Lukijan tarina: Elämää ameban kanssa

Sain ameebani (Entamoeba Histolytica) Aasian matkalta ja kärsin erinäisistä oireista 6,5 vuotta ennen kuin syyllinen löytyi. Alkuoireena minulla oli erittäin kova turistiripuli kuumeen kera, painoa putosi hetkessä 5kg. Pian tämän jälkeen alkoivat todella pahat uniongelmat (saatoin olla valveilla neljäkin vuorokautta putkeen) ja jatkuva jano ja virtsaamisen tarve. Lääkärissä otettiin salmonella, diabetes- ja kilpirauhaskokeet sekä perusverenkuva, ja kaikki oli ok. Lääkäri diagnosoi, että olen masentunut ja kärsin kenties burnoutista, koska en nuku. Itse yritin pitkään selostaa, että mieli on heti virkeämpi, kun saan hieman nukuttua, mutta tuloksetta. Masennuslääkkeistä kuitenkin kieltäydyin.

Muutaman kuukauden jälkeen olin niin uupunut, että aloin itsekin uskoa jonkin sortin burnoutiin. Ja hoidinkin itseäni ns. ”burnout-potilaana” pitkään, poistin elämästäni kaiken turhan ja yritin antaa itselleni lepoa ja aikaa. Ja tietyssä mielessä tein oikein sillä, vaikka nyt tiedän että ameeba oli kaiken takana, kehoni oli todella uupunut ja stressaantunut ylimääräisen vieraan vuoksi.

Ensimmäiset pari vuotta tartunnan jälkeen olivat yhtä helvettiä juuri pahojen uniongelmien vuoksi ja hyvin korkean lepopulssin vuoksi. Uniongelmiini sain lopulta helpotusta akupunktiosta, joka myös samanaikaisesti tasapainotti virtsaamisen tarvetta, joka johtuu siitä, että ameeba laittaa sekaisin koko elmistön umpieritysjärjestelmän ja vaikuttaa myös kehon kaliumtasapainoon. Uniongelmat vaikuttivat siihen, että elin osin sumussa ja suoriuduin jotenkuten töissä, mutta vapaa-ajalla ei sitten juuri jaksanutkaan tehdä mitään. Aiemmin aktiivinen sosiaalinen elämä supistui, sillä pyrin välttämään valvomista ja olin usein liian väsynyt tapaamaan muita ihmisiä. Ihmettelen yhä, miten pystyin ameeban kanssa hoitamaan työvelvoitteet ja ettei parisuhteeni hajonnut, vaikka erittäin lähellä käytiinkin.

Pikkuhiljaa sain akupunktion avulla uniongelmat joten kuten kuriin sekä nostettuani hieman yleiskuntoani. Ulosteet vaihtelivat normaalin ja löysän välillä, happo-ongelmia ja vatsaturvotusta oli usein. Varsinkin hiilihydraatit yhdistettynä proteiiniin vaikuttivat vatsaongelmia ja löysinkin helpotusta vhh-dieetistä sekä mittavasta lisäravinteiden käytöstä, joiden avulla sain pidettyä itseni edes jotenkin kunnossa. Vuosien varrella oireet muuttuivat ja kärsin ajoittaisesta unettomuudesta ja nukahtamisongelmista, erittäin matalista verenpaineesta, pulssista ja ruumiinlämpötilasta, päänsäryistä, pahoista PMS-oireista, aivosumusta, huimauksesta, näköhäiriöstä, yleisestä väsymyksestä sekä toistuvista flunssista ja jatkuvista kivuista ja lihasjännityksistä eri puolilla kehoa. Hämäävintä oli, että välillä kaikki oli ns. normaalisti ja sitten taas kunto romahti yht’äkkiä.

Vatsani oli ajoittain todella ärtynyt. Ravasin lääkärissä useaan otteeseen vatsani takia ja tilanne taisi kestää jotain 3kk. Närästys/happovaivat menivät niin pahaksi, etten oikein pystynyt syömään mitään muuta paitsi puuroa ja sekin sattui. Vähänkin enemmän stressiä, niin vatsa aloitti kovan oireilun. Lääkäristä sain vain happosalpaajia (joihin en enää ikinä koske) ja vatsalaukkuun ohjattuja särkylääkkeitä, että pystyn kivuiltani nukkumaan. Ohjeeksi sain sosekeittoa, puuroa jne. ja liha oli täysin kielletty. Lääkkeet ja kyseinen ruokavalio eivät kuitenkaan auttaneet lainkaan. Happosalpaajat laittoivat jotenkin vatsan toiminnan ihan seis ja vielä enemmän sekaisin eikä niitä saisi edes syödä niin kauan kuin lääkärit niitä silloin määräilivät minulle. Lopulta otin yhteyttä akupunktiolääkäriin ja akupunktio laittoi vatsan ensin pulputtamaan, mutta sitten se rauhoittui ja ikään kuin tasapainottui.

Ameebadiagnoosia edeltävänä syksynä oloni huonontui merkittävästi ja tajusin, että tämä ei voi olla masennusta tai burnoutia, sillä elämässäni on kaikki hyvin ja mitään suurempaa stressiäkään ei ollut, olin myös huolissani jatkuvasta sairastelustani. Kävin sisätautilääkärillä, joka otti vaikka ja mitä kokeita, mutta mitään ei löytynyt. Sattuman kautta päädyin sitten Erkki Antilan vastaanotolle. Olin aika sinisilmäinen loisten suhteen, en osannut epäillä loisia, en oikeastaan ollut perehtynyt niihin tai lukenut niistä juurikaan aikaisemmin. Menin Antilalle pitkän oirelistan kanssa, kerroin mitä oli tutkittu, mitkä asiat mielestäni saattavat liittyä tähän tai saattavat olla liittymättä, yhtenä mainintana Aasiassa sairastettu paha vatsatauti. Hän epäili heti vakavaa kudosrauta- eli ferritiinivajetta ja ameebaa ja oli molemmissa analyyseissa oikeassa. E. Histolytica löytyi MDD:n laajasta ruoansulatusanalyysistä (MDD:ltä saa myös pelkkiä parasiittinäytteitä). Ameba oli syönyt lähes kaiken kudoksiin sitoutuneen raudan, mikä aiheutti monia anemiaoireita ja myös unettomuutta. Omituisinta oli, että ameeba ei näkynyt ameebavärjäyksissä vaan vain mikroskoopilla tutkittuna havaittiin kystiä ja trophosyyttejä, jotka olivat syöneet punasoluja. Koska histolytica ei ole ulosteparasiitti sitä ei välttämättä edes havaita ulosteesta ja varsinkaan suomessa parasiitteja ei varmasti aina edes tunnisteta vaikka niitä olisikin ulosteessa. 70% E. Histolyticaan sairastuneiden ulostenäytteissähän ei tätä parasiittia näy ja sen havaitseminen on entistä vaikeampaa lääkekuurin jälkeen. Myös nämä verestä ja ulosteesta otettavat vasta-aineet näyttävät useilla amebiaasiin sairastuneilla negatiivista. Toistuvat ulostenäyteet tietysti lisäävät mahdollisuuksia parasiitin löytämiseen, mutta ainoa pomminvarmakeino ulkomaisten lähteiden mukaan olisi tuore solunäyte peräsuolen pinnalta. Tämä näyte pitäisi tutkia 20 min sisällä sen ottamisesta.

Diagnoosi oli suuri helpotus, sillä oli jo itse ajatellut, että onko päässäni jotain vikaa ja kuvittelenko kaiken, kun muut lääkärit eivät olleet löytäneet mitään. Onneksi lähipiirini tuki minua selvittämään asian maksoi mitä maksoi silloin, kun itseltäni meinasi usko loppua. Diagnoosi oli heillekin sekä suuri helpotus että järkytys, en ollut edes ymmärtänyt kuinka huolissaan he olivat vuosien varrella olleet. Opiskeltuani ameeboista lisää kaikki palaset vain loksahtivat paikoilleen ja kaikkiin oireisiini löytyi syy. Ameebaani sain 5 päivän Secnidazol-kuurin, joka oli erittäin tehokas ja raskas. Lääkkeiden sivuoireina oli kova väsymys ja kuin lyijyä olevat raajat, pienikin liikunta oli todella raskasta useiden viikkojen ajan. Ameebat kuulemma aiheuttavat ison myrkkypilven kuollessaan ja elimistö on pitkään kovilla yrittäessään putsata elimistöstä tuota kuonaa.

Virpin blogin ja muiden parasiittikeskustelupalstojen viestien innoittamana päädyin vielä menemään bioresonanssihoitoon, jossa minulta löydettiin mm. naudan heisimato ja sukkulamatoja sekä muutamia muita loisia. Ameeba oli laskenut puolustuskykyäni ja olin siis saanut muitakin loisia, joista eroon päästyäni oloni alkoi vasta kunnolla kohentua. Esim. sukkulamadot ovat tuoresalaatin myötä yleisiä monilla suomalaisilla, mutta aiheuttavat ongelmia vasta suurissa määrissä tai jos puolustuskyky on jostain syystä alentunut.

Monilla ameebaan sairastuneilla ja myös minulla ameeba oli aiheuttanut jonkinasteista lisämunuaisen uupumista, joka myös näkyi MDD:n testeissä. Lisämunuaisen uupumus vaikuttaa hormonien tuotantoon ja itselläni hormonitoiminta oli pitkään hieman vinksallaan. Aika, lepo ja lisäravinteet ovat tässäkin asiassa avaimet onneen. Puoli vuotta lääkityksen jälkeen oloni alkoi olla jokseenkin normaali ja energiatasot olivat nousseet huomattavasti. Uskon toipuvani 100% ajan kanssa. Kuulemma siihen, että keho toimii täysin normaalisti menee puolesta vuodesta kahteen.

