Joulukalenteri luukku 23

Unelmien täyttymisestä

(Kirjasta Själens Fem Stadier, oma suomennos)

Unelman loppu ei siis ole se, että unelmamme ei täyty tai toteudu niin kuin olemme odottaneet. Sen loppu tulee luonnollisena seurauksena siitä, että henkinen kasvumme on tehnyt vanhat unelmamme merkityksettömiksi ja korvannut ne syvemmällä, vahvemmalla todellisuudella. Tämä muutos tapahtuu aikanaan, osana prosessia. Se kasvaa esiin itsekseen. Meidän tarvitsee vain kylvää siemen ja ravita sitä toivon, mietiskelyn ja henkisen taiston vedellä. Kunnes se eräänä päivänä puhkeaa kukoistukseen kuin hyvin hoidettu puutarha. ”Etsi ensin Jumalaa ja hänen vanhurskauttaan”, sanotaan Raamatussa, ”niin myös tämä kaikki muu annetaan teille.”

Olipa kerran kolme miestä, erään sufikertomuksen mukaan, jotka asuivat karavaanireitin varressa keskellä erämaata ja olivat neuvoja vailla. Nämä miehet eivät tienneet puutarhanhoidosta mitään, joten he elivät kädestä suuhun ja elättivät itsensä vaihtokauppaamalla pikkutavaraa, jota sattuivat milloinkin hiekan seasta löytämään. Jokainen heistä vaali sisimmässään syvintä haavettaan: tulla mestaripuutarhuriksi ja kasvattaa ja viljellä omia puita, kukkia ja muita kasveja.
Eräänä päivänä ilmoitettiin vanhan puutarhamestarin saapuvan seuraavan karavaanin matkassa.
Ensimmäistä miehistä ei uutinen kiinnostanut. ”Kaikki mitä tulee tietää, on löydettävissä kirjoista ja ajan kanssa itse tekemällä oppii loput”, sanoi hän itsekseen.
Kahdella muulla miehellä oli enemmän odotuksia mestarin saapumisen suhteen ja he odottivat innokkaasti hänen tuloaan.
Kun karavaani oli saapunut paikalle, vieraili mestari ensimmäisen miehen talossa ja totesi pian, että tämä oli tyytyväinen siihen mitä hänellä oli ja halusi vain tehdä niin kuin oli tähänkin asti tehnyt.
Niinpä mestari meni seuraavan miehen luo, joka kerjäsi ja rukoili mestaria vihkimään hänet puutarhanhoidon salaisuuksiin. Mestari, joka oli hyväsydäminen mies, suostui, mutta yhdellä ehdolla: miehen tuli noudattaa hänen ohjeitaan viimeistä piirtoa myöten.
Sitten mestari pyysi saada olla rauhassa tulevan puutarhan alueella muutaman päivän ajan. Kun hän oli lopettanut mystisen työnsä, antoi hän miehelle omituisia ja odottamattomia ohjeita. Sen sijaan, että olisi kertonut puutarhanhoidon periaatteista, osoitti hän miehelle ohjauspyörää pihamuurin vieressä ja käski tämän säännöllisesti ja ilman poikkeuksia vääntää pyörästä muutaman minuutin ajan joka päivä. Sen jälkeen hän poistui ilman enempiä selityksiä.
Mies oli pettynyt saamiinsa ohjeisiin ja hänen oli vaikea jaksaa uskoa ratin pyörittämisen voimaan. Hän oli odottanut saavansa kuulla kasvamisen ja kukoistuksen kosmisia salaisuuksia. Sen sijaan häntä pyydettiin toistamaan jotain merkityksetöntä piperrystä, jolla ei edes näyttänyt olevan mitään tekemistä asian kanssa. Alussa hän teki niin kuin oli käsketty, mutta lopetti ratin pyörittämisen jonkin ajan kuluttua ja lopulta unohti sen kokonaan. Mitään ei koskaan lähtenyt kasvamaan hänen kuivalla tontillaan. Kun ihmiset kysyivät häneltä hänen saamistaan puutarhanhoito-opeista, vastasi hän joutuneensa huijarin höynäyttämäksi.
Sillä välin puutarhurimestari jatkoi kolmannen miehen luokse. Tämäkin mies tunsi pettymystä kuultuaan mestarin ohjeet. Hän silti uskollisesti jatkoi pyörän pyörittämistä, kuten hänen oli käsketty tehdä. Mutta mies ei tiennyt, että pyörä oli osa taitavasti maan alle rakennettua kastelujärjestelmää, jonka mestari oli kaivanut hänen tontilleen.
Eräänä päivänä, kun kolmas mies tarkasteli puutarhaansa, huomasi hän, että joitakin pieniä taimia oli työntynyt maasta esiin. Säännöllinen kastelu oli saanut siemenet itämään. Mutta miehen ilo sekoittui hämmennykseen siitä, että hän ei tiennyt mitä hänen tulisi seuraavaksi tehdä. Mietittyään asiaa aikansa, päätti hän edelleen seurata saamiaan ohjeita ja siis jatkaa ratin pyörittämistä.
Niinpä hän eräänä aamuna koki jotain, joka muutti hänen elämänsä. Kun hän katsoi maassa kasvavia taimia, näki hän jokaisen kasvin lehdissä lukevan jotain hyvin pienin kirjaimin. Hän hieraisi silmiään hämmästyksestä ja luki. Hänen ilokseen ja yllätyksekseen sanoista koostui yksityiskohtaiset ohjeet miten hänen tuli toimia, miten kitkeä ja harventaa kutakin puutarhan osaa.
Tämä kolmas mies jatkoi työskentelyä ja opiskelua ja vähitellen hän oppi kaikki kastelujärjestelmän, kasvien ja maanviljelyn salat. Lopulta hänen taloaan ympäröi paratiisimaisen runsas kasvillisuus ja vehreys. ”Kaikki tapahtui niin luonnostaan”, sanoi mies kun ihmiset tulivat katsomaan. ”Päätin vain olla ilman ennakko-odotuksia ja sitkeästi jaksaa jatkaa.”

Joulukalenteri luukku 16

Esittelyssä lempikirjani

Kun kerroin aloittavani joulukalenterin, taisin lupailla kertovani jotain viisauksia lempikirjastani. Olen nyt viikon verran pyöritellyt tuota opusta kädessäni ja todennut, että sen lukemisesta on vierähtänyt jo muutama vuosi ja etten muista siitä enää juurikaan mitään – muuta kuin että pidin siitä ja siinä oli hyviä ajatuksia ja elämän viisauksia. Muistan siinä olleen hyviä tarinoita, lainauksia vanhoista kirjoituksista, mutta en nyt löydä juuri niitä, joita haluaisin lainata. Pitäisi lukea koko kirja läpi ensin. Olen päässyt nyt sivulle 32. Enää reipas 400 sivua jäljellä.

Joten aloitetaanpa alusta. Tästä se lähtee:

”Aika alkaa käydä vähiin”, sanoo hiljainen ääni, kuin huokaus.
On aurinkoinen heinäkuun aamu ja kesäloma. Tai ehkäpä rauhallisen viikonlopun iltapäivä. Olet yksin kotona. Ei ole ketään, jolle sinun tarvitsisi juuri nyt soittaa, ei ketään, jota sinun pitäisi juuri nyt tavata. Päivä on yksin sinun.
Viimeinkin sinulla on aikaa ja vetäydyt kauan kaipaamasi kirjan pariin. Mutta pian pistät sen sivuun – lukeminen saa sinut levottomaksi. Joten menet sen sijaan kävelylle, mutta sekään ei tunnu hyvältä. Jokin häiritsee sinua eikä siihen tunnu auttavan mikään tavanomaisista ajankuluista.
Kun olet päässyt takaisin kotiin, on näkymä olohuoneesi ikkunasta yhä sama kuin eilen ja toissapäivänä. Puhut ystäväsi kanssa puhelimessa ja se saa ajan kulumaan joitakin minuutteja. Mutta lopetettuasi puhelun laskeutuu hiljaisuus takaisin.
Oikeastaan mikään ei ole vialla. Ei ole mitään tai ketään, joka vaatisi sinulta jotain. Koko vuoden olet odottanut näitä lomapäivien joutilaita hetkiä. Miksi sitten on niin vaikeaa olla tekemättä mitään ja vain nauttia?
Lopulta tajuat, mikä sinua häiritsee. Se on se hiljainen ääni taas, niin pian kuin ympärilläsi tulee aivan hiljaista se antaa kuulua itsestään: ”Oliko tässä kaikki?”, se kysyy. ”Tämä koti? Tämä puoliso? Tämä työ? Tämä elämä?”
”Aika alkaa käydä vähiin”, se kuiskaa. ”Suuri osa elämästäni on jo ohi. Eikö asioiden pitäisi muuttua paremmiksi? Tai ainakin toisenlaisiksi?”
Mutta paremmiksi kuin mikä?
Toisenlaisiksi kuin mikä?
Emme me tiedä. Ainoa, minkä tiedämme on se, että jokainen meistä, rikas ja köyhä, menestynyt tai epäonnistunut, eräänä aamuna herää ja havahtuu siihen, että jokin vaivaa mieltä: nainen, joka on aina halunnut saada lapsia mutta huomaa jo ohittaneensa hedelmällisen iän, rakastavat vanhemmat joiden lapset ovat aikuistuneet ja lähteneet kotoa, urapyrkyri joka ajatteli valloittavansa maailman, mutta on nyt jumittunut työhönsä ilman etenemismahdollisuuksia tai jolla ei ole työtä lainkaan, ne huomaamatta harmaantuneet ihmelapset jotka aina ajattelivat olevansa ns. nuorempia kuin muut, erittäin hyvin menestyneet liikemiehet jotka ovat ansainneet pienen omaisuuden mutta eivät nyt täysin kykenekään nauttimaan siitä, taiteilijat ja kirjailijat ja runoilijat joiden nuoruuden haaveet makaavat hautautuneina roskiin heitettyjen luonnosten vuoren alle, väsyneet rakastajat ja rakastajattaret ja ne jotka ovat olleet jo kahdesti tai kolmesti naimisissa – he kaikki ovat jo alkaneet tajuta, että rakkaussuhteet eivät loppujen lopuksi kykenekään täyttämään syvää tyhjyyttä heidän sisimmässään.
Monet meistä tavalla tai toisella päätyvät siihen tylyyn havaintoon, että elämä ei annakaan meille sitä, mitä siltä halusimme. Mutta sitä, mitä me sitten elämältä todella haluamme, emme kuitenkaan oikein tahdo osata sanoa.
Yhdestä asiasta olemme kuitenkin varmoja: sillä hiljaisella äänellä on kyky herättää levottomia ajatuksia.
”Eikö ollut tarkoitus, että elämä muuttuisi ajan myötä paremmaksi ja paremmaksi? Enkö muka ole tehnyt sen, mitä minulta odotettiin: käynyt kouluni, tehnyt kovasti töitä, täyttänyt velvollisuuteni?”
Nyt olemme kolmekymmentäneljä. Tai neljäkymmentäneljä. Tai viisikymmentäyhdeksän. Eivätkä vuodet ole antaneet sitä mielihyvää ja iloa, jonka luulimme saavamme tuntea, tai niitä suuria lahjoja, joista aina haaveilimme. Toki saamme silloin tällöin vastaanottaa palkintoja ja tunnustusta, mutta niiden tuoma onni ei kestä mitenkään erityisen pitkään. Ja toki elämässämme on kohokohtia ja valopilkkuja, mutta miksi taka-alalla aina jäytää tunne siitä, että jokainen päivä on aina sitä samaa? George Orwell ilmaisi asian näin: ”Useimmat ihmiset kokevat onnen hetkiä elämänsä aikana, mutta elämä kokonaisuutena on yhtä kärsimystä ja vain hyvin nuoret tai hyvin hölmöt luulevat sen olevan jotain muuta.”
”Olen hallinnut yli viisikymmentä rauhan ja menestyksen vuotta”, sanoi kerran suuri kalifi Abdul Rahim. ”Tänä aikana olen ollut kansani rakastama, vihollisteni pelkäämä ja liittolaisteni kunnioittama. Minulle on langennut yllin kyllin rikkautta ja kunnianosoituksia, valtaa, iloa ja huvituksia, eikä minun harvinaisen onnellisesta olemassaolostani ole puuttunut mitään maallisia nautintoja. Näiden vuosien aikana olen huolellisesti laskenut jokaisen päivän, jona olen tuntenut puhdasta ja aitoa onnea. Niitä on neljätoista.”
Ja niin seisomme elämämme tienhaarassa yhdessä taiteilijoiden, ihmelapsien ja kuninkaiden kanssa ja kuten Janus tähyilemme eteen ja taakse ja yritämme saada selville mitä mahtaa tuoda tullessaan se, mitä maallisesta elämästämme on vielä jäljellä. Yritämme luoda strategian. Yritämme saada selville minne onnen ja täyttymyksen kulta-aarre on piilotettu. Yritämme saada selville josko mitään aarretta ylipäätään edes on olemassa.
Ja sitten kuulemme sen hiljaisen äänen taas: Aika alkaa käydä vähiin. Oliko tässä todellakin kaikki?

