Hei taas pitkästä aikaa. Ensinnäkin pahoitteluni kommentteihinne vastaamattomuudesta. Jostakin syystä ilmoitukset uusista kommenteista lakkasivat tulemasta blogipostiini enkä pitkään aikaan ymmärtänyt hiljaisuutta ihmetellä, kun en ollut aikoihin blogiakaan päivittänyt. Menin sitten viimein katsomaan tilannetta blogiohjauksen puolelta ja nyt olen vastannut kaikkiin, joissa oli kysymyksiä tai joihin katsoin muutoin vastauksen olevan paikallaan. Joillekin olen laittanut sähköpostia ihan henkilökohtaisesti.

Loppuvuoden tosiaan harrastin baarinpitoa vielä lauantaiaukioloilla ja ne olivatkin oikein mukavia päiviä. Ihmisiä kävi ihan kivasti, mökkiläisiäkin oli vielä pitkälle vuoden lopulle, kun lumet tulivat niin myöhään. Ei ollut liian kiirus, vaan ehdin mukavasti itsekin istua alas rupattelemaan tai pelaamaan biljardia. Uutena vuotena oli sitten päättäjäiset ja siitä illasta jäi oikein lämpimät muistot. Olin etukäteen vähän pelännyt tuota iltaa ja että itkeä vollotan kaikista hyvästeistä, mutta olinkin ilmeisesti surrut baarin lopettamisen jo etukäteen ja olo oli vain helpottunut. Oli oikea aika lopettaa. Mietiskelin semmoista, miten paljon helpompi on jättää jokin vanha, kun on jo jotakin uutta tilalle, johon siirtyä, mutta pelkkä luopuminen on paljon raskaampaa.

Viime kuun lopulla aloin sitten laitella työhakemuksia. Katsoin työvoimatoimiston avoimia paikkoja ja ihan vain googlailin sopivia yrityksiä ja laitoin heille sähköpostia. Kysyin, että tarvitsevatko henkilökuntaa ja liitteeksi cv ja hakukirje. Nyt minulla on jo työpaikka alustavasti puhelimitse sovittuna. Suuntana on Vöyri ja olen tästä aivan innoissani. Sijainti on täysin minun makuuni: maaseudulla meren äärellä ja niin asuin- kuin työympäristönäkin vaikuttaa juuri sellaiselta, jossa haluan olla ja tuntuu niin oikealta. Työ on toiveideni mukaisesti ensin kesätyö ja sitten mahdollisesti jotain satunnaista silloin tällöin ja teen heille työtä yrittäjänä eli vuokraan itse itseäni. Osa-aikaisuus antaa minulle mahdollisuuden kehittää samalla omaa toimintaani eli sitä, mistä olen jo pitkään haaveillut ja jota kohti olen matkani jo vuosia sitten suunnannut. Jossain vaiheessa aion myös kirjoittaa kirjan tästä sairastamisestani ja siihen ratkaisun löytämisestä ja ehkä jo ensi kesän jälkeen olen niin terve, että voin sanoa onnistuneeni ja ensi talvena kirjoitan. Nyt olen aloittanut asunnon etsinnän ja heti, kun löytyy, niin muutan. Haaveissa siintää vieläkin se talo maalta ja ehkä nyt olisi jo sen aika tulla.

Perheeni on kasvanut kahdella ihanalla kisulla. Elämääni sulostuttavat nyt maatiaiset Eetu ja Iida. Tuovat iloa ja hyvää mieltä joka päivälle ja välillä oikein kunnon naurutkin. Kerron heistä molemmista lisää sitten vielä ihan erikseen. Muutto on kissoille iso stressi ja heidänkin takiaan toivon nyt löytäväni kerralla sen oikean paikan eli oman talon jostain haja-asutusalueelta, jotta pääsevät sitten kulkemaan ulkona ja viettämään oikeaa kissanelämää, johon tietenkin kuuluu hiirien metsästäminen ja luonnon ihmeiden tutkiminen.

