ja hyvä oli saada syödäkseenkin, sillä en ollut syönyt mitään lämmintä ruokaa sitten aamiaisen. Alakerrassa sijaitsevaan ihan kunnon ruokalaan en ilman opastusta olisi löytänytkään. Minulle neuvottiin vielä lähtöportin numero ja sitten jäin itsekseni.

Eipä näistä olisikaan oikea lähtöportti kysymättä selvinnyt, sillä kaikki oli kirjoitettu kiinalaisin kirjoitusmerkein.

Pientä säätämistä oli vielä lähtöportilla, kun lippuani ei oltu vaihdettu ja siinä oli vielä tuo myöhäisempi kellonaika. Ilmeisestikin siirto oli tehty vain koneelle yhtiön toimistossa, jossa kävimme varaustani hoitamassa. Mutta ottivat sitten kuitenkin minut kyytiin. Olen jo oppinut olemaan hievahtamattakaan paikaltani vielä ensimmäisen tai toisenkaan nounou:n kohdalla, joihin paikalliset niin helposti turvautuvat silloin, kun minä en osaa heidän kieltään eivätkä he englantia.

Tämä on nyky-Kiinaa. Tuttu näky jo yli viiden vuoden takaisilta käynneiltäni Shenzenissä: valtavat kerrostalokolossit vielä tyhjinä vailla asukkaita ja viereen rakennetaan jo lisää samanlaisia. Ihmetyttää, että mistä ne kaikki asukkaat tulevat ja myös, että miten terve asuinympäristö tällainen ihmiselle on, niin henkisesti kuin fyysisestikin.

Guilinin bussissa sitten loppui maisemien kuvaaminen ja pian katselukin, sillä minut pistettiin käytäväpaikalle istumaan ja johan tuo kohta tuli pimeäkin. Maisemat olivat vaihtuneet jo aikoja sitten trooppisista palmuista ihan kunnon lehtipuihin ja mäntyihin. Vielä kun pimeä tuli hämärän kautta hiipien eikä kertaheitolla tasan kello kuusi niin kuin Kambodzassa oli ollut, niin alkoi olla jo lähes kotoinen olo. Guiliniin saavuttaessa oli kello jo yö. Otin taksin bussiasemalta, ajoin sillä jo etukäteen varaamaani hostelliin ja olin varsin onnellinen päästessäni petiin – kiinalaisen tyypilliseen kovaan sellaiseen, mutta ihanan muhkean peiton alle.

Heipat Hanoille ja koko Vietnamille

19.4.2011 Hanoi, Vietnam

Viimeiset hetket käsillä Hanoissa. Aamulla aikaisin lähden bussilla kohti Kiinaa ja Nanningia, jossa vaihto bussiin Guiliniin. Guilinissa olen myöhään illalla. Vähän minua jännittää ja ihmetyttää se huominen bussin vaihto. Olen ostanut lipun koko matkalle täältä ja rupesin tässä päivällä ihmettelemään, että miten se oikeastaan on mahdollista täältä käsin ostaa lippu kiinalaiseen bussiin. Minulla on käsin kirjoitettu kuitti, jossa lukee ”Bus to Guilin” ja täältä Hanoista lähtöpaikka, -aika ja –päivämäärä. Eipä sitten juuri muuta. Mistä ne siellä Kiinassa tietävät, että minulla on paikka juuri siihen bussiin, mihin olen menossa? Millä osoitan maksaneeni juuri Nanning-Guilin välin juuri siihen kyseiseen bussiin? Ja moneltako se sitä paitsi lähtee? Olen jo unohtanut sen, kun en kirjoittanut mihinkään ylös eikä sitä maksutositteestani näy. Mihinkä on kadonnut se entinen kontrollifriikki, jolla oli aina kaikki suunniteltuna yksityiskohtaisesti viikkoa etukäteen ja joka nykyisin ei ole niin nökönuuka selvittämään edes, että mihin bussiin on menossa? Toisaalta ihanaa ottaa rennosti, vaikka joskus pidänkin itseäni arveluttavana suharina, jolla voisi olla asiat hallussa vähän paremminkin.

Tälläkö lipareella pitäisi bussin vaihto Kiinassa onnistua?