Näin alkaa Harry R Moodin kirjoittama teos Själens Fem Stadier – den andliga utvecklingen under livet (alkuperäisteos The Five Stages of Soul, 1997). Harry R Moody on filosofian tohtori, joka on vuosien ajan tutkinut ihmisen henkistä kehitystä eri elämänvaiheissa, kouluttanut ja luennoinut vanhenemis- ja keski-iän seminaareissa ja haastatellut tuhansia ihmisiä heidän tuntemuksistaan ja näkemyksistään näissä asioissa.

Tuo tähän kirjan ruotsinkielisestä painoksesta kääntämäni alku (tietääkseni kirjaa ei ole suomennettu) jo kertookin, mistä kirjassa on kyse ja mihin kysymyksiin vastauksia etsitään. Pidän erityisesti kirjoittajan hyvin maanläheisestä otteesta aiheeseen, vaikka käsitelläänkin henkisiä asioita. Jos nämä kysymykset sattuvat olemaan ajankohtaisia, antaa kirja paljon ajateltavaa ja mahdollisuuksia oivalluksiin siitä, mikä elämässä on oikeasti tärkeää. Suosittelen lämpimästi kaikille elämäänsä pohtiville.

Joulukalenteri luukku 13

Ajatuksiani onnellisuudesta

Juurikaan kukaan ei sano rahan tai vallan tekevän ihmistä oikeasti onnelliseksi. Silti monet ajattelevat niin. ”Kun saan sen uuden auton, ylennyksen, talon tai käsilaukun, niin sitten olen onnellinen.” ”Jos voittaisin lotossa ja voisin tehdä mitä haluaisin, niin sitten olisin onnellinen.” Useammin sanotaan onnen koostuvan pienistä asioista. Tai että terveys ja hyvät ihmissuhteet ovat onnellisuuden tae.

Minä olen eri mieltä. Eivät asiat, eivät isot eivätkä pienet, tuo onnellisuutta, eivät myöskään toiset ihmiset. Jos ihminen ei jo valmiiksi ole onnellinen, niin ei kukaan voi tehdä tätä onnelliseksi, ei vaikka olisi kuinka hyvä ja rakastava ja huolehtivainen puoliso, kumppani tai ystävä. Kivat asiat tuovat toki mielihyvää, tekevät mielen iloiseksi ja jos on onnellinen, niin iloitsee helpommin niistä pienistäkin asioista. Onni on kuitenkin jotain muuta kuin mielihyvä tai iloinen mieli.

Minulle onni on tunne, joka asuu ihmisen sisällä ja siihen voi olla tiiviimpi tai löyhempi kontakti tai se voi olla täysin hukassa. Mutta silti se on siellä, koko ajan. Mielialat vaihtelevat, tulevat ja menevät, mutta onni on pysyvä olotila. Onni ei ole samaa kuin iloisuus. On mahdollista olla surullinen, itkeä tillittää ja silti samaan aikaan tuntea olevansa pohjimmiltaan onnellinen. Kun sen onnen tunteensa on kerran löytänyt, voi siihen kurottaa ja tuntea sen vaikka olisi kuinka yksin, kuinka kipeä ja särkyinen ja kuinka vailla tuloja, omaisuutta ja kotia.

Mutta ei se sisällä tuntuva onnellisuus silti sitä tarkoita, että jos on yksin, sairas ja persaukinen, että asiaintilaan tarvitsisi olla tyytyväinen. Toki toivon tulevaisuudelta paljonkin ja juurikin näitä maallisia asioita kuten tuloja, talon, isomman auton ja voisi se uusi käsilaukkukin olla ihan kiva. Tämän onnellisemmaksi ne minua tuskin kuitenkaan tekevät, mutta tyytyväisemmäksi kyllä ja helpottavat kummasti elämää. Ei maallisen hyvän tavoittelussa mitään pahaa ole eikä siitä pidättäytyminen ketään autuaammaksi tee, mutta varsinaista onnea, tyhjän tilan täyttäjää tai pahan olon poistajaa sieltä tai toisista ihmisistä on turha hakea.

No jos sitten uskotaan, että se onni ihmisessä jo valmiiksi asuu vaikka siltä ei kyllä yhtään tunnu, niin miten sen sitten sieltä esiin kaivaa? Minun kokemukseni mukaan se on enemmän ja lisää ja syvempää kontaktia itseen. Kuunnella, tunnustella miltä minusta tuntuu, rehellisyyttä sille mitä minä oikeasti asioista ajattelen, mitä pelkään, mitä välttelen ja millä keinoin. Katsomista syvälle peiliin. Hiljentymistä, itsen kanssa olemista. Ja sitten, kun se oma ääni alkaa kuulua, niin sen uskollista seuraamista vaikka välillä tuntuu, että nyt tulee kyllä tehtyä se vihoviimeinen munaus ja tyräys ja purettua kaikki se elämän turva, jota on tähän asti niin huolella rakentanut. Sitten, kun joskus pääsee niin pitkälle, että tietää kuka on, mitä elämältä haluaa ja luottaa siihen, että elämä kantaa ja uskaltaa sen varaan heittäytyä, on saanut kaiken.

Vaikka helpompaahan se on arkikielessä sanoa, että on onnellinen siitä ja tästä. Juuri tällä hetkellä minä tunnen onnea pimeästä vuodenajasta, kynttilöiden tuomasta valosta ja villasaalin lämmöstä harteillani. Olen onnellinen ulkona puhaltavasta viimasta ja pyrystä, sillä minä saan olla sisällä lämpimässä ja kuivassa. Olen onnellinen uudesta untuvatakistani ja toivon paukkupakkasia ja paljon lunta. Olen onnellinen teekupin lämmöstä käsiäni vasten ja siitä, että ylipäätään voin juoda teetä. Olen onnellinen ystävästä, joka kärsivällisesti jaksaa patistaa minua menemään takaisin sairaalaan ja hakemaan apua lääkäreiltä sairauteeni, vaikka minä jääräpäisesti vänkään enää ikinä meneväni sairaalasta apua hakemaan, en, vaikka tulisi syöpä. Olen onnellinen siitä, että saan olla olemassa ja että minä olen juuri minä ja että saan elää omaa elämääni enkä kenenkään toisen. Olen onnellinen ihan vain siitä, että saan tuntea olevani onnellinen.

Pihalla

Myrskylä 22.11.2011

On ollut kyllä niin kummallinen reilu kaksiviikkoinen, että en tiedä enää itsekään missä mennään. Sairaalasta tuloni jälkeisenä päivänä eli latkin siis juureksista keittämääni kaliumsoppaa ja tankkasin siitä itseeni mineraaleja, joita olin sairaalassaoloaikanani saanut vielä normaaliakin vähemmän, sekä aloin syömään kauan himoitsemaani rukiista kylmäsavulohivoileipää. Sokeri on ollut minulle yksi niistä pahimmista myrkyistä jo oireideni alkuvaiheilta asti, joten nappasin suuhuni ohimennen kokeeksi pari marmeladikuulaa.

Seuraava päivä tuntui krapulaiselta. Päänsärkyä tai pahoinvointia ei ollut, mutta olo oli kuin juhlien jälkeisen sunnuntai-illan krapulan jälkimainingeissa, kun tekee mieli saunoa ja hikoilemalla puhdistaa kropastaan loputkin viinahuurumyrkyistä. Viikonlopun lehdestä silmiini osui jokin mikä lie vatsatroppimainos, jossa sanottiin, että huonohappoisessa vatsassa mikrobien aineenvaihdunta tekee sokerista asetaldehydiä. Pienestäkin määrästä alkoholia saan karmeintakin krapulaa kammottavamman olon, mikä mitä todennäköisimmin johtuu siitä, että maksani ei kykene kunnolla hajottamaan asetaldehydiä, ja jos tosiaan sokeri muuntuu tuoksi samaksi aineeksi, niin silloin hämäriltä vaikuttavissa oireissani sokerin suhteen olisi jopa ihan järkevä logiikka.

Seuraavat kolme päivää jatkoin peruna-leipä-lohi –linjalla, joiden lisäksi vetelin suihini vielä juustosiivuja, sillä kaikista tämän ajan ruoka-ainepuutoksista minua huolestuttaa eniten luustoni tila, kun en ole puoleen vuoteen saanut kalsiumia lainkaan ja sitäkin edeltävät puolitoista vuotta on kalsiumin saantini ollut nappien varassa, joiden imeytymistä pidän kyseenalaisena. Kipuja oli koko alkuviikon ajan ja yritin taistella niitä vastaan kaliumsopalla. Hävisin sen kilvan lopulta, mutta sänkyyn en kaatunut kuitenkaan enkä saanut migreeniä ja sitten olikin jo aika mennä polttavan hartiakipuni kanssa homeopaattini vastaanotolle.

Homeopaattini kanssa oltiin samaa mieltä siitä, että minussa tuskin on mitään varsinaisesti rikki, mutta että elimistöni on aivan sekaisin. Hän sanoi, että pitää maadoittaa. Hoitovälineenä hän käyttää (mikäli olen tunnistanut härvelin oikein) bioresonanssilaitetta ja sillä hän aikansa sääti niin, että ensin kipuni levisi vieläkin edemmäs käsivarsiin ja sitten hellitti niin, että oli melkein kokonaan poissa. Tämän jälkeen hän neulotti selkäni akupunktioneuloilla ja tuon käsittelyn jälkeen olinkin aivan tööt. Kotimatkan olin kaikkea muuta kuin ajokunnossa: pysähdyin odottamaan vihreitä risteyksissä, joissa ei edes ollut valoja, minun oli vaikea hahmottaa mikä kaista kääntyy minnekin ja käännyinkin kerran väärästä risteyksestä. Maantieajossa oli pakko ajaa etanavauhtia, kun illan pimeydessä en kunnolla kyennyt hahmottamaan tietä ja omaa kaistaani. Perille päästyäni menin suurin piirtein suoraa päätä petiin ja nukuin yhtä soittoa 13 tuntia.