Vointi on ollut kohtalainen. Toisaalta tunnen selvästi toipuvani ihan vauhdilla, toisaalta olen ollut väsyneempi kuin olisin luullut olevani. Mutta luulen löytäneeni siihen ainakin yhden syyn. Ruokavalionihan on edelleen hyvin rajoittunut ja olen sen saanut viilattua nyt sellaiseen kuntoon, että kun siinä pysyn, niin se ei aiheuta minulle väsymystä. Mutta silloin tällöin olen keksivinäni siihen jotain uutta ja kokeilen sen sopivuutta. Välillä kestää kauemmin tajuta, että jokin ei sovikaan ja väsymys on hiljalleen hiipinyt päälle, välillä taas seuraukset ovat rajut ja välittömät, mutta noita viimeksi mainittuja tiedän jo aika hyvin varoa. Minulta kysyttiin, että mitä syön nykyisin ja taidankin kirjoittaa siitä aiheesta ihan oman postauksensa.

Kuntosalilla olen käynyt, lähinnä ryhmäliikuntatunneilla. Pistin parhaani mukaan hanttiin personal trainer –tuntien ottamista, kun ajattelin, että osaan treenata itsekin ja tässä vaiheessa on ihan sama, mitä teen, kunhan jotain teen ja kaikki hyvältä tuntuva on kotiin päin enkä tarvitse mitään tsemppausta tai tiettyä kunto- tai ravinto-ohjelmaa. Fressin syksyisen ’kerää leimoja’ –palkintona olleen ilmaisen PT-tunnin jätin käyttämättä, mutta sitten eräs aikomani ryhmäliikuntatunti olikin peruuntunut ja tilalla PT:n pitämä keppijumppa. Se keppijumppa oli aivan erilainen kuin aiemmin kokeilemani ja sen aikana tajusin, mitä juuri oikein kohdistetut liikkeet voivat saada jumissa olevissa hartioissa aikaan. Oli kyllä niin makoisaa tuskaa, kun veri lähti kiertämään ja happea virtasi jumiutuneisiin lihaksiin. Näin otin PT-paketin ja ollaan tehty hartioita ja rintakehää avaavia ja koko selkää ja vatsaa vahvistavia liikkeitä. Tapaamme salilla kerran viikossa ja välissä teen harjoituksia 2-4 kertaa itse kotona tai salilla. Olen oivaltanut, miten minulla on ollut hartioissa aivan käyttämättömiä lihaksia, joihin minulla ei ole ollut edes mitään yhteyspiuhoja, että miten niitä liikutetaan. Keho on mestari kompensoimaan käyttämättömiä lihaksia ja saman näköisiä liikkeitä voi tehdä sitten käyttäen muita kehon osia. Olen pyöritellyt, venyttänyt, jumpannut, nostanut ja punnertanut ja saanut tuloksia aikaan. Olen löytänyt uusia lihaksia, päässyt siinä määrin eroon lonkkakivusta, että voin jo nukkua kummalla kyljellä vain, kädet nousevat paremmin ylös ja jaksan pitää niitä siellä, olen lisännyt painoja, venytykset eivät satu enää ja yksi tiukka iät ja ajat ollut nikamalukko napsahti auki. Vielä jatketaan ja olen todella motivoitunut tähän, kun olen tuntenut, miten paljon noin yksinkertaisilla harjoituksilla saa aikaan. Että suosittelen todellakin tällaista selkäremonttia kaikille selkä- ja hartiavaivaisille. Helpommalla ja halvemmalla pääsee kuin ramppaamalla vuosikausia fysioterapioissa ja kiropraktikoilla, leikkauksista puhumattakaan ja vain näin itse tehtynä selän kuntouttaminen antaa pysyvän avun. Ihan ilmaistahan se ei ole, mutta tämä on ollut varmasti yksi parhaimmista sijoituksistani ikinä ja tulee kantamaan pitkälle.

Muuta uutta oppia on ollut kansalaisopiston saumurikurssi, johon menin mukaan nyt vuodenvaihteesta. En ole koskaan ommellut ja jo pitkään on tehnyt mieli opetella edes sen verran, että osaisin jotain perusjuttuja tehdä itse. Työn alla on pyjama/oloasu ja viime kerralla sain sen siihen malliin, että saatoin jo vetää päälleni, vaikka kaulukset ja hihojen suut yms ovat vielä huolittelematta. Mutta kivalta tuntui: ihan itse tehty ja toimii.

Tässä onkin nyt puuhaa ihan riittämiin, kun muuttoa varten jo pakkailen tavaroita ja siivoilen taas turhia menemään. Kissat osallistuvat uteliaina pakkauspuuhiin. Iida varsinkin, joka mielellään menee istumaan kaikkiin koreihin, kulhoihin ja laatikoihin ja joka suorastaan rakastaa pahvin silppuamista.