Loppuun vielä pari linkkivinkkiä parasiittiaiheisille englanninkielisille keskustelufoorumeille:

http://curezone.com/forums/f.asp?f=336

http://pptu.lefora.com/

Chlorellaa ja kolmea yrttiä

 29.11.2011 Tampere
 

Voi hyvä tavaton miten voi ihmistä nukuttaa. Tuntuu kuin taivas olisi pudonnut niskaani ja kaikki maailman univelka langetettu minun maksettavakseni. En tahdo päästä mihinkään. Aamiaisen jälkeen kömmin takaisin petiin ja nukun kolme tuntia lisää. Noustuani ylös syön ja taas väsyttää. Selkäni on jo aivan jäykkänä makaamisesta ja nytkin tekisi hyvää vääntäytyä ulos kävelylle, mutta oikeasti painuisin mieluiten takaisin petiin. Pelottaa tämmöinen, kun en tiedä onko kyse hyvästä ja kehoa korjaavasta nukkumisesta vaiko siitä, että reagoin negatiivisesti johonkin mitä syön. Silmäni ainakin ovat jatkuvasti makkaralla ja naama turvoksissa vaikka särkyjä ei olekaan.

Eipä tässä ihmeitä voi ruokavalioon lisäillä. En tiedä missä määrin sokeri vielä häiritsee, mutta kun en ainakaan tule siitä välittömästi kipuihin, niin olen uskaltautunut ottamaan riisimaidon ruokavaliooni. Se sisältää luonnostaan hieman sakkaroosia, joten en ole sitä aiemmin voinut käyttää. Nyt saan siitä sitä niin kovin kaipaamaani kalsiumia. Hapankaalia olen alkanut syödä ja toivon sen sopivan, sillä sekin sisältää kalsiumia ja maitohappokäymisellä valmistetut tuotteet auttavat pistämään vatsan bakteerikantaa kuntoon. Vitamiineja ja muita hyvää tekeviä sitä sun tätä tankkaan nestemäisestä mineraali- ja vitamiinivalmisteesta MiviTotal:sta ja se maistuu niin hyvin, että välillä iskee mieliteko huitaista koko pullo kerralla. Juureksia olen keittänyt riisin ja perunoiden sekaan ja siinä se sitten melkein onkin, mitä uutta nyt olen voinut ruokavaliooni ottaa.

Minulta kysyttiin, miten voin tuntea suolen olevan korjaantunut tai miten niin voin sanoa, että suoli tuntuu löysältä lerpulta, joka ei jaksa työntää ruokamassaa eteenpäin. Voin hyvin kuvitella, että terve normaalisti elämäänsä eteenpäin tohottava ihminen, joka ei kiinnitä mitään huomiota siihen mitä milloinkin suustansa alas mättää, ei kehoaan samalla tavalla tunne ja kuule tai kuuntele. Mutta tässä kyllä herkistyy. Kun monen vuoden ajan kuuntelee lähes jokaisen suupalansa aikaansaamaa reaktiota kropassaan ja mikä tuntuu miltäkin ja missäpäin kehoa, niin ei kaikista ruoka-aineista tarvitse syödä itseänsä enää kipeäksi asti tietääkseen, että kyseinen ruoka ei sovi. Monista ruoka-aineista riittää pelkkä sen ajatteleminen tuntemaan, että haluaako keho sitä vai hylkiikö.

Viime viikolla tuli sellainen hetki, että mieleni teki aivan julmetusti chlorellaa ja sieluni silmien editse vilisi virtana pieniä vihreitä chlorella-nappeja. Eli ei epäilystäkään siitä, etteikö nyt olisi ollut oikea aika aloittaa syömään chlorellaa. Chlorella on sinivihreä levä, josta n. 60% on erittäin helposti sulavaa ja hyvälaatuista proteiinia. Määräthän tietysti ovat mitättömän pieniä, mutta minulle huima lisäys aiempaan tilanteeseeni verrattuna. Hyvän proteiinin lisäksi chlorellassa on mukavasti mm. karotenoideja ja rautaa ja sillä on kyky sitoa itseensä raskasmetalleja ja puhdistaa elimistöä. Nostan päiväannokseni pikkuhiljaa n. 5-6 grammaan, joka on rajana puhdistavan vaikutuksen aikaansaamiseksi.

Yhtä vahvana intuitiona kuin tämä chlorellan syöminen minulle tuli heti perään se, että maitotuotteet ovat nyt ehdottomasti kiellettyjen listalla. Sanoohan sen toki järkikin, että ei elimistöni jaksa tässä vaiheessa käsitellä noita vaikeammin sulavia proteiineja. Olen ajattellut lisääväni ruoka-aineita siinä käänteisessä järjestyksessä, jossa niistä aikanaan jouduin luopumaan eli ensimmäisten joukossa mukaan tulisivat kala ja proteiinipitoisemmat kasviskunnan tuotteet, sitten muna, maito, gluteenilliset viljat ja viimeisenä liha – ja ah, punaviini. Kokeilinkin jo kalan syöntiä, mutta näyttää siltä, että reagoin siihen. Nyt reaktioni ruoka-aineisiin tulevat entistä pidemmällä viiveellä ja oireet rakentuvat ja lisääntyvät pikkuhiljaa, joten ei ole ihan helppoa heti nähdä mikä sopii ja mikä ei. Hirssiä kokeilin, joka on gluteenitonta ja pitäisi olla helposti sulavaa, mutta vatsa turvahti siitä ihan palloksi niin, että tuli tukalan huono olo ja kun tuo jo näyttäisi olevan noin sopimatonta, niin sen myötä saavat tiukemmatkin viljat toistaiseksi olla.

Käydessäni sillä homeopaatilla, joka elimistöni kuntoa iirisanalyysin avulla katsoi, meille tuli puhetta siitä, että on olemassa loisiin – myös ameebaan – tehoava ruotsalainen yrttilääke nimeltään Tre Örter. Siinä heti ei minulla mikään kello kilahtanut, mutta joitakin viikkoja myöhemmin tuli sellainen ”kokovartalotietoisuus” siitä, että tuota yrttilääkettä minun kannattaa alkaa käyttämään. Gastroskopian kudosnäytetulokset ovat viimeinkin tulleet eikä niissäkään ollut mitään viitteitä parasiiteista, mutta en pääse vieläkään irti vakaumuksestani, että sisäelimissäni ovat jotkin pikku vierailijat saaneet toimintoja sekaisin. Tre Örter on nimensä mukaisesti kolmen yrtin sekoitus ja vahvimmin siinä maistuu mausteneilikka. Lääkettä otetaan kerran päivässä 2,5 ml sekoitettuna pieneen määrään vettä ja 20 minuuttia ennen ruokailua.

Näillä eväillä mennään kohti joulua. Tällä hetkellä kaipaan kaikkein eniten omaa kotoa, saada olla hiljaa omassa rauhassa, pitää huolta itsestäni, poltella kynttilöitä ja kirjoittaa. Minun tekee ihan älyttömän vastustamattomasti mieleni kirjoittaa! Voin nähdä itseni istumassa itsekseni pienen mökkini hiljaisessa rauhassa ja kirjoittavan ja kirjoittavan.

Joulu ja jo joulun alusaikakin on aina ollut minulle sellaista mukavaa ja rauhallista aikaa, johon sisältyy paljon tunnelmallisia valoja ja ihania tuoksuja ja makuja. Maut taitavat tältä joululta jäädä osaltani enimmäkseen sivu suun, mutta joulutunnelmiin haluan mukaan silti. Omaa mökkiäni ja oikeiden tarinoiden kertomista odotellessani haluan näin harjoitusluonteisesti purkaa kirjoitusinspiraatiotani avaamalla blogiini joulukalenterin. Luvassa on sekalaista sälää eli yllätyksiä – ihan niin kuin joulukalenterin luukuissa tulee ollakin. Tulen kaivelemaan valokuva-arkistojani ja toivottavasti löydän matkan varrella uuttakin kuvattavaa, jaan kanssanne otteita lempikirjastani ja ehkäpä saan kasatuksi järkeävään muotoon joitain omia ajatuksiani elämästä ja yritän keksiä mukaan myös jotain jouluaiheista. Vakaana aikomuksenani on saada aikaan joka päivälle oma luukku. Jos jonain päivänä ei luukkua löydykään, niin ei kannata huolestua. Todennäköisesti olen vain nukkunut pommiin kokonaisen vuorokauden!

Kotona Göteborgissa jouluna 2009.

Pihalla

Myrskylä 22.11.2011

On ollut kyllä niin kummallinen reilu kaksiviikkoinen, että en tiedä enää itsekään missä mennään. Sairaalasta tuloni jälkeisenä päivänä eli latkin siis juureksista keittämääni kaliumsoppaa ja tankkasin siitä itseeni mineraaleja, joita olin sairaalassaoloaikanani saanut vielä normaaliakin vähemmän, sekä aloin syömään kauan himoitsemaani rukiista kylmäsavulohivoileipää. Sokeri on ollut minulle yksi niistä pahimmista myrkyistä jo oireideni alkuvaiheilta asti, joten nappasin suuhuni ohimennen kokeeksi pari marmeladikuulaa.

Seuraava päivä tuntui krapulaiselta. Päänsärkyä tai pahoinvointia ei ollut, mutta olo oli kuin juhlien jälkeisen sunnuntai-illan krapulan jälkimainingeissa, kun tekee mieli saunoa ja hikoilemalla puhdistaa kropastaan loputkin viinahuurumyrkyistä. Viikonlopun lehdestä silmiini osui jokin mikä lie vatsatroppimainos, jossa sanottiin, että huonohappoisessa vatsassa mikrobien aineenvaihdunta tekee sokerista asetaldehydiä. Pienestäkin määrästä alkoholia saan karmeintakin krapulaa kammottavamman olon, mikä mitä todennäköisimmin johtuu siitä, että maksani ei kykene kunnolla hajottamaan asetaldehydiä, ja jos tosiaan sokeri muuntuu tuoksi samaksi aineeksi, niin silloin hämäriltä vaikuttavissa oireissani sokerin suhteen olisi jopa ihan järkevä logiikka.

