Kiinalaista batiikkia

Kaakkois-Aasian kiertomatkallani 2009 ostin kaksi kiinalaista batiikkityötä jostakin Yuanyangin lähistöllä olevasta maalaiskylästä. Nuo kauniit naiset ovat siitä lähtien maanneet viikattuina kaapissa, kun en ole saanut aikaiseksi askarrella niihin ripustusvärkkejä. Nyt viimeinkin sain laitettua heidät esille.

Batiikit ovat peräisin tästä kylästä. Alueesta oli tehty jonkinlainen turismin erikoisalue ja kaikkialla rakennettiin ja korjattiin. Tuo ohjelma on takuulla vienyt kylien autenttisuuden ja ymmärrän hyvin, miksi paikalliset suhtautuivat niin torjuvasti turisteihin. Jotkut olivat jo sopeutuneet ja alkaneet tehdä turismilla rahaa.

Pienempi töistä sopi hyvin roikkumaan seinällä seinävaatteena, joten ompelin takapuolelle pienet lenkit, joista sen voisi ripustaa tankoon.

Tämä kaunis nainen oli liikkeessä esillä roikkumassa ja hieman auringon haalistama. Se oli silti minusta kaikkein kaunein eikä korissa ollut toista vastaavanlaista.

Isommassa kankaassa ei ollut hapsureunoja, joten se sopi paremmin tauluksi. Päätin pingottaa sen raameihin ja kävin hakemassa kaupasta pari rimaa raamiaineksiksi.

Sahasin rimoista sopivan mittaiset pätkät ja naulasin ne yhteen kehikoksi. Keskelle yksi rima tukemaan hökötystä. Pistin liitosväleihin myös puuliimaa lujittamaan liitosta.

Kiinnitin kankaan raameihin pienillä nauloilla ja tein rautalangasta ripustuslenkin.

Reikä seinään, taulu ruuvin varaan roikkumaan ja voilà!

Joulukalenteri luukku 22

Kuvagalleria: Eräänä ihan tavallisena kiinalaisena aamuna

Palataanpa kesäkuun alkuun ja Kiinaan, Xingpingiin Wangin perheeseen. Joka arkiaamu, lauantait mukaanlukien, Chao vei Yuen kouluun ja kävi torilta ostamassa päivän ruokatarpeet ravintolaan ja perheelle.

Mini lähti aina mukaan. Kotikadulla vanhassa kaupungissa Mini sai juosta vapaana, mutta isolla tiellä ja torin vilskeessä Minin paikka oli visusti rattaiden alaosassa.

Päivän banskut.

Taro on perunan tapainen juures. Todella ruokaisa ja jykevää rakenteeltaan. Hyviä kuin mitkä. Durianin lisäksi näitä olen vähän jäänyt kaipaamaan.

Yue hyöri äidin mukana ostoksilla aina jonkin aikaa ennen kouluun menoa.

Yue vietiin kouluun ja sitten palattiin jatkamaan ostoksia.

Meikäläisten standardien mukaan myyntitilat nyt olivat mitä olivat, mutta kyllä kasvikset olivat järestään paremman näköisiä ja tuoreempia kuin meillä kaupoissa keskimäärin.

Tuoretta on lihakin. Pomppiikin vielä.

Paistinsa voi myös kasvattaa itse.

Vaa'at olivat toiminnaltaan idioottivarmoja. Hyvä on silti tarkistaa, ettei tule lukuvirheitä.

Tässä on sitten jotain josta en tiedä, että mitä se oikein on, mutta se kuulemma pitää käärmeet ja muurahaiset loitolla. Jauhe liuotetaan alkoholiin ja ruiskutetaan talon ympäri. Minulla on tätä nyt pikkuinen nyssäkkä siltä varalta, että se tuleva taloni maalla joskus joutuisi muurahaisinvaasion kohteeksi.

Takaisin vanhassa kaupungissa. Mini saa taas juoksennella vapaana ja kipittää kohti kotia.

Joulukalenteri luukku 3

Vandra i Sydostasien – Yuanyangin terassiviljelmät

 

Yuanyang sijaitsee Kiinassa Vietnamin pohjoispuolella. Seutu on vuoristoista, joten kyliä ympäröivät viljelmät on pengerretty rinteisiin.

 

Alueen turismia on lähdetty kehittämään - ilmeisestikin Kiinan hallituksen toimesta - ja se näkyi joka puolella talojen korjaamisena.

 

Myös tämä viehättävä kulttuurinähtävyydeksi merkitty kylä oli rakennusmyllerryksen kourissa. Väkisinkin mieleen tuli, että paljonko kylän alkuperäisyydestä on jäljellä enää siinä vaiheessa, kun turismin edistämisprojekti on kunnolla puhaltanut kylän läpi.

 

Lapset murskasivat kiviä, naiset kantoivat ja miehet sekoittivat sementtiä ja rappasivat seiniä. Nämä naiset olivat ainoat paikalliset, joihin saimme jotain kontaktia ja jotka suostuivat kuvaan. Yleisesti ottaen paikallisista paistoi turistivastaisuus ja kuviin joutumista selvästi välteltiin.

 

Alueella asuu paljon etnisiä vähemmistöjä, joilla kullakin on oma tyypillinen asunsa. Täällä niitä käytetään vielä arkiasuina eikä vain turistien viihdyttämiseksi. Kuvassa etualalla oleva nainen peittää kasvojaan. Näin tekivät monet nähdessään jonkun kuvaavan, vaikka kyseessä olisi ollut ihan vain kadulta yleisnäkymän kuvaaminen.

 

Meidät kuskattiin jonnekin Yuanyangin ulkopuolelle vuoristokylään, josta sitten patikoimme kahden päivän ajan takaisin Yuanyangiin.

 

Tiehen on täytynyt käyttää aikamoinen työpanos, sillä kivet on ladottu käsin eikä kyseessä ollut mikään pikku kadunpätkä, vaan maantietä ihan kilometrikaupalla.

 

Menopeleille ei täällä taideta asettaa kovinkaan kummoisia säädöksiä ja viranomaisvaatimuksia.

 

Pikkukylän possujen tyytyväistä röhinää.

 

Terassiviljelmien poikki käveleminen ei ollutkaan ihan yhtä yksinkertaista kuin tavan pellon tarpominen. Tien etsiminen oli vähän kuin labyrintissä kulkemista, ainakin jos halusi säilyä kuivin jaloin.

