Omalla rannalla – Independence Beach

25.11.2010 Sihanoukville

Aivan upea päivä tänään. Aurinko on porottanut pilvettömältä taivaalta ja mittari näyttää näin iltapäivällä 33°C varjossa. Riittävän lämmintä meressä lillumiseen. Siis kyllä, palelen jos vain olen paikallani vedessä ja aurinko on pilvessä, huolimatta siitä että veden lämpötila on varmasti yli 25°C. On ollut päiviä, jolloin suorastaan en ole tarjennut uida. Vilukissa mikä vilukissa. Lämpö täällä ei ole ollut minulle millään lailla ongelma. Päätin heti alussa, että lämpöön on paras tottua kun aion täällä niinkin kauan oleilla enkä siis käytä ilmastointia hotellihuoneessani. Koska millä se keho tottuisi lämpöön, jos koko ajan vekslataan edestakaisin lämmintä ja viileää? Nukunkin ihan hyvin lämmöstä huolimatta. En pidä edes tuuletinta päällä, sen meteli häiritsisi nukkumista paljon enemmän kuin lämpö. Vähän löysäksi tämä lämpö kyllä ihmisen vetää. Tempoa on ihan pakosti laskettava, ei kerta kaikkiaan pysty liikkumaan yhtä rivakasti kuin viileässä ilmastossa. Jotenkin se hidastempoisuus ulottaa lonkeronsa myöskin kaikkeen aikaansaamiseen ja tässä ei nyt ole kyse siitä, että yrittäisin vain epätoivoisesti puolustella omaa laiskuuttani; Lulu ja Robbie sanovat ihan samaa. Vitsaillaankin keskenämme sillä, että on rankka ohjelma, jos pitää samana päivänä käydä sekä pankissa että hoitaa tärkeä puhelu. Tässä valossa vähän paremmin ymmärtää lämpimien maiden mañana-meininkiä. Lämmön löysyys leviää niin jäseniin kuin aivoihinkin.

Tältä näytti Independence Beach tänään. Taustalla näkyvä valkoinen rakennus on Independence hotelli, jonka mukaan ranta on saanut nimensä.

Meidän ranta on mukavan hitaasti syvenevä. Tänään vain istuskelin rantavedessä ja nautin auringosta lämmöstä ja toisaalta veden viilentävästä vaikutuksesta. Nyt voin oleskella rannalla jo parikin tuntia yhtäjaksoisesti kärventämättä nahkaani. En millään viitsi rasvata itseäni joka kerta rannalle mennessäni, enkä myöskään jaksa maata rannalla ja ottamalla ottaa aurinkoa, joten olen hankkinut suojarusketusta pikkuhiljaa seisoskelemalla hetken aikaa vesirajassa jokaisella uintireissullani. Olen toistaiseksi onnistunut olemaan polttamatta itseäni, mutta aurinko on täällä todella voimakas ja palaneita nahkoja näkee paljon. Tänään oli rannalla mies, jolta toinen olkapää oli kesinyt niin, että siinä oli lähes vereslihalla oleva läntti. Oli varmaan palanut ihan rakolle asti ja siinä hän vain istui auringossa paljaalla yläkropalla niin olkapäät kuin rintakin punaisena. Ei taida olla illalla saunaan menossa hän.

Rusketus on haluttu matkatuliainen. Täällä sen saa vaikka makaisi varjossakin ja polttaa voi itsensä pilviselläkin säällä.

Tänään oli aika tuulista, mutta tyynemmällä säällä rantavedessä hiljaa paikallaan istuessa voi ajankulukseen seurailla pikkukalojen parvia ja joskus näkee pohjalla mönkiviä pieniä rapuja. Voin hyvinkin istua siinä parikin tuntia ja katsella mitä kaikkea vedessä tapahtuu. Tänään ei kala-kanavalta huonojen sääolosuhteiden vuoksi tullut mitään, joten viihdytin itseäni katselemalla kauempana ohi kulkevia kalastajaveneitä ja viereisen työläisleirin lasten uimaleikkejä samalla kun virkistin itseäni juomalla kookospähkinän.

Hello, ma'am! Hello! Hello!

Independence Beach on säilynyt näinkin rakentamattomana ranta-alueeseen liittyvien maakiistojen vuoksi, jotka ovat johtaneet siihen, että suurin osa rannasta on rakennuskiellossa. Rannan tämän puoleisessa päädyssä on kuitenkin tontti, jolle alettiin rakentaa hotellia neljä viikkoa sitten. Kun tulin Sea Breezeen, tontilla ei ollut vielä mitään. Viikossa siihen ilmestyi rakennustyöläisten leiri ja hotellirakennuskin alkaa jo hahmottua. Paikalle tulee ensin hotelli ja pidemmällä tähtäimellä kasino. Työläiset ovat khmeerejä eli kambodzalaisia, mutta kasinohotellin omistajat indonesialaisia.

Rakennustyöläiset pystyttävät työmaansa viereen leirin, jossa asuvat perheineen niin kauan kuin rakennusurakkaa kestää.

Rannalle on tullut enemmän elämää työläisten leirin myötä. Lapset leikkivät ja uivat ja miehet käyvät kalassa verkkoinensa. Ikävä kyllä roskaakin näyttäisi tulleen enemmän. Khmeerinaiset eivät muuten ui missään pikkubikineissä, vaan vaatteet päällä. Meidän turistien puolialastomuus on paikallisten säädyllisyysnormien mukaan sopimatonta. Nuorilla naisilla on uidessa päällään t-paita ja farkut. Vanhempien naisten en ole nähnyt vedessä puljaavan muutoin kuin uittaessaan pikkulapsia. Yleinen vanhempien ja naimisissa olevien naisten asuhan täällä on pyjama. Miehet kahlaavat veteen farkuissaan tai shortseissaan tai mitä nyt sattuu jalassa olemaan. Uimahousuissa tai alushousuissa en ole ketään paikallisia miehiä nähnyt. Tiedä sitten käyttävätkö he kumpiakaan.

Miehet tulivat leiristä kalastamaan verkoillansa. Verkon päädyissä on kepit, joiden avulla verkko vedetään ensin suoraksi ja sitten miehet kiertävät ja tuovat kumpikin oman päätynsä yhteen samalla hätistellen kaloja verkon keskelle. Saaliina tästä olen nähnyt saatavan pikkusinttejä, jotka sitten kokonaisina grillataan.

Tällä rannalla ei ole ostaosta –kaupustelijoita. Tässä on yksi perhe, joka pitää pientä myyntipistettä. Koko perhe näyttäisi viettävän puolet elämästään tässä rannalla – ainakin näin kuivana kautena. Aamulla lakaistaan ranta-alue, pyyhitään pöydät ja laitetaan tuolit ja riippumatot paikoilleen. Pyykit pestään ja ripustetaan päivän ajaksi kuivamaan. Päivän aterioista ainakin lounas kokataan ja syödään tässä rannalla. Lapset käyvät koulussa ja tulevat kotiin rannalle koulusta päästyään. Työltä ylijäävä aika pelataan porukalla korttia ja vasta pimeän tultua tavarat pakataan kasaan ja vaunu tuodaan yöksi Sea Breezen muurien sisään suojaan.

Meidän rantabaarista saa hedelmiä, kookospähkinöitä, juomia ja yksinkertaisia ruoka-annoksia kuten paistettuja kasviksia nuudeleiden tai riisin kera. Henkilökunta on todella ystävällistä eikä palvelussa ole moittimista.

Khmeereillä näkyy olevan runsaasti pyhäpäiviä ja silloin rannalla on paljon paikallisia. Muutoin ranta on sopivan harvakseltaan kansoitettu. Suurin osa valkoihoisista on joko tämän hotellin vieraita tai sitten niitä samoja vakinaamoja, jotka ovat olleet rannalla melkein joka päivä jo ihan tänne tulostani asti ja joita on jo alkanut tervehtimään vaikka he eivät millään lailla tuttuja olekaan.

Puut antavat mukavasti varjoa niin ihmisille...

...kuin rannan läheisyydessä laiduntavalle muutamalle lehmällekin.

Edempänä rantaa Independence-hotellin suuntaan on puisto, jossa myös on paljon paikallisia pyhäisin ja iltaisin. Nuoret parit istuskelevat kuhertelemassa rantavallin reunalla, isommat porukat istuskelevat muovimatoillansa ja pitävät piknikkiä ja vanhemmat naiset uittavat lastenlapsilaumaansa. Tuktuk-kuskit istuskelevat vaunuissansa odottaen kyyditettäviä tai ottavat nokoset. Yhden hengen vedettävistä myyntikärryistä voi ostaa paikalla puristettua sokeriruokomehua, pikanuudelikeittoja ja chilillä terästettyjä hedelmälohkoja.

Hotellin puoleinen pääty rantaa on turistivarustellumpi.

Ranta päättyy Independence-hotellin tontille. Hotellin rantaa ei ole mitenkään erotettu muusta rannasta eikä sinne kulkemista ole kielletty. Tämä pää rantaa on laitetumpi; on baarikoju, pari hierontakatosta, aurinkotuoleja ja bambunlehväkattoisia aurinkokatoksia. . Niemen kärjessä ranta muuttuu kivikoksi, mutta kävelylenkkiään voi jatkaa vielä sinnekin, sillä niemeä kiertämään on rakennettu kävelytie. Siltä käsin voi bongailla kivikossa uivia kaloja ja koloissa asustavia rapuja.

Auringonlaskun aikaan rannalle kantautuu merelle suuntavien kalastajaveneiden moottorien putputus.