Seuraavat kolme päivää jatkoin peruna-leipä-lohi –linjalla, joiden lisäksi vetelin suihini vielä juustosiivuja, sillä kaikista tämän ajan ruoka-ainepuutoksista minua huolestuttaa eniten luustoni tila, kun en ole puoleen vuoteen saanut kalsiumia lainkaan ja sitäkin edeltävät puolitoista vuotta on kalsiumin saantini ollut nappien varassa, joiden imeytymistä pidän kyseenalaisena. Kipuja oli koko alkuviikon ajan ja yritin taistella niitä vastaan kaliumsopalla. Hävisin sen kilvan lopulta, mutta sänkyyn en kaatunut kuitenkaan enkä saanut migreeniä ja sitten olikin jo aika mennä polttavan hartiakipuni kanssa homeopaattini vastaanotolle.

Homeopaattini kanssa oltiin samaa mieltä siitä, että minussa tuskin on mitään varsinaisesti rikki, mutta että elimistöni on aivan sekaisin. Hän sanoi, että pitää maadoittaa. Hoitovälineenä hän käyttää (mikäli olen tunnistanut härvelin oikein) bioresonanssilaitetta ja sillä hän aikansa sääti niin, että ensin kipuni levisi vieläkin edemmäs käsivarsiin ja sitten hellitti niin, että oli melkein kokonaan poissa. Tämän jälkeen hän neulotti selkäni akupunktioneuloilla ja tuon käsittelyn jälkeen olinkin aivan tööt. Kotimatkan olin kaikkea muuta kuin ajokunnossa: pysähdyin odottamaan vihreitä risteyksissä, joissa ei edes ollut valoja, minun oli vaikea hahmottaa mikä kaista kääntyy minnekin ja käännyinkin kerran väärästä risteyksestä. Maantieajossa oli pakko ajaa etanavauhtia, kun illan pimeydessä en kunnolla kyennyt hahmottamaan tietä ja omaa kaistaani. Perille päästyäni menin suurin piirtein suoraa päätä petiin ja nukuin yhtä soittoa 13 tuntia.

Aamulla silmiäni availlessani ensimmäinen ajatukseni oli, että jotain on nyt muuttunut. Jokin on eri tavalla. Nyt olen terve. Onnellisena nousin ylös, katsoin ulos ikkunasta ja ihailin auringonvalon välkehdintää kuuran peittämässä maassa. Mietin josko hakisin kamerani ja lähtisin ottamaan lähikuvia kuurataiteen ja valon leikistä. Tuntui siltä, että viimeinkin olen päässyt uuden elämäni kynnykselle. Aamiaiseni aikana huomasin erehtyneeni pahan kerran. Hartiakipu oli poissa, mutta tilalle nousi kunnon jysäri ja uupumus. Painuin takaisin petiin ja nukahdin.

Olen koko syksyn käynyt parantajan luona. En tiedä missä määrin ne hoidot ovat vaikuttaneet fyysiseen tilaani, mutta lähinnä olen kokenut ne henkisen vointini hoidoiksi. Aina en ole jaksanut itkeä vaikka itkun paikka olisi ollut ja niinpä olen kasannut pahaa oloa ja uupumusta sisääni. Noiden hoitojen aikana olen purkanut tuota henkistä taakkaa, sekä saanut uskoa siihen, että jonain päivänä tämä vielä helpottaa. Kerran hoitajani sanoi minulle, että jouluun mennessä olen jo ihan kuin eri nainen. Tuona mustana päivänä en jaksanut uskoa siihen, enkä enää mihinkään muuhunkaan. Raahauduin sängystä tuohon jo aiemmin sovittuun hoitoon ja sen päätyttyä sanoin palaavani sänkyyni kuolemaan. En nähnyt toivoa enää missään. Jos en söisi, niin kuolisin ja jos söisin, niin kuolisin. Hoitoa minulle ei annettaisi eikä apua näkynyt missään. Olo oli niin voimaton, että en jaksaisi enää lähteä hakemaan uutta hoitotahoa käsiini, en kulkemaan Helsingissä asti lääkäreiden luona enkä alkaa selittämään taas kaikkea alusta taas uudelle ihmiselle, joka tuskin edes uskoisi sepustuksiani tai ainakaan ymmärtäisi niistä yhtikäs mitään. Halusin vain maata ja toivoin, että lähtisi edes taju, jotta pääsisin olemasta mukana omassa kurjuudessani. Kuskatkoot sitten joku minut sairaalaan ja pistäkööt vaikka pakkohoitoon psykiatriselle, kun kerran muutakaan ei ollut enää luvassa ja pumpatkoot täyteen mömmöjä – ihan se ja sama.

Seuraava päivä – nyt oli kulunut viikko sairaalasta kotiuttamisestani – meni samoissa tunnelmissa ja samalla lailla sängyssä maaten; vuoroon torkkuen, vuoroon valveilla ollen ja lopun merkkejä mielessä vatvoen. Ainoana erona edelliseen päivään oli, että päänsärky oli hellittänyt. Kunnes sitten iltaa kohden alkoi jonkinlainen ajatus toiminnasta ja vastaan taistelemisesta itää päänupissa ja mietin, että ei minua vielä psyykelle vihannekseksi kuskata kuin lammasta teuraalle. Piristyin, nousin ylös, söin ja pakkasin laukkuni. Yli kaiken muun halusin vain olla yksin. Halusin levätä ihan rauhassa ja viettää omaa aikaa ilman, että kukaan katsoisi päälleni ajatellen, että ”tuolle pitäisi tehdä jotain”.

Varhain seuraavana aamuna suuntasin kokan kohti Porvoota ja majoituin perunoineni paikalliseen matkustajakotiin. Vietin siellä ihanan viikonlopun ihan ilman mitään oireita, vaikka jatkoin lohileipieni syöntiä ja uskaltauduin jo syömään toistakin herkkuani eli oikein oikein tummaa suklaata. Nautin olostani. Oli hienoa voida istua kahvilassa ja juoda kupponen teetä: tuntui melkein kuin olisin taas ihan oikea ihminen. Tavanomaista pottuvelliä tukevamman ruokani ansiosta saatoin kuljeskella kaupungilla ilman ainaista perunaevästermosta käsilaukussa ja se tuntui siltä kuin olisin saanut pois pallon jalasta ja olisin taas vapaa. Lounastin ravintolassa lohi-perunakeittoa ja olin iloinen voidessani taas syödä ulkona. Kiertelin Porvoon vanhan kaupungin pikkuputiikkeja, kävin nuuskimassa joulutunnelmia juuri avatuissa joulumyyjäisissä vanhan rautatiealueen makasiinissa, vietin iltapäivää elokuvissa sekä liotin ja muhitin itseäni Porvoon aivan mahtavan uimahallin höyrysaunassa ja altaiden hierovissa suihkuissa. Jos muuten ette ole koskaan kotimaamatkailleet Porvoossa, niin suosittelen sitä lämpimästi. Vanhassa kaupungissa on joulun aikaan tunnelmallista ja kesäaikaan saaristossa on  – ainakin Porvoon matkaesitteen perusteella – kauniita maisemia, uimapaikkoja ja monenlaisia käyntikohteita. Nyt en saaristoon asti edes ehtinyt, mutta jokin toinen kerta sitten.

Sain kolme ihanaa oireetonta päivää. Noiden aikana tosin totesin, että tietenkään en voi näin pitkään ilman kunnon ruokaa olleena ruveta mättämään vatsaani ensiruokana ruisleipää ja juustoa, sillä menin niistä aivan tukkoon. Suoleni ei vain yksinkertaisesti kyennyt työntämään ruokaa eteenpäin ja toisesta päästä ulos, joten ennen pitkää rööri oli täynnä ja olo varsin tukala. Mutta siitä huolimatta koin saaneeni ruoasta reippaasti uusia voimia ja jalkani kantamaan taas. Sitten kolmantena päivänä söin muutaman palan marmeladia ja sokerisempaa suklaata ja sitä seuraavana päivänä tulivat oireet päälle niin että pamahti.

Makasin päivän migreenissä naama, silmät ja jalat turvoksissa ja lopulta päänsäryn jatkuttua kyllin pitkään oksensin sisuskaluni ympäri. Seuraavien päivien ajan vähensin asteittain syömisiäni ja kun polttava kipu, joka tuntui nyt olevan jo melkein koko kropassa, ei suostunut hellittämään, jouduin jo siirtymään taas pelkälle tärkkelykselle. Yhtenä tyypillisenä oireena näissä on aina ollut fyysisen kivun lisäksi ns. henkinen tuska. Se vie mielen niin synkäksi, että tuntuu kuin elämästä ei koskaan voisi tulla mitään ja kuin se ei olisi koskaan oikeastaan mitään ollutkaan. Pelkkää peetä alusta loppuun. Huusin ja paruin ääneen. Vihasin ja kirosin lääkäreitä, jotka olivat kuitanneet tapaukseni tyyliin ”käypä tyttö nyt vähän juttelemassa kivan tädin kanssa ja mene sitten kiltisti kotiin syömään”. Tuntui, että itse en jaksa enää taistella eikä apua olisi odotettavissa miltään taholta.

Tältä näytin migreenipäivänä syömäoireissani. Naaman turvotusta on kuvasta ehkä vaikea hahmottaa, mutta se antanee jotain vertailukohtaa normaalitilanteeseen nähden kun kerron, että normaalisti poskeni ovat lommollaan johtuen tämän hetkisestä reippaasta alipainostani.

Vähitellen olo rauhoittui niin fyysisesti kuin henkisestikin sitä mukaa, kun jätin ylimääräiset syömiset ja palasin perunoilleni. Silmäpussit pienenivät ja turvotus laski muutenkin. Mutta minun oli aloitettava syöminen taas, sillä parin päivän päähän oli sovittuna verikokeita ja halusin oireet päälle siihen mennessä, jotta jossain näkyisi edes jotain.