Hui että mitä haipakkaa. Ei kyllä ylimääräistä aikaa jää. Ensi viikosta lisään aukioloaikoja entisestään ja viimeistään juhannukselta pitäisi alkaa sesonkikiireet. Nyt on vielä hiljaisia hetkiä ja voi mennä tuntejakin, että istun itsekseni tiskin takana eikä baarilla käy ketään. Sitten tulee sellaisia rykäyksiä, joista ei meinaa yksin selvitä, kun pitäisi sekä tehdä pitsoja että myydä tiskillä samaan aikaan. Mutta apulaisen kannattavuuden pito on vielä kiikun kaakun. Toivon tämän tästä vilkastuvan niin, että kaksi on koko ajan tarpeen. Itseäni helpottaa, kun on joku toinen koko ajan keittiössä ja toki haluan voida tarjota riittävästi työtunteja kesätyöntekijöilleni.

Reilu kuukausi on baarihommaa nyt takana ja ainakin vielä on joka päivä ollut kiva mennä töihin. Päivät ovat pitkiä ja työtä riittää aukioloaikojen ulkopuolellakin. Mutta ei se tunnu niin työltä, kun ei sitä tarvitse hampaat irvessä tehdä. Enhän tällaista tahtia jaksaisi pysyvästi tehdä, sillä kotona ei ehdi käydä kuin kääntymässä eikä mihinkään muuhun elämää jää aikaa. Mutta nämä kolme seuraavaa kuukautta tulevat olemaan tätä ja se on ihan hyvä niin. Kai yhden kolme kuukautta ihminen jaksaa vaikka kepinnenässä istua. Tämä työrykäisy on taloudellisesti enemmän kuin tarpeen, sillä syksyn ja talven tekemisistä en tiedä mitään. Tässä vaiheessa ainakin näyttää vielä ihan tyhjää.

Tällaisen työtahdin aloittaminen oli kyllä valtava muutos siihen lepoon ja hiljaiseloon, jota olin viettänyt jo vuoden, kaksi. Tuli oli ihan sähköjänisolo enkä saanut juurikaan nukutuksi. Kroppa tuntui käyvän jotenkin ylikierroksilla ja päässä pyörivät ajatukset koko ajan, kun kaikki oli niin uutta. Ensimmäisellä viikolla tuntui siltä, että en osaa tehdä mitään. Poltin pitsoja arinaan, olin hankkinut liikaa ruokatarpeita, hajotin laseja ja yksi kylmiöistä osoittautui olevan rikki. Se posotti kylmää täysillä ja veti ruoat jäähän. Siinä vaiheessa oli hanskat tiskiin ja minä en jaksa –tunne lähellä. Mistä hommaan uuden, kun ei ole aikaa eikä autoa tai tuttavia apuna käytetyn noutamiseen enkä raaskisi uutta tämän muutaman kuukauden baaripestin takia ostaa. Onneksi asia ratkesi niin, että Toriin oli edellisenä päivänä laitettu minulle juuri sopiva iso jää-viileä myyntiin, se oli sopivasti lähistöllä ja myyjä suostui sen kohtuullista korvausta vastaan minulle tuomaan. Olin siitä niin onnellinen, että melkein itkin. Parissa viikossa alkupaniikki meni ohi. Asiat asettuivat kohdilleen, tekemiset tulivat tutuiksi, elimistö tottui muutokseen ja nyt kun pääni tyynyyn kallistan, niin siihen nukahdan ja nukun pitkään.

Minut on otettu todella lämpimästi vastaan. Avajaispäivänä sain kukkia, kortteja ja tervetuliaislahjoja. Moni esitteli itsensä ja toivotti minut tervetulleeksi ja useampikin on sanonut, miten oltiin huolissaan siitä, että onko heillä kesällä baaria, kun edellinen pitäjä viime syksynä lopetti. Baarille kokoonnutaan tapaamaan muita, nähdään kesäasukkaita taas pitkän talven jälkeen ja vaihdetaan kuulumisia. ”Minne me sitten menisimme, jos ei baaria olisi?” Ensimmäisellä viikolla kiinnitin erityisesti huomioni siihen, miten vanhat ja nuoret istuvat samassa pöydässä, kaikki ovat tuttuja keskenään ja vaikka eivät ihan olisikaan, niin silti jutellaan. Ei tällaista ole kaupungissa. Se sai minut tuntemaan, että teen viimeinkin jotakin oikeasti tärkeää ja niin löysin tästä työstä enemmän merkitystä kuin koskaan vuosien mittaan tekemästäni paperinpyörityksestä toimistotöissä.