Pikakatsaus Kambodzan hiekkarantoihin

22.11.2010 Sihanoukville, Kambodza

Sateet ja ukkoset eivät ole vielä lakanneet kokonaan, mutta ovat selkeästi vähenemään päin. Kuiva kausi tekee tuloaan, viiveellä tosin, ja turistisesonki pukkaa päälle. Meillä Sea Breezessä on liikenne vilkastunut huomattavasti ja rannalla on enemmän väkeä kuin vielä kolme, neljä viikkoa sitten. Rauhallinen sijainti ja rannan läheisyys olivat syitä, miksi valitsin asettua Sea Breezeen. Nyt kun olen pikaisesti katsastanut kaupungin muut rannat, niin olen tyytyväisenä voinut todeta asettuneeni juuri minulle sopivimman rannan ääreen.

Merivesi on kirkasta ja lämmintä kuin linnun maito. Mitään pahoja purevia, pistäviä tai polttavia öttiäisiä ei ole tässä kuukauden vedessä puljaamisen aikana tullut vastaan enkä ole kuullut puhuttavankaan. Muutama lievästi kirvelevä pikkumeduusa on sattunut kohdalle ja hiekassa voi olla hietakärpäsiä, joiden purema kutittaa hetken aikaa kuten hyttysenpurema.

Aloitetaanpa rantakatsaus kaupungin eteläreunalla sijaitsevasta Otres Beachistä, joka on oma saarekkeensa erillään muusta kaupungista. Autotie sinne on todella huono ja kolkon syrjäisen oloinen. Mopolla pääsee oikaisemaan rantapolkua pitkin, jolloin matkaa keskusta-alueen reunalta tulee vain pari kilometriä. Tuktukilla oikopolkua ei pääse, vaan on kierrettävä tien kautta.

Otres Beachille vievä tie on pitkä ja autiota kuljettavaa.

Otres Beachillä on parisenkymmentä rantaravintolaa ja joitakin hyvin vaatimattomia majoituspaikkoja. Bungaloweja ja huoneita hintaan 5-15$. Hinnat täällä on muuten aina mainittuna per yö per huone, riippumatta siitä montako henkeä huoneeseen majoittuu. Syrjäisen sijaintinsa vuoksi Otres Beachillä asuessa on hyvä olla vuokramopo käytössä tai ainakin käyttää mopotakseja. Tuktuk-kyytiin en lähtisi yksin enkä ehkä vielä ihan kaksinkaan tietä myöten pimeän aikaan.

Bungalow-majoitusta Otres Beachillä. Majapaikat ja ravintolat ovat kaikki yhdessä rivissä rannan ja takapihamaisen tien välissä.

Menu-esimerkki eräästä Otres Beachin ravintolasta. Tyypillinen turistisyöttölän valikoima.

Otresin rannalla on myyjiä, mutta ei aivan ärsytykseen asti eivätkä he ole aggressiivisia. Kuulemma oppivat rannalla makaajien tavat pian ja eivätkä tule tuputtamaan tuotteitaan enää muutaman päivän jälkeen, jos sinulla ei ole tapana ostaa.

Otres Beach.

Ochheuteal Beach onkin sitten varsinainen turistirysä. Sihanoukvillen rannoista se sijaitsee lähinnä keskustaa ja sen varrella on rantaravintoloita ja hotellia hotellin vieressä. Kävin siellä eräänä iltapäivänä reilun tunnin verran parin muun Sea Breezen vieraan kanssa ja totesin, että jos minun rantani olisi tällainen, pysyttelisin päivät sisätiloissa. Sen tunnin aikana ei mennyt minuuttiakaan, ettemmekö olisi olleet myyjien tai kerjäläisten ympäröiminä. Jotkut lähtivät saman tien kieltävän vastauksen saatuaan, jotkut jäivät jutustamaan tarjouksiaan, jotkut halusivat tietää mikä heissä on vikana, kun ei tavara kelpaa. Kun juttelit yhden kanssa, niin jo oli seuraava jonossa vuoroaan odottamassa.

Osta hedelmiä, grillattuja äyriäisiä, narupunoksia, helmikoruja, sarongeja, avaimenperiä, manikyyriä, pedikyyriä, karvojen yksitellen nyppimistä, hierontaa kaksi- tai nelikätisesti tai anna rahaa ihan muuten vaan.

Siis hauskahan se tunti oli, ei siinä mitään. Laskettiin leikkiä puolin ja toisin ja oli mielenkiintoista jututtaa myyjiä, varsinkin nuoria. Mutta ei sellaista kauaa jaksa. En tiedä, ehkä tälläkin rannalla pätisi totaalinen torjumistaktiikka. Teippaisi hattuun ”I do not buy anything” –lapun ja hautaisi nenänsä kirjaan tai teeskentelisi nukkuvansa. Ei katsekontaktia ja vain kylmä ei, kun joku lähestyisi ja muutaman päivän aikana oppisivat tietämään, että tuo ei koskaan osta mitään ja jättäisivät rauhaan.

Paikallisessa turistiesitteessä kehoitettiin olemaan ostamatta lapsilta ja nuorilta rannalla, sillä se pitää heidät rannalla myymässä. He jättävät menemättä yleiseen kouluun ja käyvät sen sijaan vain yksityisten järjestämillä englannin tunneilla oppiakseen paremmin englantia voidakseen paremmin myydä rantarihkamiaan. Juttelin yhden nuoren koruja myyvän tytön kanssa ja hänen kohdallaan asia oli juurikin näin: hän kertoi käyvänsä iltaisin opiskelemassa ja kun utelin mitä hän opiskelee, niin vastaus oli että englantia, mutta ei mitään muuta.

Ochheuteal Beach.

Minun rantani on Independence Beach ja koska se on ihan paras kaikista, kirjoitan siitä myöhemmin ihan oman tarinan. Muista Sihanoukvillen rannoista mainittakoon vielä Sokha Beach, joka on pääosin yksityinen ja ainoastaan Sokha Beach hotellin asiakkaille. Pieni pätkä kaupunginpuoleista Sokha Beachiä on yleisenä rantana ja siellä näkyy käyvän paljon paikallista väkeä. Victory Beach on vaatimattomin Sihanoukvillen hiekkarannoista. Sen varrella on muutama ravintola ja muutama hotelli. Victory Beach on reippaan kävelymatkan päässä Victory Hilliltä, joka on se hieman boheemi ja punalyhtyinen kaupunginosa. Siellä on paljon pieniä hotelleja, majataloja ja ravintoloita. Sihanoukvillen kartasta voi vielä bongata Serendipidity Beachin, joka on Ochheuteal Beachin pohjoinen pääty.

Victory Beach.

Sihanoukville on ainoa rantalomapaikka Kambodzassa, jossa on sekä hiekkarantoja että kunnollista majoitusta saatavilla. Etelämpänä meren äärellä sijaitsevassa Kepissä ei ole hiekkarantoja. Reamin luonnonpuistossa on upeita rantoja, mutta ei majoitusta. Reamin kylässä on kyllä yksi majatalo. En siellä yöpynyt enkä tehnyt tupatarkastusta huoneisiin, mutta päällisin puolin se näytti ihan siistiltä paikalta. Huonehinta oli 10$/yö. Majatalon rannassa voi uida, mutta jos haluaa kunnon hiekkarannoille, on hyvä olla mopo käytössä. Tällä tavoin pääsee viettämään rauhallista rantalomaa kaukana rantakaupustelijoista ja ainakin vielä todennäköisesti myös muista turisteista. Reamiin pääsee Sihanoukvillesta taksilla n. 20$:lla.

Reamin majatalonkin ranta on ihan uimakelpoinen, mutta parin, kolmen kilometrin päästä löytyy "ihan omia" hiekkarantoja.

Saarilla on upeita hiekkarantoja, mutta majoitusolosuhteet ovat vaatimattomia. Jonkin verran bungalow-majoitusta on saatavilla, mutta saaria ei ole vielä alettu kehittää turistimatkailuun. Eli jos ei pidä kaupallisuudesta, niin nyt kannattaa mennä. Yhdelläkään saarella en ole vielä käynyt majoitusmahdollisuuksia tutkailemassa, mutta muutaman päivän googletuksen ja esitteiden lukemisen perusteella alla olevat vaikuttavat kohtuullisilta vaihtoehdoilta. Muitakin paikkoja toki on ja valinnanvaraa tulee huomattavasti lisää jos osaa khmeeriä, tykkää laulaa karaokea iltaisin eikä ole niin turhan nuuka paikkojen siisteyden suhteen.

Koh Rong: Broken Heart Guesthouse, http://www.bhgh.info/

Koh Rong Samlem: Lazy Beach Bungalows, http://www.lazybeachcambodia.com/Home.html

Nomad’s Land, http://www.sihanoukville-cambodia.com/sihanoukville-businesses/newa/nomads-land.html. Esitteen mukaan saaren nimi on Koh Totang, mutta koska kirjoitusasut vaihtelevat, en ole löytänyt kyseistä saarta kartalta.

Saarilla hinnat ovat manteretta korkeammat, johtuen lähinnä siitä, että kaikki tarvikkeet joudutaan hakemaan mantereelta ja melkeinpä päivittäin, sillä sähköjä ja kylmätiloja ei ole. Niin kuin ei muutakaan infrastruktuuria, kuten juoksevaa vettä ja viemäröintejä. Hinnat vaihtelevat 20-30$/yö, Nomad’s Land ilmeisesti edullisempi.

Koh Rong Samloem, Saracen Bay. Saari n.20 km Sihanoukvillesta.