Nuo verikokeet olivat tänään ja niitä varten aloitin eilen aamupäivästä varovaisen sokerin syönnin. Paljoa en päivän mittaan uskaltanut syödä, mutta sen verran kuitenkin, että moisesta määrästä olen tavannut tulla reilusti kipeäksi seuraavaksi päiväksi. Tänä aamuna heräsin aikaisin ja ensimmäisenä tunnustelin silmiäni, että ovatko turvoksissa. Eivät olleet. Tuntuiko niskajumia, hartiakipua, orastavaa päänsärkyä? Ei, ei mitään. Huokaus. Olipa hienoa mennä verikokeisiin ilman oireen häivän tuntua missään. Varmasti aivan turha reissu ja jos tämä tilani nyt tästä näin kääntyy, niin tapaukseni haisee entistä pahemmin luulosairaudelta.

Olen nyt aikalailla pihalla siitä, että missä mennään tällä hetkellä ja mitä kestän ja mitä en ja mikä kropassani on vinksin vonksin vai onko enää mikään. Jonkinlaisessa käännekohdassa tunnen olevani ja sinänsähän ihan hienoa jos tämä nyt tästä lähtee purkautumaan. Mutta pikkuisen hampaankolossa kaihertaa: olisivat ne lääkärit voineet edes vähän saada nähdä, että on minussa vikaa muuallakin kuin päässä. Jos minulle jää virallisesti kirjoihin ja kansiin merkintä, että olen ns. hullu, niin jääköön sitten, sillä olen jo aikaa tuntenut, että tulevaan elämääni kuuluu osana jonkinlainen valtakunnan hullun leima ja ihan samahan se on aloittaa sitten vaikka tästä. Mutta siitä en pidä, että minut psyykkiseksi tapaukseksi heti ovelta leimanneet lääkärit saavat myönteisen vahvistuksen toiminnalleen, sillä tuo ei ole oikea tapa toimia. En ole mitenkään ainoa potilas, jonka hulluus on tuomittu alkamaan välittömästi siitä pisteestä, mihin lääkäreiden osaaminen on päättynyt. Näitä tapauksia on paljon muitakin ja joillekin on hoidotta jäämisestä aiheutunut ihan pysyvääkin haittaa ja todellinen vaivan syy löydetty liian myöhään. Minä pärjään kyllä, mutta tuollaista toimintaa lääkäreiltä ei pidä hyväksyä eikä rohkaista. Olin jo päättänyt vetäväni tästä tilille ainakin sen hoitoni alkupään kolmen lääkärin ketjun, mutta milläs vedät, jos sairaus häviää kuin itsestään eikä ole mitään faktaa, millä todistaa kyseessä olleen minkään muun kuin oman haluttomuuden syödä ja itse aiheutetun nälkiintymisen. Pöh.

Olen tänään uskaltautunut jatkamaan sokerin syömistä ja mutustanut melkein koko levyn suklaata. Tuo jos ei huomenna missään tunnu, niin sitten uskon jo hullujen oireideni olevan poissa ja voin ruveta suunnittelemaan järkevää toipumisruokavaliota.

Joko tai

5.11.2011 Myrskylä 

Olen aivan tyrmistynyt lääkäreiden toiminnasta. Käsitykseni lääkäreistä noin yleensä ei ollut mitenkään korkealla vielä ennen tätäkään, mutta keskussairaalatasosta olin odottanut sentään pikkuisen enemmän. Kukaan ei voi tietää eikä osata kaikkea, enkä odottanutkaan kenenkään osaavan heti eikä edes kovin helpolla pystyvän selvittämään oirevyyhtiäni. Mutta sellainen on törkeätä, että kun oireyhtymä kuulostaa vähänkin oudolta ja menee lääkärin osaamisalueen ulkopuolelle, niin potilas tuomitaan psyykkiseksi tapaukseksi jo ennen kuin on edes tutkittu kunnolla.

Sain kuulla, että kyllä nyt on tutkittu hyvinkin laajasti. Ehkä niin, mutta siinä tapauksessa ei olla tutkittu oikeita asioita. Koska kyllä jossain näkyy, kun vain oikeasta kohdasta osaa katsoa ja kun tapaus ei ole ihan simppeli, niin niitä oikeita kohtia pitää etsiä ja jäljittää yhteistyössä potilaan kanssa. Vaikka sitten syy olisikin korvien välissä, niin siitäkin pitäisi voida keskustella sen sijaan, että vain tullaan ja jyrätään ja yksipuolisesti langetetaan tuomio. On vääränlaista ammattiylpeyttä tyrmätä ja mitätöidä potilaan kertomukset tämän omista havainnoista ja viitata kintaalla ja sulkea pois sellaiset merkit, joita ei ymmärrä. Pyysin tutkimaan maksaa tarkemmin koepalalla, pyysin ravintotippaa, pyysin mineraalitippaa. En saanut mitään noista, koska diagnoosi oli päätetty jo. Eikä psykiatrin konsultaatiota ole vielä edes tehty. Rintakehän ahdistuksen sanottiin johtuvan närästyksestä ja että siihen voisi ottaa happosalpaajia. Särkyihin suositeltiin Panadolia. Jatkohoitona minulle on annettu ulostenäytepurkki, taas samojen maksa-arvojen mittaaminen verestä ensi viikolla ja lääkärin puhelinaika laboratoriokokeita seuraavana päivänä.

Tulin eilen pois sairaalasta ja keitin ensi töikseni kaliumsoppaa tankatakseni itseeni mineraaleja koska niiden saanti jäi sairaalassa normaaliakin vähemmälle ja polte hartioissani ja käsivarsissani oli hirvittävä. Kaliumsoppa tehdään pilkkomalla erilaisia juureksia noin sentin viipaleiksi ja annetaan kiehua kauan, jotta mineraalit liukenevat keitinveteen. Juuresten on hyvä olla sen verran ohuiksi leikattuja, että mineraalit pääsevät niistä ulos, mutta kuitenkin sen verran tanakoita paloja, etteivät mene hajalle keitettäessä. Keitetään ensin pari tuntia ja ei kovin runsaassa vedessä. Liemi siivilöidään talteen ja keitetään vielä ainakin puoli tuntia edellistäkin niukemmassa vedessä, jotta saadaan loputkin mineraalit imutettua liemeen. Kasvikset heitetään pois ja lientä juodaan ainakin kaksi litraa päivässä. Kaliumsoppa on kotikutoinen lääke helpottamaan kihdin ja reuman oireita ja neutraloimaan kehon happamuutta. Tällä kertaa jätin maksaani ajatellen makeat ja karoteenipitoiset porkkanan ja punajuuren pois ja käytin lanttua, palsternakkaa, varsiselleriä ja perunaa.

Tarkoitukseni on nyt siis syödä. Ei mitenkään ylimäärin ottaen huomioon tähän astisen vähäisen syömiseni, mutta se siedätyshissuttelu, jota olen koko kesän harrastanut, saa nyt riittää. Nyt syön sen verran, että se joko nostaa oireet ihan reilusti tai sitten räjäyttää ”olen sairas”-kuplani, mikäli tämä tosiaan on psyykkistä. Minua ei uskottu lainkaan, kun sanoin, että saan tällä tärkkelysruokavaliollani maksa-arvoni pysymään noin alhaisina, koska tärkkelys ei rasita maksaa ja siksi maksa-arvoni näyttävät melko normaaleilta. Katsotaan pitääkö teoriani paikkansa ja kun syön itseni oireisiin asti, niin miltä maksa-arvoni sitten näyttävät.

Nyt kun hoksasin korvennuksen harteissani johtuvan todennäköisesti virtsahapoista, luin puriinista ja sen muuntumisesta elimistöstä virtsahapoksi, jonka munuaisten pitäisi poistaa. Puriinia sisältävät monet proteiinipitoiset ruoka-aineet ja siinä voi olla syy särkyihini proteiinia syötyäni. Yritän nyt tässä syömisiäni valitessani välttää pahimpia puriinin lähteitä, sillä se korventava kipu on aivan kamala. Migreenissä ja pahoinvoinnissakin on ihan riittävästi kestämistä.

Sairaalassaoloaikanani tuo korvennus lisääntyi ihan huomattavasti loppupäiviä kohden ja paitsi ruoka-aineet, niin myöskin stressi saa aikaan virtsahapon muodostumista ja olinkin kyllä todella stressaantunut saamastani kohtelusta ja siitä, että mitään toivoa tilanteeni selviämiseen ei näyttänyt enää olevan. Asun sukulaisperheeni luona ja minua sairaalasta hakemaan tullut sukulaiseni kysyi lääkäriltä, että kenen on vastuu jos minun tilani huononee ja kupsahdan. Vastuu on kuulemma yksin minun. Järkyttävää. Olin oikeasti luullut, että Suomessa jokaisella on oikeus saada lääkärinhoitoa eikä potilasta saa jättää heitteille, jos tämän tila on sellainen, että se hoidotta voi johtaa vakaviin pysyviin seurauksiin tai kuolemaan.

Mutta huomisaamuna se sitten nähdään, että olenko sairas vai hullu. Olen päivän aikana juonut runsaasti keittämääni kaliumsoppaa, lisännyt riisimaitoa (sisältää hieman sakkaroosia) tavanomaiseen velliini ja syönyt puolikkaan porkkanan, puoli palaa ruisleipää ja siivun kylmäsavulohta. Päätäni on särkenyt koko päivän, hartioissa polte on tallella, mutta lievittynyt ja muuten vain tuntuu siltä, että elimistöni vetelee ihan viimeisiään. Näkyvät oireet kuten silmien turvotus ja naaman kalman ilme ehtivät kyllä ilmaantua aamuun mennessä, mikäli ovat tullakseen. Silloin joko ne ovat päällä tai sitten huomaan olevani oireeton ja siis terve. Kumpikin on mahdollista enkä tiedä itsekään, mitä tästä ajatella.

Hulluko sittenkin?

Päijät-Hämeen Keskussairaala 4.11.2011

Tänään on kymmenes ja viimeinen päiväni täällä sairaalassa. Ovat sitä mieltä, että tilani on psyykkinen, että voin lähteä kotiin ja nyt on vain monipuolistettava ruokavaliota ja ruvettava syömään.