Täytyy vielä lähteä käväisemään paikassa, josta tuon lipun ostin. Vaikka tämä lippujuttu nyt kuulostaakin epämääräiseltä, niin oli muuten todella tehokas nainen, joka minulle tuon lipun myi. Sellainen, että jos ei jotain ulkoa tiennyt, niin tuskin ehdin saada kysymykseni loppuun sanotuksi, kun hänellä oli jo luuri korvalla ja asiaa selvittämässä. Ensin meinasin junayhteyttä, kun siinä olisi päässyt yhtä päätä perille asti, mutta tämä nainen sanoi, että juna on todella paljon kalliimpi ja ehdotti tuota vaihtoyhteyttä makuubussiin. Epäilin ensin, että haluaa vain myydä bussilipun, kun saa siitä jonkin provision ja junalipun voisin käydä ostamassa suoraan asemalta, mutta kun asemalta tarkistin junan hinnan niin totta: junalippu olisi maksanut yli 100$ enemmän.

Muutaman yön asuin hänen pitämässään hotellissa ja hän avitti muutamassa muussakin asiassa niin, että ihan pakko kehua. Hotelli itsessään on hyvin hyvin perustasoa ja jos ei ihan matalan budjetin matkailija ole, niin en noin vaatimatonta suosittele. Mutta matka-asioita ja retkiä kannattaa hänen luonaan käydä hoitelemassa.

Star Old Quarters Hotellin emäntä on ihan huippu organisoimaan matkajärjestelyjä – suosittelen! Vaatimattomat huoneet maksavat 10$/yö yhdeltä hengeltä ja 12$ kahdelta. Hotelli sijaitsee Hanoin vanhassa kaupungissa Bat Dan kadulla nro 29, Bat Sun päässä. Viereisestä Gecko Hostellista muuten saa hyvää ja kohtuuhintaista ruokaa. Hyvä vaihtoehto katukeittiöiden ja turistiravintoloiden väliltä. Hostellissa petipaikka ryhmähuoneessa 6$/yö.

Hanoissa on tähän aikaan vuodesta mukavan lämmintä, siinä 30°C:een kieppeillä – ja inhottavan kosteaa. Pyyhe ei kuiva käyttökertojen välillä yhtään. Vaatteet jos ovat kosteat, niin kuivuvat vain päällä. Kaikki on ällöttävän nihkuista ja kaipaan saunaa ja juuriharjaa. Tänään on paistanut aurinko, mutta muutoin tässä viikon aikana on enimmäkseen ollut harmaata ja välillä vähän sataa tihkuttanutkin.

Tihkusateista Hanoin vanhaa kaupunkia.

Onneksi en voi ostaa mitään mukaani rehattavaksi, muutoin täällä voisi helposti päästä irti hullu shoppailija. Silkkiliikkeissä on aivan ihania vaatteita. Kannattaa sitten mennä ihan kunnon putiikkeihin, jotta saa kunnollista laatua ja oikeaa silkkiä. Yksi suositeltava Hanoin tuliainen on silkkinen lakanamakuupussi. Niitä myydään silkkisinä ja ”silkkisinä”. Kannattaa valita se silkkinen eli se kalliimpi. Liikkeestä, josta ostin omani oli kahdenhintaisia ja toki se kalliimpi oli oikeaa silkkiä. Suosittelen myöskin valitsemaan sen isomman koon. Pienemmässä käy ahtaaksi kääntyillä.

Silkkilakanamakuupussi on ihan ykkösvaruste retkeilijälle, matkailijalle ja missä vaan yökyläilijälle. Tässä menevät liinavaatteet taskukoossa.

Shoppailuvinkki superfood-matkailijalle: goji-marjoja 1$/100g. Ovat hyvälaatuisia; pehmeitä vaikka ovatkin kuivattuja. Eivät sellaisia kovia mauttomia kuin meillä saa kaupoista. Vanhassa kaupungissa Thuoc Bac –katu nro 56.