Oman pesän sotkemisesta

15.11.2010 Sihanoukville, Kambodza

Mitä enemmän täkäläisestä elämänmenosta opin, sitä enemmän tuntuu siltä, etten oikein tiedä mitä tästä kaikesta ajattelisin. Pidän ja en pidä tästä paikasta. Täällä on samanaikaisesti ihanaa ja epämiellyttävää ja kaunista ja ällöttävää. Kaikissa yhteiskunnissahan on hyvät ja huonot puolensa. Omassa maassaan niihin on niin sisään kasvanut, että ei niitä kaikkia edes huomaa eikä kyseenalaista tai edes koe mitenkään positiivisina tai negatiivisina. Ne vain ovat osa normaalia elämää. Vieraassa kulttuurissa eroavaisuudet pistävät silmään ja ovat niin matkan kompastuskiviä kuin myös sen suola.

Koen Kambodzan päällisin puolin ystävällisenä, mutta pinnan alla piilevän raakuutta. Ehkä lehdistö tekee täällä samaa kuin meilläkin eli hakee sensaatiouutisilla lukijakuntaa ja jättää kertomatta kaikista pienistä hyvistä asioista siinä uskossa, että ne eivät ketään kiinnosta, mutta esimerkiksi viimeisin lukemani Phnom Penh News kirjoitti, että maaseudulla viisivuotias tyttö löytyi puusta roikkumasta hirtettynä ja raiskattuna vain muutaman sadan metrin päästä kotitalostaan. Jotenkin en ollut mielessäni liittänyt tämän tyyppistä väkivaltaa buddhalaisiin maihin ja mentaliteettiin.

Lähempänä esimerkkinä kerrottakoon, että minua varoitettiin kulkemasta tämän hotellin ja kaupungin välistä tietä pimeän tultua. Tienvarsi on pusikkoinen joten siellä on helppo piileskellä ja tuolla tienpätkällä on kulkijoita ryöstetty ja tapettukin. Käyvät kuulemma mopolla liikkuvienkin kimppuun. Länsimaalainen turisti on rahakas saalis sellaiselle, jonka kuukausipalkka jää alle 50 USD:n ja niin se monella jää. Jotta tätä olisi helpompi suhteuttaa paikalliseen elintasoon, niin bensiinilaadut maksavat 1,1-1,5 $/litra, 20 litran vesikanisteri 75c, riisi- tai nuudelikeittoaamiainen markkinatorilla 0,5-1$ ja kilo tuoreita katkarapuja 5$. Reamin kyläkaupassa sen kokoinen kala, josta riitti kahden syödä ja joka ei ollut mitään ns. parempaa sorttia, maksoi noin 2$.

Talo kaupungin laidalla.

Tavan poliisit tienaavat tuon vajaan 50$ kuukaudessa ja leventävätkin sitten leipäänsä sakottelemalla liikenteessä kulkijoita milloin mistäkin syystä. Turistin on vaikea tietää milloin sakolla on peruste ja milloin ei. Hyvä on kuitenkin muistaa, että jos sakko on yli viisi dollaria, siitä on oikeus saada kuitti ja jos poliisi joutuu kirjoittamaan kuitin, hän ei voi pistää sakkorahaa omaan taskuunsa. Eli viittä dollaria enempää ei joudu maksamaan mistään epäselvästä tai pikkusyystä, jos osaa vaatia kuittia. Paikalliset autoilijat kuulemma vain jatkavat matkaansa jos poliisit yrittävät pysäyttää heitä ilman syytä. Samaa taktiikkaa kertoi käyttävänsä tämän hotellin isäntä: jos hän tietää tehneensä rikkeen, esimerkiksi ajaneensa päin punaista, hän pysäyttää ja maksaa, mutta jos poliisit eivät ole aseistettuja ja ilman syytä yrittävät pysäyttää, niin hän vain jatkaa ajamista. Siellähän sitten turhautuneina paukuttavat nyrkeillään peräpelteihin.

Isommilla poliisiherroilla menee tietenkin katupoliisia paremmin. He käyvät hakemassa kuukausittaiset maksut paikallisilta yrittäjiltä ja en lähde edes arvailemaan miltä muilta tahoilta. Tämän hotellin poliisilla on vain yksi kenraalintähti, joten hän ei ole kovin vaikutusvaltainen – eikä kallis – poliisi. Jonkun poliisiviranomaisen kanssa suhteet on oltava tai muutoin on turha poliisien taholta mitään apuja odottaa jos jotain sattuu. Riitatilanteissa voittaa se, jonka poliisilla on enemmän natsoja virkapuvun kauluksissa.

Muutama päivä sitten kävimme ajelulla keskustan eteläpuolella Otres-beachillä. Siellä on vielä rakentamatonta rantaa ja nykyisellään vain pieni rivi ravintoloita ja muutama matalan budjetin majoituspaikka. Kolmisen vuotta sitten siellä oli myöskin kalastajakylä, kunnes joku kenraali tuli ja kertoi kyläläisille näiden olevan yksityisellä maalla ja hääti heidät pois. Paikalle tulisi puisto. Nyt, kolme vuotta myöhemmin paikalta on kaadettu puut ja taloista on jäljellä enää joitakin yksittäisiä tiiliä maassa siellä täällä. Näin se kuulemma toimii: kun joku ostaa maan, vedetään siitä ensimmäisenä puusto sileäksi, sillä polttopuukin on arvokasta ja lähenee uhanalaisuutta, rakennuspuusta puhumattakaan. Sitten saakin odotella pitkään ennen kuin tontilla tapahtuu sen enempää.

Kalastajakylä on poissa ja jonain päivänä tilalle rakennettaneen paremman luokan hotelleja.

Kyläläiset päätyivät tähän tienvarteen Otres-beachin taakse. Kalastajilta lähti venepaikkojen myötä elinkeino. Nyt tuloja hankitaan myymällä rannalla turisteille hedelmiä, hierontaa ja turistirihkamaa.

Henkilökohtaisesti minua kirpaisee eniten roskaaminen. Ehkä siksi, että se on lähinnä ja helpoin havaita. Kaikki roska vain heitetään käsistä siihen, missä satutaan olemaan. Joitakin päiviä sitten paikallisia tuli veneineen meidän rantapoukamaan viettämään juhlapyhää ja sen jälkeen sai uida nuudelipakkausten ja kertakäyttömukien keskellä. Muovipullot ja metallitölkit täällä kerätään talteen, mutta ei lasia.

Roskaaminen on ihan tuntematon käsite täällä.

Sihanoukvillessä on iso ja komea vedenpuhdistamo. Japanilaiset sen kuulemma tänne rakennuttivat. Se ei vain ole millään lailla kytköksissä kaupungin viemäriverkkoon. Ajettiin sen ohi tässä eräänä päivänä ja komiat olivat altaat kyllä. Pojat sinne näkyivät verkkojaan heittelevän, jotta ihan käyttämättömänä laitos ei seiso. En halua edes ajatella, että mihin kaupungin jätevedet sitten näin meren äärellä johdetaan.

Pistän toivoni turismiin. Se on ala, joka on vasta alkuvaiheissaan täällä, mutta kuitenkin tulonlähteenä jo noteerattu. Monelle köyhälle maalle se on tärkeä, jollei jopa pääelinkeino, joten miksei se siis tulisi sitä olemaan Kambodzallekin. Turistit eivät tule roskien sekaan rypemään eivätkä likavedessä uimaan ja näen mahdollisena, että se voisi herättää motivaatiota ympäristöstä huolehtimiseen.

Palanen paratiisia: Saracen Bay Sihanoukvillen edustalla Koh Run Sanleumin saaressa. Hienoa, valkoista hiekkaa ja lämmintä, kirkasta vettä. Saaren toisella puolella on kuulemma hotelli ja/tai bungalow-majoitusta.

Kuvagalleria: Ötököitä

Lämpimissä maissa on tietenkin torakoita. Ei niitä juurikaan päiväsaikaan näe. Tavallisimmin voin törmätä torakoihin yöllisellä vessakäynnillä, kun ne ovat pimeän tullen hiipineet esiin viemäreistä. Olenkin jo oppinut, että kun pimeän tultua menen vessaan, odotan hetken valojen sytyttämisen jälkeen, jotta mahdolliset torakat ehtivät piiloutua ja vältyn kohtaamasta niitä. Tämä n. 4 cm:n mittainen kaveri löytyi aamusella portaikosta harhailemasta.

Tämä edellistä sukulaistaan noin puolta pienempi torakka oli jostain käsittämättömästä syystä kiivennyt ylös sileää seinää ja sotkenut itsensä suihkumyssyn sisään. Arvatkaapa osoittautuiko myssyansa torakanpitäväksi? Hah. Torakat kuuluvat selviytyjiin.

Pipanat makuuhuoneen lattialla...

...paljastivat katonrajassa päiväuniaan nukkuvan lepakon. Tällä lepakolla oli ikävä tapa hämärän tultua suihkia verryttelylentonsa verannan ilmatilassa.

Nämä noin sentin mittaiset miniravut ovat koko ajan valmiina livahtamaan piiloon koloihinsa havaitessaan liikettä lähistöllä. Kun on hetken aikaa hiljaa paikallaan, ryömivät ne takaisin esiin ja jatkavat pallojen pyörittelyä rantahiekasta. Montako rapua löydät kuvasta? Vihje: etualalla keskellä hiekkauran puolivälissä on yksi.

Tämä rukoilijasirkka tavoitettiin Sea Breezen käytävältä hyppelehtimästä. Pyörin edestakaisin sen ympärillä etsiessäni auringonvalolta ja palmun oksilta sopivaa kuvakulmaa ja sirkka seurasi touhujani silmä kovana. Sen pää kääntyili puolelta toiselle ja silmät, joissa selvästi erottuivat mustat pupillit, olivat koko ajan suunnattuna suoraan minuun. Tämä tarkkaavainen ja ilmeikäs katse sai sirkan vaikuttamaan jollain pelottavalla tavalla älykkäältä, ajattelevalta olennolta eikä vain vaistojensa varassa toimivalta aivottomalta hyönteiseltä.