Pitsojeni maun suhteen olen itse aivan pimennossa, sillä suurin piirtein ainoa pitsaan liittyvä, jota voin syödä, on tonnikala ja se ei vielä paljoa pitsasta kerro. Mutta olen saanut niistä niin paljon kiitosta, että uskon jo niiden olevan hyviä. Jos suomalainen tulee syötyään keittiöön kiittämään parhaasta pitsasta, mitä on aikoihin saanut, niin ei hän sitä kohteliaisuuttaan tee, vaan tarkoittaa sitä ihan oikeasti. Siispä uskon ja toivon edessä olevan työntäyteisen ja kiiruun kesän.

Sain tänään anniskelulupahakemuksen läjään ja postiin. Tosin se jäi vielä uupumaan anniskelupassitodistusta viime viikolla hyväksytysti suoritetusta kokeesta, mutta aika alkaa käydä vähiin. Käsittelyaika on noin kuukausi ja huhtikuun alussa olisi syytä lupanumero jo olla. Tarkastaja puhelimessa kyllä lupasi, että hakemus lähtee puuttuvasta liitteestä huolimatta jo käsittelyyn ja että todistuksen voi aivan hyvin toimittaa jälkeenpäin. Lupa muuten on sen hintainen, että laskeskelin saavani tehdä sen maksaakseni viikon töitä ja ymmärtääkseni luvan hinta on sama tällaiselle vuodessa muutaman kuukauden toimivalle pienyrittäjälle kuin vaikkapa uudelle ABC-asemalle. Eivätkä ihan ilmaisia olleet kaikki tarvittavat liitteetkään. Ilahduin palvelun sujuvuudesta ja mahdollisuudesta tilata todistukset sähköpostitse sen sijaan, että olisin ajanut satakunta kilometriä käydäkseni alueeni kyseisissä virastoissa, mutta todistusten mukana seuranneiden laskujen summat olivat pienoinen järkytys. Oikeusrekisterikeskuksen aanelonen maksoi 15€ ja maistraatin kaksikymmentä ja molemmat olivat sitä paitsi tyhjää täynnä. Niin kuin niiden kuuluukin olla, jos meinaa saada luvan anniskella alkoholia.

Nyt otin työn alle lakisääteisen elintarvikkeiden omavalvontasuunnitelman. Sovittiin terveystarkastajan kanssa, että toimitan sen sähköpostitse etukäteen, niin on sitten jo luettuna ja pahimmat virheet korjattuina, kun on tarkastuksen aika ja nyt minulla on paremmin aikaa sen kanssa säätää kuin sitten, kun baari on auki. Pitää listata kaikki käytettävät raaka-aineet ja miten niitä käytetään, lueteltava ruoan valmistuksessa ja säilytyksessä käytettävät laitteet ja kuvattava materiaalivirrat ja miten elintarvikkeita käsitellään. Sitten parin viikon päästä on vielä vuorossa sen pakollisen hygieniapassin hankkiminen. Haikeana muistelen niitä aikoja, kun nuorena tyttönä menin kauppaan töihin ja ensimmäinen työpäiväni lihatiskin takana alkoi kesken vilkkaimman lauantairuuhkan. Sinne vaan sekaan. Ei tarvittu silloin hygieniapasseja.

Kunhan saan tuon elintarvikesuunnitelman kasaan, alan tehdä vastaavaa tupakasta ja laitan tupakanmyyntilupahakemuksen menemään. Eiväthän nämä isoja asioita ole, pitää vain tehdä.

Työntekijöiden löytämistä tänne sivukylälle pidin etukäteen hankalimpana asiana tässä baarin perustamisessa, mutta ne järjestyivät oikeastaan ihan itsestään. Nyt minulla on kaksi ihanaa koululaistyttöä apuna pizzoja paistamaan. Juomatoimittajan kanssa ovat asiat jo sovittuina ja sieltä tulee kaikki tarvittava olueeseen ja muihin juomiin liittyen: laitteet, tuopit, aurinkovarjot, tilausjärjestelmät, toimitukset ja henkilökunnalle vielä Karjala-paidat päälle. Ammattilaisten kanssa on ilo toimia. Paitsi että jäätelötoimittajat eivät olekaan vastanneet yhteydenottopyyntöihini. Pitää yrittää uudestaan.