Ikävä kyllä minulle jäi tämän käyntini perusteella Vietnamista todella huono kuva. Vaikka maisemat olivat kauniita ja täällä on varmasti paljon hienoja paikkoja lomailuun, niin ihmiset jättivät tästä sellaisen jälkimaun, että Vietnam ei ole tulevaisuudessa minun lomakohteideni joukossa. Sen tiesin jo etukäteen, että Vietnamissa tehdään vielä enemmän sitä, että länsimaalaisilta pyydetään eri hintoja kuin paikallisilta, enkä siitä ole sen kummemmin loukkaantunut, vaikka se onkin täällä paljon Kambodzaa törkeämmissä mittasuhteissa. Mutta kohtasin töykeyttä, auttamishaluttomuutta, suoranaista valehtelua, pimittämistä ja ihan varastamistakin. Mitään vakavaa ei sattunut, vaan sellaista mielestäni ihan turhaa ikävää kusettamista ja epäystävällisyyttä. Se oli minulle yllätys, sillä minulla on ollut sellainen kuva Vietnamista, että täällä ihmiset ovat ystävällisiä. No, tapasinhan minä sellaisiakin, mutta tuo negatiivinen on nyt se, mikä jää voimakkaammin mieleen, kun niitä sattui suhteessakin niin paljon enemmän ja niin paljon törkeämpiä kuin koko aikana Kambodzassa. Ja voihan olla, että tämä on jotenkin tyypillistä juuri Hanoille ja Halong Bayn turistirysälle ja muualla asiat ovat paremmin, mutta en tosiaankaan tänne enää lomalle haikaile.

Mutta olihan näitä vanhan kaupungin kortteleita ihan mukava muutama päivä tässä ihmetellä. Kovasti muistuttavat niitä Phnom Penhin alueita, joissa eniten tykkäsin kulkea ja ihmisten menoa katsella. Muutaman blogijutun olen tältä Vietnamin visiitiltäni valmistellut, mutta jemmailen niitä myöhemmäksi sellaisiin hetkiin, kun tiedän, etten ole nettiyhteyksien ääressä. Seuraavat kuulumiseni tulevatkin sitten Kiinasta.

Vietnam-hattu päässään ja länkikorit olallaan kulkeva katukaupustelija on tavallinen näky Hanoin vanhassa kaupungissa.

Urbaaneja kanoja. Kieunnallaan kukko piti häkistäänkin käsin kuvassa häkin takana sipsuttelevat kanasensa tiiviisti omalla reviirillään.

Pieniä kohtaamisia Hanoissa

11.4.2011 Hanoi, Vietnam

Olen päättänyt tehdä Hanoin ihan perusturistijutun eli osallistua järjestetylle retkelle Halong Baylle. Sitä varten palaan eilisiltana löytämääni pieneen matkatoimisto-hostelliin Hanoin vanhassa kaupungissa ja varaan ja maksan retken, josta eilen alustavasti neuvoteltiin. Kaikki hotellit haluavat myydä kyseisiä retkiä, mutta haluan tehdä kauppaa juuri tämän nimenomaisen naisen kanssa, sillä pidän hänestä. Sitä paitsi hän osasi eilen luetella ulkoa kaikki bussi- ja juna-aikataulutkin rajan yli Kiinaan. Katsastan samalla myös millaisia huoneita hänellä on tarjota. Siisti perushuone kaikin vakiomukavuuksin 10$, mikä on puolta vähemmän kuin hotellini viime yöltä. Varaan huoneen muutamaksi retkeni jälkeiseksi yöksi. Aion viettää täällä vielä muutaman päivän ennen siirtymistäni Kiinaan.

Tämän päivän tehtävälistallani on löytää länsimaisia ruokia myyvä supermarketti ja Kiinan kartta. Saan hotellin naiselta hyvin yksityiskohtaisen Hanoin kartan evästykseksi etsintäretkelleni.

Lähden kulkemaan ulos vanhasta kaupungista. Ohitan pieniä kauppoja, jotka myyvät jotain makeisien näköisiä palleroita. Uteliaana pysähdyn yhden kaupan ulkopuolelle ja tirkistelen sisään. Naiset viittovat minua tulemaan sisälle. Nuorempi naisista pyytää minua tulemaan peremmälle ja sitten näen, mitä hänellä oli mielessä. Hän osoittaa paria maistiaistarjotinta ja nyt tajuan, mitä makeiset noissa houkuttelevan näköisissä lasipurkeissa ovat: kuivattuja hedelmiä ja marjoja.

Kuin lapsi karkkikaupassa.