Aamulla silmiäni availlessani ensimmäinen ajatukseni oli, että jotain on nyt muuttunut. Jokin on eri tavalla. Nyt olen terve. Onnellisena nousin ylös, katsoin ulos ikkunasta ja ihailin auringonvalon välkehdintää kuuran peittämässä maassa. Mietin josko hakisin kamerani ja lähtisin ottamaan lähikuvia kuurataiteen ja valon leikistä. Tuntui siltä, että viimeinkin olen päässyt uuden elämäni kynnykselle. Aamiaiseni aikana huomasin erehtyneeni pahan kerran. Hartiakipu oli poissa, mutta tilalle nousi kunnon jysäri ja uupumus. Painuin takaisin petiin ja nukahdin.

Olen koko syksyn käynyt parantajan luona. En tiedä missä määrin ne hoidot ovat vaikuttaneet fyysiseen tilaani, mutta lähinnä olen kokenut ne henkisen vointini hoidoiksi. Aina en ole jaksanut itkeä vaikka itkun paikka olisi ollut ja niinpä olen kasannut pahaa oloa ja uupumusta sisääni. Noiden hoitojen aikana olen purkanut tuota henkistä taakkaa, sekä saanut uskoa siihen, että jonain päivänä tämä vielä helpottaa. Kerran hoitajani sanoi minulle, että jouluun mennessä olen jo ihan kuin eri nainen. Tuona mustana päivänä en jaksanut uskoa siihen, enkä enää mihinkään muuhunkaan. Raahauduin sängystä tuohon jo aiemmin sovittuun hoitoon ja sen päätyttyä sanoin palaavani sänkyyni kuolemaan. En nähnyt toivoa enää missään. Jos en söisi, niin kuolisin ja jos söisin, niin kuolisin. Hoitoa minulle ei annettaisi eikä apua näkynyt missään. Olo oli niin voimaton, että en jaksaisi enää lähteä hakemaan uutta hoitotahoa käsiini, en kulkemaan Helsingissä asti lääkäreiden luona enkä alkaa selittämään taas kaikkea alusta taas uudelle ihmiselle, joka tuskin edes uskoisi sepustuksiani tai ainakaan ymmärtäisi niistä yhtikäs mitään. Halusin vain maata ja toivoin, että lähtisi edes taju, jotta pääsisin olemasta mukana omassa kurjuudessani. Kuskatkoot sitten joku minut sairaalaan ja pistäkööt vaikka pakkohoitoon psykiatriselle, kun kerran muutakaan ei ollut enää luvassa ja pumpatkoot täyteen mömmöjä – ihan se ja sama.

Seuraava päivä – nyt oli kulunut viikko sairaalasta kotiuttamisestani – meni samoissa tunnelmissa ja samalla lailla sängyssä maaten; vuoroon torkkuen, vuoroon valveilla ollen ja lopun merkkejä mielessä vatvoen. Ainoana erona edelliseen päivään oli, että päänsärky oli hellittänyt. Kunnes sitten iltaa kohden alkoi jonkinlainen ajatus toiminnasta ja vastaan taistelemisesta itää päänupissa ja mietin, että ei minua vielä psyykelle vihannekseksi kuskata kuin lammasta teuraalle. Piristyin, nousin ylös, söin ja pakkasin laukkuni. Yli kaiken muun halusin vain olla yksin. Halusin levätä ihan rauhassa ja viettää omaa aikaa ilman, että kukaan katsoisi päälleni ajatellen, että ”tuolle pitäisi tehdä jotain”.

Varhain seuraavana aamuna suuntasin kokan kohti Porvoota ja majoituin perunoineni paikalliseen matkustajakotiin. Vietin siellä ihanan viikonlopun ihan ilman mitään oireita, vaikka jatkoin lohileipieni syöntiä ja uskaltauduin jo syömään toistakin herkkuani eli oikein oikein tummaa suklaata. Nautin olostani. Oli hienoa voida istua kahvilassa ja juoda kupponen teetä: tuntui melkein kuin olisin taas ihan oikea ihminen. Tavanomaista pottuvelliä tukevamman ruokani ansiosta saatoin kuljeskella kaupungilla ilman ainaista perunaevästermosta käsilaukussa ja se tuntui siltä kuin olisin saanut pois pallon jalasta ja olisin taas vapaa. Lounastin ravintolassa lohi-perunakeittoa ja olin iloinen voidessani taas syödä ulkona. Kiertelin Porvoon vanhan kaupungin pikkuputiikkeja, kävin nuuskimassa joulutunnelmia juuri avatuissa joulumyyjäisissä vanhan rautatiealueen makasiinissa, vietin iltapäivää elokuvissa sekä liotin ja muhitin itseäni Porvoon aivan mahtavan uimahallin höyrysaunassa ja altaiden hierovissa suihkuissa. Jos muuten ette ole koskaan kotimaamatkailleet Porvoossa, niin suosittelen sitä lämpimästi. Vanhassa kaupungissa on joulun aikaan tunnelmallista ja kesäaikaan saaristossa on  – ainakin Porvoon matkaesitteen perusteella – kauniita maisemia, uimapaikkoja ja monenlaisia käyntikohteita. Nyt en saaristoon asti edes ehtinyt, mutta jokin toinen kerta sitten.

Sain kolme ihanaa oireetonta päivää. Noiden aikana tosin totesin, että tietenkään en voi näin pitkään ilman kunnon ruokaa olleena ruveta mättämään vatsaani ensiruokana ruisleipää ja juustoa, sillä menin niistä aivan tukkoon. Suoleni ei vain yksinkertaisesti kyennyt työntämään ruokaa eteenpäin ja toisesta päästä ulos, joten ennen pitkää rööri oli täynnä ja olo varsin tukala. Mutta siitä huolimatta koin saaneeni ruoasta reippaasti uusia voimia ja jalkani kantamaan taas. Sitten kolmantena päivänä söin muutaman palan marmeladia ja sokerisempaa suklaata ja sitä seuraavana päivänä tulivat oireet päälle niin että pamahti.

Makasin päivän migreenissä naama, silmät ja jalat turvoksissa ja lopulta päänsäryn jatkuttua kyllin pitkään oksensin sisuskaluni ympäri. Seuraavien päivien ajan vähensin asteittain syömisiäni ja kun polttava kipu, joka tuntui nyt olevan jo melkein koko kropassa, ei suostunut hellittämään, jouduin jo siirtymään taas pelkälle tärkkelykselle. Yhtenä tyypillisenä oireena näissä on aina ollut fyysisen kivun lisäksi ns. henkinen tuska. Se vie mielen niin synkäksi, että tuntuu kuin elämästä ei koskaan voisi tulla mitään ja kuin se ei olisi koskaan oikeastaan mitään ollutkaan. Pelkkää peetä alusta loppuun. Huusin ja paruin ääneen. Vihasin ja kirosin lääkäreitä, jotka olivat kuitanneet tapaukseni tyyliin ”käypä tyttö nyt vähän juttelemassa kivan tädin kanssa ja mene sitten kiltisti kotiin syömään”. Tuntui, että itse en jaksa enää taistella eikä apua olisi odotettavissa miltään taholta.

Tältä näytin migreenipäivänä syömäoireissani. Naaman turvotusta on kuvasta ehkä vaikea hahmottaa, mutta se antanee jotain vertailukohtaa normaalitilanteeseen nähden kun kerron, että normaalisti poskeni ovat lommollaan johtuen tämän hetkisestä reippaasta alipainostani.

Vähitellen olo rauhoittui niin fyysisesti kuin henkisestikin sitä mukaa, kun jätin ylimääräiset syömiset ja palasin perunoilleni. Silmäpussit pienenivät ja turvotus laski muutenkin. Mutta minun oli aloitettava syöminen taas, sillä parin päivän päähän oli sovittuna verikokeita ja halusin oireet päälle siihen mennessä, jotta jossain näkyisi edes jotain.

Nuo verikokeet olivat tänään ja niitä varten aloitin eilen aamupäivästä varovaisen sokerin syönnin. Paljoa en päivän mittaan uskaltanut syödä, mutta sen verran kuitenkin, että moisesta määrästä olen tavannut tulla reilusti kipeäksi seuraavaksi päiväksi. Tänä aamuna heräsin aikaisin ja ensimmäisenä tunnustelin silmiäni, että ovatko turvoksissa. Eivät olleet. Tuntuiko niskajumia, hartiakipua, orastavaa päänsärkyä? Ei, ei mitään. Huokaus. Olipa hienoa mennä verikokeisiin ilman oireen häivän tuntua missään. Varmasti aivan turha reissu ja jos tämä tilani nyt tästä näin kääntyy, niin tapaukseni haisee entistä pahemmin luulosairaudelta.

Olen nyt aikalailla pihalla siitä, että missä mennään tällä hetkellä ja mitä kestän ja mitä en ja mikä kropassani on vinksin vonksin vai onko enää mikään. Jonkinlaisessa käännekohdassa tunnen olevani ja sinänsähän ihan hienoa jos tämä nyt tästä lähtee purkautumaan. Mutta pikkuisen hampaankolossa kaihertaa: olisivat ne lääkärit voineet edes vähän saada nähdä, että on minussa vikaa muuallakin kuin päässä. Jos minulle jää virallisesti kirjoihin ja kansiin merkintä, että olen ns. hullu, niin jääköön sitten, sillä olen jo aikaa tuntenut, että tulevaan elämääni kuuluu osana jonkinlainen valtakunnan hullun leima ja ihan samahan se on aloittaa sitten vaikka tästä. Mutta siitä en pidä, että minut psyykkiseksi tapaukseksi heti ovelta leimanneet lääkärit saavat myönteisen vahvistuksen toiminnalleen, sillä tuo ei ole oikea tapa toimia. En ole mitenkään ainoa potilas, jonka hulluus on tuomittu alkamaan välittömästi siitä pisteestä, mihin lääkäreiden osaaminen on päättynyt. Näitä tapauksia on paljon muitakin ja joillekin on hoidotta jäämisestä aiheutunut ihan pysyvääkin haittaa ja todellinen vaivan syy löydetty liian myöhään. Minä pärjään kyllä, mutta tuollaista toimintaa lääkäreiltä ei pidä hyväksyä eikä rohkaista. Olin jo päättänyt vetäväni tästä tilille ainakin sen hoitoni alkupään kolmen lääkärin ketjun, mutta milläs vedät, jos sairaus häviää kuin itsestään eikä ole mitään faktaa, millä todistaa kyseessä olleen minkään muun kuin oman haluttomuuden syödä ja itse aiheutetun nälkiintymisen. Pöh.

Olen tänään uskaltautunut jatkamaan sokerin syömistä ja mutustanut melkein koko levyn suklaata. Tuo jos ei huomenna missään tunnu, niin sitten uskon jo hullujen oireideni olevan poissa ja voin ruveta suunnittelemaan järkevää toipumisruokavaliota.

Ei mitään kiirettä

Myrskylä 15.10.2011

Kuukausi sitten, samana päivänä kuin kävin ensimmäistä kertaa homeopaatin vastaanotolla, kokeilin tattaria. Keitin sitä ruokalusikallisen ja sekoitin perunavelliini. Seuraavana aamuna olin niin uupunut, etten jaksanut kuin maata ja itkeä. Viime viikolla kokeilin uudestaan, enkä reagoinut siihen enää lainkaan. Viiden päivän ajan lisäilin perunavelliini muutaman kerran päivässä tuon lusikallisen tattaria tai pienen nökösen porkkanaa, parsakaalia tai kesäkurpitsaa. Viidentenä päivänä alkoi hartioita särkeä ja vatsaa korventaa, sitä seuraavan päivän olin päänsärkyinen ja totesin, että ei onnistu tämä syöminen ja parempi jättää sikseen.