 

Aika lopettaa päivän työt.

 

Auringon laskettua vuoristossa on kylmä, joten on syytä varata mukaan ihan kunnolla lämmintä vaatetta.

Joulukalenteri luukku 2

Vandra i Sydostasien – Jianshui 

Jianshuissa on säilynyt muutaman korttelin alue perinteisiä paremman väen taloja. Tältä alueelta löytyy majoitusta (kuvassa hotellimme sisäänkäynti), ravintoloita ja vaateputiikkeja. Kaupungin keskustan toiselta puolelta löytyy hutong eli perinteinen tavallisen väen asuinalue.

Jianshuissa näin ensimmäistä kertaa naisia, joilla on sidotut jalat.

Pikkupoika hutongissa. Nämä kiinalaiset lasten pöksyt ovat käteviä: vaippoja ei tarvita.

Tällaisetkin lounaspaikat ovat ihan kokeilemisen arvoisia.

Lämmintä ruokaa pikkurahalla.

 

Jianshuin torilla.

 

Täällä tuli kokeiltua millaista on syödä toukkia ja heinäsirkkoja. Ei se nyt niin kummoista ollut. Kaikki oli paahdettu rapeiksi naksuiksi ja maustettu reippaasti. Heinäsirkkojen jalat saattoivat takertua ikävästi hampaiden väliin. Torakoita ei muistaakseni valikoimaan kuulunut.

Joulukalenteri luukku 1

Vandra i Sydostasien – Kunming

Loka-marraskuussa 2009 osallistuin matkatoimisto Läs och Res:n järjestämälle Kaakkois-Aasian kiertomatkalle Vandra i Sydostasien. Matkareitti kulki Kiinasta Vietnamin kautta Laosiin ja päättyi Vietnamiin Hanoihin. En pyrikään esittelemään koko matkaa, vaan poimin matkakuvieni joukosta parhaimmat palat ja tärkeimmät muistoni. Koko matkakuvauksen ja reittikartan löydät täältä Läs och Res:n kotisivuilta.

Matka alkoi Kunmingista. Tässä muutama havainto kaupungilta, kun siellä yhden sunnuntaipäivän kuljeksin.

Kiinalaiset kohtelevat eläimiä huonosti, mikä tässä näkyy ahtaina häkkeinä. Torilla lemmikkieläinosastolta en kaikista mönkijöistä ottanut selvää, että olivatko ne tarkoitettu lemmikeiksi vaiko lemmikkien ruoaksi.

 

Jenkkilapsille värjätään maidot, kiinalaisille kananpojat.

Jostain se on leipä nyhdettävä. Tämä mies myi kadun kulmauksessa bambusta taiteilemiaan hahmoja.

Kiinassa ei juurikaan lastenvaunuja näy ja hyvin ne päiväunet maittavat selkärepussakin matkaten.

Ennen yhden lapsen politiikkaa Kiinassa asuttiin isoissa perheissä ja pienissä tiloissa. Liekö siitä perintöä se, että yksityisyyttä ei tunneta samalla tavoin kuin meidän kulttuurissamme.

Tässä tee-se-itse Pekingin ooppera. Näyttelijöiden keski-ikä oli arviolta 70:n hujakoissa ja yleisön vielä parisenkymmentä vuotta korkeampi. Pysähdyimme hetkeksi katselemaan ja meillekin tuotiin muovijakkarat istuimiksi ja kerättiin pieni pääsymaksu.

Tokihan Pekingin oopperassa pitää orkesteri olla.

 

Kansainvälisyyttä linja-autoasemalla.

Täältä saattaa tulla ruokaa meidänkin kauppoihimme. Kasvihuoneita ja –katoksia riitti monen kilometrin matkalle Kunmingin eteläpuolella.

 

 

 

 

 

Vastatuulessa

11.5.2011 Xingping, Kiina

Eilen oli taas sellainen päivä, kun vieläkin käytiin uudelleen se sama proteiinikeskustelu. Li oli laittanut edellisen päivän illalliseeni voita. Siinä ruokavalion periaatteiden ohessa käytiin sitten läpi myös luottamusta, uskoa, kuuntelemista ja kommunikoinnin hankaluutta. Lisämausteena keskustelussa oli se, että olen ollut koko viikon ihan pökkyröissäni ja kaiken kaikkiaan tuntuu, että olen joutunut ojasta allikkoon. Olen lähes toimintakyvytön, joudun yhäkin varomaan ruokaylläreitä ja epäilen kaikkea minulle tarjottua, mistä ei ihan selkeästi näe, että mitä se on. Kiristin tilannetta vielä lisää kieltäytymällä aamun mustasta lääkkeestä, sillä en halunnut sitä pyörryttävää tunnetta taas nyt, kun aamu oli alkanut ihan normaaliololla.

Tunsin, että tämä ei toimi, minun on keksittävä jotain muuta. Emme selvästikään olleet yhtä mieltä siitä, mitä kykenen tekemään ja syömään ja mitä en. Olin epävarma, että oliko Li todella tajunnut, miten huono olo minulla on koko viikon ollut. Ajattelin myös sitä Iltalehden artikkelia englantilaisesta naisesta, joka ei ruoka-allergioidensa takia voinut enää syödä muuta kuin riisiä. Hän on kamppaillut sairautensa kanssa jo 11 vuotta. Mitä toivoa minulla olisi parantua? Voin sanoa, että tuossa tilanteessa ei päässäni pyörinyt yhtään järkevää, optimistista tai millään lailla rakentavaa ideaa jatkosta. Mihin tästä oikein menisin? Yksi pohtimistani vaihtoehdoista oli ostaa näitä lääkkeitä mukaani muutaman kuukauden kuuri ja palata Suomeen, jossa voisin kunnolla itse huolehtia ruokavaliostani. Olen ollut niin vakuuttunut paranemisestani, mutta nyt aloin epäillä jo ihan tosissani, että ehkä minun ei sitten kuitenkaan olekaan tarkoitus tästä parantua, vaan taistella tämän kanssa loppuikäni. Tasapainoilla ruokavalioni kanssa. Tunsin, että Elämä on kusettanut minua oikein perinpohjin. Minulle on valehdeltu. No, höynähän se on, joka uniensa ja intuitionsa perässä juoksee eikä tee niin kuin järkevien ihmisten kuuluu tehdä. Ajattelin, että hankin itselleni sairaseläkkeen ja hautaudun johonkin korpeen metsämökkiin loppuiäkseni. Nämä olivat eilisistä ajatuksistani niitä positiivisimpia. Ne oikein tosi huonot vaihtoehdot jätän tässä kertomatta.

