9.3.2011 Phnom Penh, Kambodza
Moni matkaa suunnitteleva varmaan miettii, lähtisikö matkaan yksin vai kaksin ja jos ei yksin, niin kenen tai keiden kanssa. Olen ollut täällä Kambodzassa nyt viisi kuukautta ja olen tänä aikana ehtinyt kokea jotain siitä, mitä ovat yksin matkustamisen haasteet ja tavannut muita matkailijoita, jotka eivät ole lähteneet matkaan yksin.
Ensimmäisenä puolena yksin matkaan lähtemisestä tulee ehkä mieleen turvallisuus. Matkailijaa varoitellaan ryöstöistä, huijauksista, taskuvarkaista, hotellihuoneisiin murtautujista ja tienvarren bandiiteista. Aasiassa turistia huijataan aina, sehän on selvä. Mutta enimmäkseen tuo rajoittuu ylihintaisiin tuotteisiin ja itse se ostopäätös kuitenkin aina tehdään. Alun outoutta lukuun ottamatta en ole tuntenut oloani turvattomaksi täällä missään. Olen asunut siisteissä – ja silti edullisissa – hotelleissa siisteillä alueilla. Käyttämissäni hotelleissa on ollut ympärivuorokautinen vartiointi tai aina joku vastaanotossa. En liiku ulkona yöaikaan, pysyttelen alueilla, jossa liikkuu paljon ihmisiä enkä hortoile ulkona päissäni. En kanna paljoa käteistä mukanani enkä käytä koruja. Näillä peruskonsteilla jo pystyy ehkäisemään harmeja, enkä ole muutoinkaan kokenut ilmapiiriä täällä mitenkään uhkaavaksi. Käsilaukkujen nappaamisista ohiajavasta moposta käsin kuulee kyllä puhuttavan. Paras on reppu selässä, sieltä sitä ei ohiajettaessa mukaan kiskaista – tai vieläkin parempi edessä, mutta täällä en ole kokenut, että asiat olisivat niin huonosti, etteikö reppua voisi selkäpuolella kantaa.
Toinen asia, joka ennen matkaa saattaa mietityttää on, että miten pärjään itsekseni. Kaikki oudot asiat, kun oletettavasti mikään ei toimi niin kuin on tottunut, pitää löytää oikeat linja-autot ja etsiä yöpymiset ja kaikki pitää hoitaa yksin. Ja entä jos sattuu jotain? Asiat selviävät kyselemällä. Esimerkiksi oikean linja-auton löytäminen täällä on paljon helpompaa kuin Suomessa. Kiitos matalan palkkatason ja sen, että tehokkuusajattelu ei ole vielä ehtinyt tänne asti, täällä riittää henkilökuntaa joka paikkaan ja he pitävät huolta ja muistavat minne kukakin bussin odottaja on menossa. Suomessakin on vaikeampi löytää oikea linja-auto kun kaikki aikataulut, reitit, pysäkit ja lähtölaiturit pitää selvittää itse. Täällä näytät jollekin henkilökunnasta lippuasi ja istut odottamaan. He viittilöivät sitten, kun on aika nousta bussiin ja nostavat matkatavarasi tavaratilaan.
Jos sattuu jotain? No, aina voi sattua ja se voi olla ihan mitä vaan ja kun ei sitä etukäteen tiedä, niin mahdoton ihan kaikkeen on varautuakaan. Itse kuljen sillä asenteella, että ratkotaan ongelmat vasta sitten, kun ne osuvat kohdalle ja ovat tiedossa, ei etukäteen.
Kun ei ole ketään, kenen kanssa jakaa kaiken kokemansa ja sitten jälkeenpäin muistella. Ei ole niin. Minä jaan (lähes) kaiken kokemani koko Suomen kansan kanssa – tai ainakin niiden heistä, jotka blogiani lukevat – mutta ei se siltikään ole sama asia kuin matkatoveri, joka on vieressä kokemassa samat tunteet ja elämykset kuin sinä sillä hetkellä kuin ne tapahtuvat. Tätä ei yksin kulkiessa saa. Piste.
Kolmen, neljän viikon lomamatka on eri asia, mutta näin pitkällä matkalla ollessa ei voi olla koko ajan menossa, käydä tekemässä ne kunkin paikan turistijutut ja siirtyä sitten taas seuraavaan. Tai ainakaan minä en voi. En jaksaisi eikä budjettikaan antaisi periksi jokapäiväisiin retki- ja pääsymaksuihin. Eihän kotona ollessakaan mennä joka päivä johonkin itseään viihdyttämään, vaan iso osa vapaa-ajasta ihan vain ollaan kotona ja eletään sitä normaalia elämää. Niin täälläkin. Kun päivässä ei ole mitään ennalta määrättyä ohjelmaa kuten työ, niin on syytä viihtyä omassa seurassaan. Jos ei viihdy, niin tällainen matka on hyvä koulu opetella viihtymään. Olen tavannut sellaisiakin yksin matkustavia, jotka säntäävät paikasta toiseen tiheään tahtiin. Pitämällä itsensä toiminnassa jatkuvalla matkustamisella ja paikan vaihtamisella välttyy toki jäämästä keskenään itsensä kanssa. Itse en haluaisi vaihtaa paikkaa yhtenään senkään takia, että viipymällä pidempään yhdessä paikassa siihen pääsee eri tavalla kiinni; alkaa nähdä hieman pintaa syvemmälle, sen verran kuin se ulkopuoliselle turistille ilman ylen määrin aktiivista yhteydenottoa paikallisiin ylipäätään on mahdollista.