Tilanne on kuitenkin parempaan päin. Tunnen suolistoni vahvistuneen ja uskon sen lakanneen tihkumasta sisältöään elimistöön, mutta ruoansulatuskykyni ei ole parantunut miksikään. Olen muutamilta ihmisiltä saanut kuulla kommenttia, että eihän tuo ole kuin totuttelukysymys ja sen kun syö vaan, niin että se elimistö saa siihen ruokaan tottua. Kun ruoansulatusnesteiden erityskyky on huonontunut ja huonontunut ja sen seurauksena niitä ruoka-aineita on pikkuhiljaa joutunut pois karsimaan, niin ei se siitä syömällä parane – muutoinhan tähän ei oltaisi koskaan edes tultu. Jos tähän putkeen nyt tunkee ruokaa, joka ei sula, niin se vain ärsyynnyttää suoliston ja saa sen lopulta hajalle – ihan juuri niin kuin minulle oli jo käynytkin. Nyt suoli tuntuu selvästi korjaantuneen ainakin jossain määrin enkä halua sitä enää uudestaan hajottaa.

Ensimmäinen homeopaattinen lääkkeeni oli sulphur 6 tippoina. Googlailin sitä ja lueskelin homeopaattisesta lääkkeestä yleensä ja opin rikin (sulphur=rikki) olevan yksi syvimmälle vaikuttavista homeopaattisista lääkkeistä ja että sitä käytetään rakenteellisena lääkityksenä eli pitkäaikaisissa sairauksissa elimistön vahvistamiseen ja erityisesti vatsan ja ruoansulatuselimistön häiriöihin. Nyt lääkkeeni on vaihdettu ja syön haiman toimintaa korjaavia pieniä pillereitä. Homeopaattisen lääkityksen lisäksi homeopaattini hoitaa minua mm. akupunktiolla.

Siinä missä olen ehtinyt saada homeopaattista hoitoa jo kuukauden ajan, olen julkiselta puolelta tähän mennessä saanut ensimmäisten verikokeiden tulokset ja odotan pääsyä jatkotutkimuksiin. Tällä viikolla kävin lääkärin vastaanotolla Päijät-Hämeen keskussairaalan sisätautipoliklinikalla. Sain kuulla, että minulla ei ole keliakiaa, että senkkani ja CRP-arvoni ovat hyvät, että ulostenäytteessä ei ollut merkkejä loisista, että en kärsi aliravitsemuksesta, että maksan soluvaurioita kuvaavat ALAT- ja ASAT-arvot ovat hieman koholla ja että ”Ei minulla tälle sairaudelle mitään nimeä ole, joten pakko tässä on olla jotain psyykkistä takana.”, ja enkö kävisi vähän juttelemassa psykiatrin kanssa ja myöskin ravintoterapeutin kanssa keskustelu voisi olla paikallaan.

Että olin vihainen ja olen sitä vieläkin. Jos olinkin ennakkoasenteineni karvat pystyssä jo valmiiksi vastaanotolle mennessäni, niin ei ainakaan tämä käynti antanut millään lailla aihetta muuttaa käsityksiäni lääkäreistä. Ravintoterapeutin vastaanotosta kieltäydyin, sanoin etten tarvitse ketään kertomaan minulle ruokaympyrästä ja miten tulisi syödä terveellisesti ja monipuolisesti. Tiedän yhtä ja toista ravinnosta ja sen merkityksestä ja tajuan sen tarpeellisuuden kyllä aivan hyvin itsekin, mutta nyt vain on tilanne sellainen, että en pysty tämän monipuolisemmin syömään. Psykiatrin luona käyntiin suostuin siksi, että saadaan viimeinkin hoidettua tämä asia pois päiväjärjestyksestä. Olen lopen kyllästynyt noihin yksioikoisiin pikadiagnooseihin masennuksesta, joita olen nyt tähän mennessä saanut jokaiselta asian puitteissa tapaamaltani lääkäriltä ja vihjailipa lähettävänä lääkärinä toiminut yksityislääkäri mahdollisesta anoreksiastakin.

Väsynyt ja jonkin verran voimaton toki olen, ihmekös tuo enää tässä vaiheessa ja vaikka vääränlaisiin ruokiin reagointini saakin aikaan monia masennuksen määrittelyssä annettuja tuntomerkkejä, niin itse tiedän, etten ole masentunut eikä niitä oireita minulla ole silloin, kun syön vain sellaista ruokaa, jonka ruoansulatukseni kykenee käsittelemään. Varmasti ihan oikeaa, mielestä johtuvaa masennustakin on olemassa, mutta tässä matkan varrella olen alkanut epäillä sen tyyppisen ”masennuksen”, johon itkuisuuden ja hyvin synkkien fiilisten lisäksi liittyy nimenomaan hermostollisia häiriöitä kuten migreeniä, (selkä)kipuja, keskittymisvaikeuksia, reaktioiden hitautta, sensomotorisia häiriöitä, voimakasta uupumusta ja unihäiriöitä olevankin fyysistä eikä psyykkistä alkuperää ja sen hoitamisen mielialalääkkeillä olevan vain oireiden blokkaamista ja varsinaisen syyn hoitamatta jättämistä. Täten ei olisi mikään ihme, että mieli maassa olevat uupuneet ja särkyiset ihmiset syövät masennuslääkkeitä vuositolkulla tulematta yhtään sen paremmiksi. Ehkä vieläkin enemmän kuin itseni puolesta tunnen kiukkua kaikkia niiden uupuneiden puolesta, joiden oireista lääkärit eivät osaa vetää mitään järkeviä johtopäätöksiä koska ovat niin erityisen erikoistuneita, että ihminen kokonaisuutena on täysin kateissa, joita sitten pompotetaan luukulta ja lääkäriltä toiselle, joille syötetään psyykelääkkeitä, hormoneita ja antibiootteja kuuri kuuri perään ja päälle vielä juoksutetaan kuntouttavissa uudelleenkoulutuksissa ja lopulta kun tämä ns. hoito ei auta, kirjataan työkyvyttömiksi ja eläkkeelle.

Tältä lääkäriltä pyysin, josko voisin saada ravintoliuosta suoneen, mutta siihen ei kuulemma ole tarvetta: missään verikokeiden tuloksissa ei näy aliravitsemusta. Hemoglobiinini oli 121 (viitearvo naisille 125-160), mutta varsinaista rautaa ei mitattu. Kalsium oli nätisti viitearvojen keskivaiheilla vaikka en ole syönyt maitotuotteita enää kahteen vuoteen enkä mitään kalsiumia sisältävää useampaan kuukauteen. Lääkäri itsekin totesi, että elimistö vetää sitten tarvitsemansa luustosta. Eli ei hätää mitään vielä, se tulee kai vasta sitten, kun luustossakaan ei enää ole mistä ottaa. B1-, B2- ja B3-vitamiinitasoja ei mitattu eikä hivenaineita. Painoindeksini on nyt 18,6 ja jos herra lääkäri nostaisi katseensa siitä tulospaperista ja katsoisi minuun sen sijaan, niin jo rupeaisi aliravitsemus näkymään paremmin. Eikä alle viitearvojen oleva kreatiniini välttämättä tarkoita esimerkillisen hyvin toimivia munuaisia, vaan kyse voi olla myöskin siitä, että sitä kreatiniinia ei tule, koska lihasten energiantuotanto on vähäistä ja ylipäätään lihasmassan määrä alkaa olla aika vähissä. Yksisilmäinen testituloksiin tuijottaminen voi olla harhaanjohtavaa; numeroarvojen lisäksi on otettava huomioon olosuhteet sekä itse potilas.

B12-arvoni ihmetyttää minua: se oli 752 eli viitearvojen (170-670) yläpuolella. Kun ottaa huomioon sen, että en ole pystynyt syömään aikoihin mitään eläinperäistä ja että todennäköisesti jo vuosia jatkuneesta alhaisesta vatsahappotasosta johtuen B12-vitamiini ei ole voinut kunnolla tai lainkaan imeytyä, sillä siihen tarvittavaa ns. sisäistä tekijää ei vatsahappojen puuttuessa erity (tai se ei toimi), niin arvon ei kuuluisi olla noin korkea. Tyytyväinen toki olen siitä, että minulla vielä B12-vitamiinia on, mutta näin korkeaa arvoa en tulkitse pelkästään hyvänä uutisena, vaan edelleen yhtenä osoituksena maksan toiminnan häiriöstä. Epäilen maksani heittäneen B12-varastojaan pihalle, syystä tai toisesta. Siihen teoriaani sopii myöskin jatkuva metallinmaku suussani. Minulla on jo lapsesta ollut runsaasti amalgaamipaikkoja, jotka ovat aikuisiällä hampaita korjatessa pikkuhiljaa vaihtuneet keraamisiin ja loput vaihdatin pois vasta muutama vuosi takaperin. Maksahan varastoi itseensä myrkyt ja epäilen amalgaameista peräisin olevan elohopean lähteneen vaeltamaan elimistööni. Nämä asiat yhdessä homeapaatilta saatujen ameebatietojen, selvien ruokaan liittyvien maksa-oireiden ja kohonneiden ASAT- ja ALAT-arvojen saavat minut epäilemään, että osa maksaani on tuhoutunut ja että asiat eivät ole ihan tolkuissaan haimankaan suhteen.

”Jatketaan tästä nyt niin, että lähetän sinut psykiatrille ja sitten myöhemmin vatsalaukun tähystykseen ja sitä ennen käyt verikokeissa hepatiitin tutkimiseksi ja maksan ultraäänikuvauksessa, josta saat sitten kuulla tulokset tähystyskäynnin yhteydessä. Aika tähystykseen tulee jonnekin marraskuun loppuun mennessä.”, sanoi lääkärini. Muutama ruma sana ja nimitys on minulla mielessä koskien tätä lääkärien touhua, mutta koska tämä on julkinen foorumi, yritän käyttäytyä siivosti ja säästän moiset kommenttini lähipiirini kyseenalaiseksi, mutta takuulla ehtymättömäksi iloksi.

Ikkuna tulevaisuuteen

Myrskylä 11.9.2011

Minulla on muutamia hyvin tärkeä ja henkilökohtainen asia, jotka pitävät yllä uskoani siihen, että jonakin päivänä vielä olen terve; että elämäni ei jää tällaiseksi enkä kuole tähän sairauteeni. Yksi tärkeimmistä minulle uskoa antavista tapahtumista on keväällä 2010 regressiosta progressioksi muuntunut reikihoito, joka samalla oli hyvästit reikiopettajani kanssa ja meidän oppilas-opettaja –suhteemme päätös.