Jos rukoilijasirkka antoi älykkään vaikutelman, niin tämä oli sitten ihan päinvastaista. Seurasin miten krokotiili räpsytti silmiään, miten se muljautti silmänsä jotenkin ympäri silmän ja silmäluomen välissä olevan harmaankelmeän kalvon alla. Sen katse näytti siltä, että siellä silmän takana on vain tyhjä tila. Satoja kiloja pelkällä matelijatumakkeella ohjautuvaa raakaa vaistoa.

Yllätyin siitä, että krokotiilin kita ei olekaan punainen. Mainittakoon myöskin tässä vaiheessa, että ei täällä krokotiileja kuljeskele sen enempää hotellin käytävillä kuin rannoillakaan. Nämä krokotiilit asustelevat hotelli Snake Housen matelijatarhassa.

Istuskelen monesti iltaisin terassilla teemukini kanssa ja seurailen näiden pikkugekkojen touhuja. Ovat todella hyviä saalistajia ja napsivat urakalla hyönteisiä suuhunsa, mutta sosiaalisesti ovat täysiä pökkelöitä. Eivät siedä toista yksilöä lähellänsä, joten homma on sellaista levotonta jahtaamista, näykkimistä, uhittelua ja pakoilua. Näitä on aina muutamia sisällä huoneessa ja hyvä on ollakin, niin pistelevät poskeensa hyttyset ja muut hyönteiset sieltäkin. Pipanoivat tosin ahkerasti, joten ihan suoraan yläpuolella niitä ei välttämättä haluaisi pyörivän. Muutaman kerran on niinkin käynyt.

Tokai-gekon ääntelyä kuulee päivittäin: ""geek-koo geek-koo geek-koo naks naks". Eilen illalla näitä oli pari kappaletta yläterassin seinällä ja yksi asustelee vakituiseen sisällä käytävällä ryijyn takana. Naapuri on niitä pyyhe kourassa jahdannut ja heitellyt huoneestansa pihalle. Kehoitin varovaisuuteen, sillä Wikipedian mukaan tuommoinen kun tarraa kiinni, se pitää kiinni vaikka tuntikausia. Minun huoneessani niitä ei onneksi ole ollut. Eiväthän ne aggressiivisia ole, mutta vähän epäilyttäisi illalla sammuttaa valoja ja käydä tyynesti nukkumaan, kun tuollainen 30-senttinen lisko katselisi ylhäältä katonrajasta.

Tämä pikku-pyton ei ole tämän eikä minkään muunkaan hotellin tai tarhan asukki, vaan bongattiin joen varresta mangrove-suolla.

Termiittikeko Koh Lung Sanleumin saarella.

Termiittejä pesään johtavan käytävän suulla. Termiittisotilas osoittautui ottavan pesänsä puolustamisen tosissaan. Retkikaverini oli osoittamassa sormellaan, että katso, nuo isommat sarvipäiset ovat sotilaita, kun kyseinen sotilas hyppäsi tuon noin kolmen, neljän senttimetrin välimatkan ja tarrasi sormenpäähän kiinni.

Annetaanpa tämän kaunottaren päättää tämä ensimmäinen kuvagalleria. Perhosia täällä on näkynyt ihmeen vähän, mutta muutaman tällaisen isomman olen onnistunut kuvaan saamaan.

Joutenollen hotelli Sea Breezessä

9.11.2010 Sihanoukville, Kambodza

Ei joutenolon jalo taito mikään itsestäänselvyys ole. Sitä pitää opetella. Ennen lähtöäni puhuin joidenkin kavereideni kanssa siitä, miten alkuun haluan vain olla ja levätä tekemättä mitään. Aika moni sanoi, että ei osaisi olla niin. Jotain tekemistä pitää ihmisellä olla tai tulee hulluksi. Mitääntekemättömyydessä minua on mietityttänyt, että mitä tapahtuu ajan kanssa ihmisessä, kun olet paikassa, jossa ei kerta kaikkiaan ole mitään tekemistä. Ei ole sitä tuttua kaveriporukkaa, ei televisiota, ei shoppailumahdollisuuksia, ei kuntosaleja, leffateattereita eikä mitään minne mennä edes kävelylle. Jos tyhjentää päänsä kaikesta turhasta ja luopuu kaikesta siitä, mihin on tavannut aikansa käyttää, niin mitä tulee tilalle? Jotainhan tyhjään tilaan aina virtaa. Iskisikö nerous vai ehtisikö kenties hulluus ensin?

Reamista lähtöni jälkeen asetuin hotelli Sea Breezeen, joka sijaitsee hieman syrjässä Sihanoukvillen keskikaupungilta Independence Beachin välittömässä läheisyydessä. Ympärillä on enimmäkseen tyhjiä tontteja ja sitten paikallisten asuintaloja. Muita hotelleja ei ihan vieressä ole, joten ei ole mitään turistikamamyymälöitä eikä ravintoloitakaan. Tuktuk-kyyti tai mopotaksi järjestyy kuitenkin hetkessä, kun vain menee tien varteen seisomaan. Eli yhteydet kaupunkiin pelaavat hyvin.

Guesthouse Sea Breeze, Sihanoukville.

Olen harjoitellut joutenoloa nyt kolmisen viikkoa. Syön hyvin. Rakastan kalaa ja muita mereneläviä ja niitä on täällä saatavilla tuoreena, edullisesti ja paljon erilaisia. Ruoka-aikojen välissä piipahdan uimassa, luen, hoidan sähköpostini ja chattailen netissä tai ihan vain istun teemuki kourassa ja nautin olemisesta ja vapauden tunteesta. On melko erikoinen kokemus se, että päässä ei ole ajatuksia mistään tulevasta; tehtävistä, jotka pitää muistaa hoitaa tai tapaamisista, joissa pitää olla johonkin tiettyyn kellonaikaan. Tulevaisuudestani en mitään tiedä enkä voi sinne tällä hetkellä mitään suunnitella, joten siinä ei ole mitään miettimistä. Samalla kun olen jättänyt taakseni kaikki kiinnitykset ja velvollisuudet, näyttävät myös kaikki niin sanotut ongelmani kadonneen. Pää on ihanan tyhjä. On vain tämä nykyisyys, joka tämmöisenään on äärimmäisen yksinkertainen, miellyttävä ja helppo elää.

Annos isoja katkarapuja lisukkeineen maksaa vajaat 4€.

Ruoan lisäksi parasta tämän hetkisessä olemisessani ovat meri ja lämpö. En makaile rannalla grillaamassa itseäni, mutta seisoskelen hetken vesirajassa aina ennen ja jälkeen uimisen hankkiakseni pikkuhiljaa rusketusta aurinkosuojaksi. Annan laineiden huuhtoa jalkojani, ummistan silmäni ja imen itseeni auringon lämpöä. Kävelen rantaa edestakaisin tutkien ja poimien aaltojen rantaan huuhtomia simpukoita ja korallin kappaleita. Rannallakin on ollut mukavan rauhallista ja paljon tilaa, sillä turistisesonki on vasta aluillaan.

Independence Beach, Sihanoukville.

Alkuun oli vaikea olla mitääntekemättömänä. Tuntui siltä niin kuin muut katsoisivat, että mikä tuollainen laiskamato on, joka ei mitään tee. Mikä tietysti oli ihan puhdasta kuvittelua, omien korvien välissähän se ikuinen pitää-olla-hyödyksi ja pitää-käyttää-aikansa-järkevästi –ajattelu on. Olen nyt saanut sen takaraivossa nalkuttavan äänen aika hyvin vaimennettua. Hieman on vielä sitä, että pitäisi ottaa näistä päivistä enemmän irti, olla aktiivisempi, nähdä enemmän ja kokea enemmän. Siinä kohtaa yritän sanoa itselleni, että minulla on siihen kaikki maailman aika ja että ensimmäiset kaksi kuukautta vain lepään ja että itselleni levon antaminen ja toipuminen on tärkeintä ja parasta mitä nyt voin tehdä. Aikani ei käy pitkäksi. Päivät kuluvat nopeaan mitääntekemättäkin.

Nyt eletään sadekauden loppua. Lokakuun puolivälissä eli ensimmäisellä viikollani tässä oli melkein joka yö varsin rajuja ukkosia. Jytinältä nukkui tuskin kukaan ja salamat tuntuivat räiskivän huoneessa sisällä. Sateet ovat siitä selvästi vähentyneet, aurinkoiset tunnit lisääntyneet ja tuulet niin kuin merikin muuttuneet lempeämmiksi. Että jos tänne aikoo rantalomalle tulla, niin sanoisin oikean ajankohdan olevan marraskuun puolivälistä eteenpäin ja kuulemma ainakin tuonne tammikuun lopulle asti on miellyttävää. Sitten alkaa lämmetä ja tulla todella kuuma.

Salamat valaisevat muutoin sysimustaa yötaivasta.

Jos kenellä on matkasuunnitelmia Sihanoukvilleen, niin suosittelen lämpimästi asuinpaikaksi Sea Breezeä. Huoneet ovat isoja ja siistejä, henkilökunta puhuu englantia ja ruoka on hyvää ja kohtuuhintaista. Sea Breeze toimii hotellina enää tammikuun 2011 loppuun asti, mutta vielä ehtii. Lisää tietoa hotellista löytyy Sea Breezen kotisivuilta http://www.seabreezecambodia.com ja huonevaraukset voi tehdä sähköpostilla [email protected]

Lisää kuvia Guesthouse Sea Breezestä:

Hotelli/Guesthouse Sea Breeze.