Ruokatukkuja olen bongannut kaksi kappaletta, tehnyt listaa ja hintavertailua tarvitsemistani tuotteista ja toisesta on jo asiakaskorttikin lompakossa. Pankkivertailu ei ole ollut lainkaan yhtä kivaa puuhaa, päinvastoin. Maksamisesta on tehty sikamaisen kallista. Mutta jokin pankki pitäisi kuitenkin valita ja kirjanpitäjäkin löytää. Palkat aion kyllä laskea itse, sillä sen teettäminen ulkopuolisella suurin piirtein tuplaisi kirjanpitokuluni. Pitää vain selvittää, että paljonko ovat sotu- ja eri vakuutusmaksujen prosentit ja minne ne maksetaan. Verottajalta näkyy tulleen jotain lippua ja lappua, joihin en ole vielä jaksanut paremmin tutustua ja pari vakuutusyhtiötäkin pitäisi vielä tähän juttuun ottaa mukaan lakisääteisiä maksuja varten.

Onneksi löytyi vanha kassakone, joten en joudu sellaista itse hankkimaan. Tuossa se on nököttänyt sohvan päällä jo useamman viikon. Pitäisi opetella, että miten se toimii. En ole ikänä kassakonetta käyttänyt. Teininä olin muuten koulun jälkeen ja kesäisin kioskissa töissä. Silloin rahat pidettiin viilipurkissa ja summat laskettiin päässä.

Itse baarihuoneistossa ei tarvitse mitään remonttia tehdä, mutta täytyy laitella paikat muutoin kuntoon: kanniskella rojuja ulos ja koneita sisään. Tiskikone ei lähtenytkään toimimaan, kun sitä testattiin. Saapi nähdä, mitä sen kanssa nyt sitten tehdään. Jääkaappi, uuni ja pakastin kuulemma löytyvät jostain talon varastoista. Oikein kunnon taikinakone on ja pizzauuni on. Huutonetistä ostin vanhan monitoimikoneen, jossa on taikinakoukut ja –vatkaimet sekä raastin- ja siivutusosat. Pizzat tehdään itse alusta alkaen ja lupaan, että en käytä sitä moskaa, jota ns. pizzakinkkuna kaupataan. Sen verran ovat nämä terveys- ja ravintoasiat sydäntäni lähellä. Enkä myy energiajuomia, ne ovat silmissäni suurempi paha kuin keskiolut.

Sortimentti ja raaka-aineet on tuore-elintarvikkeiden osalta mietitty, mutta ihan kesken on vielä se asia, että mitä kaikkea muuta kuin elintarvikkeita tarvitsen. Pesuaineita, siivoustarvikkeita, leivinpaperia, käsipyyhkeitä, pizzalaatikoita, … Olen jo henkisesti varautunut siihen, että vaikka kuinka miettisin ja tekisin listaa ja kävisin tukusta hakemassa, niin yhtä ja toista puuttuvaa tulen huomaamaan sitten siinä vaiheessa, kun sitä kesken toiminnan tarvitsisin. Kaikennäköistä kippoa ja kuppia ja ruoanvalmistusvälinettä puuttuu enkä ihan täysin ole hahmottanut, että mitä kaikkea oikein tarvitsenkaan.

Pöydät ja tuolit on, niin terassille kuin sisätiloihinkin. Terassilla on pitkät puupöllipenkit ja tuolit ja jotkin niistä kaipaavat kuulemma uusia osia. Kukahan niihin uudet pöllit halkaisee ja asentaa? En minä ainakaan, ei minulla sellaisia taitoja ja voimia ole. Terassin rajaamiseen on viiden metrin pätkä aitaa olemassa, mutta jotain pitäisi keksiä lisäksi parille muulle sivulle. Köydethän ne ovat helpoin ja edullisin vaihtoehto, mutta mistä niille telineet?