Ihan blogini alussa mainitsin, että olen uudelleenkouluttautunut viime vuosina ja pääpaino opiskeluissani minulla oli kolmivuotisessa regressio­terapeutti­koulutuk­sessa. Regressio tarkoittaa takaumaa, paluuta menneeseen. Se tapahtuu terapeutin ja hoidettavan välisenä vuoropuheluna hoidettavan ollessa syvässä rentoustilassa, vaikkakin täysin tietoisena itsestään, ajatuksistaan ja siitä mitä tapahtuu ja hoidettava myös muistaa kaiken tapahtuneen jälkeenpäin. Regression ihminen kokee mielikuvina ja tunteina, jotka voivat olla hyvinkin voimakkaita etenkin silloin, kun on kyse vanhojen traumojen nousemisesta esiin. Ihminen voi myös aistia oman kehonsa olevan erilainen kuin nyt eli tuntee sen sellaisena kuin se oli tuona aikana ja ”kuulla” ääniä ja ”haistaa” tuoksuja. Regressiota harvinaisempaa on, että ihminen näkeekin tulevaa. Tällöin kyseessä on progressio.

”Seison huoneessa ikkunan ääressä. Huone on harjakattoisen talon yläkerran päätyhuoneisto. Katto madaltuu viistosti ikkunan molemmin puolin. Tiedän huoneen olevan minun, työskentelen siellä.
Ikkunan puitteet ovat valkoisiksi maalatut. Oikeanpuoleisen ruudun voi aukaista ja siinä on vanhanaikaiset lenkkihakaset, joilla ikkunan voi lukita paikoilleen sen ollessa auki.
Katson ulos. On talvi, ulkona on lunta. Ei, nyt siellä sataa lunta. Harteillani on villahuivi. Huomaan vasemmassa nimettömässäni sormuksen.
On kesä. Ikkunaa vastapäätä on piharakennus. Lapset juoksevat sen edustalla possun perässä. Mies leikkaa nurmikkoa päältä ajettavalla.
Käännyn viimein pois ikkunasta ja tässä kohtaa vaihtuu perspektiivini. Katson nyt itseäni ulkoapäin. Olen jo vanhempi; hiuksissani on harmaata ja ne ovat kiinni sykeröllä niskassa. Käyn takaisin koneeni ääreen kirjoittamaan. Punaraitainen kissa makaa pyöreällä pallilla huoneen nurkassa minua vastapäätä. Alakerrasta leijailee kahvin tuoksu ja kuulen ihmisten ääniä: puhetta ja kolistelua. En ole yksin.”

Siinä vaihtuivat paitsi vuodenajat, niin myös vuodet. Aikaa kului 10-15 vuotta, kenties enemmänkin. Siitä tiedän, että tulen asumaan tuossa talossa pitkään. Ihanaa, olenkin kaivannut omaa kotia ja johonkin asettumista. Olen muuttanut niin monta kertaa, vaihtanut asuntoa, paikkakuntaa, maatakin. Kissan olen kyllä suunnitellut ottavani sitten, kun unelmani maalla asumisesta toteutuu, mutta possu oli minulle yllätys. Sitä en olisi ikinä päivätietoisuudellani tullut tuohon kuvaan sijoittaneeksi.

Jos joku haluaa tietää enemmän regressioista, niin suosittelen yhdysvaltalaisen psykoterapeutti Brian L. Weissin kirjoja. Itseäni kiehtoivat kovin nuo ihmisten tarinat ja regressiokokemukset, niistä esiin käyvä raskaidenkin tapahtumien tarkoitus ja elämän jatkumo. Kirjat valaisevat hyvin myös regressiohoidon tarkoitusta: sitä miten regression avulla voi purkaa tunnelukkoja, vakaannuttaa tunne-elämäänsä, selvitellä ihmissuhteidensa solmuja ja saada ohjenuoraa elämäänsä.

Ajattelen ja suunnittelen

4.6.2011 Xingping, Kiina

Ei sitten mikään mene niin kuin ajattelee ja suunnittelee. Oikeastaan tiedän tuon jo ihan hyvin, mutta en silti osaa lopettaa ajattelemasta ja suunnittelemasta. Koskaan ei tiedä miten asiat ovat seuraavalla viikolla – tai edes huomenna. Juuri kun olin saanut päätettyä ja itseni psyykattua siihen, että on minun tässä ihan hyvä ja järkevä lepäillä ja hoivailla itseäni vielä jonkin aikaa tietyistä vallitsevista näkemyseroista huolimatta, niin eipähän se sitten niin sitten mennytkään.

Menemättä sen enempää yksityiskohtiin tiivistän, että sukset menivät taas kerran pahasti ristiin koskien sitä mitä minun tulee syödä ja miten olla ja kuka sen parhaiten tietää. Sitten sovittiin jatkosta, päätettiin vastuualueet ja eikös jo seuraavana päivänä tapahtunutkin sellaista, että en voinutkaan noihin vastuualueisiin sitoutua ja päätin, että tämä ei ole kivaa enää kenellekään ja on parempi, että lähden. On hyvä, etten lähtenyt heti tuon ensimmäisen mainitsemani yhteenoton jälkeen, vaikka reppu olikin siinä vaiheessa jo puoliksi pakattu, vaan ehdittiin sopia välillä. Näin saatiin keskusteltua tämä loppu ihan järkevästi. Siihen loppui ilmapiirissä vallinnut kireys ja nyt kaikilla on paljon vapautuneempi olo ja meillä on ollut Chaon kanssa ihan hauskaa. Eilen aamulla olin hänen mukanaan viemässä Yueta hoitoon ja torilla ostoksilla ja iltapäivällä Chao tuli mukaan shoppailuseuraksi ja tinkijäksi, kun kävin ostamassa muutamia vaatteita, joihin olin täällä oloni aikana iskenyt silmäni. Tätä ennen emme ole tehneet oikeastaan mitään yhdessä, koska olen ollut niin vetämättömissä.

Opin tästä ainakin sen, että toipumisesta ei voi tehdä projektia ja runnoa sitä läpi jossain tietyssä aikataulussa. Vaikka kuinka olisi innokas tekemään hyvää työtä ja näkemään tuloksia, niin ei siinä voi tehdä muuta kuin yrittää luoda ne suotuisimmat mahdolliset olosuhteet ja sitten vain odottaa ja katsoa mitä tapahtuu. Toinen asia on, josta päätin tämän seurauksena muistaa itseäni aina sopivin väliajoin muistuttaa, että vaikka kuinka luulee tietävänsä, että mikä toiselle on parhaaksi, on se lopullinen valinta jätettävä sille ihmiselle itselleen. Näin, vaikka kyseessä olisi hoitaja-potilas –suhde. Jokaisen on saatava tehdä itse omat virheensä. Lisäksi jokainen reagoi omalla tavallaan ja se, mikä on tosi hyvä yhdelle, ei välttämättä lainkaan sovi toiselle. Vain potilas itse voi tuntea omassa kehossaan, että mikä tuntuu hyvältä ja mikä huonolta.

Täällä Kiinassa kuulemma lääkäri on potilaan ehdoton auktoriteetti. Potilaan tulee tehdä juuri niin kuin lääkäri sanoo. Vastaan väittäminen ja eriävien mielipiteiden esittäminen on jotain, jota ei vain ole. Vastaavasti lääkäri on vastuussa potilaasta. En tiedä mitä tuo käytännössä tarkoittaa, mutta voin kuvitella tuon vastuunsa tuntemisen olevan henkisellä tasolla ihan eri luokkaa kuin meikäläisillä lääkäreillä.

Jo siinä ensimmäisen kerran reppuani pakatessani ja hyväksyttyäni mielessäni paluun Suomeen, minut valtasi helpotus. Viimeinkin tämä jatkuva oikeanlaisen ruoan saamisen kanssa taisteleminen loppuisi. Mutta samalta tuntui ihan hölmöltä. Eihän tämän näin pitänyt mennä. Olin ajatellut olevani jollakin tavalla valmiimpi siinä vaiheessa, kun palaan Suomeen. Hommahan on vielä ihan kesken. En ole edes terve saati sitten, että olisin työkykyinen tai että olisi mitään jotain valmiuksia ruveta jotakin tekemään. Muuta kuin palata siihen vanhaan ja siitä pelkkä ajatuskin saa kropassa aikaan kauhunsekaisen stressireaktion.

Mietin, että oliko tästä matkanpätkästä nyt sitten edes mitään hyötyä. Enimmäkseen on ollut vain ihan peemäinen olo ja kaikki etukäteen kaavailemani ”näe maailmaa, käy kaikissa jännissä paikoissa ja tapaa ihmisiä” –kokemukset ovat jääneet hyvin vähiin ja monet niistäkin, mitä on ollut, ovat jääneet sen varjoon, että olen ollut liian väsynyt voidakseni niistä kunnolla nauttia. Mutta sitten rupesin summailemaan mielessäni muutoksia voinnissani ja onhan noita. Ensimmäisen kahden kuukauden levon jälkeen sain jalkani takaisin ja se tunne, että ”on kuin trampoliinilla kävelisi”, kuten eräs toinen lisämunuaisuupunut sitä osuvasti kuvasi, jäi kokonaan pois. Myös lämmönsäätelyssäni on tapahtunut jotain. Olen aina ollut viluinen ja Kambodzan lämpö oli alkuun jotain aivan ihanaa. Ei tarvinnut enää jännittää hartioita siitä jatkuvasta palelemisesta. Kunnes sitten kevään mittaan se kuumuus alkoi ahdistamaan ja aloin kaipaamaan viileämpään ilmastoon. Täällä on ollut nyt viikon verran taukoa monsuunisateista ja sen seurauksena lämpötila on noussut niin, että huoneessani on yöllä 28°C. Siinä missä tuossa samassa lämpötilassa nukuin Kambodzassa mukavasti peiton alla, on minulla nyt tuskaisen kuuma – minkä oletan olevan normaalimpi reaktio pohjoisten olojen asukille. Neste- ja suolatasapainon säätely, jota aivolisäke ohjaa, on ilmeisesti myös parantunut, sillä juon nykyisin vähemmän. Pahimmillaanhan join jo ihan pelkkänä nesteenä viitisen litraa päivässä, kun janotti koko ajan. Kambodzassa ollessani minulla oli mieletön suolanhimokausi ja söin päivässä merisuolaa varmaan pari ruokalusikallista eikä suola edes maistunut suolaiselta. Kunnes se himo sitten kevään aikana helpotti enkä ole tuntenut enää tarvitsevani suolaa. Tuohon muuten sen käsittelemättömän ja varmasti mineraalipitoisen merisuolan lisäksi oli varmasti kookospähkinöiden juonti hyväksi – vaikka en sitä silloin osannut niin ajatellakaan – sillä niiden mehu sisältää runsaasti natriumia. Ja ennen kaikkea vapaus kaikista velvollisuuksista ja aikatauluista on loppuun palamisesta toipumiseen sitä kaikkein parasta lääkettä ja siihen olisi ollut mahdoton näin pitkäksi aikaa päästä edes olemalla kotona vaikka olisi jättänytkin työssä käymisen pois.

Olen mietiskellyt sitä untani vihreistä vuorista ja kamerasta. Olin ajatellut sitä niin, että tosiaan tervehtyisin täällä Xingpingissä ollessani. Mutta ei se sitten niin ollutkaan. Mutta jotain on tapahtunut kyllä. En kertonut aiemmin tulkintaani kamerasta, enkä kerro vieläkään, sillä se on sellainen huuhaa-tulkinta, että jätän sen siksi, kunnes näen, että menikö metsään vai osuiko. Mutta sen verran sanon, että tajusin tuon viallisen kameran symboloivan päätäni ja se on selkeästi korjaantunut täällä ollessani. Jotain on tapahtunut, pääni on selkeämpi, skarpimpi. Huomaan reaktiokykyni palautuneen, päässälaskun sujuvan taas niin kuin ennenkin, ajatus ihmisten kanssa juttusille rupeamisesta ei enää tunnu väsyttävältä ja kaikin puolin polla tuntuu taas omalta. Niin hyvässä kuin pahassa: se ei myöskään suostu enää olemaan hiljaa. Näiden vuosien aikana olen osannut olla ajattelematta yhtään mitään. Voin istua hiljaa paikallani ilman, että päässä liikkui mitään. Se tuntui oikeastaan aika hyvältä. Nyt ajatustrafiikki ja taustakohina ovat taas käynnissä, mutta eivät toki likikään sellaisella pauhulla kuin silloin ennen kuin elimistö vihelsi pelin poikki.