Sea Breezeä pitää kanadalais-australialainen pariskunta Robbie ja Lulu. Kuvassa mukana vanhat herrat BooBoo (Lulun sylissä) ja tuolien takana lattialla pötköttämässä BullyBear.

Boun hoitaa päivävuorossa respan ja tarjoilijan tehtävät.

Sauedille työpaikka on samalla koti ja hän on talon yleismies jantunen. Hän myös tuuraa Bounin työajan ulkopuoliset respan ja tarjoilijan vuorot.

Anie pitää hyvää huolta keittiöstä. Katkaravut ja mustekalat eivät ole koskaan sitkeiksi paistettuja eivätkä kasvikset ylikeitettyjä.

Li asuu Anien kanssa samassa huoneessa ja on apuna keittiössä ja koiranvahtina isäntäväen poissaollessa.

Po, Tao ja Nam pitävät paikat siisteinä ja pesevät pyykit.

Kulkukissa Tommy tuli Sea Breezeen viitisen kuukautta sitten. Mouruaa huomionkipeänä paikalla ollessaan, häviää sitten muutamaksi päiväksi ja tulee taas turpa ruvella takaisin reissuiltansa. Tommy toi mukanaan Sea Breezeen tyttöystävänsä Sheban, jonka olemuksesta paistaa hieno perhetausta, sekä yhden lapsukaisen. Isin ollessa kotosalla kissaperhe nukkuu yönsä kylki kyljessä. Kissoillakin on oma roolinsa tässä yhteisössä: rotat ovat hävinneet tontilta sen jälkeen, kun kissat asettuivat taloksi. Shebaa ja poikasta ei valitettavasti tavoitettu kuvauksiin.

Yläaula.

Näkymää yläterassilta merelle päin auringonlaskun aikaan.

Hotellilta rantaan on vain satakunta metriä.

Lulu on puutarhaihmisiä ja ruokailuterassia reunustavat palmut, orkideat ja monet meiltä tutut huonekasvit, jotka täällä kasvavat pohjoisia sisätiloissa eläviä lajitovereitaan huomattavasti suuremmiksi.

Tässä terassilla nautiskelen aamuteeni ja tässä on myöskin talon vieraiden välisen sosiaalisen kanssakäymisen keskus.

Kalamaljoissa on miljoonakaloja ja kultakaloja ja epäilenpä maljan reunalta silloin tällöin piiloon livahtavan sisiliskon tapaisen käyvän täällä kalassa.

Orkidea kukkii viikkotolkulla.

Sea Breezellä on oma kaivo, joten vesi on hyvälaatuista eikä lopu kuivanakaan kautena. Kaupungin käyttövesi otetaan järvestä ja kun sateita ei tule, vettä säännöstellään yksinkertaisesti pistämällä vedenjakelu poikki. Katkoksista ei luonnollisestikaan ilmoiteta etukäteen. Taloilla on kuitenkin yleensä vesisäiliö katolla. Kuvassa Sea Breezen vesisäiliö.

Sea Breezessä on öisin portti lukittuna ja vartija paikalla iltaseitsemästä aamuseitsemään.

Sea Breeze on alunperin rakennettu armeijan upseerien asuntolaksi, joten huoneet ovat normihotellihuoneita tilavampia.

Kahden hengen huone.

Minun huoneeni.

Varjoja paratiisissa

2.11.2010 Sihanoukville, Kambodza

Uudessa ympäristössäni elämisen peruspalikat alkoivat olla kasassa. Tiesin miten uusi huushollini toimi, mistä hankkia ruokaa ynnä muita perustarvikkeita. Hain lähikaupastani päivittäin tuoreet vihannekset ja kalan ja kokeilin minulle entuudestaan outoja kasviksia. Käytin ruoassani runsaasti paikallista, hieman rusehtavaa merisuolaa ja pääsin varsin pian eroon turvotuksesta. Merivedessä pulikoinnilla saattoi myöskin olla osuutensa asiaan. Nyt kun olin oppinut uimapaikat kävin joka päivä uimassa ja nautin suunnattomasti lämpimästä merestä. Ajelin mopollani joka päivä ja aloin pikkuhiljaa tutkiskelemaan uutta asuinpaikkaani ja sen ympäristöä.

Kotiterassilla oleilua häiritsivät hyttyset, mutta viritin hyttysverkkoni riippukeinuun ja sen suojissa saatoin maata ja lukea rauhassa. Aikomani joogailun sain kyllä unohtaa, sillä se ei hyttysverkossa onnistu. Enkä olisi läppäriltäni voinut joogaohjelmia kovinkaan pitkään pyörittääkään. Koska sähköä ei ollut, niin käytin tietokonettani varsin säästeliäästi ja lähinnä vain blogijuttujen kirjoittamiseen. Samasta syystä myös koneelleni varaamat äänikirjat saivat jäädä odottelemaan parempia aikoja.

Tosin kirjoitusinspiraation kanssa oli vähän niin ja näin. Meteli otti päähän enemmän kuin vähän. Rupesin inhoamaan päivän pimenemistä. Inhosin pimeitä iltoja, kun ei ollut muutakaan tekemistä kuin käydä maata. Auringon laskun ja unen tulon välisen ajan kulutin makaamalla huoneessani muovimattopedilläni hyttyssuojan sisällä ja lukemalla otsalamppuni valossa ja kun ei enää huvittanut lukea, niin vain olin ja odotin generaattoreiden hiljentymistä.

Olin tullut Reamiin tiistaina iltapäivällä ja lauantaina tietokoneeni patteri alkoi olla lopussa. Päätin syödä illallista majatalossa, jotta voisin samalla ladata läppärini siellä kun heillä olisi illalla generaattori käynnissä.

Auringonlaskun aikaan matkalla majatalolle. Myrsky on juuri alkamassa.

Tilasin listalta kalakeittoa, mutta kalaa ei ollutkaan saatavilla, ei myöskään mitään muuta merenelävää. Koska en voi syödä gluteenia, lihaa, kanaa, soijaa, munia enkä maitotuotteita niiden proteiinien takia ja sokerista ja transrasvoista saan migreenin, olivat vaihtoehdot aika vähissä. Jotain oli kuitenkin pakko syödä, sillä en ollut ostanut kotiin illaksi mitään eikä siellä säkkipimeässä voisi enää mitään kokatakaan. Ajattelin, että ehkä nyt pienen määrän käristettyä paistoöljyä kestän ja valitsin friteerattuja kasviksia riisin kera.

Se ei osoittautunut hyväksi valinnaksi. Kastike oli makea. Päällimmäisenä siinä maistui makea chilikastike ja seuraavana ananas. Yhdessä riisin kanssa annos oli aikamoinen sokeripommi. Mutta kun nälkä oli. Seuraavana eli sunnuntaiaamuna heräsin ihan oletetusti migreenitokkurassa. Migreeni ja väsymys minulle oli ennestään tuttua virhesyömisistä, mutta päivän mittaan totesin ruokahaluni kadonneen totaalisesti. Se ei normaalisti kuulunut tähän taudinkuvaan.

Kului maanantai, tiistai ja keskiviikko. Migreeni oli jo ohi aikaa sitten, mutta olo oli syömättömyydestä heikko. Mitään en saanut yrityksistä huolimatta alas, mutta eipä toisaalta mitään tullut uloskaan. Anin kävi katsomassa vointiani joka päivä ja keitti minulle kalakeittoakin. Yritin syödä lientä, mutta ei vaan tippunut. Heikotti ja vain makasin. Yöunilta herättyäni siirryin sentään ikkunattomasta makuuhuoneestani terassille riippukeinuun ja pimeän tullen takaisin makuuhuoneeseeni.

Lauantaina alkanut sade ja myrskyäminen jatkui vaihtelevalla voimalla koko viikon. Ihan sama, harmittipahan vähemmän etten jaksanut muuta kuin maata. Juurikaan mitään muuta ei olisi tällaisella kelillä pystynyt kuitenkaan tekemään. Mutta kaikki vaatteet, makuupussi ja riippukeinua pehmustamassa oleva täkki tulivat inhottavan kosteiksi. Katot alkoivat antaa periksi yhdessä jos toisessakin huoneessa ja vateja tarvittiin jo muuallakin kuin vain kookospähkinän tekemän reiän alla. Terassinkin katosta alkoi tiputella vettä läpi muutamasta kohtaa eikä vähiten ärsyttävästi juuri naamalleni riippumatossa maatessani. Olin kuitenkin liian heikoissa kantimissa jaksaakseni kiivetä irrottamaan mattoa ja siirtää sitä toiseen paikkaan.

Sadetta kesti koko viikon ja vanhat bambunlehväkatot alkoivat antaa periksi.

Torstaina oli myönnettävä, että tämä tauti ei mene itsestään ohi, vaan nyt tarvitaan jotain troppia. Minusta tuntui kuin olisin kasvattanut jotain alienia vatsassani, kuin joku olisi elänyt minusta ja syönyt minua sisältäpäin. Ajatus kuvotti, halusin sen jonkin pois itsestäni. Nälkä ei ollut pätkääkään. Päinvastoin, maha tuntui olevan koko ajan ihan täysi, niin kuin siellä olisi ollut iso kivi.

Iltapäivällä Anin ja Sok tulivat käymään. Anin kysyi, josko hän hakisi markkinoilta minulle lääkettä. Kaunis ajatus, mutta mitä lääkettä ajattelit minulle ostaa, kun ei tiedetä, että mikä minulla on, kysyin. Sitten Sok haki paikalle laivastotukikohdasta lääkärin. Kävin terassin lattialle selälleni pitkälleni ja lääkäri mittasi verenpaineeni. Sen jälkeen hän kysyi, että haluaisinko ruiskeen ja näytti kädessään olevaa ruskeaa lasiampullia.