Mutta sitten jänistin. Tuntui vaan, että jos täältä lähden, niin sitten olen mahdollisuuteni menettänyt.

Eilinen oli fyysisen vointini kannalta kohtuullisen hyvä päivä ja sain tehdyksikin jotain. Pesin pyykkiä ja kävin ihan kunnon kävelyllä. Mutta tänään jo ylös nouseminen oli erityisen vaikeaa ja olin ihan pökkyröissäni jo valmiiksi herätessäni. Jaloista oli voima pois, päässä huippasi ja ajatus ei pelannut. Menin vessaan aamutoimilleni mukanani pelkkä saippua ja vasta siellä huomasin, että olin unohtanut ottaa mukaani hammasharjan ja –tahnan. Pestyäni kainaloni huomasin, että en ollut muistanut ottaa mukaani pyyhettäkään, joten palasin huoneeseeni ja kuivasin itseni vasta siellä. Huoneessani huomasin, että olin unohtanut pestä naamani. Heittäydyin sängylle pitkälleni ja ajattelin, että en voi jatkaa olemista tällaisella ololla koko ajan. Mietin, josko minun sittenkin kuuluisi palata Suomeen eikä enää jatkaa matkaani.

Huterana menin alas aamiaiselle ja söin taas sen mustan lääkkeeni mukisematta. Sain puuroni ja se maistui yllättäen äklöttävän makealta. Olin sitä vähän maistellut jo jonain muunakin aamuna, mutta nyt se oli ihan selvästi makeaa. Mitä? Olet laittanut puurooni sokeria? Siis ei tästä tule mitään. Ei voi tulla. Ei tällä menolla. Ihan niin kuin en olisi sanonut, että en voi syödä sokeria ja monta kertaa. Taas sama keskustelu. Li meni ulos ja minä jäin kirjoittamaan googlen kääntäjään olen_pahoillani_tajuan_että_tämä_ei_toimi_haluaisin_ostaa_lääkkeitä_mukaani_ja_lähden_huomenna –viestiä. Peruin myöskin elokuulle varaamani Tiibetin matkan. En jaksa enää uskoa toipuvani siihen ja tuskin tulen enää takaisin nyt, kun olen päättänyt lähteä Suomeen.

Lin palattua keskustelimme taas ja taas tulin siihen tulokseen, että tämä tai ei mitään. Me molemmat uskomme vakaasti, että hoito auttaa. Tunnen sen jo, että sillä on ollut positiivisia vaikutuksia ja pidän Listä. Hän on hyvä ihminen. En tiedä sitten, mitä hän ajattelee minusta. Uskon kyllä olevani aika hankala hoidettava kaikkine ruokarajoituksineni ja heikkoine kuntoineni, epäilyineni ja mikä varmasti pahinta: huonoine tuulineni. Jätin lähtöviestisepustukseni näyttämättä ja sovimme taas tällä kertaa jo lähes riidaksi yltyneen sananvaihtomme.

Toissapäiväinen Iltalehden artikkeli englantilaisesta Micaela Staffordista, joka ei ruoka-allergioidensa vuoksi pysty syömään muuta kuin riisiä, oli aika ylimalkainen. En syytä tästä Iltalehteä, sillä googlettamalla löysin – luullakseni – alkuperäisartikkelit, jotka olivat lähes sanasta sanaan samoja. Artikkelissa ei mainittu mitään lihasta ja kalasta, mutta oletan luonnollisesti myös niiden olevan kiellettyjen listalla. Ihmettelen, että eikö nainen voi syödä hedelmiä ja kasviksiakaan, kun ei niitä oltu mainittu lainkaan, vai oliko ne tarkoituksella jätetty pois, jotta juttu saataisiin kuulostamaan vieläkin dramaattisemmalta. Epäilen kuitenkin, että hänen tilanteensa ja ruokarajoituksensa ovat samat kuin itselläni: proteiinit, sokeri ja käristetyt öljyt.

11 vuotta on pitkä aika. Ihmettelen, kuinka tuo nainen jaksaa. Itselläni on takana vasta viisi vuotta ja olen jo nyt siinä pisteessä, että olen hilkulla heittää lusikan kehiin. Mietin, että mitä kaikkea hän on saanut kestää tuona aikana, kun on yrittänyt hakea apua vaivaansa. Miten paljon hän on joutunut vakuuttamaan lääkäreitä vaivojensa todenperäisyydestä, ennen kuin häntä on alettu uskoa? Itse en ole niin paljoa lääkäreiden luona tämän takia rampannut, mutta yleensäkään en ole tavannut vielä yhtään ihmistä, joka kunnolla ymmärtäisi – en tarkoita tietäisi syytä – että mistä puhun. Että joku uskoisi ihmisen voivan ihan oikeasti tulla niin kipeäksi ihan tavallisista ruoista, joita suurin osa ihmisistä syö joka päivä ja tarvitsee ravinnokseen. En myöskään ole tavannut ketään, joka tajuaisi mitä on totaalinen väsyminen. Että se ei ole laiskuutta tai pelkkää inspiraation puutetta, kun ei jaksa mitään. Olen kuullut niin paljon ”eihän tuollaista olekaan”, ”kuvittelet”, ”en tajua”, ”mutta voithan vähän maistaa”, ”ajattelet tätä vain liikaa”, ”olet varmasti terveempi kuin luuletkaan” ja niin edelleen kommentteja, niin kuin myöskin niitä vaikenemisia, joista ilmeestä näkee, että minä hourailen ihan omiani. Sen puoleen olen iloinen, että tuo tuli julkisuuteen. Asia on helpompi uskoa, jos meitä tiedetään olevan muitakin.