Psyykkiseksi tapaukseksihan minut leimasi jo sairaalaan lähetteen kirjoittanut yksityisen lääkäriaseman lääkäri vajaan tunnin mittaisen tapaamisemme perusteella ennen kuin mitään kokeita oli edes tehty. Todennäköisesti häntä konsultoinut seuraava lääkäri (PHKS:n poliklinikalla) sanoi minulle jo ensimmäisen tapaamisemme yhteydessä, että koska ei hänellä näille oireille mitään nimeä ole, niin psyykkistähän tämän täytyy olla. Viime viikolla minua noin vartin ajan nähnyt PHKS:n päivystyksen ja minut eteenpäin osastolle lähettänyt lääkäri mitä todennäköisimmin potilaskertomuksessani jo olleiden ”psyykkistä”-kommenttien perusteella yhtyi kuoroon ja kirjoitti lausuntoonsa epämääräisen ja hyvin tulkinnanvaraisen kommentin ”Jonkin verran vaikutelma myös psyykkisestä komponentista.” Tällä historialla olikin sitten hyvä jatkaa osastolle: täytyihän minun psyykkinen tapaus olla, koska olihan jo kolme erikoislääkäriä niin sanonut.

Tutkimuksissa ei ole löytynyt mitään, mikä antaisi lääkäreille jotain selkeää faktaa ja kättä pidempää minkään tiettyjen toimenpiteiden motivoimiseksi. Ultrassa, vatsalaukun tähystyksessä eikä viipalekuvassa näkynyt mitään poikkeavaa. Veriarvoissa ei ole mitään hälyttävän poikkeavaa; pieniä alituksia ravitsemustilanteeseeni liittyen ja jatkuvaa, mutta hyvin lievää ylitystä maksa-arvoissa (ASAT, ALAT). Enemminkin ihmetellään, että miten veriarvoni voivat olla noinkin hyvät ottaen huomioon nykyisen ruokavalioni laadun ja kuinka kauan olen syönyt näin.

Täällä sairaalassa ollessa oloni on huonontunut selkeästi. Viimeisten kuuden kuukauden aikana painoni on pudonnut tasaisesti reilun kilon kuukaudessa. Tuon reilun kilon olen menettänyt painostani saman verran pelkästään tämän puolentoista viikon aikana ja painan nyt 48,4 kg (pituuteni on 164 cm). Perunavellini on ollut toistuvasti jonkin verran raakaa, jolloin se ei sula ja sotkee muunkin ruokarytmini. Lisäksi tutkimusten takia on välillä pitänyt olla syömättä. Tipassa en ole saanut muuta kuin sokeria ja sitä on jouduttu laittamaan välillä heikotuksen tai alhaisen verensokerin takia vaikka olisin syönyt ihan sen normaalimääränikin. Voimat ovat poissa. Rintaa puristaa edelleen ja pikkuhiljaa on ruvennut yskittämään. Mineraalien vielä normaaliakin vähäisemmän saannin vuoksi polte yläselässäni on voimistunut. Tuntuu siltä kuin joku kaataisi sinne happoa ja lihakset tirisevät ja syöpyvät ja selkärangan tuntumassa nahan alle jää jäljelle vain paljas luu.

Itseäni on kummastuttanut jo aiemminkin mainitsemani ruokavaliohistoriaani nähden liian korkea B12-arvo, selittämätön hemoglobiinin nousu (molemmat mittaukset paastoarvoja) ja se, että viipalekuvauksessa käytetyn varjoaineen jodi puski kielestäni ulos. Jodin kuuluisi poistua munuaisten kautta ja en tiedä vaikka sitä olisi sieltäkin mennyt, mutta sen lisäksi kuvausta seuraavan päivän iltana minun tuli huono olo, suussani maistui selkeästi sama jodi kuin kuvauksen aikana ja kielelläni oli paksu harmaanvalkea kate. Mustikkamehukokeiluni kanssa kävi samalla tavalla: sekin tuli kielestä ulos ja maistui suussani koko päivän samalla kun poltteli hartioissani ja särki päätäni. Nämä kokemukset yhdessä hartioiden polttelun ja silmäpussien kanssa saavat minut epäilemään, että munuaisenikaan eivät toimi niin kuin pitäisi. Ne eivät jaksa poistaa happoja, vaan hapot kertyvät kehooni. Tarvitsisin kipeästi mineraaleja voidakseni neutraloida happoja kehostani. Nyt sairaalassa ollessani olen jäänyt jälkeen päivittäisestä mineraalien saannistani normaalia vähäisemmän syönnin vuoksi ja olen muutamaan otteeseen pyytänyt saada mineraaleja tipassa, mutta siitä on kieltäydytty. Ensin syynä se, että tutkimukset olivat kesken, sitten sanottiin, että ei kun pitää ruveta syömään.

Pari viikkoa sitten kävin toisella homeopaatilla ihan vain uteliaisuudesta hänen käyttämäänsä menetelmää, iirisanalyysiä, kohtaan. Tämä homeopaatti oli aivan kauhistunut siitä, missä kunnossa olen. Ei tainnut olla montaakaan sisäelintä, jossa ei jotain vikaa olisi näkynyt. Oikeassa keuhkossakin oli selvästi jotakin. Munuaisiin liittyen hän sanoi pupillini olevan kellertävä, mikä tarkoittaa virtsahappojen kertymistä elimistöön.

Tämä on ollut aivan kammottava viikko. Kun tulin, ajattelin, että nyt viimeinkin asiat järjestyvät, että saan hoitoa ja voin hellittää, lakata huolehtimasta ja lopettaa ainaisen ponnistelemisen tämän sairauteni kanssa ja paranen. Sen sijaan olen törmännyt lääkärikööriin, joka ei näytä uskovan oireitani, ei keskustele kanssani esittämistäni kysymyksistä, torjuu ja sulkee ulos kaikki sellaiset ehdotukseni ja esittämäni tosiasiat, jotka eivät istu heidän diagnoosiinsa siitä, että en vain halua syödä. Koetuloksia katsotaan kutakin yksi kerrallaan eikä kokonaisuutena olosuhteet huomioon ottaen ja näissä mittauksissakin esiintyvät poikkeamat, jotka eivät sovi psyykkistä-diagnoosiin jätetään huomiotta, selitellään sillä että ”ne nyt saattavat joskus vähän heitellä” ja että minä olen vaativa, kun tuollaisia pieniä ja merkityksettömiä yksityiskohtia lähden näppimään ja sormella osoittelemaan. Lääkärien mielestä homma ratkeaa sillä, kun otan lusikan kauniiseen käteeni ja rupean kiltisti syömään. Siis käytännössä se, mitä he kehottavat minua tekemään, on juuri sitä, mitä olen koko tämän kuluneen kesän ja syksyn ajan tehnyt ja kun en saanut sitä toimimaan, tulin hakemaan apua. Nyt ”hoitona” minut lähetetään takaisin jatkamaan sitä samaa. Olen stressaantunut tästä tilanteesta, huolissani siitä, että mitään apua tai hoitoa tähän ei löydy, sitä ei enää edes yritetä etsiä ja peloissani siitä, että mihin tämä johtaa. Sillä jos sama meininki jatkuu, menen koko ajan huonommaksi ja tiedän kuolevani jos mitään ei tehdä. Olen täällä aika selkeästi antanut kuulua sen, mitä tästä tilanteesta ajattelen ja yrittänyt pitää puoleni. Nyt en enää jaksa.

Välillä sitä murtuu ja itkee, sitten suuttuu ja sisuuntuu taas. Adrenaliineilla olen saanut itseni pystyyn ja puolustamaan itseäni, sitten tilanteen lauettua lysähdän kasaan. En tiedä enää itsekään mitä ajatella tilanteestani. Ehkä he ovat oikeassa. Ehkä minussa ei ole mitään vikaa, muuta kuin tämän kaiken seurauksena tullut aliravitsemus. Ehkä syömään kykenemättömyyteni on nykyisellään enää psykosomaattista, niin sanotusti jäänyt päälle noista rankoista stressivuosista ja burn outin jälkeisestä ajasta, jolloin ruoansulatukseni oli oikeasti sekaisin. Tai voihan se jollain kumman mekanismilla olla puhtaasti fyysistäkin: elimet sinällään ovat jo toimintakykyisiä ja suolen kunto korjaantunut, mutta kone ei vain lähde käyntiin.

Olen tässä miettinyt, että jos se kone sitten pitäisi potkaista ihan kunnolla käyntiin. Tai jos on kyse psyyken luomasta kuplasta, niin puhkaista se sitten niin, että possahtaa. Sitten olen joko täysin terve tai bumerangina takaisin täällä sairaalassa. Kaikki keksimäni varovaiset ruoansulatuksen herättely- ja totuttelukonstini olen jo kokeillut eikä minulla siinä pussissa ole enää uusia ideoita ammennettavaksi. Jos nyt kerran olen niin täysin terve, niin ruvetaan sitten syömään. Ykkösmielitekoni, joka pulpahtaa mieleeni aina uudestaan ja uudestaan on lohivoileipä. Oululaisen jälkiuunileipää, voita ja kylmäsavulohta. Suosittelihan sairaalan ravintoterapeuttikin minulle tarinani kuultuaan, että kokeilisin jotain kotimaista viljaa, lihaa ja maitotuotteita, koska ruokavalioni on niin yksipuolinen ja koska ihmisen tulee syödä kaikista ravintoaineryhmistä (hohhoijaa). Jos kerran minun pitää ottaa se riski, että rääkkään itseäni minulle sopimattomalla ruoalla, niin voin ainakin tehdä sen jollakin, mitä minun oikeasti tekee mieleni ja joka maistuu hyvälle. Paluuta vanhaan en halua enkä näe mitään järkeä kokeilla samoja konsteja yhä uudelleen ja toivoa niiden lopulta antavan eri tuloksen, kunhan vain tarpeeksi monta kertaa jaksaa toistaa.