Kaksin matkustaville, niin kavereina kuin parisuhteessakin oleville, tällainen matka on aikamoinen haaste. Tapasin erään jo entuudestaan minulle puolitutun pariskunnan täällä alkuvuodesta. He olivat jo kolmannella pidemmällä Aasian matkallaan ja sanoivat, että tässä ehtii kyllä se toinen puolisko tulla jo varsin tutuksi, kun yhdessä huoneessa elää useampia kuukausia putkeen eikä suhteen ulkopuolisia kontakteja ole niin kuin kotona ovat ystävät ja työtoverit. Täällä kun ollaan kaksin, niin ollaankin todella tiiviisti kaksin.
Olen sivusta sattunut kuulemaan joidenkin pariskuntien keskustelua ja toisistaan eriäviä mielipiteitä rahankäytöstä, mitä tasoa hotellien pitäisi olla ja minne mennä seuraavaksi. Asioiden sujumisen kannalta on tärkeää, että matkakumppani on riittävän samanhenkinen. Että tasovaatimukset yleensäkin täsmäävät mitä tulee syömisiin ja yöpymisiin. Ihmisten välillä on suuria eroja siinä, mitä pitää riittävän hygieenisena ja minkä verran mukavuuksia vaatii, miten paljon on pöpöpelkoa ja uuden ja oudon vastustusta. Voi olla rasittavaa, jos toinen haluaisi kokeilla paikallisia katukeittiöiden ruokia ja toinen pysytellä mahdollisimman paljon jo ennestään tutuissa ruokalajeissa turisteille suunnatuissa ravintoloissa. Jos toiselle riittäisi hyvin se vaatimattomampikin huone, mutta toiselle pitäisi etsiä se vähän kalliimpi ja parempi huone. Näitäkin asioita kannattaa miettiä matkakumppania valitessa eikä vain sitä, että halutaanko käydä samoissa matkakohteissa.
Se, mitä itse kaipaan eniten täällä, on itseni kaltaista juttuseuraa, keskustelua. Kokemukseni mukaan pidempään täällä oleilevat ovat – miten sen nyt nätisti sanoisin – persoonia. Enimmäkseen miehiä, joille syystä tai toisesta kotimaan elämä ei sovi ja rahatilanne sallii elämisen täällä. Olen tavannut mukavia lomamatkailijoita, enimmäkseen pariskuntia. He ovat täällä muutaman viikon lomalla ja kiertävät ympäri maata viipyen yhdessä paikassa vain muutaman päivän. He tulevat ja menevät. Ehdit kysellä heidän matkastaan ja matkasuunnitelmistaan ja kertoa omasi ja sitten he ovat jo poissa. Lopulta olet toistanut oman tarinasi niin monta kertaa, että alat omissa korvissasi kuulostaa jo ihan papukaijalta ja menettänyt kiinnostuksesi omaa tarinaasi kohtaan siinä määrin, että se on jopa lakannut olemasta.
Paikalliset tulevat kyllä mielellään juttelemaan nähdessään sinut istumassa itseksesi jollain julkisella paikalla. Siem Reapissa tällaiset jututtajat osoittautuivat orpokotien ja koulujen vetäjiksi, jotka kymmenen minuutin jutustelun jälkeen ystävällisesti pyysivät sinulta avustusta näiden orpojen hyväksi.
Joutilaat tuktuk-kuskit tulevat myös helposti jututtamaan itsekseen ympäristöään tarkkailemassa istuvaa turistia:
– “Hello, madam. Where do you come from?”
– “From Finland”
– “Aa, Finland.” (Hymyilee koko naamallaan.)
– ”Do you know Finland? You know where it is?”
– “Yeah, yeah.” (Hymyilee ja nyökkää.)
– ”Well, where is it?”
– “Yeah, yeah.” (Hymyilee ja nyökkää.) ”What is your name?”
– ”My name is Virpi.”
– ”Where do you go tomorrow?”
– “No where.” (Kun tuktuk-kuski siinä vain istua jäkittää, niin jatkan jutustelua.) ”For how long have you been working as a tuktuk-driver?”
– “Sorry, can no engli.”
Tuon tyyppisen keskustelun kun on käynyt sen kymmenkunta kertaa, niin alkaa kadota mielenkiinto jututtaa paikallisia. Joskus toki saa vähän jotain selville paikalliseen elämänmenoon liittyen, mutta harvemmin tapaa niitä, jotka puhuvat riittävän sujuvaa englantia, jotta heidän kanssaan voisi keskustella ihan oikeasti.
Yksin matkustamisen haasteena en siis pidä turvallisuutta ja käytännön asioissa pärjäämistä, vaan sosiaalisen elämän puutteen. Toki se sosiaalinen elämä on haasteena yhdessäkin matkustettaessa, eri tavalla vain. Mutta se mitä en vaihtaisi pois, on vapaus, jonka yksin matkustaminen mahdollistaa. Voin tehdä ihan niin paljon suunnitelmia kuin haluan, muuttaa niitä joka päivä, sitten heittää ne kaikki menemään, tehdä täyskäännöksen ja seuratakin suunnitelmien sijaan sattumaa.
Minulle oli alusta asti ihan selvää, että lähtisin yksin. En edes miettinyt muita vaihtoehtoja ja eikäpähän sellaista tarjolla olisi ollutkaan. Sellaisen vinkin antaisin matkaseuraa miettiville ja valitseville, että jos tuntuu, että pitää päästä menemään yksin tai jonkun ihan tietyn ihmisen kanssa, niin unohda kaikki järkeilyt ja tee niin kuin sisimmässä oikealta tuntuu. Kyllä se sitten matkan aikana selviää, että miksi juuri niin oli oikein.