Olen nyt myös entistä vakuuttuneempi siitä, että olen tehnyt oikein, kun en jäänyt kotiin etsimään hoitoa tähän. Jos eivät Englannin lääkärit ole saaneet tuota naista 11 vuoden aikana autettua, niin aika huonolta kuulostaa hoitoennuste länsilääketieteen käsissä minullekin. Toisaalta se kertoo myös, että pelkällä ruokavaliolla tätä ei korjata. Itse olen perehtynyt paljon eri ruoka-aineiden ravintosisältöihin, karsinut kaikki mahdolliset lisä- ja säilöntäaineet pois ja jatkuvasti etsinyt ravintosisällöltään parempia ja parempia vaihtoehtoja sekä kokeillut erinäisen määrän luontaistuotteita ja ravintolisiä ja 11 vuoden aikana uskon tuon naisen ehtineen jo kokeilla kaiken mahdollisen ja mahdottomankin.

Sitten vielä muutama sana niille, joiden mielestä tässä ei ole kyse muusta kuin turhasta ruoasta nipottamisesta ja homma hoituu sillä, kun alkaa vaan totuttelemaan noihin ruoka-aineisiin ja syömään kunnolla. Olen yrittänyt sitä muutaman kerran. Vuosi sitten, jäätyäni pois töistä tunsin itseni vähemmän väsyneeksi ja olin myöskin löytänyt aika kivasti toimivan ruokavalion, jossa oli paljon rasvaa ja vähän hiilihydraatteja. Koska rauta-arvoni olivat alhaiset, yritin syödä lihaa. Aloitin pienen pienillä, alle 50 g:n annoksilla maksaa. En tiedä olisiko se toiminut pidemmän päälle, mutta innostuin syömään myös lihaa ja tulin siitä lopulta ihan todella kipeäksi. Yritin myös maitotuotteita maustamattomalla jogurtilla ja kermalla, mutta ei sekään toiminut. Levättyäni syksyn viimeiset kuukaudet Kambodzassa tunsin oloni sen jälkeen tosi hyväksi ja uskoin, että nyt on aika ruveta syömään taas lihaakin. En syönyt paljoa, enkä joka päivä, mutta kahdessa viikossa olin saanut itseni taas päänsärkyisenä petiin eikä se kunto sen jälkeen ole enää samalle tasolle kohonnutkaan kuin mitä se oli sitä ennen. Ehkä tein tuossa virheen ja söin liikaa sellaista mitä ei olisi pitänyt ja usein sitä tuli myös ihan vahingossa. En tiedä vieläkään, että vaikuttivatko esimerkiksi kookospähkinät negatiivisesti vai ei. Täällä tuli niin paljon ruoka-aineita, jotka eivät kotivalikoimiini kuuluneet ja joita en osannut epäillä.

En ihan tarkalleen tunne tilannetta, mutta olen ollut ymmärtävinäni, että luontaistuotteiden tuontia EU:hun on rajoitettu ja että jotain uusia rajoituksia olisi tulossa koskien yrttejä, niiden käyttöä ja kasvatustakin. Olen myös ymmärtänyt, että vaihtoehtohoidot olisivat jollain lailla vastatuulessa virallisen tahon puolelta. Tunnen jonkinlaista orastavaa taisteluhenkeä tätä trendiä vastaan. Oikean hoidon ja hoitajan löytäminen ei ole helppoa, mutta tosiasia on, että ihmiset ovat saaneet apua heitettyään lääkäreiden määräämät pillerit nurkkaan ja etsiydyttyään vaihtoehtohoitojen pariin. Onhan se uhka lääketeollisuuden rahasammoille, kuten masennuslääkkeille ja noloa sertifikaatteihinsa ja diplomeihinsa tukeutuville virallisille lääkäreille, kun joku huuhaa-hoitaja kykenee auttamaan tilanteessa, jossa he eivät tiedä mitä tehdä. Tämä yleistyksenä. Tokihan niitäkin lääkäreitä on, joiden ammattiylpeys ei kärsi siitä, että hänen osaamisensa ei aina riitä ja potilas saakin tarvitsemansa avun jostain muualta. Mutta ihan puhtaana rahamaailman oman edun tavoitteluna näen tuollaisen vapauden rajoittamisen ”ihmisten oman turvallisuuden nimissä”. Tähän saa mielellään kommentoida ja valaista minua tilanteesta, sillä olen ollut aikamoisessa uutispimennossa viimeiset viisi vuotta ja mielelläni haluaisin saada enemmän tietoa siitä, että missä noiden kanssa oikeasti mennään.

Hoidossa

9.5.2011 Xinping, Kiina

Ensimmäinen viikko perheen hoidokkina takana. Ruokavalio on ollut vähän vaikea juttu. Kokonaisvaltaista hoitotapaa toteuttavalle on käsittämätöntä, että ruokavalio ei ole kokonaisvaltainen. Jos proteiinit puuttuvat, ei voi parantua. Proteiineja pitää syödä, sillä ne ovat ihmiselle välttämättömiä. Niin ovat. Mutta kun asia ei ole niin yksinkertainen. On ollut aikamoista vääntöä saada perille, että en todellakaan voi niitä syödä. Olin sen jo muutamaan kertaan sanonut ja silti toisena tai kolmantena päivänä Li vielä tuli keiton kanssa, jossa oli vehnänuudeleita, koska ”pasta on helposti sulavaa ja ihminen tarvitsee proteiineja”. Toinen proteiiniansa oli aamupuuro. Kun olo oli painostavan väsynyt päivästä toiseen, rupesin kaivamaan tarkemmin selville aamupuuroni koostumusta ja siinä osoittautuikin olevan ohranjyviä, jotka sisältävät gluteiinia. Se taas johtui enemmänkin siitä, että eivät osanneet ajatella ohran sisältävän proteiinia ja että tuonlaatuinen proteiini ja noinkin pienessä määrin olisi haitallinen.

Toinen kulmakivi on liikunta. Pidän liikkumisesta ja mielelläni kävisin kävelylenkeillä, mutta kun en vain kykene. Aamuisin saatan herätä ihan normaalioloisena, mutta sitten tapahtuu jotain. On kuin yhtäkkiä päästettäisi ilmat pihalle ja sen jälkeen olo on kuin ameeballa kuivalla maalla. Kömmin takaisin sänkyyni ja makaan siellä kattoon tuijotellen. Tätä tulee vaihtelevassa määrin eri päivinä. Tämä sitten tekee sen, että enimmäkseen makailen päiväni. Joskus käyn pienellä kävelyllä. Chao toimii lenkityttäjäni ja lähtisi minun kanssani ulos kävelemään vaikka joka päivä ja vaikka kuinka paljon, mutta minä joudun jarruttelemaan.