Ei kiitos, en halua mangoa, tiedän sen olevan todella makeaa. Ei kiiviäkään. Tuota haluaisin maistaa; inkiväärissä pyöriteltyjä jotain-marjoja. Hyviä. Kiitos, näitä otan rasiallisen á 60 000 dongia. Maistan vielä paria muuta laatua, mutta niistä en pidä. Nainen näyttää jotain punertavia noin peukalonpääni kokoisia marjoja. Todella hyviä, näitä myös. Vielä hän onnistuu löytämään yhden lajin, johon lankean: kuivattuja omenoita. Nappaan mukaan myös pussillisen pistaasipähkinöitä. ”Thank you”, sanovat naiset. Kysyn, mitä on thank you vietnamiksi. ”Yes, yes, thank you.”, he sanovat uudestaan ja hymyilevät leveästi. ”Ei kun mitä se on vietnamiksi?” Naisia naurattaa, kihertävät jotain keskenään ja ilmeisesti yrittävät arvuutella mitä mahdan tarkoittaa. Vanhempi ottaa kynän ja paperia ja ojentaa ne minulle. Kirjoitan lapulle THANK YOU VIETNAM. ”Aahaa, come on.” Siis kiitos vietnamiksi kuulostaa vähän samalta kuin englannin come on. Paitsi vokaalit ovat taas sellaisia meille outoja äännähdyksiä.

Saako olla maistiaisia, olkaa hyvä.

Ennen pitkää alkaa janottaa ja jalkojakin olisi jo kiva lepuuttaa. Istahdan paikalliseen katu”kahvilaan”. Konsepti on kahvilanpitäjä, yleensä nainen, joka on parkkeerannut jalkakäytävälle pari teetermosämpäriä ja vähän jotain muita juomia. Mukanaan hänellä on kipot ja kupit ja pino pieniä muovijakkaroita, joita levitetään jalkakäytävälle sitä mukaa kuin asiakkaita tulee. Tässä kahvilassa on ennestään kaksi miestä asiakkaina. Tervehdin nyökäten ja osoitan toisen miehen teelasia ilmaisten haluavani samanlaisen. Nainen ojentaa minulle hieman korkeamman jakkaran istuimeksi ja matalamman pöydäksi. Saan lasin, jossa on kuumaa teetä. Vietnamilainen vihreä tee on voimakasta ja kitkerää. Ensi huikka pistää melkein irvistämään, kunnes makuhermo tottuu. Miehet keskustelevat vilkkaasti keskenään ja toinen vetää henkosia pitkästä piipusta.

Paikalle saapuu nainen polkupyöränsä ja durian-kuormansa kera. Tervehdin ja osoitan haluavani ostaa häneltä durianin. 70 000 dongia kilo. Valitsemme hedelmistä sopivaa, painelemme ja haistelemme ja punnitsemme. 2,4 kg, hyvä on. Suuremmanpuoleinen, mutta otan sen. Istun takaisin jakkaralleni siksi aikaa, kun myyjä kuorii hedelmän minulle rasiaan. Lasken paljonko saan durianista pulittaa ja kaivan taskustani tasarahan. Samaan aikaan toinen miehistä on laskenut durianin hinnan: ”onehundredsixtyeightthousand”. Hymyilen ja nyökkään, yes, samaan päädyin minäkin.

Kaivan repustani kambodzalaisen khroma-huivini ja kiedon sen päähäni. Vaikka aurinko ei täällä paahdakaan niin armottomasti kuin Kambodzassa, niin nyt tuntuu siltä, että on aika jo suojata päänsä jollakin. Saatuani huivin paikoilleen toinen miehistä kysyy, että olenko turisti. Minua alkaa naurattaa ja pakkohan se on myöntää olevani ihan vain tavan turisti. Mies kysyy minulta kauanko olen ollut Hanoissa. Tunnustan vihreyteni ja sanon tulleeni vasta eilen. Hän kommentoi huiviani ja sanon tulleeni juuri Kambodzasta. Hän kysyy mistä olen kotoisin. Suomesta. ”Aah, minun tyttäreni on Suomessa.” Ehdin jo ajatella, että ”voi ei, tämä on taas näitä”, mutta kysyn kuitenkin, missäpäin Suomea hänen tyttärensä asuu. ”Kuopio.” Oho, siis sittenkin ihan oikeasti. Huijarit tietävät vain Helsingin. Hänen tyttärensä työskentelee yrityksessä, joka toimittaa ruokia Finnairille. Eli terveisiä vain sinne Kuopioon. Miehet lähtevät ja jättävät piipun jakkaroiden viereen. Totean piipunhenkostenkin siis kuuluneen kahvilan antimiin. Maksan teeni, 2000 dongia, ja lähden minäkin jatkamaan matkaani.