Puhelin on soinut aika kiitettävästi sen jälkeen, kun toiminimeni rekisteröin. Jätin hakemuksen maistraattiin perjantaina iltapäivällä ja ensimmäinen tyrkkyhaukka soitti jo maanantaina aamupäivästä. Parille myyntitykille olen sanonut kesken taukoamattoman konekivääritulityyppisen tuote-etuylistyksen, että NYT RIITTÄÄ!!. Missä opetetaan tuollaista markkinointia, että paasataan niin, että kuulijasta tuntuu kuin ajaisi jyrä yli? Puhelinnumeron pistän varmaan vaihtoon jossain vaiheessa. Ei olisi ikinä pitänyt sitä niihin rekisteröintipapereihin pistää, mutta enhän minä osannut ajatella, että se siitä tosiaan leviää julkiseksi riistaksi.

Että on tässä kaikenlaista puuhaa ja tuntuu olevan vähän enemmän kuin mihin puhti riittää. Mutta menen sillä taktiikalla eteenpäin, että joka päivä teen asian eteen vähän jotakin. Paitsi että juuri meni viikko kuumeessa ja sinä aikana ei paljoa tapahtunut. Enää puolitoista kuukautta avaamiseen ja kyllä välillä käy mielessä, että miten oikein tulen jaksamaan. Sitten ajattelen, että vasta kesäkuusta lähden täysillä aukioloajoilla ja siihen asti minulla on ainakin teoriassa aikaa täysiin yöuniin ja kahteen vapaaseen viikossa ja kesäkuuhunhan on vielä aikaa. Sitä ennen ehtii vointikin vielä koheta.

Meidän kylällä on talvikautena perjantaisin sauna. Se on kaikille kyläläisille avoin, mutta ei meitä käy siellä kuin vajaa parikymmentä henkeä: avantouimarit ja minä, jolla ei ole omaa saunaa. Vuoroon sen meistä aina joku lämmittää. Tekee tulet kiukaaseen ja vesipadan alle, hakee liiteristä lisää puita, lakaisee kuistin, laiturin ja portaat sekä puku- ja saunatilat. Ja hakkaa avannon. Minun lämmitysvuorollani sattui olemaan juuri kovat pakkaset ja jäi minulta kyllä avanto aukaisematta. Mutta meillä onkin sellainen sääntö, että yksin ei mennä avantoon eikä edes jäälle. Vaikka rannassa ei ole syvää, on virtaus niin kova, että jää on arvaamaton. Mahdoton sitä jäätä oli laiturilta käsin yrittää sahata. Mutta porukalla se hoitui. Avantoon en ole vielä uskaltanut vaikka se onkin alkanut jo vähän uteloittaa. Olen aina inhonnut kylmää vettä ja uimaankin uskaltaudun yleensä vasta heinäkuun puolella, mutta aion tuota vielä jossain vaiheessa kokeilla.

Kerran viikossa on kunnan järjestämä jumppa koulun liikuntasalissa. Mukavaa perusjumppaa, jossa ei tarvitse koreografioiden kanssa sekoilla. Lähinnähän se on senioreille suunnattu, mutta mukaan saa tulla kuka vain ja on juuri sopivan tasoista liikuntaa minulle tässä vaiheessa. Ensimmäisellä kerralla maksoin kevään kausimaksun, 18€ ja siinä loppuvenyttelyjen aikana muistelin, miten Göteborgissa kävin Satsissa pääasiassa joogassa ja Les Millsin erilaisissa formaattitreeneissä kolmesta neljään kertaa viikossa. Katselin omilta kouluajoiltani tutun näköisiä puolapuita, mietin miten elämä on heittänyt minut tänne maalle pieneen koulujumppasaliin ja olin onnellinen siitä, että täälläkin on mahdollista käydä jumpassa.

Jumppapäivän iltana kokoontuu myös käsityökerho, joten sinä päivänä kävelen tuon reilun kilometrin matkan kodin ja koulun väliä neljään otteeseen. Meitä on kerhossa alta kymmenen käsitöihin hurahtanutta ja teemme kuka mitäkin. Neuvoja saa jos niitä tarvitsee, muuten jokainen saa itse valita työnsä. Minä haluan oppia huovuttamaan. Tuloksia pistän näytille sitten, kun sellaisia saan aikaan.