Ilmeisesti jokin saa jo muutenkin alhaisen verenpaineeni romahtamaan. Tuo jäi joiksikin päiviksi vähän sen aamupuurogluteenin aiheuttaman väsymyksen varjoon, mutta oli selkeämpi huomata nyt, kun gluteeni on pois. Katsotaan, josko tuolle voisi jotain tehdä vai onko se jotain, mikä itsekseen jää aikanaan pois. Epäilin ensin saamaani yrttiteetä, mutta tänään tuo sama tapahtui taas, vaikka jätin teen jo eilen pois. Tee ei siis ilmeisestikään syyllinen ollut, vaan syytä pitää etsiä muualta.

Toistuvasti Li kertoo minulle, kuinka tärkeää on täysipainoinen ruokavalio ja sopiva määrä liikuntaa. Vähintään yhtä monta kertaa olen yrittänyt selittää, että en ole laiskuuttani liikkumatta enkä typeryyttäni syömättä, vaan että en kerta kaikkiaan pysty. Seuraavana päivänä saan taas kuulla saman ja ärryn, kun tuntuu, että tyhmänä pidetään. Epäilen, että me olemme ihmisinä oikeastaan aika samanlaisia: kovapäisiä, tottuneita päättämään ja olemaan oikeassa ja tiedämme kumpikin näistä asioista paljon. Emme vain tiedä, miten paljon toinen tietää emmekä kykene kommunikoimaan niin, että voisimme täysin ymmärtää mitä toinen aina sanoo ja miksi se tuota samaa hokee. Siihen nähden, että kulttuuritaustamme ovat näinkin erilaiset, on tämä viikko kuitenkin mennyt hyvin. Muutama päivä sitten näistä ruokarajoitteista ja voinnistani keskustellessamme Li raapi päätään tavalla, jonka tulkitsin merkiksi siitä, että hänellekin alkaa nyt selvitä, että tämä ei ollutkaan ihan niin yksinkertainen juttu kuin että alkaa vain syödä ja liikkua kunnolla ja sillä paranee ja olo kohenee.

Senkin ymmärrän, että kun niin mieluusti haluaa auttaa ja yrittää toista tukea, niin helposti rupeaa haluamaan edistystä enemmän ja nopeammin kuin mitä sitä on mahdollista tulla. Sairas ja heikko keho ei vain jaksa niin paljoa eikä kykene samoihin asioihin kuin terve ja sen kehon ehdoilla on mentävä. Syyllistynhän minä tuohon samaan itsekin yhtenään: helposti yritän enemmän kuin mihin kykenen.

Lääkkeitä syön erilaisia palleroita. Suosikkini on reilumman puoleisen karkkirakeen kokoinen suklaanruskea ja koostumukseltaan suklaatoffeeta muistuttava pallero. Ensimmäisen kun sain, niin oli kuin olisin saanut herkutella suklaalla. Pureksin sitä aivan hurmoksessa. Makeisia en ole syönyt kai muutamaan vuoteen ja edellisestä suklaapalastakin on ainakin puoli vuotta aikaa. Näitä palleroita syön pari, kolme päivässä. Tosin ne eivät enää maistu niin herkullisilta kuin se aivan ensimmäinen.

Sitten ovat ne isommat mustat kikkareet, jotka oikeasti maistuvat lääkkeeltä. Joskus menevät paremmin alas, joskus en tiedä pitäisikö se kikkare heittää kerralla huiviin oksentamisen uhallakin vai onko parempi pureksia pienempinä annoksina, jolloin yökkäily vähenee, mutta kärsimysaika pitenee. Näiden pommien tilalla voi olla myös edellisen suklaapallon kaltaisia lääkkeitä, mutta mustempia ja maku on näiden kahden väliltä. Näitä vahvempia versiota otetaan ensimmäisenä aamulla ja viimeisenä illalla.

Chao hieroo päätäni ja niskojani joka päivä. Pari kertaa hän on vienyt minut ulos ja ottanut viltin ja hierontaöljyn mukaan ja istuttanut minut johonkin mukavaan paikkaan hierottavaksi. Hän harjaa päänahkani harjalla, hieroo perusteellisesti pään, niskat, hartiat ja sitten vielä kädet. Välillä hän saattaa alkaa hieroa ja taputella reisiäni ja sääriäni, kun istumme jossain. Chao on niin kultaisen huolehtivainen, että olen vakuuttunut hänen olevan jotain läheistä sukua enkeleille.

Lääkkeiden vaikutus on lähtenyt toivotulla tavalla käyntiin. Ensin heitti vatsan ihan ruikulille ja tasoittui sitten. Mutta muutoin ennen niin hiljaisessa vatsassani on alkanut tapahtua: siellä möyryää ja kurluaa, röyhtäilen ja tulipa kerran pieni närästyskin, joka maistui ihan vatsahapoilta. Syöminen oli alkuun vaikeaa. Riisi takertui suuhun ja oli melkein mahdotonta saada yhtään mitään alas. Söin ihan väkisin. Eilen ensimmäistä kertaa viikkoihin tunsin orastavia nälän tunteita ja olen ruvennut haaveilemaan syömisestä ja erilaisista ruoista ja miten ihanaa olisikaan pureksia jotain tiettyä ruokaa. Eilen tunsin koko päivän himoa jauhelihapihviin. En sellaiseen teolliseen vaan oikeaan, kotona tehtyyn. Kykenin tuntemaan sen maun ja koostumuksen suussani ja kuvittelin, miltä tuntuisi pureskella sitä. Nyt kaipaan pureskeltavaa ruokaa, kun taas alkupäivinä saatoin kuvitella vain jotain soseutettua keittoa ja kaikki pureskeltava tuntui juuttuvan suuhun.

Täällä minä siis joko pötkötän huoneessani tai istun alhaalla ravintolassa teepannu edessäni ja aina sen joku ehtii täyttää jo ennen kuin olen saanut sen edes puoleen väliin ja huolehtii alle uuden lämpökynttilän edellisen palettua loppuun. Chao tuo eteeni kerran päivässä ison lautasellisen valmiiksi kuorittuja ja pilkottuja hedelmiä, väliin hunajaa, marjoja, kuivattuja hedelmiä ja vastapuristettua appelsiinimehua. Aina kun tulen lepäilemästä alas ravintolan puolelle, minulta kysytään onko nälkä ja josko haluaisin syödä jotain. Ruokaa on enemmän kuin tarpeeksi ja se on hyvää.