Mieleeni tuli ensimmäisenä se, miten kipeäksi olin tullut matkalle ottamistani rokotuksista. Molempien rokotuskertojen jälkeen olin maannut yön kuin kuuma veitsi päässä ja hikoillut tuskanhikeä. Olisin halunnut nähdä oman ilmeeni. Kauhua, epäuskoa, tyrmistystä, torjuntaa. Siis eihän tuo lääkäri ollut edes vielä kysynyt minulta mitään, että mikä minua vaivasi. Mihin hän siis ajatteli tuon ampullin tepsivän ja mitähän se oikeasti mahtoi olla? Lääkäri ja Sok eivät kumpikaan osanneet englantia ja Aninkin vain auttavasti. Kysymystäni siitä, että mihin tarkoitukseen se ampulli oikein oli, ei ilmeisesti ymmärretty, sillä minulta kysyttiin vain uudestaan, että haluaisinko sen. No en todellakaan, jos en edes tiedä mihin vaivaan se auttaa.

Sitten lääkäri rupesi kyselemään, että mikä on. Selitin, etten ole kyennyt syömään viiteen päivään ja että päässä huippaa, vatsassa vähän kiertää, mutta en ole oksentanut. Hän otti esiin pienen pussukan pillereitä. ”Tästä nämä neljä pilleriä nyt aluksi, parin tunnin päästä tämä valkoinen ja samanlainen satsi huomenna aamiaisen jälkeen.” Olisihan sitä tietysti voinut kysyä, että mihin mikäkin pilleri oli, mutta kietaisin ne vain naamaani. Pari keltaista, yksi punainen ja yksi musta, pyöreitä ja soikeita. Jälkeenpäin mietin, että miten hänellä sattuikin olemaan minulle sopiva lääkeannos valmiina. Tosin veikkaan, että hän antoi sen mitä hänellä sattui olemaan, sillä hän ei valinnut mitään tiettyjä lääkkeitä, vaan vain antoi kaiken sen, mitä pussissa oli.

Tuhdit olivat laivaston poikien lääkkeet. Se parin tunnin päästä otettava valkoinen nappi olikin varsinainen killeri. Onneksi otin sen vasta petiin mentyäni, sillä sen jälkeen ei meinannut enää pää tyynystä nousta. Anin tuli vielä illalla käymään ja toi minulle bo-boo:ta, riisivelliä. Se maistui todella hyvältä ja onnistuin saamaan sitä muutaman lusikallisen nielustani alas.

Olisin halunnut syödä aamiaiseksi loput illan riisivellistäni, mutta se maistui jo happamalle. Ei ollut kestänyt lämmössä yön yli. Yksi omena oli. Söin sen ja otin päälle saman riemunkirjavan nappisatsin kuin edellisenäkin päivänä ja asetuin riippumattoon pitkälleni. En jaksanut edes lukea, joten vain torkuin ja katselin yhä jatkuvaa sadetta. Valkea nappi oli yhtä vahva tajunpoistaja kuin edellisenäkin päivänä ja siinähän se päivä vierähti horrostellessa iltapäivään. Mutta kun vetäisee kokonaisen parasiitintorjuntapatterin, niin väkisinhän jokin niistä osuu ja iltapäivällä totesin, että minun teki mieleni ruokaa. Olin vain liian poikki lähteäkseni kauppaan ja ruvetakseni kokkailemaan.

Lauantaiaamuna Anin tuli uuden riisivellin kanssa. Söin hyvällä ruokahalulla ja olo alkoi muutenkin tuntua normaalimmalta ja pää selkeämmältä. Siinä syödessäni rupesin katsomaan käsiäni. Ja jalkojani. Vedin hameenhelmaa ylemmäs ja tutkailin kinttujani. Kurkistin puseron kauluksesta sisään. Olin yltä päältä täynnä punaisia pilkkuja ja läikkiä ja käsiäni ja jalkojani kihelmöi ja nippaili niin kuin joku olisi pistellyt. Ja nyt kun rupesin asiaa ajattelemaan, niin itse asiassa olin tuntenut tuollaista jo yöllä, mutta en ollut herännyt niin täysin, että olisin jaksanut reagoida asiaan sen enempää.

Joku syyhypunkki tietysti. Viime aikoina peseytyminen oli rajoittunut pikaisiin kylmiin suihkuihin, kun en ollut enää jaksanut lämmittää pesuvettä ja sähkön puutteessa ei lämmintä vettä tullut. Lisäksi kaikki petivaatteet olivat kostean nihkeitä. Ei olisi ikinä pitänyt ottaa sitä täkkiä riippumattoon eikä makuualustaksi. Patjan olin jo alussa hylännyt juuri tästä syystä, että pelkäsin siinä olevan pieniä ryömijäisiä kosteuden ja ummehtuneisuuden ruokkimana, mutta kun muovimattopeti lattialla oli käynyt vähän kovaksi, olin ottanut peiton alle lisäpehmikkeeksi.

Lämmitin vettä ja hinkkasin itseni kauttaaltaan karhealla pesukintaalla. Kauhea karsta. Yök. Mietin miten pääsisin eroon pienistä seuralaisistani. Jopa taloudessa, jossa on käytettävissä pesukone, on syyhypunkki kauhea riesa, saati sitten minulle käsipyykkärinä. Naamassa ei punkin puremia näkynyt, mutta sen sijaan se kukki muuten. Vatsatautiini liittyen tai muuten vain sen kanssa samaan aikaan olin saanut läjäpäin kipeinä pakottavia hehkeän punaisia finnejä.

Päivän mittaan kutina ja kihelmöinti hellitti, jaksoin taas käydä kaupassa ja laittaa itselleni ruokaa. Viikon paikoillani maanneena tunsin, että nyt on pakko saada liikuntaa ja sadeviittani suojissa kävin kävelyllä, mikä herätti suuresti ihmetystä vastaantulijoissa – täällähän ei kävellä huvin vuoksi, vaan siksi että ollaan menossa jonnekin ja sekin tehdään yleensä mopolla eikä suinkaan kävellen. Mopolla liikkeellä oleva mies laivaston puvussa pysähtyi kohdallani ja kysyi minne olen menossa. Vastasin, että olen vain kävelyllä enkä minnekään menossa. Hän osoitti taloni suuntaan ja sanoi: ”Mutta sinähän nukut tuolla.”

Tämä oli asia, joka oli häirinnyt minua jo jonkin aikaa ja jonka vuoksi en ollut tuntenut oloani ihan turvalliseksi öisin. Koko kylällä oli tiedossa, että siellä talossa asuu länsimaalainen nainen yksin. Ihan ensimmäisenä iltanani talolla Anin tarjoutui jäämään seurakseni yöksi. Hän sanoi olevansa huolissaan minusta. Kiitin kohteliaasti tarjouksesta, mutta kieltäydyin. Sen yön jälkeen tulisi kuitenkin seuraava ja sitten taas seuraava eikähän hän voisi olla siellä joka yö kuitenkaan, eikä minusta tarvinnut huolta kantaa. Sittemmin oli hiipinyt mieleen, että olikohan syytä huoleen kuitenkin. Majataloiltana nimittäin kotiin lähtiessäni viereisestä pöydästä minulle täysin tuntemattomat miehet kysyivät, että missä aion nukkua sinä yönä. Eipähän tällaiseen pieneen kylään, jossa kaikki tuntevat toisensa ja tietävät missä kukakin asuu, voi länsimaalainen huomaamatta asettua asumaan.

Siinä maatessani taas pimeässä generaattorimelussa ja kihelmöinnin käsissäni yltyen niin että teki mieli huutaa, päätin, että ei minun tällaisilla olosuhteilla tarvitse itseäni kiusata. Tämä oli kaukana siitä rauhasta ja leppoisasta oleskelusta, mitä olin ajatellut. Huomenna lähtisin takaisin kaupunkiin ja etsisin itselleni jonkin kivan paikan asua, jossa voin olla huoletta ja nauttia olostani. Jatkuva meteli ja pimeät illat saivat minut tuntemaan itseni vangiksi omassa talossani ja nyt tämä syyhy oli se viimeinen pisara. Kuulin miten sadevesi alkoi tip tip tiputella sisään jo tähänkin huoneeseen ja tunsin tehneeni oikean päätöksen.

Seuraavana päivänä sää suosi muuttoani. Koko viikon kestänyt sade oli lakannut ja sain kaikki vaatteeni kuiviksi auringossa. Purin kenttäkeittiöni ja laittelin kaikki tavarat takaisin kaappeihin, nostin tuolit terassilta takaisin sisälle varastoon, lakaisin lattiat, pakkasin reppuni, hyvästelin Aninin ja Sokin ja palautin talon avaimet heille ja otin taksin Sihanoukvilleen.

Hyvästit valkoiselle talolle.

Toinen päivä valkoisessa talossa

7.10.2010 Ream, Kambodza

Väsyneenä tein aamutoimiani ja virittelin teevettä kiehumaan. Takanaapuri heitti sirkkelin käyntiin ja etunaapurissa mekastivat lapset. Montakohan niitä oikein oli? Joka tapauksessa monta. Heittäydyin teemukini kanssa riippukeinuun ja tunsin, että tänään en jaksa tehdä mitään. Olin väsynyt, turvoksissa, pettynyt ja tunsin suoranaista epätoivoa. Hyttyset pyörivät terassilla vielä valoisan tultuakin ja kävivät selkäpuolelta pistämässä. Sekin vielä. Olin tullut tänne lepäämään, olemaan rauhassa ja kirjoittelemaan. Miten voisin tehdä mitään niistä, sillä tässä metelissä ei pystynyt edes ajattelemaan? Mihin minä olin oikein joutunut?