Laskiaissunnuntaina kyläyhdistys järjesti taas tapansa mukaan laskiaistapahtuman mäenlaskun merkeissä. Tänä vuonna oli vuorossa iltamäki ja paikalla oli kahvin ja laskiaispullien myyntiä, nuotio makkaranpaistoa varten ja nuotion ympärille oli tuotu heinäpaaleja istuimiksi. Alue oli valaistu ja poppi soi. Meillä on kyllä hyvä mäki pulkkamäeksi. Juuri sopiva, ei liian nössö mutta ei tarvitse turhia jarrutellakaan. En muistanutkaan, että mäen laskeminen pulkalla on niin kivaa. Suosittelen lämpimästi.

Hiihtolatuja täällä ei oikein ole. Koululla on parin kilometrin lenkki, mutta muutoin jokainen saa raivata latunsa itse. Jonkin matkan päästä Vierumäen urheiluopistolta löytyy kyllä latuja joka lähtöön, mutta itselleni ainakin on aikamoinen kynnys lähteä autolla hiihtämään. Aion kyllä niitäkin käydä jossakin vaiheessa katsastamassa, mutta toistaiseksi olen tyytynyt tuohon koulun lenkkiin ja käynyt sen kurvikkaissa mäissä hakkaamassa häntäluutani. Jäälle ei täällä tosiaan kannata mennä, mutta peltoja on sitten senkin edestä odottamassa keväisiä hankikantokelejä.

Hiljaista täällä on ja kylän voi kiertää näkemättä ketään missään. Mutta täällä ei kuulemma pääse mökkiinsä mädäntymään. Jos jotakuta ei pariin päivään näy eikä kuulu, niin sitten tullaan katsomaan, että onko kaikki kunnossa. Täällä pidetään ovia auki ja vieraat astuvat koputtamatta sisään. Minä olen siihen liian kaupunkilainen. Soitan aina ovikelloa. Mutta sen verran olen jo oppinut, että tutumpien luona kyläillessäni en välttämättä jää odottamaan oven avaamista, vaan käyn pimpautuksen jälkeen itse sisälle.

Että mukavaan paikkaan olen päätynyt.

Vertaan ihmismieltä jäävuoreen. Pinnan alla on niin paljon tiedostamatonta, niin paljon piilossa, että joskus tuntuu kuin tietoinen osa mielestä olisi vain jäävuoren huippu. Eikä se niin mene, etteikö se vaikuttaisi, mistä ei tiedä. Jäävuoren suuntaa eivät määrää huipulle osuvat tuulet, vaan ne pinnanalaiset virtaukset. Kun ne muuttuvat, muuttuu vuoren matkakin.

Tiedostamaton puoli itsestä ei ole pelkkää kaunista katseltavaa. Kun se yhtäkkiä avautuu, lävähtää näkyviin läjä sontaa. Ikäviä asenteita, nieltyjä tunteita, vähemmän toivottavia luonteenpiirteitä. Niitä samoja piirteitä näen nyt vanhemmissani, en niitä aiemmin huomannut. Perfektionismia, ehdottomuutta, kaikkialle ulottuvaa negatiivisuutta, itsekkyyttä, tapahtumista vastuun sysäämistä jonnekin muualle kuin itselle.

Miten lapsi imeekään oppia vanhemmistaan. Ei vain se mitä sanotaan, neuvotaan ja kerrotaan, vaan se, mikä tulee niin sanotusti alakautta. Omaksumalla vanhempiensa mallit. Niin kuin sitä luuli olevansa erilainen kuin vanhempansa. Meinasin polvilleni pudota, kun näin miten ovelasti noudatin heidän mallejaan. Tein eri asioita, mutta tein niitä heidän tavallaan. Raamit olivat samat, vaikka taulu olikin eri.

Ihmisen elämä on tuotos siitä, mitä hän on. Miten hän toimii, tuntee, ajattelee, reagoi. Tietoisesti ja tiedostamattaan. Ulkoinen elämä asettuu tasapainoon sisäisen maailman kanssa. Vaikka kuinka inhoaisi työtään, asuinpaikkaansa tai ahdistuisi parisuhteessaan, niin aina syy siinä jäkittämiseen löytyy ihmisen itsensä sisimmästä. Kun sisin muuttuu, alkaa myös ulkoinen maailma muuttua. Jos muutos on nopea, alkaa rytistä. Mikään vanha ei enää toimi. Vanhan täytyy kyetä muuttumaan tai sitten se hajoaa ja poistuu. Se poistuu joko itsestään tai sitten se on aktiivisesti poistettava, koska se tuntuu niin sietämättömältä, että sitä ei vain kestä enää.