Tässä minun tämän päiväistä katukahvilaani edistyneempi versio, mutta idea on periaatteessa sama: istua nökötetään jalkakäytävällä pikkujakkaroilla, juodaan teetä ja jutellaan tuttujen ja välillä tuntemattomienkin kanssa.

Tulen kadulle, jossa on kirjakauppoja vieri vieressä. On Vietnamin karttoja, Lonely Planetin matkaoppaita, englantia lapsille imeväisikäisistä alkaen, horoskooppeja, feng shuita ja keittokirjoja, mutta ei Kiinan karttoja. Koko Kiinan matkaopas on sellainen tiiliskivi, että en viitsi ottaa kantaakseni. Etelä-Kiinan voisin ottaakin, jos sellaisen löytäisin. Tutkin katukauppiaiden antimia ja kyselen heiltäkin Kiinan karttaa. Yksi ojentaa minulle kiinan kielistä Hanoin karttaa, mutta se ei nyt ihan ole se, mitä olen vailla. Toisella olisi tarjota pieni kiinan fraasisanakirja. 70 000 dongia. Ei kiitos. Myyjä ojentaa laskintaan merkiksi siitä, että hinnasta voidaan neuvotella. Naputtelen laskimeen 35 000. Myyjä naputtelee takaisin 60 000. Ei kiitos, en ole kiinnostunut. Tai ehkä sittenkin vähän. Juuri viime päivinä yksi sun toinenkin on sanonut, miten vaikeaa Kiinassa on matkustaa, koska siellä ei juurikaan englantia puhuta. Pudistan päätäni myyjän viimeisimmälle tarjoukselle, mutta jään kuitenkin viereen norkoilemaan muka muuta valikoimaa tutkien. ”50 000?” Hyvä on, kaupat tehty.

Feng shui ja horoskoopit näyttäisivät kirjavalikoiman perusteella olevan täällä korkeassa kurssissa...

…niin kuin myös englannin kielen taito. Opiskelijat tulevat mielellään jututtamaan ulkomaalaisia puistoissa englantiaan harjoittaakseen ja opiskelu aloitetaan nykyään ilmeisesti jo hyvin varhain.

Ihailen kirjakauppiaan vieressä olevan myyjän korttivalikoimaa. Hänellä on kirjanmerkkejä, jotka esittävät vietnamilaisia naisia erilaisissa perinteisissä asuissa. Todella viehättäviä. Ostin nipun tuollaisia tuliaisiksi käydessäni täällä viimeksi. Nyt en voi ostaa mukaan kantamuksiksi mitään. Kysyn, mikä olikaan nimeltään tuo perinteinen vietnamilainen naisen asu. Myyjä ei ymmärrä kysymystäni. Näytän housujani ja sanon, että ”These are trousers, and this is..?” samalla kun osoitan paperinuken pukua. ”Au cai.” Niinhän se olikin. Äännetään ’au sai’.

Vietnamilaisnainen kuvattuna perinteisessä au cai –asussa on täällä taiteessa paljon käytetty motiivi.

Jatkan kiireetöntä tallusteluani. Ohitseni pyyhältää pieni nainen vietnam-hattu päässään. Hän kulkee puolijuoksua matalin, nopein askelin kuten silloin, kun on painava kantamus ja sen kanssa haluaa vain päästä mahdollisimman nopeasti perille. Ja painavalta hänen kuormansa näyttääkin. Hänellä on perinteinen vietnamilainen kantolänki toisella olallaan. Toisessa päässä länkeä alustan päälle on lastattu nippu käytettyjä aaltopahvilaatikoita ja toisessa kaksi jätesäkillistä tyhjiä muovipulloja. Kierrätysmateriaalin kerääjä. Ohi mennessään hän osoittaa päätään, sitten kohti minun huiviani, hymyilee ja sanoo jotain päätään nyökäten. Hymyilen ja nyökkään takaisin.