Sie(dät)tämätöntä

Päijät-Hämeen Keskussairaala 31.10.2011

Kuudes päivä sairaalassa. Tulopäivän verikokeissa ei löytynyt mitään kummallista. Edellisissä mittauksissa lievästi koholla olleet maksa-arvot olivat laskeneet, vaikkakaan eivät viitearvojen sisälle asti. Valkuaisaineet melko normaalit, tulehdusarvot täysin normaalit. Lisäksi vielä jotain muuta pientä sälää: enimmäkseen normaalit. Myös maksan ultraäänikuvaus tehtiin tulopäivänäni. Maksani on lievästi turvonnut ja jonkin verran rasvoittunut, mutta muutoin näyttää ihan normaalilta. Albumiini kuvaa kehon yleistä ravitsemustilannetta ja on laskenut kuukauden takaisesta ollen nyt jo alle viitearvojen (32, viitealaraja 34). Mutta sehän ei ole tämän kaiken syy, vaan luonnollinen seuraus.

Tuloani seuraavana päivänä otettiin lisää maksaan liittyviä verikokeita eikä niissäkään mitään. Sitä seuraavana päivänä tehtiin gastroskopia eli vatsalaukun tähystys. Se sattui. Tunsin jokaisen näytteen nipsaisun sisuskaluistani ja kun hoitaja sanoi, että tässä lopussa otetaan vielä näyte kurkkutorvesta ja se voi vähän tuntua niin ajattelin, että nyt tulee jotain tosi kamalaa jos tämä kerran on se kipeä paikka, mutta eihän se ollutkaan mitään. Enemmän ne vatsan koepalat tuntuivat. Näytteet lähetetään patologille tutkittavaksi ja niiden tulosten saamisessa menee muutama viikko.

Mutta vatsalaukun limakalvo näytti silmämääräisesti tarkasteltuna ihan normaalilta. Oireet ovat siis mitä todennäköisimmin psyykkisiä ja kannattaisi ruveta kokeilemaan syömään jotakin, oli lääkärin mielipide. Rupesin jo itsekin epäilemään itseäni. Entä jos tosiaan vika onkin korvieni välissä? Jos minulla on jokin klikki päässä? Jos olenkin psykiatrinen tapaus enkä mikään madonsyömä – ihan niin kuin minulle elokuussa sairaalatutkimuksiin lähetteen kirjoittanut yksityislääkäri antoi ymmärtää.

Tuli viikonloppu enkä syönyt muuta kuin normaalidieettiäni. Kun ei se ruoka ole sulanut tuota gastroskopiaa ennen niin miksi se olisi ruvennut sulamaan sen paremmin nyt sen jälkeen. Ei se, että lääkäri sanoo ”vatsalaukun limakalvo näyttää normaalilta” ole sellainen taikasana, joka jotenkin maagisesti saisi ruoansulatukseni pelaamaan. Ei ainakaan tehonnut viikonlopun aikana saamaani raa’ahkoon perunavelliin, joka pisti röörini sen verran tukkoon, että muistin taas millaista on syödä ruokaa, joka ei sula vaan tekee tulpan systeemiin niin, ettei mikään enää mene alas.

Viikonlopun aikana mietiskelin muutosta hemoglobiiniarvossani verrattuna kuukauden takaiseen mittaukseen. Nousua 121:sta 137:een. Mittausvirhemarginaaliin ei tuollaisen muutoksen pitäisi mahtua eikä ruokavaliostakaan voi syytä löytyä. Ajattelen sen liittyvän jotenkin siihen, että minun on tullut vaikeampi hengittää tänä aikana. Hapenottokykyni keuhkoissa on huonontunut ja keho kompensoi nostamalla hemoglobiinia. Kysyin lääkäriltäni oliko hän noteerannut muutoksen eri mittauskertojen välillä. Ei ollut. Kysyin, mitä hän mahtaa moisesta muutoksesta ajatella. ”No, nehän ovat molemmat ihan hyviä arvoja.” Niin varmaan, jos kumpaakin erikseen tarkastellaan. Mutta entä muutos? Miten se selitetään? No comments.

Tänään sitten tuli päätös: pitää vain ruveta syömään. Ruvetaan siedättämään. Tuskastuin aivan. Olen kuvaillut oireitani, kertonut tätä ruoka-ainehistoriaani ja kuinka tähän on päädytty, olen kertonut yrityksistäni syödä ja miten olen kokeillut eri ruoka-aineita tämän kesän aikana ja miten ne aina ovat päättyneet kipuihin, oksennuksiin, ripulointiin ja vatsalaukun ärtymiseen. Sanoin, että totta kai vatsalaukkuni näyttää nyt normaalilta, kun olen sen ja suolistoni saanut tällä tärkkelysruokavaliolla toipumaan, mutta jos sinne lähdetään työntämään jotain muuta, niin hullusti käy. Lääkärini mielestä oireettomuus ei ole niin tärkeätä kuin syömään rupeaminen. ”No toki vähän oireita voi alkuun tulla, kuten ilmaa vatsaan ja sen sellaista, mutta kyllä me ne oireet täällä sitten saadaan hoideltua.” Kauhistuin. Eihän voi olla oikein, että kehoon tumpataan ruoka-aineita, joita se hylkii koska ei kykene niitä käsittelemään ja että oireet sitten tukahdutetaan erilaisilla kemikaaleilla. Pitäähän kehon signaaleita kuunnella. ”Joskus ne kehon signaalit voivat olla sekaisin. Järjestetään psykiatrin konsultaatio ensi tilassa ja ravitsemusterapeutti palaa lomilta huomenna. Sitten ruvetaan siedättämään.” Tämä ei ole oikea menetelmä. Ei voi olla. Jos ratkaisu olisi vain yksinkertaisesti ruveta syömään, niin miksi sitten se ei ole ratkennut jo? Ja miksi sitten ylipäätään jouduin luopumaan ruoka-aineista yksi toisensa jälkeen? Johan minä alun perin kaikkea söin. Mutta tähän mielestäni kovin kummalliseen logiikkaan ei kukaan edes halunnut yrittää antaa mitään selitystä.

Pyysin, että odotettaisiin nyt sentään gastroskopian näytepalojen tuloksia ensin ja tehtäisiin maksan ohutneulanäyte ja analysoitaisiin se, sillä ennen kuin se on todettu puhtaaksi, en luovu mahdollisuudesta, että kyse on loisista. ”Sellaisesta biopsiasta voi olla enemmän haittaa kuin hyötyä, ei me sellaiseen lähdetä.”

Voi hyvänen aika, etten paremmin sano. Tämä on sentään keskussairaala ja tunnen joutuneeni puoskareiden armoille. Kun vähän on tutkittu verestä maksa-arvoja ja valkuaisaineita eikä niistä mitään löydetty eikä oireitani ymmärretä, niin jo heti tuomitaan psykiatriseksi tapaukseksi ja otetaan väkivaltaiset menetelmät käyttöön: tehdään pakolla sitä, mitä olen juurikin sanonut, että en voi tehdä koska tulen niin hullun kipeäksi ja sitten vielä tungetaan lääkkeitä perään, jotteivat vaikutukset tuntuisi. Eikä ole edes tutkittu millään tavalla, että onko minulla ruoansulatusnesteitä missä määrin, onko sappinesteitä ja ruoka-aineiden pilkkomiseen tarvittavia entsyymejä. Hän ei tiedä mistä puhuu, kun sanoo, että voi tulla vähän oireita: ilmavaivoja ja turvotusta. Oireeni ovat niin rajuja, että jos niitä lähdetään ihan tieten tahtoen aiheuttamaan, niin siinä on jo kyse väkivallasta.

Aggressiivinen potilas

Päijät-Hämeen Keskussairaala 29.10.2011

Olen niin monta kertaa pyytänyt Jumalaa auttamaan, helpottamaan oloani, pyyhkäisemään pois kipuni. Kun hartioita polttaa ja päätä särkee ja kipu on hirvittävä. Helpota oloani, edes tämän kerran. Kertaakaan ei mitään ole tapahtunut ja tuska vain jatkuu, ja toistuu, ja taas. Olen katkera ja vihainen; miksi tämän on pakko mennä näin pitkälle? Olen niin monta kertaa pyytänyt käännettä, ajatellut että nyt ollaan jo pohjalla ja pitääkö asioiden vielä tästä huonota ennen kuin käänne tulee. Sitten mennään vielä pidemmälle, joudutaan vielä ahtaammalle, kunnes ei enää ole keinoa sopeutua. Täällä sairaalassa maatessani tajusin, että tuska on liikkeelle paneva voima. Kun ihminen ajetaan niin ahtaalle nurkkaan, että siellä ei kerta kaikkiaan mahdu olemaan vaikka miten päin yrittäisi pyöriä, syö hän lopulta tiensä vaikka seinän läpi ulos, kunhan vain jotenkin pääsee pois. Jos joku lievittäisi oloani, sopeutuisin. Kestäisin ja jäisin paikoilleni, koska paikoilleen jääminen olisi helpompaa kuin lähteä väkisin puskemaan muutosta läpi. Jumala on viisas. Ymmärsin tarvitsevani tuskani.

Eräänä aamuna reilu viikko sitten tunsin herätessäni ahdistavaa kipua rinnassani. Minun oli raskas hengittää. Mieleeni tuli, että miten minun kävisi jos saisin keuhkokuumeen. Tällä vastustuskyvyllä, tällä yleiskunnolla ja tällä vatsalla. Minulla on ollut keuhkokuume kerran ja keuhkot muutoinkin heikko kohta, joten helposti voisin saada jonkin infektion. Mitä tekisin, mistä saisin hoidon? Millä saisin jonkun terveyskeskuslääkärin tajuamaan sen, että en todellakaan voi syödä antibiootteja ja että tässä on nyt tosi kyseessä? Tajuaisiko hän tarinastani yhtään mitään, kun eivät erikoislääkäritkään tajua? Millä jaksaisin edes yrittää selittää taas kerran, kun toistaiseksi vielä kukaan ei ole uskonut eikä ymmärtänyt?