Telkkaria tai radiota en edes halua, pärjään ilman sähköjä ja lämmintä vettäkin, torakka silloin tällöin ikään kuin kuuluu asiaan tässä maailman kolkassa, mutta tätä meteliä en siedä. Taustalla soi sirkkeli, generaattori säksätti, vasarat paukkuivat ja naapuriaidan takaa kuuluva älämölö oli kuin ala-asteen välitunnilta. Pakko löytää toinen paikka jostakin, mutta ei millään jaksaisi ruveta miettimään ja vaihtamaan.

Päätin kuitenkin syödä aamiaista ja menin lähikauppaan ostamaan kasviksia sitä varten ja katsomaan josko siellä olisi mineraalivettä. Eipä ollut, samaa merkkiä oli kuin mitä oli jo kokonainen pakki kotona. Eipä ollut paljoa kasviksiakaan tähän aikaan aamusta. Ostin puolinahjuisen kiinankaalin ja lontustin takaisin kotiin keittelemään aamiaissoppaa.

Syötyäni makasin mikään-ei-huvita –tilassa, kunnes päätin ryhdistäytyä ja lähteä uimaan. En ollut edes uinut vielä kertaakaan Kambodzaan tuloni jälkeen. Siitä voisi tulla parempi mieli ja tiedä vaikka merivedessä lilluminen korjaisi elimistön suolatasapainoa jollain tavalla. Päästäähän se iho hikoillessa mineraaleja ulos, niin miksei se siis voisi päästää niitä sisäänkin, jos niitä sattuisi tarjolla olemaan. Rantaan ei ole pitkä matka, mutta pakotin taas itseni liikkeelle mopolla, vaikka helpompi olisi ollut kävellä.

Mielestäni vielä parikymmenasteinenkin vesi on kylmää ja kastautuminen siihen on tuskallista, mutta nyt vesi oli niin lämmintä, että ei tarvinnut paljoa kärvistellä. Lilluskelin vedessä, venyttelin ja uin edestakaisin ihan vain liikutellakseni jäseniäni kaiken makaamisen jälkeen. Olin mennyt mereen rantaravintoloiden taakse ja juuri kun suunnittelin vedestä pois tuloa, huomasin paikalle tulleen kaksi univormupukuista miestä. Toinen seisoi ravintolakojun kupeessa ja katseli uintiani. En tiedä olivatko he sotilaita läheisestä laivastotukikohdasta vaiko poliiseja. Jälkimmäisen tapauksen varalta päätin jäädä veteen uiskentelemaan niin kuin en olisikaan vielä mihinkään lähdössä. Olen nimittäin kuullut paikallisten poliisien hankkivan huomattavaa palkanlisää ulkomaalaisia sakottelemalla. Minulta löytyisi nyt yllin kyllin sakotettavaa, sillä minulla ei ollut mukanani kypärää, ajokorttia, passia eikä rahaa ja ajotaitoni on sen verran surkea, että siitä antaisin jo itsekin itselleni sakot. Katsoin siis viisaimpana pysytellä meressä enkä mennä lähellekään mopoani kunnes kyseiset herrat olisivat syöneet ja poistuneet paikalta, jotten joutuisi paikallisen poliisin kestosyynäyskohteeksi ja tulonlähteeksi. Mutta uiminen teki hyvää ja olin paremmalla tuulella palatessani kotiin.

Syödessämme lounastamme Aninin kanssa kerroin metelistä ja selitin, että haluan vuokrata jonkin toisen talon, jossa on sähköt ja rauhallista eikä generaattoreita ja tietääkö hän, että löytyisikö täältä jotain muuta paikkaa. Myös Sok tuli paikalle ja Anin kertoi edelleen hänelle, että haluan vaihtaa paikkaa. Mitään muuta ei kuulemma ole. Majatalo on, mutta siellä maksaa yö 10 USD eikä siellä asuessa ole keittomahdollisuutta. Ei tuntunut houkuttelevalta vaihtoehdolta, joten se siitä sitten.

Hetken kuluttua Sok ojensi minulle kännykkänsä. Linja oli huono, minulla ei ollut aavistustakaan kenen kanssa puhuin, mutta joku mies siellä kuului puhuvan ruotsia. Hän osoittautui talon toiseksi omistajaksi, siis hänen lisäkseen jonka kanssa olin sopinut talon vuokrasta. Hän sattui olemaan juuri Kambodzassa käymässä. Viimeinkin joku pystyi selostamaan minulle tilannetta selkokielellä. Nyt on siis jokin juhlapyhä ja porukkaa pääkaupungista Phnom Penhistä lappaa tänne rannikolle lomanviettoon. Viereinen talo kuuluu pääkaupunkilaiselle lastenkodille ja he ovat tuoneet lapsia tänne virkistäytymään. Se selitti jo paljon. Mikä helpotus, Kiljusen herrasväki ei siis olekaan muuttanut tänne pysyvästi asumaan, vaan pakkaa parin päivän päästä tavaransa ja palaa kaupunkiin.

Sähköjen kanssa on niin, että aiemmin kylässä oli generaattori, josta tuli määräajan päivässä sähköä isommalle ryhmälle taloja. Nyt alueelle ollaan vetämässä sähköjä ja sen vuoksi vanhat linjat on revitty pois ja täällä nyt vain kestää aikansa ennen kuin uudet ovat toiminnassa. Kuinka kauan, sitä ei kai tiedä kukaan. Sillä aikaa jotkin alueen talouksista jauhavat sähköä omilla generaattoreillaan. Sok on palkattu talonmies ja hänen työhönsä kuuluu auttaa minua ja katsoa, että kaikki talolla pelaa. Ok, ehkäpä tässä asuminen ei loppujen lopuksi niin huono diili olekaan.

Taivaalle kerääntyi pilviä ja kuului ukkosen jyrinää. Pidimme Aninin kanssa sadetta terassilla ja kulutimme aikaa katselemalla Suomi-kuvia tietokoneelta ja minä opettelin Aninin avustuksella lukuja yhdestä kymmeneen khmeriksi. Sateen lakattua lähdimme käymään läheisellä vuorella maisemia katsomassa. Taivaalla roikkuvat synkänsiniset pilvet loivat vaikuttavan kontrastin puiden vehreyden ja meren turkoosin värin kanssa.

Näkymä vuorelta.

Pääsin juuri takaisin kotiin ja portista sisään, kun taivas aukesi. Että voi tulla vettä. Paljon. Kävin kurkkimassa päärakennuksen joka huoneeseen, että miten katto pitää ja että reikäkattoisessa huoneessa vadit olivat paikoillaan siellä missä kohdin katto vuotaa. Linnoittauduin eväineni ja läppärini kanssa hyttyssuojaan ja kuuntelin sadetta ja ukkosen jytinää. Suorastaan nautin ukonilmasta. Kukaan ei pärisyttänyt generaattoria ja Kiljusillakin oli hiljaista.

Terassilla sadetta pidellessä. Taustalla Kiljusten residenssi.

Ensimmäinen päivä valkoisessa talossa

6.10.2010 Ream, Kambodza

Yön nukkumiset eivät olleet parhainta mahdollista laatua ja aikaerokin näyttäisi vaivaavan, vaikka se ei ole kuin vaivaiset neljä tuntia. Se ilmenee siten, että olen väsynyt koko päivän, mutta piristyn, kun olisi aika käydä nukkumaan ja valvon sitten puolille öin asti. Eilen kävin petiin jo heti pimeän tultua eli kello kuuden jälkeen. Mutta silloinpa naapuri päräytti generaattorinsa päälle ja huudatti sitä kymmeneen asti. Kun se vaimeni, oli koirien vuoro. Ulinaa ja haukkua kesti ties kuinka kauan. Kai minä lopulta siihen nukahdin.

Heräsin johonkin omituiseen ääneen. Se tunkeutui tietoisuuteeni pikkuhiljaa läpi unen. Munkkien rukous läheisestä temppelistä. Mitä, onko aurinko jo noussut? No ei siltä kyllä näyttäisi sikäli kuin saatoin seinän raoista nähdä. Katsoin kelloa: 04:40. Voi ei. Tuntuu vähän vilpoiselta, mikä mahtaa olla lämpötila. Katson uudestaan kelloani: 25,5°C. Hyvä, kuumuudesta siis en ainakaan kärsi. Kömmin silkkilakanoineni päivineni makuupussin sisään ja yritin saada uudestaan unen päästä kiinni.

Munkkien joilotus lakkasi aikanaan ja nukahdin uudelleen. Kello soi. Olin laittanut sen herättämään seitsemältä, jotta pääsisin pikkuhiljaa järkevään päivärytmiin. Painan torkkua ja haluan vain nukkua. Naapurin vasaroinnin pauke sai kuitenkin minut luovuttamaan varsin pian ja ryömin ulos hyttysverkkoluolastani aamutouhuihini. Lämmitän kaasukeittimellä vettä sekä aamupesua varten, että pyykkeihin, jotka jätän likoamaan siksi aikaa, kun lähden etsimään jotain syötävää.

Rantaravintoloille ei ole ollenkaan pitkä matka, mutta ajoharjoituksien kannalta ajaa nytkyttelen sinne mopolla. Pihatie on varsinainen painajainen ajaa. Kurainen ja lilluinen, töyssyinen ja upottava. Siinä ei voi ajaa kovaa, mutta jos ajaa liian hiljaa ja varovasti, niin ei pääse mihinkään.

Reamin rantaravintolat.

Aamiaissoppani jälkeen menen tutkimaan lähikaupan antimia. Teen ruokaostokseni ja palaan pyykkini pariin. Mietiskelen talon siivoamista, mutta koska en tunne olevani pirteimmilläni, päätän että onhan se päivä huomennakin ja että pyykinpesu saa luvan riittää tämän päivän työpanokseksi. Alan väsätä lounassoppaani, jonka päälle aion heittäytyä riippumattooni, jota en ole vielä ehtinyt edes testata.