Parin metrin päässä hän laskee kantamuksensa huilatakseen ja silloin koko pahvilaatikkopino levähtää jalkakäytävälle. Pysähdyn ja kyykistyn kokoamaan niitä hänen avukseen. Hän osoittaa muovipussiani, jossa minulla on ostamani kuivatut marjat. Avaan yhden rasioista ja tarjoan siitä hänelle. Hän pudistaa päätään ja näyttää likaisia käsiään. Sitten hän tekee ristinmerkin, nostaa kämmenensä yhteen rinnalleen ja nyökkää minulle hymyillen. Kiitän nyökkäämällä ja nostamalla käteni yhteen samalla tavalla. Kokoamme pahvit miten kuten ja hän osoittaa minulle kasaavansa pinon loppuun itse. Sanon hänelle heiheit ja menen viereiseen pieneen puistikkoon penkille mussuttamaan durianejani. Täällä on paljon muitakin istumassa puiden varjossa. Pojat pelaavat palloa ja riksakuskit istuvat rivissä parkissa yhdellä laidalla. Nautin puiston siisteydestä ja siitä, että saan istua rauhassa ilman että kukaan tulee pyytämään minulta avustusta yhtään mihinkään. Ilma on todella miellyttävä, ei lainkaan niin kuumaa kuin Kambodzassa. Matkakellolämpömittarini mukaan 28 astetta.

Aika lähteä valumaan takaisin hotellille päin. Molemmat päivän tehtävistäni jäivät suorittamatta, mutta siitä viis. Ja kuka tietää, ehkäpä kiinan fraasisanakirja osoittautuu vielä karttaakin hyödyllisemmäksi ostokseksi ja marjat paremmiksi matkaeväiksi kuin mitä olisin mistään marketista löytänyt. Tämä oli hyvä päivä.

Junalla Saigonista Hanoihin

10.4.2011 Hanoi, Vietnam

Päivä Ho Chi Minhissä eli Saigonissa meni minun osaltani ihan ohi. Jo edellisenä aamuna alkanut päänsärky yltyi illan mittaan migreeniksi. Oksensin ulos illalliskarppini ja makasin migreenini kanssa pedissäni elämääni ja mitä ilmeisimmin edessäni olevaa pakkovegaaniutta kiroten seuraavaan iltaan asti. Sitten kävin piipahtamassa ulkona hotellin kulmilla ostamassa omenoita ja juomavettä tulevalle junamatkalle. Ilokseni löysin myöskin durian-kauppiaan ja totesin durianin olevan täällä puolta halvempaa kuin Kambodzassa. Muutenkin näin äkkiseltään vaikuttaisi täällä ruoka olevan edullisempaa kuin Kambodzassa.

Jos joku tarvitsee hotellia Saigonin rautatieaseman lähettyviltä, niin tässä yksi: Huong Mai Hotel, 206 Nguyȇn Phúc Nguyȇn puh. (84.8) 382 499 95. Kylpyhuone niin kuin huonekin olivat siistejä ja kaikki toimi: lämmin vesi, jääkaappi, ilmastointi, langaton verkko ja tv – joka toimi ihan itsestään aina puoli viiden aikaan aamulla. Minun huoneeni oli ikkunaton, joten siinä oli mukavan hiljaista. Yhden hengen huone maksoi 15$ ja sijainti oli erittäin hyvä ajatellen junan varhaista lähtöaikaa.

Saigon jäi siis kokematta, mikä oli harmi, sillä sen vähän perusteella, mitä bussin ikkunasta ehdin nähdä, niin se vaikutti ihan siistiltä ja sivistyneeltä paikalta. Mutta junamatkalla sain nauttia maisemista senkin edestä. En tiedä mitä lentolippu Hanoihin olisi maksanut, mutta jos aikaa on, niin suosittelen lämpimästi tätä junamatkaa. Ostimme liput soft sleeper –osastoon, mikä tarkoittaa makuuvaunua, jossa sängyissä on pehmeät patjat. Soft sleeper-hyteissä on neljä vuodepaikkaa, hard sleepereissä kuusi. Olen aiemmin mennyt tuollaisessa hard sleeper –vaunussa ja sellainen pikku vinkki, että kyllähän siinä makaa, ei se sentään mikään puulaveri ole, mutta sieltä kannattaa pyrkiä saamaan ala- tai vähintäänkin keskipeti. Yläpedillä ei ole montaa kymmentä senttiä tilaa laverin ja katon välissä. Tässä soft sleeperissä ei ole niin väliä; kummillakin paikoilla on ihan hyvin tilaa ja ylhäälläkin on oma säilytystila matkatavaroille.