Ylen toimittaja otti minuun yhteyttä blogipostini kautta ja kysyi haluanko tulla mukaan radiojuttuun sarjaan Tästä Elämästä, aiheena valinnat ja muutokset elämässä. Totta kai, vaikka jännitti se aika lailla. Viidessätoista minuutissa ei kovin syvällisiin ehdi ja tuotoksena onkin pääpiirteinen summa summarum kuluneista seitsemästä vuodesta.

Yle Puheella pe 7.12. klo 17:08 ja uusintana ma 10.12. klo 9:31. Perjantain lähetyksen aikaan haastattelu tulee kuultavaksi myös Yle Areenalla ja löytynee helpoiten hakusanalla Tästä Elämästä.

Julia Cameron on kirjoittanut kirjan Tie Luovuuteen. Se on 12 viikon mittainen ohjelma, jossa kirjoitetaan aamusivuja, tehdään tehtäviä, käydään taiteilijatreffeillä, pohditaan sitä, mitä oikeasti elämältä halutaan ja mikä estää sitä tavoittelemasta.

Tein tuon ensimmäisen kerran keväällä 2006 ja nyt aloitin uudestaan. Ensimmäisen viikon tehtävissä ovat kuvitteelliset elämät. Jos sinulla olisi viisi muuta elämää elettävänä, mitä tekisit niillä? Ideana on, että nämä elämät olisivat hauskempia kuin nykyisesi ja mitään rajoituksia ei ole, kaikki olisi mahdollista.

Muistan, että tuolloin 2006 jossakin kuvitteellisista elämistäni oli maalla asumista ja lampaita. Keksin sen silloin ihan ensimmäistä kertaa ja idea tuntui hyvältä. Tehdä itse itselleen töitä ja omaan tahtiin, keksiä itse omat tekemisensä ja keinonsa ansaita elatonsa, päättää itse, kokeilla, keksiä uusia juttuja. Asua maalla ja luoda itse omat aikataulunsa.

Nyt kaikki kuvitteelliset elämäni alkavat samalla tavoin: ”Asuisin maalla omassa talossa ja…” Kaikkiin liittyy jonkin luominen, jota myydä, sekä aiheen tiimoilta ihmisten ilmoilla käyminen luentoja pitämässä ja opettamassa.

Vuonna 2004 olin kotiutunut Göteborgiin. Minulla oli oma asunto ja hyvä ja varma työpaikka. Mutta jokin mätti. Aloin ajatella, että tätäkö minun loppuelämäni nyt sitten tulee olemaan. En edes viihtynyt siinä, en tehnyt sitä, mitä oikeasti halusin. Eniten tökki joka aamuinen lähtö: aina samaan aikaan ja illalla takaisin. Lähes kaksi tuntia päivästä ratikassa istumista. Aloin haluta jotain omaa, jossa saan itse keksiä ja toteuttaa ideoitani.

Mutta en minä tiennyt, mitä minä oikeasti halusin, eikä minulla ollut mitään sellaista osaamista, jota myydä. En keksinyt mitään, mitä joku haluaisi minulta ostaa. En ollut minkään alan asiantuntija. Pelkällä yleisnäppäryydellä ei pitkälle pötkittäisi ja kaikki osaamiseni tuntui liittyvän työhöni ja siihen, mitä olin siellä ollessani oppinut.

Aloin sanoa iltaisin nukkumaan käydessäni ääneen: ”Jag vill hitta min grej” – ”Haluan löytää oman juttuni.” Eikähän siinä kauaa mennytkään, kun jo alkoi rytistä.

Elämäni ei päällepäin katsottuna todellakaan näytä miltään unelmalta: olen työtön ja työkyvytön ilman lääkäreiden todistusta työkyvyttömyydestäni, hoksottimeni eivät kehuttavammin säteile ja olen väsynyt. Fyysiset voimani ovat olemattomat ja olen kuihtunut aikamoiseksi kukkakepiksi. Asun yksin ja vuokralla, minulla ei ole perhettä ja kaiken tämän sairasteluni myötä ovat todelliset ystävät osoittautuneet olevan varsin harvalukuiset. En ole rikas eikä minulla ole tuloja, elän sillä, mitä asuntokaupasta yli jäi. Silti uskon olevani lähempänä unelmaani kuin silloin, kun kaikki vielä oli niin sanotusti hyvin, enkä kaipaa takaisin tuohon vanhaan elämääni.