Semmoista opettelua ja hakemistahan tämä on puolin ja toisin, ainakin näin alussa, enkä minä tästä mitään helppoa projektia odottanutkaan. Mutta mielestäni paljon on tapahtunut jo yhdessä viikossa. Ruokahalusta on ilmaantunut merkkejä ja enkä reagoinut aamupuuroni proteiineihin niin voimakkaasti kuin yleensä proteiiniin reagoin. Kasvoiltani on hävinnyt se väsynyt ja roikkuva yleisilme ja jo vuosia olleet silmäpussit ovat poissa. Alustavasti sovittiin, että otetaan nyt kuukausi ja katsotaan miten se lähtee menemään ja mitä sen aikana tapahtuu. Paljon riippuu myöskin viisumin asettamista aikarajoituksista ja se selvinneekin tällä viikolla, kun lähden käymään Guilinissa viisuminuusintareissulla.

Perhe Wang

7.5.2011 Xingping, Kiina

Olen nyt asunut täällä perheen hoidokkina viikon päivät ja esittelenkin ensin perheen ennen kuin kertoilen, miten hoitokuurini etenee.

Asutaan Xingpingin vanhankaupunginosassa Old Streetillä. Perheellä on tässä ravintola ja pari huonetta vuokrattavana yömajoitukseen. Minä olen saanut noista sen yhden hengen huoneen ja joka mahdollisesti tulevaisuudessa tulee perheen omaan käyttöön. Koti on aikalailla erilainen verrattuna meikäläisiin koteihin. Etuosassa on ravintola ja ovet kadulle ovat aina koko päivän levällään asiakkaiden tulla sisään. Näissä vanhoissa taloissa näkyy olevan sellainen tyyli, että koko sisäänkäyntipäädyn seinä on joko irtonaisia ovilevyjä, jotka nostetaan päivän ajaksi sivuun tai kuten täällä, useampiosaisia ovia, jotka avataan koko seinän leveydeltä.

Mitään varsinaista olohuonetta tai muuta yhteisiä yksityistiloja ei ole kuin tämä ravintolan puoli. Tässä sitten hengaillaan koko porukka ne ajat, kun ei olla nukkumassa. Asiakkaiden tullessa isä-Li Ping tai äiti-Chao laittavat ruoan ja sitten ollaan taas ja tehdään omia juttuja, kunnes seuraavat asiakkaat saapuvat. Viime päivät on ollut sateista, ohikulkevat turistit vähissä eikä ravintola-asiakkaita ole ollut. Aurinkoisempina päivinä tässä oli ihan vilkastakin. Englantia osaavat kiinalaisturistit tulevat helposti kyselemään, että mikä matkaaja minä olen ja asunko täällä ja nekin, jotka eivät juttusille tule, haluavat mielellään saada muistoksi valokuvan itsestään länsivieraan kanssa. Eli poseerailen täällä sitten kuin paraskin matkailunähtävyys. Ei se minua ainakaan vielä ärsytä, naurattaa vain. Kiinalaiset ovat melkoisen estottomia kamerankäyttäjiä.

Yksityistilat ovat talon takaosassa, jossa kolmessa kerroksessa yksi makuuhuone ja vessa tai kylpyhuone kussakin. Minä olen saanut keskikerroksen. Kattoterassilla on pesukone ja siellä kuivatetaan pyykit. Eli ei mitään olohuoneita, sohvia eikä teeveen tuijottelua. Yhteinen oleminen tapahtuu ruoka- ja teepöydän ääressä sekä päivittäisten askareiden ohella, jotka nekään eivät kaikkia päiviä täytä, vaan aika kiireettömältä vaikuttaa elämä. Lattioissa on joissakin huoneissa laatat, portaat ja käytävät ovat paljasta betonia. Täällä kuljetaankin sisällä aina kengät jalassa ja minulle on annettu omat sisäsandaalit. Pinta-alaa on aika paljon, mutta sen siivoamisesta huolehtii täällä käyvä kotiapulainen.

Perheen ehdoton pää on toki noin viisikymppinen isä Li Ping. Ystävällinen ja leppoisa, mutta se, joka päättää ja sanoo miten tehdään, sanoisin näin ensivaikutelmana vielä sen paremmin tuntematta. Pitkälti isäntänsä kaltainen on tunnelma koko perheessä: lämminhenkinen ja nauretaan helposti. Tutustumme toisiimme tässä pikkuhiljaa ja juttelemme googlen kääntäjän avulla samalla, kun yritämme kumpikin kartuttaa kielitaitoamme. Minä opettelen kiinankielisiä sanoja ja Li samoja englanniksi. Li on muuttanut tänne pikkukylään muutamia vuosia sitten Shenzenistä, jossa ihan kaupunkialueellakin jo on asukkaita suurin piirtein saman verran kuin koko Suomessa. Niin että ei se elämäntyylin remontti mitenkään yksinomaan länsimainen ilmiö ole. Oli aika hupaisaa, kun eräänä iltana totesimme kumpikin olevamme insinöörejä. Tässä sitä on sitten kaksi insinööriä aamuisin keskustelemassa vatsan toiminnasta ja ulosteen laadusta.

Äiti Chao on kuin itse aurinko. Yhtä säteilevä hymy, joka loistaa koko kasvoilla, ja yhtä energinen. Laittaa minulle aamiaiseksi puuroa ja käy kanssani läpi lasten englannin kielen opiskeluun tarkoitettuja kuvakortteja, joiden avulla on hyvä opiskella kiinaakin. Chao on miestään parikymmentä vuotta nuorempi ja heillä on nelivuotias tytär, Yue. Tässä eräänä päivänä ihmettelin, että missä Yue on, kun ei ole näkynyt koko päivänä. Koulussa oli. Aika pitkät koulupäivät ovat täällä jo nelivuotiaalla, ainakin sen kahdeksan tuntia. Tosin en tiedä, miten vaativaa koulu jo tuossa vaiheessa on ja mitä koulupäivän ohjelmaan kuuluu.