Soft sleeper –osasto.

Nukuttanut on kyllä ihan uskomattoman hyvin tällä matkalla. On tullut nukuttua koko pimeän aika ja vielä muutamat päiväunetkin. Mutta niin ovat tehneet hyttikaveritkin. Onneksi sattui niin rauhallista matkaseuraa. Viereisissä hyteissä näkyy – ja kuuluu – olevan huomattavasti isompiakin kuin vain nelihenkisiä seurueita ja perheitä. Ruokaa täällä on saanut riittävästi ja riittävän usein. Juomakärry kulkee ohi vähän väliä ja lämmintä ruokaa tarjoillaan kolme tai neljä kertaa päivässä. Lämpimänä ruokana on riisiä, johon saa sitten valita mukaan lihaa, kasviksia ja kevätkääryleitä. Ruoka maksaa 30 000 – 80 000 dongia (1USD = n. 21 000 dong), riippuen siitä, ottaako lihaa ja minkä verran. Ilmastointi vaunussa on keskipäivän paahteeseen ihan sopiva, mutta yöllä tuli kylmä. Lämpömittarini mukaan käytiin alle 20°C:ssa. Kannattaa siis varata lämmintä vaatetta helposti saataville.

Vietnamilaista junaruokaa.

Ihan etelän hieman kuivien seutujen jälkeen maisema on ollut todella vehreää. Vuorten reunustamia jokilaaksoja ja viljelyksiä viljelyksien perään, säntillisesti rajattuja palstoja ja kasvisrivistöjä, riisiä, talonpoikia töissä pelloillaan, vesipuhveleita, lehmipaimenia, ankkoja ja valkeita pieniä haikaroita. Ihmettelen, miten täällä voi olla näin vihreää tähän aikaan vuodesta, joka pitäisi olla kuivan kauden loppupuolta. Joko vuoristo pysäyttää mereltä tulevan kostean ilman ja antaa sen sateena alas, jolloin tämä puoli Kaakkois-Aasia saa sateita nytkin tai sitten täällä on niin hyvät kastelusysteemit, että jopa riisin viljely on mahdollista tähän vuodenaikaan. Kambodzassahan odotetaan sateiden tuloa, jotta päästään kylvämään riisiä ja pelloilla ei näyttänyt nyt kasvavan suurimmaksi osaksi yhtään mitään. Täällä vaikuttaisi olevan ihan eri meininki kuin tuossa laiskemmassa naapurissa ja Kambodza tuokin huomattavan osan elintarvikkeistaan Thaimaasta ja Vietnamista.

Katsellaanpa kuvia matkan varrelta:

Phnom Penhin ja Kambodzan kesantopeltojen jälkeen vihreän maiseman pelkkä katselukin oli sielua virkistävä elämys.

Moottoripyöräilymaisemaa.

Talonpojat tekivät töitä pelloillansa vielä hämäränkin tultua.

Aamu valkeni sumuisena ja vuoret olivat käyneet yön aikana korkeammiksi ja terävämmiksi.

Taloja maaseudulla.

Tämä ankkafarmilammikko oli varsin harvaanasuttu. Joissakin oli ihan kunnon ryysis.

Vesipuhveleiden ja lehmien kanssa kulkevat paimenet olivat tavallinen näky.

Vinhin kaupungin liepeillä. Junamatkasta reipas vuorokausi takana ja enää kuusi, seitsemän tuntia jäljellä.