Onhan minulle noita viestejä tullut, että tule nyt hyvä ihminen jo kotiin sieltä. Niistä suurkiitos ja halit kaikille, jotka tuosta itsensä tunnistavat. Mutta en ollut valmis siihen vielä tuolloin. En vain kerta kaikkiaan osannut nähdä itseäni Suomessa tekemässä mitään, oli vain tyhjyyttä ja tarkoituksettomuutta, kun yritin ajatella, että mitä sitten, jos sinne palaan. Olen monesti katsonut elämääni taaksepäin ja pohtinut eri elämänkäänteideni kulua ja totean, että sama toistuu taas: samalla kun Elämä potkaisee minut pihalle nykyisyydestä, avaa se seuraavan oven, josta lennän suoraan sisään. Ennen kuin tuo uusi ovi on auki, ei näytä olevan mitään vaihtoehtoja sille nykytilanteelle, jossa satun kulloinkin olemaan. En kerta kaikkiaan keksi mihin mennä, vaikka kuinka haluaisin pois siitä, missä olen. Eli kaikki aikanaan. Hienoahan tuollainen ohjautuvuus tavallaan on, vaikka välillä tuntuukin, että viedään kuin litran mittaa. Ei tarvitse itse miettiä, että mihinkähän tässä pitäisi seuraavaksi ryhtyä ja olenkohan nyt oikealla tiellä. Sen kuin kelluu vaan ja antaa virran viedä, läpi vaan kaikki kosket ja putouksetkin.

Viime aikojen tapahtumien perusteella olen tajunnut, että seuraava vaihe toipumisessani tulee olemaan operaatio Vatsa & Suoli ja että miten sitä lähden toteuttamaan. Tässä ruokavalio on se kaikkein tärkein juttu ja parhaiten pystyn sen hoitamaan, kun saan itse olla kauhan varressa kiinni, tiedän mitä syön ja mistä saan hankittua kaikkea sitä, mitä tarvitsen ja kaikki tuo onnistuu tietysti kaikkein mukavimmin Suomessa. Eikä unohdeta tietenkään hyvien ystävien kanssa olemisen tuoman hyvän mielen tärkeyttä paranemiseen ja terveenä pysymiseen. Odotan innolla Suomen vähähyttyistä – siis näihin oloihin verrattuna – kesää, vanhojen ystävieni tapaamista ja kaikenlaista jutustelua ja lörpöttelyä selvällä Suomen kielellä.

Yhä edelleenkään en aio mennä lääkäriin, sillä en usko heillä olevan minulle mitään annettavaa. Tähän tautiin ei ole pilleriä – paitsi korkeintaan suolahappotabletit. Sitä paitsi sitä enemmän muiden lisämunuaisuupuneiden tarinoita luen, sitä vakuuttuneempi olen siitä, että meidän lääkärimme ovat näistä asioista aivan auttamattomasti pihalla. En aio myöskään osalliseksi mistään Kela-, työkkäri- tai sosiaalijärjestelmistä, vaan keskityn nyt yhteiskuntaan palaamisen ja sen niin kutsutun normaalin päiväjärjestyksen sijaan tuon ruoansulatukseni kuntoon saamiseen niin pitkäksi aikaa, kunnes se on parantunut tai kunnes minulla ei ole jäljellä enää yhtään ystävää tai sukulaista, joka minua jaksaisi katsella nurkissansa loisimassa. Sitten lähden takaisin matkaan. Sinne Nepaliin. Ajattelen ja suunnittelen minä.

Kun yö on pimeimmillään, on aamunkoittokin lähinnä

1.5.2011 Xingping, Kiina

Tässä luovuttamispohdintojen ja allergiaoirepäivien taustalla on ollut menossa viritys, josta en ole halunnut kertoa ennen kuin on varmistunut, että lähteekö se käyntiin vai ei. Ensimmäisenä päivänäni tänne Xingpingiin tultuani katselin hiukan ympärilleni kylällä ja osuin kulkemaan kapeaa katua nimeltä Old Street. Rakennusten puolesta se näyttää siltä kuin sukeltaisi vanhaan Kiinaan, mutta lukuisat perheravintolat ja matkamuistomyymälät kertovat, että turismista monet täällä elantonsa saavat.

Näkymä Old Streetiltä Xingpingistä.

En ollut etsimässä ruokapaikkaa, joten en tutkaillut ravintoloiden ruokalistoja. Yhden paikan olin jo melkein ohittanut, kun vielä silmiini sattui ulkopuolella taulussa sanat ”Ginger Tea”. Inkivääritee voisi olla hyvää. Pyörsin ympäri ja menin sisälle.

Isäntä itse istui teepöydän ääressä ja tarjoili toverilleen teetä pienestä kannusta pieniin kuppeihin lorottaen teetä pitkin pöytää, niin kuin kiinalaisessa teepöydässä kuuluu tehdä. Hän tervehti minua ja minä tervehdin takaisin kiinaksi. Sen verran sentään kiinaa osaan. Hän osasi sen verran englantia, että kysyi mistä tulen. ”Fänlan” – tai jotenkin sinne päin se kiinaksi lausutaan. Pistin merkille monet yrttipurnukat hänen selkänsä takana olevassa hyllyssä ja vaihdoimme vielä muutaman sanan niistä. Kun nämä muodollisuudet oli vaihdettu, jäin minä istumaan teekuppini kanssa rapsutellen talon makkarapötkyläistä chihuahuaa sylissäni ja isäntä syventyi teenjuontiin vieraansa kanssa.

Saatuani teeni juotua halusin tietää, olisiko sitä mahdollista ostaa jostain, mutta se oli kuulemma heidän oma sekoituksensa. Erinäisten vaiheiden jälkeen päädyimme lopulta keskustelemaan yrteistä, rohdoista ja minun sairaudestani käyttäen apuna tietokoneelta googlen kiina-englanti –kääntäjää ja isännän tytärtä, joka kirjoitti isännän puhuman kiinan pinjiniksi koneelle. Kuvailin tilaani, isäntä puhui meridiaaneista ja kuumista ja kylmistä ja elimistä. Sitten hän kokeili munuaisiani ja sanoi niiden olevan kylmät. Kysyin mistä hän tämän ja kaiken muun jo kertomansa tietää, oliko hän lääkäri? Hän sanoi, ettei ole lääkäri, mutta on oppinut isältään, joka puuhaili yrttien kanssa.

Hän meni tiskin taakse ja otti sen päältä olevasta laatikosta muovikelmuun käärityn mustan, vähän kuivattua luumua reilumman kokoisen kikkareen ja pyysi minua syömään puolet siitä. Koostumukseltaan kikkare oli kuin kokoon taputeltua piparitaikinamaista massaa, jonka seassa oli selvästi kuituisia aineksia. Mutta se maku. Tämä jos mikä maistui lääkkeeltä. Huh sentään, miten ytyä. Vähän samaa makua kuin Fernet Brancassa potenssiin monta. Röyhtäisin välittömästi – mitä huomasin, etten muistakaan koska viimeksi olisin röyhtäissyt, en varmaan vuosiin – ja tunsin tuon lääkkeen vielä pitkän aikaa. Niin maun suussani kuin jollain tavalla vaikutuksen koko kehossani. Se tuntui vain vahvalta, niin vahvalta että se oli melkein liikaa.

Se oli hänen isänsä kehittelemä resepti. Voimistaa haimaa, lämmittää meridiaaneja ja tekee ihmisen yleensäkin vahvaksi. Tällaista lääkettä kuulemma tarvitsisin. Kysyin valmistaisiko hän sitä minulle ja niin rupesimme hieromaan kauppoja. Mutta ennen sitä tuli paljon käyttöohjeita. Lääkettä saa syödä korkeintaan 30 päivää, ei enempää. Eikä kuukautisten aikana. Hän korosti, että ei ole sertifioitu lääkäri ja että perinteisillä kiinalaisilla lääkkeillä on riskinsä ja minun tulisi ottaa häneen yhteyttä, jos jotain ikäviä sivuvaikutuksia ilmenisi. 30 päivän satsi maksaisi tuhat yuania, josta hän toivoi minun maksavan puolet etukäteismaksuna. Vaikka joistakin ihmisistä heti tuntee, että nyt ei ole huijarista kysymys, niin silti tuo tuntui liian isolta rahalta jättää oitis tuiki tuntemattomalle ja sanoin sen ja ehdotin pienempää summaa. Sitten keskustelu lopulta päättyi siihen, että käteismaksua ei tarvittukaan, lääkkeen valmistamiseen tarvittiin muutama päivä ja että voisin tulla hakemaan lääkkeeni muutaman päivän kuluttua.

Menin sovitusti paikalle ja osoittautui, että olimme lahjakkaasti ymmärtäneet toisemme väärin. He olivat ymmärtäneet, etten ollut tilannut lääkettä, kun en ollut maksanut etumaksua. Sitten isäntä alkoi kysellä aikoisinko syödä lääkkeet Kiinassa ollessani vaiko vasta kotona, että minun tuli muistaa, että hän ei ole oikea lääkäri ja että oikeastaan hän mielellään näkisi, että asuisin heidän vuokralaishuoneessaan, jotta hän voisi pitää minua silmällä jos jotain sivuvaikutuksia ilmaantuisi. Jos jotain sattuisi, hän ehkä joutuisi viemään minut sairaalaan. Kiinan hallitus ei voi valvoa mitä rohtoja kukin itselleen tekee, mutta on kuulemma kieltänyt tällaisten perinteisten lääkkeiden myymisen. Ymmärsin kyllä hänen huolensa. Hän joutuisi aikamoiseen vastuuseen, jos lääke tekisi minulle jotain vahinkoa.

Ravintolassa oli tuohon aikaan muitakin vieraita ja tulkkinamme toiminut asiakas lähti, joten juttumme jäi kesken. Ensimmäisen illan jälkeen olin miettinyt, että mahdoinkohan olla ihan viisas mennessäni tuollaisen yrttikuurin umpimähkään tilaamaan, mutta nyt olin jo vakuuttunut siitä, että halusin ainakin kokeilla. Eihän sitä muuten voisi tietää, että olisiko siitä apua. Ennen lähtöäni kirjoitin isännälle pienen viestin, jossa kuvasin tilaani hieman edelliskertaa tarkemmin, sanoin haluavani kokeilla lääkettä, pyysin häntä harkitsemaan asiaa ja sanoin palaavani seuraavana päivänä.

Seuraavana päivänä eli tänään söin taas ensin lounaani kaikessa rauhassa ja sen päälle keskustelimme tietokoneen kääntäjän avulla pitkät pätkät. Hän kyseli aika tarkkaan taustoistani, mitä olen opiskellut ja mitä sairaudestani tiedän. Kysyi, että onko minulla virallisen lääkärin antamaa diagnoosia. Meiyou – ei ole. Painotti, että hoito on kokonaisvaltainen sisältäen myöskin ruokavalion ja liikunnan ja että se vaatii yhteistyötä. Sanoi haluavansa ehkä viedä minut sairaalaan testeihin, jotta varmasti tietäisi mitä on hoitamassa. En tiedä tarkoittiko muitakin testejä, mutta mainitsi ainakin hiusanalyysin. Tuli muuten juuri mieleen, että onneksi olen säästänyt sen poikki leikkaamani letin. Tiedä vaikka tuohon tarvittaisiin näytettä pidemmältäkin ajalta kuin vain tältä viimeiseltä kuukaudelta, jolta nykyinen kuontaloni on peräisin.