Kyläilemässä täällä ovat Wangin aikuinen tytär Na Wangin edellisestä avioliitosta ja perheen vävykandidaatti Yang. Na katseli eilen netistä morsiuspukuja ja minä utelemaan, että onko kohta häät tiedossa. Ensi vuonna kuulemma ovat menossa naimisiin. Pariskunta asuu Shenzenissä, mutta häät pidetään täällä Xingpingissä.

Vahtia täällä pitää paksumahainen mutta ripakinttuinen chihuahua Mini, joka ärhäkkäästi puolustaa reviiriään haukkuen kaikki ohikulkijat ja sisään tulijat. Nukkuu kerällä pienessä korissaan, joka nostetaan välillä koirineen päivineen sivupöydälle, jos yltyy liikaa ärhentelemään. Siellähän sitten on pöydän päällä, ei se sieltä korkeuksista itse mihinkään pääse ja tyytyykin sitten makaamaan hiljaa kopassaan. Rakastaa rapsuttelua ja sylissä makaamista. Kutsuin sitä mielessäni ensin makkaraksi, nyttemmin kirppukasaksi. Arvannette mistä nimenmuutos.

Minä olen sitten Vilpi-ayi elikkäs Virpi-täti. Parhaillaan tässä kirjoittaessani, kun kyselin miten kenenkin nimet kirjoitetaan ja mitkä ne itse asiassa ovat, niin tuli puhetta, että onko minulla kiinalaista nimeä. Ei ole, mutta kohta varmaan on, sillä nyt talon naisväki selaa kiinan äännesanakirjaa ja miettii minulle sopivaa nimeä.

Valmista tuli. Minun kiinalainen nimeni on nyt sitten Wēi lè bì. Wēi tarkoittaa tuulta, sadetta ja kukkaa ja kaksi jälkimmäistä merkkiä ovat ymmärtääkseni foneettisia vailla sisällöllistä merkitystä. Nyt pitäisi sitten opetella kirjoittamaan oma nimi. Aikamoista harakanvarvasta näin aluksi, varsinkin tuo ensimmäinen merkki, jossa on enempi tuherrettavaa.

Mutta minäpä en olekaan perheen uusin tulokas. Kaksi päivää tuloni jälkeen läksimme Chaon ja Nan kanssa torille ja sieltä kotiin tuomisina vihannesten ja hedelmien lisäksi oli kaksi pientä ankanpoikaa. Chao valitsi kullankeltaisen untuvikon ja minä ruskeankirjavan. Ankat pistettiin pahvilaatikkoon, jonka minä sain kunnian kantaa kotiin. Perheen hurja vahti ei edes haukkunut noita pieniä piipittäjiä, vaan peruutti häntä koipien välissä pöydän alle. Ankat käydään ulkoiluttamassa aamuisin talon edustalla ja voi sitä iloa, kun pääsivät pesuvatiin kylpemään. Ilo vaihtui hämmennykseksi, kun Chao kaatoi vatiin lisää vettä eivätkä räpylät enää yltäneetkään pohjaan. Mutta niin vain se ankanpoika kelluu ihan luonnostaan.

Isä-Li tervehtii uusia perheenjäseniä.

Chao muuttaa ankanpojat isompaan väliaikaiskotiin ja Mini seuraa häntä koipien välissä josko hirviöt pääsevät vapaiksi.

Li ja vävy teepöydän ääressä.

Perheen pienimmäiset aamulla ulkoilemassa.

Kuvagalleria: Li-joella

5.5.2011 Xingping, Kiina

Sain hostellistani seurakseni Li-jokiristeilylle nuoren kiinalaispariskunnan. Päivän ohjelma oli kulkea bambulautalla Xingpingistä Yangdiin, sitten lautalla vielä pätkän matkaa takaisin päin ja kävellä loput. Tästä retki alkaa.

Puoliltapäivin on joella pikkulautoille parin tunnin kulkukielto. Arvelin sen liittyvän jotenkin isompien alusten kulkemiseen. Poliisivene vartioi kiellon noudattamista ja tässä odottelemme siltä lähtölupaa. Kaikki muut turistit tässä olivat kiinalaisia ja juttu kulki iloisesti turistien ja paikallisten venekuskien välillä.

Viimeisen ison aluksen saavuttua lautta-armada lähti liikkeelle ja vastaan tulivat Yangdista päin isompien veneiden vanavedessä tulleet pikkulautat. Kohtasimme kahden lautan kiinalaisseurueen, jotka iloisesti ampuivat toisiaan vesipyssyruiskuilla. Päivä olikin ihan tuskaisen kuuma, pitkälti yli 30°C.

Maisemakuvia tuli räpsittyä oikein urakalla. Pistetään vaatimattomasti nyt vain yksi malliksi.

Kiinalaiset ovat innokkaita poseeraamaan.

Meikäläisen poseeraaminen on jäyhempää suomalaistyyliä…

…mutta yhdessä sekin onnistuu.

Kiinassa metsämansikatkin ovat feikkejä.

Puhveleita täällä on paljon. Jos eivät ole töissä, niin sitten kylpemässä tai mutakuopassa pyörimässä.

Olen muuten kerran astunut puhvelinläjään, en tällä mutta yhdellä toisella reissullani. Polulla takanani kulkeva kommentoi jotain näkymistä ylhäällä sivulla ja minähän nostin katseeni maasta…

Meitä vastaan tuli appelsiininmyyjä ja ostimme häneltä maistiaiset. Eivät olleet kovin hääppöisen näköisiä – pieniä ja tummahkoja – mutta niin makeita ja mehukkaita ja oletettavasti vasta poimittuja. Oli aika virkistävää siinä helteessä.

Tien päässä näkyvä pöheikkö on bambu.

Matkalla sai ihmetellä kiinalaista tienpäällystystekniikkaa.

Ja oho: päivän aikana oli kylän päätielle ilmestynyt asfaltti. Kuulemma olisi pitänyt laittaa jo aikoja sitten, mutta nyt tuli kiirus, kun kylään oli tulossa jotain tärkeitä viranomaisia vapun päivää eli Labour Day:tä viettämään.