Vointini romahti viimeisen viikon sisällä. Tuli niin voimaton olo, että en jaksanut enää oikein olla kunnolla jalkeilla. En jaksanut enää edes mennä ulos joka päivä. Siinä tilannettani miettiessäni muistin, että ameeba voi levitä keuhkoihinkin. Ensin suolistoon, sitten maksaan, sitten keuhkoihin ja sieltä aivoihin. Jos se pääsee keuhkoista pieneen verenkiertoon, on sillä suora baana aivoihin. Iski kauhu. Vielä olisi kaksi viikkoa aikaa maksan ultraan. Jaksaisinko odottaa niin kauan? Näkyisikö siinä edes mitään, mikä saisi aikaan välittömiä toimenpiteitä? Tosin ultran tulokset oli minulle luvattu vasta vatsatähystyksen yhteydessä ja siihen olisi vielä kokonainen kuukausi. Olisiko minulla kuukautta aikaa? Jaksaisinko olla niin kauan, kun jo nyt alkoi toisinaan tuntua siltä, että en jaksa enää nousta ylös keittämään sitä iänikuista perunavelliäni? Ja ennen kaikkea: jaksaisinko olla epätietoisuudessa näiden epäilyideni kanssa niin kauan?

Nukuin sinä yönä kaksi tuntia ja vatvoin. Päätäni särki, itkin ja olin kauhuissani. Mistä tässä maassa saa hoitoa? Miten pitää toimia päästäkseen hoitoon? Miksi lääkärit vetkuttavat asiaani tällä tavoin? Jos ihminen ei kykene syömään kuin perunaa, niin miksi se ei ole vakavampaa kuin että aina annetaan uutta aikaa puolentoista kuukauden päähän? Siitä on jo kaksi kuukautta, kun lähete tutkimuksiin kirjoitettiin, enkä ollut vielä saanut minkäänlaista hoitoa, en edes diagnoosia.

Päätin, että tämä oli viimeinen yö, jonka tällä tavoin vietän. Aamulla läksin terveyskeskukseen ja olin vakaasti päättänyt olla palaamatta sieltä kotiin. Nuori naislääkäri kyseli niitä näitä, paineli heppoisesti vatsaani, kuunteli keuhkojani ja kun kerroin hänelle käynnistäni sairaalan poliklinikan lääkärin luona niin kysyi, että ”No, kävitkö siellä ravitsemusterapeutin juttusilla?” Alkoi keittää. Sanoin, että tämä ei nyt ole mistään ravintoneuvoista kiinni tämä asia. ”Onkos sinulta helico-bakteeri tutkittu? Jospa laittaisin sinulle lähetteen siihen.” Silloin räjähti. Sanoin – ei vaan huusin – ”Nyt on kirosanakirosanakirosana tultava jo hoitoa!” ja läväytin kämmeneni pöytään. Lääkäri hiippaili hakemaan vastaanoton hoitsut mukaan huoneeseen kuin olisin ollut vaarallisempikin tapaus. Uhkasin, että en lähde täältä muualle kuin Päiksiin (Päijät-Hämeen Keskussairaala) ja jos ette minua sinne lähetä, käyn käytävälle makaamaan ja saatte kantaa minut täältä pihalle. Sitten tuli romahdus ja itku. Turhautuminen ja epätoivo.

Mutta sain lähetteen päivystystapauksena. Lyhyen tautikuvaustiivistelmän lisäksi siinä luki, että ”Potilas käyttäytyy aggressiivisesti vastaanotolla.” Joskus ei muu auta eikä sitä paitsi enää edes välitä käyttäytyä korrektisti.

Ei mitään kiirettä

Myrskylä 15.10.2011

Kuukausi sitten, samana päivänä kuin kävin ensimmäistä kertaa homeopaatin vastaanotolla, kokeilin tattaria. Keitin sitä ruokalusikallisen ja sekoitin perunavelliini. Seuraavana aamuna olin niin uupunut, etten jaksanut kuin maata ja itkeä. Viime viikolla kokeilin uudestaan, enkä reagoinut siihen enää lainkaan. Viiden päivän ajan lisäilin perunavelliini muutaman kerran päivässä tuon lusikallisen tattaria tai pienen nökösen porkkanaa, parsakaalia tai kesäkurpitsaa. Viidentenä päivänä alkoi hartioita särkeä ja vatsaa korventaa, sitä seuraavan päivän olin päänsärkyinen ja totesin, että ei onnistu tämä syöminen ja parempi jättää sikseen.

Tilanne on kuitenkin parempaan päin. Tunnen suolistoni vahvistuneen ja uskon sen lakanneen tihkumasta sisältöään elimistöön, mutta ruoansulatuskykyni ei ole parantunut miksikään. Olen muutamilta ihmisiltä saanut kuulla kommenttia, että eihän tuo ole kuin totuttelukysymys ja sen kun syö vaan, niin että se elimistö saa siihen ruokaan tottua. Kun ruoansulatusnesteiden erityskyky on huonontunut ja huonontunut ja sen seurauksena niitä ruoka-aineita on pikkuhiljaa joutunut pois karsimaan, niin ei se siitä syömällä parane – muutoinhan tähän ei oltaisi koskaan edes tultu. Jos tähän putkeen nyt tunkee ruokaa, joka ei sula, niin se vain ärsyynnyttää suoliston ja saa sen lopulta hajalle – ihan juuri niin kuin minulle oli jo käynytkin. Nyt suoli tuntuu selvästi korjaantuneen ainakin jossain määrin enkä halua sitä enää uudestaan hajottaa.

Ensimmäinen homeopaattinen lääkkeeni oli sulphur 6 tippoina. Googlailin sitä ja lueskelin homeopaattisesta lääkkeestä yleensä ja opin rikin (sulphur=rikki) olevan yksi syvimmälle vaikuttavista homeopaattisista lääkkeistä ja että sitä käytetään rakenteellisena lääkityksenä eli pitkäaikaisissa sairauksissa elimistön vahvistamiseen ja erityisesti vatsan ja ruoansulatuselimistön häiriöihin. Nyt lääkkeeni on vaihdettu ja syön haiman toimintaa korjaavia pieniä pillereitä. Homeopaattisen lääkityksen lisäksi homeopaattini hoitaa minua mm. akupunktiolla.

Siinä missä olen ehtinyt saada homeopaattista hoitoa jo kuukauden ajan, olen julkiselta puolelta tähän mennessä saanut ensimmäisten verikokeiden tulokset ja odotan pääsyä jatkotutkimuksiin. Tällä viikolla kävin lääkärin vastaanotolla Päijät-Hämeen keskussairaalan sisätautipoliklinikalla. Sain kuulla, että minulla ei ole keliakiaa, että senkkani ja CRP-arvoni ovat hyvät, että ulostenäytteessä ei ollut merkkejä loisista, että en kärsi aliravitsemuksesta, että maksan soluvaurioita kuvaavat ALAT- ja ASAT-arvot ovat hieman koholla ja että ”Ei minulla tälle sairaudelle mitään nimeä ole, joten pakko tässä on olla jotain psyykkistä takana.”, ja enkö kävisi vähän juttelemassa psykiatrin kanssa ja myöskin ravintoterapeutin kanssa keskustelu voisi olla paikallaan.

Että olin vihainen ja olen sitä vieläkin. Jos olinkin ennakkoasenteineni karvat pystyssä jo valmiiksi vastaanotolle mennessäni, niin ei ainakaan tämä käynti antanut millään lailla aihetta muuttaa käsityksiäni lääkäreistä. Ravintoterapeutin vastaanotosta kieltäydyin, sanoin etten tarvitse ketään kertomaan minulle ruokaympyrästä ja miten tulisi syödä terveellisesti ja monipuolisesti. Tiedän yhtä ja toista ravinnosta ja sen merkityksestä ja tajuan sen tarpeellisuuden kyllä aivan hyvin itsekin, mutta nyt vain on tilanne sellainen, että en pysty tämän monipuolisemmin syömään. Psykiatrin luona käyntiin suostuin siksi, että saadaan viimeinkin hoidettua tämä asia pois päiväjärjestyksestä. Olen lopen kyllästynyt noihin yksioikoisiin pikadiagnooseihin masennuksesta, joita olen nyt tähän mennessä saanut jokaiselta asian puitteissa tapaamaltani lääkäriltä ja vihjailipa lähettävänä lääkärinä toiminut yksityislääkäri mahdollisesta anoreksiastakin.

Väsynyt ja jonkin verran voimaton toki olen, ihmekös tuo enää tässä vaiheessa ja vaikka vääränlaisiin ruokiin reagointini saakin aikaan monia masennuksen määrittelyssä annettuja tuntomerkkejä, niin itse tiedän, etten ole masentunut eikä niitä oireita minulla ole silloin, kun syön vain sellaista ruokaa, jonka ruoansulatukseni kykenee käsittelemään. Varmasti ihan oikeaa, mielestä johtuvaa masennustakin on olemassa, mutta tässä matkan varrella olen alkanut epäillä sen tyyppisen ”masennuksen”, johon itkuisuuden ja hyvin synkkien fiilisten lisäksi liittyy nimenomaan hermostollisia häiriöitä kuten migreeniä, (selkä)kipuja, keskittymisvaikeuksia, reaktioiden hitautta, sensomotorisia häiriöitä, voimakasta uupumusta ja unihäiriöitä olevankin fyysistä eikä psyykkistä alkuperää ja sen hoitamisen mielialalääkkeillä olevan vain oireiden blokkaamista ja varsinaisen syyn hoitamatta jättämistä. Täten ei olisi mikään ihme, että mieli maassa olevat uupuneet ja särkyiset ihmiset syövät masennuslääkkeitä vuositolkulla tulematta yhtään sen paremmiksi. Ehkä vieläkin enemmän kuin itseni puolesta tunnen kiukkua kaikkia niiden uupuneiden puolesta, joiden oireista lääkärit eivät osaa vetää mitään järkeviä johtopäätöksiä koska ovat niin erityisen erikoistuneita, että ihminen kokonaisuutena on täysin kateissa, joita sitten pompotetaan luukulta ja lääkäriltä toiselle, joille syötetään psyykelääkkeitä, hormoneita ja antibiootteja kuuri kuuri perään ja päälle vielä juoksutetaan kuntouttavissa uudelleenkoulutuksissa ja lopulta kun tämä ns. hoito ei auta, kirjataan työkyvyttömiksi ja eläkkeelle.