Eikähän tämä tietenkään ilmaista olisi. Eikä pidäkään, ei se silloin missään tuntuisi. Sanoi, että tämä tulisi maksamaan minulle paljon rahaa. Emme kuitenkaan päässeet vielä hintaneuvotteluihin asti, sillä ravintolaan tuli asiakkaita ja muu perhe oli hävinnyt johonkin ja me olimme jo puhuneet pitkään ja minä aloin väsyä oltuani niin intensiivisen keskittynyt niin kauan aikaa. Sovimme jatkavamme aiheesta illalla.

Illalla söin taas keittoni ensin ja sitten isäntä viittilöi minut tulemaan tietokoneelle. Hän oli kirjoittanut sinne valmiiksi erittelyn, mitä hän oli ajatellut hoito-ohjelmaan sisällyttää. Siellä oli yksilöity asuminen, ruoat, lääkkeet, yrttiteet, liikunnat ja hieronnat ja kullekin hintansa, joka oli minun mielestäni järkevä. Ei halpa, mutta kohtuullinen. Isäntä antoi arvionsa, että hoito-ohjelmaa tarvittaisiin ainakin kolme kuukautta, mutta aloitetaan nyt aluksi kuukaudella ja jos se lähtee menemään pieleen, niin keskeytetään. Eli pääsimme sopimukseen saman tien ja sovimme, että muutan heidän luokseen huomenna. Katsoin pikaisesti paikkoja ja täytyy sanoa, että en ihan riemusta kiljunut, kun näin huoneen, mutta kokonaisuuden kannalta on käytännöllisintä, että asun tuolla. Onneksi siellä on langaton verkko käytettävissä, joten pysyn vielä yhteyksien ääressä.

Nyt kun olen tuolla paikassa ehtinyt muutaman kerran käydä ja perhettä useampaan otteeseen nähdä, niin olen saanut heistä oikein positiivisen kuvan. Perhe vaikuttaa todella ystävälliseltä ja ruoka on hyvää, niin että olen jopa melkein taas tykännyt syömisestä vaikka olenkin syönyt vain kasviskeittoa ja riisiä. Seinillä on monia tyytyväisten asiakkaiden ja asukkien terveisiä ja kiitoksia. Ehkä isännällä on jokin akuutti rahantarve, jonka vuoksi hän tämän tekee, mutta uskon hänen silti olevan liikkeellä vastuuntuntoisena ja vakavissaan. Itse asiassa nyt illalla keskustellessamme sain jo sen vaikutelman, että hänkin on alkanut ihan innostua tästä. Itse olen todella helpottunut siitä, että nyt se ainainen ruoan etsintä on toistaiseksi loppu. He tietävät nyt, mitä kaikkea en voi syödä ja saan ruokani sen mukaan. Minun ei tarvitse ajatella mitään, vain syödä ja juoda se mitä annetaan ja tehdä niin kuin sanotaan. Saapi nähdä kuinka on kaikilla pinna kireällä kuukauden kuluttua. Olen ollut niin omissa oloissani pitkään ja tuosta voi tulla aika intensiivinen rupeama. Lisäksi kommunikointi ilman yhteistä kieltä on pidemmän päälle vaativaa. Täytyy minun ruveta opiskelemaan kiinaa ainakin sen verran, että saa yksinkertaisimmat päivittäiset sanomiset hoidettua kiinaksi.

Josko tästä nyt viimeinkin jokin käännekohta tulisi. Tuli kyllä aika viime hetkillä. Tuossa päänsärkyisenä sängyssä pari päivää maatessani mietin jo aika vahvasti, että jos ei tämä viritelmä lähde vetämään, niin sitten luovutan, palaan Suomeen ja hautaudun johonkin metsämökkiin kuolemaan nälkään. Kyllähän se oli se uneni, joka vihreine vuorineen minua kannusti tarttumaan tähän omituiselta vaikuttavaan sattumaan. Toinen on se, että en usko omituisiin sattumiin vaan uskon johdatukseen. Kun kerran on sen ääntä ruvennut kuulemaan ja seuraamaan, niin sen jälkeen kaikki tarvittava tulee kohdalle, kun sille on oikea aika, eikä löydy hakemalla eikä pakottamalla vaikka tekisit mitä. Jännä nähdä mitä tästä tulee vai tuleeko mitään.

Hostellini kattoterassi ei ole ollut mikään hullumpi toimisto kirjoitella näitä juttuja. Noita vihreitä vuoria olen katsonut ja miettinyt, että on se elämä vain joskus kummallista.

Vihreiden vuorien juurella

30.4.2011 Xingping, Kiina

Kyllä tosi paljon mietin luovuttamista nyt. Että lentäisin Suomeen. Mutta se tosiaan kuulostaa niin siltä: luovuttamiselta. Kun luovuttaa, niin on luopunut toivostaan ja sitten ei ole enää mitään. Minä en osaa nähdä itseäni siellä Suomessa. En osaa sijoittaa itseäni mihinkään paikkaan enkä tekemään mitään. Täällä päässä taas tuntuu siltä, että en enää jaksa. En jaksa enää kantaa rinkkaani noita portaita alas ja siirtyä seuraavaan paikkaan, kun sen aika on. En myöskään usko, että tilani korjaantuu vain allergisoivia syömisiä välttelemällä ja lepäämällä. Tähän on pakko saada jotain, mutta en tiedä mitä se jotain on ja mistä sitä saa ja mistä edes lähteä etsimään.

Makasin juuri taas pari päivää allergiareaktion kourissa. Söin kahtena päivänä peräkkäin aamiaiseksi valkoisia nuudeleita, joista fraasisanakirjani avulla kysyin, että onko niissä vehnää. Ei ole, riisinuudeleita ovat. En minä sitä mausta erota, onko nuudeli pelkkä riisinuudeli vai onko seassa vehnää. Toisena aamuna kuitenkin rupesin epäilemään asiaa ja jätin annokseni kesken. Siitä se päänsärky alkoi pikkuhiljaa hiipiä päälle. Illalla tuli paha olo. Oksennus ei maistunut miltään – siis ei vatsahappoja lainkaan – ja siinä tuli ylös viisi tuntia aiemmin syömäni tuorekurkku. Jos viidessä tunnissa ei tuorekurkku vatsassa sula, niin ei kai siellä sitten sula mikään. Niskat jumissa, päätä särki ja tuskanhiki pinnassa makasin huoneessani sen yön, koko seuraavan päivän ja vielä sitä seuraavankin yön. Siinä nukkumisien lomassa ehdin aika paljon miettimään, että mitä tässä oikein pitäisi tehdä. Alkaa olla jo ihan sama, että mihin suuntaan tämä tästä kehittyy, kunhan vain tulee jokin muutos. Eilinenkin oli vielä päänsärkyinen pitkälle iltapäivään asti. Sain itseni kuitenkin ulos ja syömään. En ollut syönyt mitään sitten sen kurkun eli pariin vuorokauteen. Ei silti ollut nälkä. Söin, kun ajattelen, että niin kuuluu tehdä.

Mutta palataanpa alkuviikkoon. Guilinissa ollessani päätin seuraavaksi kohteekseni pienen kylän nimeltä Xingping. Olin ensin ajatellut kuuluisampaa ja isompaa Yangshuota, mutta kun Li-joen suosituin risteilypätkä kuului olevan Yangdin ja Xingpingin välillä, niin päätin, että menenkin tuonne Xingpingiin niitä maisemia ihailemaan ja ehkä käyn sieltä käsin sitten risteilyllä.

Guilinista pääsee Xingpingiin paikallisbussilla. Ensin bussi Yangshuohon ja siellä vaihto. Yangshuon bussi lähtee rautatieaseman edustalta. Siellä on sitten näitä hihastarepijöitä, joista ensimmäinen oli kimpussani heti kun aseman edustaa lähestyin. ”Yangshuo, Yangshuo??” Ilmeisesti kaikki turisteilta näyttävät menevät Guilinista Yangshuohon. Vähän jäi hämäräksi, että mikä näiden hörrääjien taka-ajatuksena on. Ensin luulin, että yrittävät houkutella turisteja paikallisbussien sijaan käyttämään kalliimpia expressbusseja, mutta siinä vaiheessa kun kiipesin tuohon paikallisbussiin ja yksi kyljessäni pyörinyt hörrääjä sanoi minulle äkäsesti ”pay the money”, arvelin, että ehkä yrittävät esittää rahastajia ja erehdyttää tietämättömiä maksamaan matkalipusta heille. Siis täällä on busseissa rahastaja, joka kerää maksun matkan jo alettua ja matka maksetaan heille eikä kenellekään muulle. Näin ainakin näissä maalaisbusseissa. Jossain hienommissa ehkä liput ostetaan erikseen jostain tiskiltä tai toimistosta. Busseja väleillä Guilin-Yangshuo ja Yangshuo-Xingping kulkee 5-15 minuutin välein ja tosi kivasti neuvoivat asemilla oikeisiin autoihin, kun vain sanoi paikan nimen, johon on menossa.

Siinä bussin lähdettyä Yangshuosta Xingpingiin päin minulta loksahti leuka auki, kun tässä nimenomaisessa kohdassa tajusin katselevani uneni vihreiden vuorien maisemaa:

Siis juuri tuollaisia ne vuoret olivat: jyrkkiä ja kokonaan rehevän vihreän kasvillisuuden peittämiä. Ihan yksi yhteen. Paitsi linnat puuttuivat. Tuota vihreyttä oli kuvaan ihan mahdoton saada, kun palatessani paikalle oli väärä aika päivästä ja aurinko vastassa ja sitä paitsi täällä on niin kosteaa, että jo pienenkin matkan päässä maisema samenee utuun. Tästä kuvasta tuo vihreä vehreys ehkä tulee hieman paremmin ilmi:

Eli täällä sitä nyt kökötetään noiden vuorien keskellä. Ehdin minä ennen tätä vehnänuudeliepisodia käydä risteilyllä jokimaisemia ihailemassa. Siitä ja tästä kylästä lisää juttua vähän myöhemmin, kunhan tolkkuunnun kunnolla kirjoittamaan. Mutta todella viehättävä paikka tämä on. Luontoa ja maaseutua, kukot kiekuvat ja jokilaivat tööttäilevät eikä muuta liikennettä juuri nimeksikään.

Bussin ikkunasta napattua matkalla Yangshuosta Xingpingiin.

Auringonlasku Xingpingissä.