Xingping

4.5.2011 Xingping, Kiina

Reilu viikko on nyt Xingpingissä mennyt, enkä ole vielä ehtinyt edes kertoa tästä paikasta mitään. Tämä on pikkuinen kylä Li-joen varressa paremmin tunnettujen isompien naapuriensa Guilinin ja Yangshuon välissä. Xingpingillä on kuitenkin jotain, mitä noilla isommilla paikoilla ei ole ja joka vetää tänne massoittain turisteja ja se jokin on maisemat joella. Kiireiset kiinalaisturistit pyörähtävät täällä yhden päivän ja Li-joen risteilyt on tehokkuusmaksimoitu siten, että laivat eivät kuljekaan pääsääntöisesti Guilin-Yangshuo –väliä, vaan mennään pienillä bambulauttaputkuttimilla vain se maisemiltaan kaikkein upein väli eli Xingpingistä pätkän matkaa virtaa ylöspäin toiseen tuppukylään, Yangdiin. Toki tuollaisen bambulauttakyydin voi ostaa menemään mihin vain tällä välillä, rahallahan sellainen järjestyy. Näkyy tuossa joella isompiakin risteilyaluksia kulkevan, mutta en tiedä mitä reittejä niiden ohjelmistosta löytyy.

Xingpingin laivalaituriin näkyy muutama bambulauttakin parkkeeranneen, mutta lähinnä tästä lähtevät vain isommat veneet. Sivumpaa löytyy sitten lautta poikineen.

Turisteja täällä käy paljon, enimmäkseen kiinalaisia. Ilmeisesti turismi on löytänyt pikkuisen Xingpingin vasta melko hiljattain, sillä ihmiset täällä ovat todella ystävällisiä ja myyjät maltillisia. Tai sitten kotimaan turismi luo vähemmän sitä ikävää kulttuurin ja varallisuuserojen vastakkainasettelua, jota näki Vietnamin ja Kambodzan ykkösturismikohteissa ja jonka seurauksena kumpikin osapuoli näkee toisensa vain välttämättömänä pahana ja yrittää vain repiä tilanteesta kaiken mahdollisen taloudellisen hyödyn irti. Turismin ansiosta täällä on paljon pieniä ravintoloita, joten syötävän suhteen on mistä valita. Majoituskapasiteettia on niukasti massoihin nähden, mutta tänne tullaankin enimmäkseen vain päiväseltään käymään. Paikallisbussit Yangshuosta sahaavat tänne monta kertaa tunnissa, käydään pyörähtämässä risteilyllä ihailemassa jokimaisemia ja kiiruhdetaan illaksi takaisin.

Xingpingin linja-autoasema sijaitsee kaupungin toisessa päässä kauimpana rannasta. Sieltä turistit kyyditetään kuvan oikeassa reunassa olevien kaltaisilla ”avoautoilla” rantaan lauttojen lähtöpaikalle.

Turismi on tuonut Xingpingiin paitsi läjäpäin ravintoloita, myöskin matkamuistojen myyntiä.

Kiinalaiset näkyvät juttelevan mielellään (länsi?)vieraiden kanssa. Kysellään mistä tullaan ja minne mennään ja sitten totta kai halutaan poseerata samassa kuvassa matkamuistoksi. Nyt kun istuskelen tässä perhemajoituspaikkani ravintolassa ja täällä käy kiinalaisturisteja syömässä, niin varmaan muutaman kerran päivässä joku kysyy josko tulisin samaan kuvaan. Mikäs siinä, ei ainakaan vielä hermostuta. Tietysti kysytään myös kuinka kauan aion olla täällä ja kun alkuun sanoin viipyväni ihan kokonaisen viikon, oli jo sekin monen mielestä hirveän pitkä aika olla täällä. Mutta täällä on muutakin tekemistä kuin käydä risteilyllä. Maaseutu on ihan kävelymatkan päässä ja pienet tiet kauniin maiseman keskellä mukavia kulkea ja ihailla ja ihmetellä näkemäänsä. Täällä on luolia ja patikkapolkuja joidenkin vuorien huipulle. Noita aion käydä tutkailemassa, kunhan ehdin ja jaksan.

Maaseutua Xingpingin ja Yangshuon välillä.

Yöpymispaikoista täällä voin suositella ainakin hostellia This Old Place. Puhdasta oli, viihtyisät oleskelutilat ja monenlaisia huonevaihtoehtoja tarjolla. Kannattaa vain varata ajoissa, on helposti täynnä näin turistisesongin aikaan. Vastaanoton henkilökunnasta ainakin suuri osa, jolleivat kaikki, olivat turismiopiskelijoita. Nuoria, auttavaisia ja jotkut puhuivat hyvääkin englantia. Yleensäkin olen nyt tässä Xingipingissä ollessani törmännyt enemmän ja paremmin englannin kieltä osaaviin kuin matkani aikana aiemmin. Lisäksi täällä on muutama umpikiinalaisempi paikka ja perhemajoitusta, jota ei netistä löydy vaan niitä voi sitten paikan päällä kysellä ja etsiskellä. Tuo majoituskapasiteetti on varmaan ihan vain ajan kysymys. Tuskin menee montaa vuotta, kun täällä jo on uusia hotelleja ja enemmän ”kaikkea”.

Xingpingin pääkatua.

Xingpingin vanhaa keskustaa. Täällä vanhat talot ovat oikeasti vanhoja eivätkä kuten esimerkiksi Pekingin mallihutongit eli uusiksi vanhaan tyyliin rakennettuja.

Säätä tässä huhti-toukokuun vaihteessa on ehditty kokea jo monenlaista, joten ihan mahdotonta sen perusteella sanoa, että mikä on tyypillinen sää. Ensimmäiset päivät olivat kuumia. Repussa mittarikello näytti 36°C. Sitten enää 25°C, mutta oli niin kosteaa, että hiki virtasi vaikka ei muuta kuin paikoillaan istunut. Koko eilisen päivän satoi vettä ja lämmintä oli enää alta 20°C, niin että kaikki vetivät lämpimämpää vaatetta päälleen ja turistit lähes hävisivät kaduilta. Yhteistä koko ajalle täällä on kuitenkin ollut kosteus. Talvella lämpötila kuulemma tipahtaa alimmillaan parille plusasteelle ja silloinkin on kosteaa.

Näkymää kortteerini kattoterassilta vanhan keskustan kattojen yli. Perinteiset kiinalaiset talot ovat niin sanotusti hyvin ilmastoituja ja keskuslämmitystä ei ole.