Tältä lääkäriltä pyysin, josko voisin saada ravintoliuosta suoneen, mutta siihen ei kuulemma ole tarvetta: missään verikokeiden tuloksissa ei näy aliravitsemusta. Hemoglobiinini oli 121 (viitearvo naisille 125-160), mutta varsinaista rautaa ei mitattu. Kalsium oli nätisti viitearvojen keskivaiheilla vaikka en ole syönyt maitotuotteita enää kahteen vuoteen enkä mitään kalsiumia sisältävää useampaan kuukauteen. Lääkäri itsekin totesi, että elimistö vetää sitten tarvitsemansa luustosta. Eli ei hätää mitään vielä, se tulee kai vasta sitten, kun luustossakaan ei enää ole mistä ottaa. B1-, B2- ja B3-vitamiinitasoja ei mitattu eikä hivenaineita. Painoindeksini on nyt 18,6 ja jos herra lääkäri nostaisi katseensa siitä tulospaperista ja katsoisi minuun sen sijaan, niin jo rupeaisi aliravitsemus näkymään paremmin. Eikä alle viitearvojen oleva kreatiniini välttämättä tarkoita esimerkillisen hyvin toimivia munuaisia, vaan kyse voi olla myöskin siitä, että sitä kreatiniinia ei tule, koska lihasten energiantuotanto on vähäistä ja ylipäätään lihasmassan määrä alkaa olla aika vähissä. Yksisilmäinen testituloksiin tuijottaminen voi olla harhaanjohtavaa; numeroarvojen lisäksi on otettava huomioon olosuhteet sekä itse potilas.

B12-arvoni ihmetyttää minua: se oli 752 eli viitearvojen (170-670) yläpuolella. Kun ottaa huomioon sen, että en ole pystynyt syömään aikoihin mitään eläinperäistä ja että todennäköisesti jo vuosia jatkuneesta alhaisesta vatsahappotasosta johtuen B12-vitamiini ei ole voinut kunnolla tai lainkaan imeytyä, sillä siihen tarvittavaa ns. sisäistä tekijää ei vatsahappojen puuttuessa erity (tai se ei toimi), niin arvon ei kuuluisi olla noin korkea. Tyytyväinen toki olen siitä, että minulla vielä B12-vitamiinia on, mutta näin korkeaa arvoa en tulkitse pelkästään hyvänä uutisena, vaan edelleen yhtenä osoituksena maksan toiminnan häiriöstä. Epäilen maksani heittäneen B12-varastojaan pihalle, syystä tai toisesta. Siihen teoriaani sopii myöskin jatkuva metallinmaku suussani. Minulla on jo lapsesta ollut runsaasti amalgaamipaikkoja, jotka ovat aikuisiällä hampaita korjatessa pikkuhiljaa vaihtuneet keraamisiin ja loput vaihdatin pois vasta muutama vuosi takaperin. Maksahan varastoi itseensä myrkyt ja epäilen amalgaameista peräisin olevan elohopean lähteneen vaeltamaan elimistööni. Nämä asiat yhdessä homeapaatilta saatujen ameebatietojen, selvien ruokaan liittyvien maksa-oireiden ja kohonneiden ASAT- ja ALAT-arvojen saavat minut epäilemään, että osa maksaani on tuhoutunut ja että asiat eivät ole ihan tolkuissaan haimankaan suhteen.

”Jatketaan tästä nyt niin, että lähetän sinut psykiatrille ja sitten myöhemmin vatsalaukun tähystykseen ja sitä ennen käyt verikokeissa hepatiitin tutkimiseksi ja maksan ultraäänikuvauksessa, josta saat sitten kuulla tulokset tähystyskäynnin yhteydessä. Aika tähystykseen tulee jonnekin marraskuun loppuun mennessä.”, sanoi lääkärini. Muutama ruma sana ja nimitys on minulla mielessä koskien tätä lääkärien touhua, mutta koska tämä on julkinen foorumi, yritän käyttäytyä siivosti ja säästän moiset kommenttini lähipiirini kyseenalaiseksi, mutta takuulla ehtymättömäksi iloksi.

Pakko se on mennä

Myrskylä 25.8.2011

Perunakuuri on toiminut hyvin. Siis silloin, kun olen malttanut syödä pelkkiä perunoita ja olla kokeilematta yhtään mitään muuta. Olen ollut energinen ja aktiivinen ja voinut hyvin. Olen jaksanut tehdä asioita tavalla, jolla en ole toiminut vuosiin. Sairauteni aikana on koko ajan ollut sellainen väsymys päällä, että kaikenlainen oleminen ja tekeminen on ollut kuin ajaisi autoa käsijarru päällä. Itsensä pakottamista ja väkisin liikkeelle vääntämistä. Hyvät päivät ovat kuluneet aamusta iltaan kaikenlaisissa pienissä kotiaskareissa ja olen tehnyt puutarhatöitä, ulkoillut ja käynyt marjassa ja nauttinut siitä, että kykenen ja on virtaa tehdä.

Mutta sitten on ollut hyvin paljon niitä huonoja päiviä ja ne ovat kyllä olleet ihan itse aiheutettuja. Heinäkuun puolen välin tienoilla kolmen viikon tiukalla perunakuurilla olon jälkeen tunsin oloni niin mainioksi, että ajattelin voivani jo pikkuhiljaa ruveta syömään vähän muutakin. Söin pikkuisen kalaa ja se oli kyllä ihan vihoviimeinen virhe. Seuraavana aamuna tutut oireet: polte hartioissa, niska jumissa, migreeni, naama turvoksissa ja tuskanhiki päällä. Heti perään tulivat helteet ja tuntui, että olo ei helpota sitten millään.

Tuosta kun toivuin, kokeilin vähän puristaa tuoretta porkkanamehua ja sitten marjamehua, mutta ei. Nokkostee rupesi tuntumaan vastenmieliseltä parin päivän jälkeen, vaikka en juonut kuin sen yhden kupillisen aamuisin. Jätin pois nuo kaikki, mutta olo ei vain parantunut, enkä enää ymmärtänyt, että missä on vika. Kunnes sitten palattuani taas peruna-vesivelliin ja siinä yhtenä päivänä syötyäni kokonaisena keitettyjä perunoita tajusin, että kokoperunat eivät mene. Ne tukkivat suolistoni. Todennäköisesti siksi, että niiden kanssa en tullut nauttineeksi yhtä paljon nestettä ja eikähän niitä saa yhtä hienoksi pureksimalla kuin muusiksi hienontamalla; aina siinä joku kökkäre livahtaa kurkusta alas.

Mustikkamehu tuntui alkuun hyvältä, mutta sitten tökkäsi ihan pahemman kerran. Parin päivän juomisen jälkeen heräsin aamuyöstä siihen, että tuntui kuin joka solu olisi tihkunut sitä mehua ulos yrittäessään hyljeksiä sitä. Kieleni sinersi. Sain siitä kahden päivän migreenin ja väsymyksen ja poltteen hartioihini, joka levisi myös käsivarsiin asti. Olin juonut mehua päivässä kolme mukillista reilusti laimennettuna, siis ihan liikaa. Oikeampi määrä olisi kai ollut ruokalusikallinen raakamehua päivässä. Sitä kokeilinkin myöhemmin, mutta en juonut edes kupillista loppuun, kun se jo tuntui väärältä liikkeeltä. Sitä polttavaa särkyä potiessani mietin, että tätäkö on fibromyalgiakin? Että syystä tai toisesta kudoksiin kertyy runsaasti kuona-aineita. Miksi niitä sitten sinne tulee? Itsestäni tiedän – tai ainakin luulen tietäväni – että suoleni vuotaa kuin seula eikä maksanikaan todennäköisesti ole tehokkaimmillaan. Voisiko siis fibromyalgiankin taustalla olla suoliston lisääntynyt läpäisevyys ja sitä kautta kuona-aineiden pääsy elimistöön kiertoon?

Tuosta mehusta toivuttuani kokeilin vielä kuitenkin sitä suklaata, sokeritonta ja maidotonta, kun se oli niin pitkään mielessäni pyörinyt. Ihan vain puoli palaa kaksi kertaa päivässä. Kolmen päivän ajan, joka päivä yhä väsyneemmäksi ja väsyneemmäksi muuttuen ja sohvalla päiväni viettäen ja lopulta olin taas siinä samassa väsymyksessä, jossa ei jaksa hoitaa mitään asioita, ei lukea, ei edes katsoa teeveetä eikä viitsi avata sähköpostiakaan, kun tietää jo, ettei jaksa kenellekään vastata. Saati sitten harrastaa jotain aktiviteetteja, kun joka kerta ylös noustessa päästä huippaa ja olo on kaikkinensa heikko. Siinä päätin, että nyt saavat kaikki ”pitää syödä muutakin kuin perunaa” –kokeilut olla. Minä voin parhaiten, kun syön vain perunaa, sanoipa järki siitä ruokavaliosta mitä hyvänsä.

Tämä lopullinen pelkkää perunaa –päätös oli nyt maanantaina, kolme päivää sitten. Mutta sitten kävi niin, että tiistaina ei kaupassa ollutkaan enää vanhaa perunaa eikä sitä kuulemma enää saa edes tilaamalla ja eilen jo sain todeta, että tämän kesän peruna ei käy, ei edes se jo kookkaammaksi kasvamaan ehtinyt, mitä kesäperunaksi kutsutaan. On liian tiukkaa kamaa minun ruoansulatukselleni. Systeemi pamahti tukkoon, väsyin taas ja vatsaa alkoi jo vähän korventaakin. Löysin jääkaapista vielä puolikkaan pussin vanhaa perunaa ja se riittää täksi päiväksi. Sitten on loppu.

Varasin ajan yksityiselle Lahden Terveystaloon ja pääsen huomenna vatsaelinsairauksiin erikoistuneelle lääkärille. Katsotaan mitä siellä on tarjota.