Phnom Penhistä Ho Chi Minh Cityyn

7.4.2011 Ho Chi Minh City, Vietnam

Kello on iltaseitsemän ja pötköttelen mukavasti sängylläni hotellihuoneessa Ho Chi Minh Cityssä rautatieaseman välittömässä läheisyydessä. Junalippu Hanoihin on hankittuna, söin hyvän illallisen ja iltapalaksi hankin vähän hedelmiä ja ison pullon vettä. Huomisiltaiseen Hanoin junaan ei ollut enää makuupaikkoja jäljellä, joten lähtö siirtyi seuraavaan aamuun. Juna lähtee siis lauantaiaamuna klo 6:30 ja on perillä Hanoissa sunnuntai-iltapäivänä neljän aikoihin. Lippujen jonottaminen oli aika tuskaista. Käytössä oli vuoronumerot – jotain, johon en koko Kambodzan aikanani tarvinnut törmätä – ja minua ennen oli satakunta numeroa. Istuin ja istuin, istuin ja odotin ja seurasin numeroiden vaihtumista. Kuudesta palvelutiskistä vain yhdessä näkyivät numerot vaihtuvan. Silti tiskin edessä pyöri ja vaihtui porukkaa vaikka kuinka. Mitä ihmettä ne muut tiskit sitten tekivät kuin myivät junalippuja? Menin sinne liepeille norkoilemaan, jäin seisomaan yhden lippuja ostavan paikallisen perään ja kun hän oli saanut lippunsa, kysyin virkailijalta olisiko paikkoja junaan, jonka numeron olin kirjoittanut lapulle. Pienen säätämisen jälkeen liput tulivat ja vielä olisi ollut viitisenkymmentä numeroa jäljellä minun vuorooni, vaikka olin odottanutkin jo ennen etuiluani ainakin yli puoli tuntia. Olen siis selvästi palannut sivistyksen pariin taas.

Eron kyllä huomasi Kambodzan rajan jälkeen. Täällä on kaikkea jotenkin enemmän. Ensimmäinen ero näkyi siinä, että pelloilla oli koneita ja talot olivat talomaisempia ja parempikuntoisia. Tie vaihtui nelikaistaiseksi – sellaista ei taida Kambodzassa olla missään. Seutu oli asutumpaa ja tiellä kulki enemmän tavaraa, kuorma-autoja oli enemmän. Sitten näkyi jo teollisuushalleja. Sellaisia en Kambodzassa nähnyt kuin yhdellä suunnalla Phnom Penhin laitakaupungilla muutaman. Alkoi näkyä mainoskylttejä, tekstit olivat luettavissa vaikkeivat vieläkään ymmärrettävissä, ja sitten tuli jo vilkkuvia mainosvaloja. Sellaisia ei Kambodzassa ollut. Niinkin yksinkertaista asiaa kuin bussipysäkkiä totesin, etten ole puoleen vuoteen nähnyt ainuttakaan.

Rajan ylitys sujui kivuttomasti. Kambodzasta lähtöä tuskin huomasi, luukulla käytiin ja siinä kaikki. Vietnamin puolelle mennessä bussivirkailija keräsi kaikkien passit ja vei ne luukulle. Sieltä sitten huutelivat nimeltä sitä mukaa kuin saivat leimoja iskettyä passeihin. Odotushuoneessa oli pari muutakin bussillista väkeä ja ajattelin, että mahdoton on kyllä kuulla ja tunnistaa oma nimensä, kun ne sen sieltä hihkaisevat, mutta ihan hyvinhän ne sen saivat lausuttua. Viisumia en ollut hankkinut, sillä suomalainen ei sitä tarvitse, jos viipyy maksimissaan 15 päivää. Eivät virkailijat siitä mitään kyselleetkään, olivat vain leimaan kirjoittaneet viimeiseksi poistumispäiväksi 21.4.

Pistän tähän muutaman bussin ikkunasta matkan varrelta napatun räpsyn:

Kambodzalaisia puutarhatonttuja.

Maalaismarkkinat.

Taloja Kambodzan maaseudulla.

Tiilitehdas.

Kai tässäkin lammikossa kalastetaan.

Vietnamin puolella, kuten hatuista näkyy.

Ensimmäinen kaupunki Vietnamin puolelle tultua.

Vietnamilaisessa arkkitehtuurissa näkyy Ranskan ajan vaikutteita.

Alamme lähestyä Ho Chi Minh Cityn keskustaa.