Kokeillaan yrteillä

26.4.2011 Xingping, China

Muutama päivä sitten Guilinissa majapaikkani läheisellä ostarilla aamiaista etsiessäni iski iso vitutus. Ensin menin Mäkkärin ohi. Siihen putiikkiin en ole astunut jalallani vuosiin, eikä se minua mitenkään harmita. En tunne siinä mitään menettäneeni. Seuraavana oli kiinalainen ravintola, jossa ensin maksetaan kassalle haluamansa ateria ja sitten mennään soppajonoon kassalta saadun kupongin kanssa. Jouduin kääntymään jonosta takaisin, koska nuudeleissa olikin vehnää – huolimatta siitä, että listassa luki riisinuudeleita. Olin tätä vähän edellisen päivän nuudelikeittoaamiaiseni jälkeen epäillytkin ja siksi nyt tarkistin. Riisiannoksia he alkaisivat tarjoilla vasta lounasaikaan. Jatkoin matkaani ohi useammankin kahvilan, leipomon, jogurttibaarin (jossa mainostivat itse tehtyä jogurttia, nam) ja monien pienien kojujen, joissa myytiin grillivartaita, munia, lisää ei-riisinuudelikeittoja, pähkinöitä. Mitkä tuoksut ympärillä ja mikään ei edes maksa oikeastaan mitään. Kuljin kaiken sen ruoan keskellä ja nälkä oli, mutta mitään en voinut syödä.

Lopulta löysin pienen perheravintolan, jossa onnistuin tilaamaan listan ulkopuolelta – listalla kun oli vain liharuokia – keitettyä riisiä ja wokattua paksoin tapaista vihreää kasvista. Söin aamiaiseni itku kurkussa, jonka jälkeen menin takaisin hotellihuoneeseeni ulisemaan pettymystäni ja epätoivoista oloani. Olin väsynyt ja itkuinen edellisen päivän väärinsyömisistä ja nukahdin uudelleen heräten vasta iltapäivän puolella.

Fysiologiaa tuntemattomalle termit hypotalamuksen tai aivolisäkkeen vajaatoiminta tai kilpirauhasen ja lisämunuaisten vajaatoiminta eivät ehkä vielä anna mitään konkreettista kuvaa siitä, että mitä sitten; mitä se käytännössä merkitsee. Mutta jos sanon, että minulta puuttuvat vatsahapot, niin sen seuraukset on helpompi itse kunkin ymmärtää. Eli ruoka ei sula. En saa ruoastani ravinteita enkä juurikaan edes energiaa. Kärsin siis aliravitsemuksesta.

Sen Saigonissa vietetyn migreenipäivän jälkeen, kun tajusin, että en voi enää kalaakaan syödä, ovat fiilikset olleet matalalla. Nyt, kun en ole enää yrittänytkään syödä proteiineja – muutamia vahinkoja lukuun ottamatta – en ole enää ollut niin kipeä, mutta huomaan, miten olen heikentynyt ihan yleisesti tässä tämän vuoden aikana. Olen laihtunut ja posket ovat alkaneet jo vähän lommottaa. Kasvojen iho on mennyt surkeaan kuntoon. Hilsettäkin on tullut, mitä minulla ei ole koskaan ennen ollut. Olen menettänyt joskus aikanaan vaivalla treenaamani lihakset ja rinkan raahaaminen alkaa jo tuntua vaikealta. Siis se ei ole painava, varmasti alta 20 kg, mutta en meinää enää jaksaa nostaa sitä maasta selkääni. Tukan lähdöstä jo kerroinkin aiemmin. Lisäksi on kaikenlaista muuta remppaa, jotka jätän ihan intiimisyistä kertomatta. Mutta kaiken kaikkiaan tuntuu siltä, että kroppa alkaa posahtelemaan rikki yhdestä sun toisestakin kohdasta.

Kuva minusta viime syksyltä. Terve en ollut tuolloinkaan, mutta pystyin sentään syömään vielä paljon monipuolisemmin kuin nyt.

Tältä näytän nyt. Ei ihan suoraan vertailukelpoinen kuva edellisen kanssa, jossa on meikit naamassa ja tukka laitettu, mutta kelvannee esimerkiksi erosta kuitenkin.

Ihmettelen, että miten tässä näin kävi. Eihän tämän näin pitänyt mennä. Olin ajatellut, että kun saan levätä, niin keho rentoutuu ja toipuu pikku hiljaa. Aluksi siltä näyttikin, mutta sitten kaikki on mennyt vaan hullummaksi. Tai no, ei ihan kaikki, sillä jalat tulivat ja ovat yhä takaisin, mutta ruoansulatus ja ruoka-allergiat ovat pahentuneet ihan selvästi. Toipumista ei mitenkään edistä myöskään se, että kannan tästä huolta koko ajan. On vaikea olla ajattelematta asiaa, kun se koko ajan tuntuu heikkona olona ja ei-jaksamisena, näkyy joka kerta peiliin vilkaistessa ja on otettava huomioon joka päivä jokaisessa suupalassa.

Mieleeni muistui tässä noin kymmenen vuoden takainen episodi, kun minulla oli jatkuvaa närästystä. Kävin siitä silloin lääkärissä. Minulle tehtiin gastroskopia, todettiin refluksitauti ja määrättiin happoisuutta vähentäviä lääkkeitä. Kysyin lääkäriltä, että kauanko minun pitää näitä lääkkeitä syödä ja vastaus oli, että loppuikäni. Söin niitä kai noin kuukauden verran. Sitten menin Painonvartijoihin, tein totaalisen elämäntaparemontin jättäen pois roskaruoan, karkit, sipsit ja muut naksut ja mässyt ja lisäsin reilusti kasviksia, jotka aiemmin olivat ruokavaliostani puuttuneet lähes kokonaan, sekä rupesin harrastamaan liikuntaa. Sen jälkeen ei ole närästänyt. Painoa lähti yli 25 kg ja energiaa ja hyvää oloa tuli huimasti lisää. Olen jo aiemmin ihmetellyt sitä, että miksi ei lääkäri ottanut lainkaan puheeksi, että mitäs jos vähän katsoisit tuota ruokavaliotasi ja muita elämäntapojasi. Näkyihän se jo ylipainostanikin, että ruokavalioni ei voinut olla kovin järkevä. Lääkkeitä vain määrättiin oikopäätä ja nyt epäilen niiden sitä paitsi olleen vääriä. Olen nimittäin melko varma, että kärsin jo silloin liian vähistä hapoista – stressasin nimittäin töideni kanssa vähän jo tuolloin.

Liian vähäinen vatsahappojen määrä aiheuttaa samanlaisia oireita kuin liika happamuuskin eli närästystä ja poltetta ruokatorvessa. Vatsalaukun kuuluu erittää suolahappoa ja sen pH (pH-luku kertoo kuinka hapanta tai emäksistä jokin on) kuuluu olla 2,5 paikkeilla. Kaikki alle pH 7 on hapanta. Jos vatsalaukussa pH onkin vaikka 4, maistuu se närästyksenä ylös tullessaan silti happamalta ja korventaa röörejä, vaikka ei olekaan optimaalisen ruoansulatuksen kannalta riittävän hapanta. Stressin yhteydessä ihmisen elimistö vähentää ruoansulatuksen tehoa ja pidempään jatkuneena vatsahappojen eritys vähenee. Täten väitän, että meidän kiireisessä stressiyhteiskunnassamme närästyksestä kärsivien joukossa on enemmän ali- kuin liikahappoisia vatsoja, mutta joihin suurimpaan osaan oireiden lievittämiseksi vedetään happoa neutraloivia valmisteita, joko lääkärin määrääminä tai käsikaupasta hankittuja. Eli siis vain pahennetaan tilannetta. En tiedä mitataanko nykyisin vatsahapon pH diagnooseja tehdessä vai oletetaanko vain kaiken närästyksen olevan liian hapanta. Minulta ei ainakaan mitattu.

Uskallan myös väittää, että vähähappoisia vatsoja on paljon useampia kuin arvataankaan. Ei näin totaalisesti hapottomia kuin minulla, mutta lievempinä. Kronaaviin vatsoihin ollaan jo niin totuttu, että lievää turvotusta, vatsan möyrynää, ilmavaivoja, ummetusta tai satunnaisia varpusparvia ei pidetä mitenkään normaalista poikkeavina. Ne saattavat ehkä olla tavallisia, mutta eivät missään nimessä normaalia vatsantoimintaa. Tuollaiset ovat aina merkki siitä, että ruoansulatus ei toimi niin optimaalisesti kuin luonto on sen luonut toimimaan.

Minulle on täällä ollessa sattunut muutaman kerran niin, että olen tahtomattani syönyt ruoka-aineita, joita yritän välttää. Vietnamissa minulle suorastaan valehdeltiin, että syömäni keitto ei sisällä maitoa. Epäilin kyllä sen hieman liian vaaleata väriä, mutta uskoin kun sanottiin. Jälkeenpäin vatsani kunnosta huomasin kyllä, että ei se keitto maidoton ollut. Sitten on tapauksia, joissa ei valehdella, mutta ajatellaan vain eri tavalla kuin meillä. Esimerkiksi nuudeli ei ole vehnänuudeli, jos se pääosin on riisinuudeli, vaikka seassa onkin vähän vehnää. Tai dumplingissa tms täytetyssä kikkareessa ei ole munaa, jos se ei ole munatäytteinen. Sitä ei lasketa, jos vähän munaa on käytetty taikinan tekoon. Eli ei täällä osata ajatella ”allergisesti” ja että pienikin ripaus merkitsee ja että sillä voi niin vakavat seuraukset, että siitä tulee joku ihan kipeäksi.

Ei täällä ole sellaista määrää allergioita kuin meillä. Miksi ei? Miksi meillä sitten on? Ei kai meidän ympäristömme nyt niin paljon saastuneempi ole kuin täälläkään? Erityisruokavalioiden kirjo on kasvanut viime vuosina valtavasti eikä kyse ole pelkistä mieltymyksistä ja ideologioista, vaan siitä että ei kerta kaikkiaan voi syödä sitä tai tätä tai kumpaakaan. Mistä ne ovat tulleet? Oman hiustenlähtöni myötä olen miettinyt myös kaljuuden yleisyyttä miehillä. Ei täällä näy kaljuja miehiä siinä määrin kuin meillä. Nykyisin kaljuus on jo niin tavallista, että sitä ei enää pidetä mitenkään ”viallisena”. Mutta en minä muista lapsuudestani, että olisi ollut kovin tavallista, että joku oli kalju. Vanhoilla miehillä saattoi jo olla kalju, mutta ei vielä kolmikymppisillä. Miksi meillä ei miehillä pysy tukka päässä? Ja miksi lääkärit ovat niin pihalla väsymysoireyhtymän ja vatsan oireiden hoidosta? Puhumattakaan sitten lukuisista taudeista, joita väitetään parantumattomiksi, en edes rupea luettelemaan tässä. Mitä lääkäreillä ja lääketehtailla on tarjota vaikkapa allergioiden hoitoon? Ei mitään parantavaa ainakaan. Jotain perustavaa laatua olevaa on meidän yhteiskunnassamme pakko olla vialla.

Minä olen viime päivät Guilinissa ollessani metsästänyt yrttilääkkeitä. CFS-verkon (CFS=Chronic Fatigue Syndrome) sivuilta löysin vinkin ashwagandhasta eli rohtokoisosta. Sen juuren sanotaan vahvistavan hermoston ja aivojen toimintaa sekä stimuloivan kilpirauhasta ja lisämunuaisia. Toinen hankkimani yrtti on voikukan juuri. Se sisältää karvasaineita, jotka stimuloivat vatsahappojen eritystä. Sain näille yrteille nimet kiinaksi, piirsin merkit paperille ja kiersin lappuseni kanssa ympäriinsä Guilinin apteekeissa ja luontaistuotekaupoissa. Näillä yritetään nyt eteenpäin.

Rohtokoisoa uutteena ja voikukan juurta pulverina ja tabletteina. Liuotan paitsi pulverin niin myös nuo tabletitkin kuumaan veteen ja juon teenä imeytymisen parantamiseksi.