Sok tulee lounasaikaan ja kysyy olenko syönyt. Näytän keittimellä olevaa kattilaa ja että ruoka on juuri valmista ja olen rupeamassa syömään. Hän sanoo ei kiitos ruoalle ja näyttää jo syöneensä. Sitten hän ottaa siivousvälineet esiin ja rupeaa kuuraamaan lattioita. Glups. Nielaisen nopeasti soppani ja riennän mukaan siivoamaan. Ei minulla anna luonto periksi katsoa toimettomana vieressä, kun toinen tulee auttamaan siivoamaan kotiani.

Niin iltapäivä menee siivotessa. Aloitan kenttäkeittiön siivoamisesta ja säikähdän hyllyn nurkassa kököttävää sammakkoa, jota en huomaa ennen kuin huitaisen sitä harjalla. Sammakko-parka. Se saa lisää kyytiä, kun siirrän hyllyn pois paikaltaan voidakseni pyyhkiä lattian sen alta.

Siivoustalkoisiin osallistunut sammakko.

Makuuhuoneestani siirrän ylimääräiset ja rikkinäiset rottinkituolit toiseen huoneeseen varastoon. Myös patja lentää pihalle. Lakaisen pölyt ja hämähäkinseitit makuuhuoneestani ja luuttuan lattian. Huone on paalujen päällä ja siinä on lautalattia. Roskat on kätevä lakaista ulos lautojen raoista. Sijaan lattialle uuden pedin: kolme muovimattoa päällekkäin pehmusteeksi, sitten makuupussi ja lakana ja päälle hyttysverkkoviritelmät. Kuumassa ja kosteassa ajatus patjalla nukkumisesta ja siihen kuitenkin joka yö hikoillessa tuntuu varsin epähygieeniseltä. Näissä olosuhteissa patjoissa elävät varmasti kaiken maailman kirput ja luteet varsin makoista elämää. Sitä paitsi tällainen peti on hyvä selälle. Kivilattialla kahden muovimaton makuualusta ei toimi, mutta lautalattialla toimii.

Sillä välin Sok on kuurannut patioiden laatat puhtaiksi niihin kasvaneesta sammalkerroksesta ja yhdessä kuuraamme vielä molemmat portaat. Hiki valuu kummaltakin. Yksi huone on vielä siivoamatta ja Sok menee lattiamopin kanssa sinne. Ryntään perään khmer-englanti fraasisanakirjavihkonen kourassani ja selitän, että minä siivoan täällä huomenna, nyt saa riittää.

Sanakirjan avulla kysyn, mistä voi ostaa kalaa. Menemme yhdessä mopolla samaiseen kauppaan, jossa jo tänään kävin. Lattialla on pesuvati, jossa on verkko päällä. Kaupan nainen ottaa verkon pois ja vadissa uiskentelee madetta muistuttavia kaloja. Valitsen niistä yhden ja pyydän naista ottamaan siltä nirrin pois. Näytän, että avaisi myös mahan ja antaisi sisälmykset vieressä tilannetta tarkkaan seuraavalle koiralle. Hän perkaa ja suomustaa kalan minulle valmiiksi. Kala maksaa 1,5 USD ja annan muutaman sata rieliä vielä perkauspalkaksi. Nainen ilahtuu ja oletan perkauspalvelun pelaavan seuraavallakin kerralla.

Lähikaupasta sai joka päivä tuoreita vihanneksia ja tuoretta kalaa, pattereita, kaasupatruunoita, juomavettä ym.

Mutta, nyt tuli kalan kanssa sellainen ongelma, että illalliseen on vielä aikaa ja tässä kuumuudessa kala mätänee nopeammin kuin pian. Kysyn, että olisikohan jäitä saatavana. Kumpikaan ei tunne sanaa ’ice’. Miten kuvailla jäätä elekielellä? En keksi mitään, joten luovutan ja sanon kiitos.

Ajamme takaisin talolle ja siihen tulee myöskin Anin. Kysyn häneltä, että saako jostain jäitä. Niitä myy toinen kauppa vähän kauempana. Sok lähtee jäänhakumatkalle ja tulee muutaman minuutin kuluttua takaisin ison jääkimpaleen kanssa. Laitamme jään ja kalan kylmälaukkuun illallisaikaa odottamaan. Anin sanoo haluavansa opettaa minulle ruoanlaittoa ja sehän sopii minulle paremmin kuin hyvin. Sovimme yhteisestä lounaasta seuraavalle päivälle.

Tee-se-itse-jääkaappi. Jäämönkäleestä riitti jääkaapiksi vielä koko seuraavaksi päiväksikin.

Hienoa. Tänään olen oppinut mistä saan kalaa ja vihanneksia ja vaihtopatruunoita kaasukeittimeen. Olen myös tehnyt päivittäiset mopoharjoitukseni ja pakottanut itseni liikkeelle mopolla, sillä minun on opittava ajamaan niin, että voin lähteä sillä kolmen viikon päästä kaupunkiin. Talokin alkaa näyttää viihtyisämmältä nyt, kun on saatu siivottua ja mielialani kohenee.

Nyt pitäisi ottaa selville, että miten jätehuolto toimii. Sok jo viritti minulle ison jätesäkin keittonurkkaukseen ja sanoi hoitavansa sen sitten, kun se on täysi. En ole laittanut sinne biojätteitä, koska niistä on päästävä eroon päivittäin. Olisipa koira, joka söisi kaiken ylijäävän. Ympäriinsä kuljeskelevat koirat vaikuttavat aroilta ja alati nälkäisiltä. Syötyäni laitan kalan ruodot kuppiin ja kupin talon alle, jossa eilen näin koiran käyvän. Oli tullut tontille takanurkan aidanraosta.

Illallisen aikana on jo tullut pimeä ja hyttyset alkavat kiusata. Istun hetken korituolissa hyttysverkon sisällä katsellen kynttilää ja juoden teetä, mutta päätän sitten mennä nukkumaan. Eipä tässä muutakaan tekemistä ole, kun ei mitään näe ja sitä paitsi väsyttääkin jo, vaikka kello ei ole vasta kuin seitsemän.

Terassilla oli niin paljon hyttysiä, että siellä pystyi oleskelemaan vain hyttysverkon suojissa. Eikä vain iltaisin, vaan sama oli myöskin aamuisin ja päivisin.

Etunaapuriin on ilmestynyt uusi suurperhe ja nyt generaattoreita on kaksi räksyttämässä. Laitan korvatulpat, mutta nukkumisesta ei silti meinaa tulla mitään.  Pyörin kyljeltä toiselle aikani ja käyn muutamaan otteeseen vessassa. Säikähdän vessan lattialla vipeltävää kotitorakkaa ja kotitorakka säikähtää minua varmaan ihan yhtä paljon ja piiloutuu pytyn taakse. Silmät tuntuvat kummallisilta. Tunnustelen niitä ja totean niiden olevan aivan turvoksissa. Vessan peili vahvistaa asian. Huomaan myöskin käsieni ja säärieni olevan turvoksissa. Menen katsomaan mitä vesipulloetiketeissä lukee: käänteisosmoosilla valmistettua. Ei sanaakaan mineraaleista, eipä niitä taida osmoosivedessä pahemmin olla. Ehkä iso pönttö on tislattua vettä? Aikani mietiskelen juomavesiä ja suoloja ja että täytyy löytää mineraalivettä jostain ja korjaantuukohan tämä suolatasapaino itsestään ja tottuukohan keho tähän lämpötilanmuutokseen ja kauankohan se kestää.

Lopulta nukahdan hetkeksi. Havahdun hereille ja otan toisen korvatulpan pois ja kuulen generaattorin säksättävän edelleen. Epäuskoisena katson kelloa: vähän yli yksitoista. Uusi naapuri ei ole vieläkään sammuttanut generaattoriaan. Sama toistuu kello kolmelta generaattorin huutaessa ja harkitsen jo ylösnousua, mutta nukahdankin vielä pariksi tunniksi.

Perillä valkoisessa talossa

5.10.2010 Ream, Kambodza

Vettä tuli kuin aisaa. Istuskelin hotellin terassilla katsellen ohikulkijoita ja odotin noutajaa. Olin matkatoimiston kautta varannut kyydiksi kimppataksin ja minulle oli luvattu etupenkki yksinäni ja että matkatavarani mahtuisivat kyytiin. Auto tuli hotellille sovitun aikahaarukan puitteissa. Muut kyytiläiset olivat jo taksissa sen tullessa hakemaan minua. Etupenkillä minun paikallani istunut mies nousi ulos autosta ja vaihtoi paikkaa käyden kuskin kanssa samalle penkille. Pikaisesti laskin takapenkillä istuvan seitsemän henkeä, sikäli kuin onnistuin saamaan kaikki silmäparit laskuihini mukaan. Mainittakoon, että kyseessä oli tavallinen pienemmän puoleinen henkilöauton röttelö eikä mikään katumaasturi.

Saamani ajo-ohjeet olivat, että kun saavutaan Reamiin, niin keskellä risteystä seisovasta Buddha-patsaasta suoraan eteenpäin ja sitten ensimmäisestä vasemmalle n. 100-150 m:n päästä. Buddha-patsas oli helppo tunnistaa, sillä olin nähnyt kuvan siitä, mutta ensimmäinen vasemmalle olikin vaikeampi rasti. Laskettaisiinko kaikki polutkin mukaan? Talojen väleistä oli vaikea saada selvää, että kulkiko siinä välissä jokin kulkuväylä vai ei.

Viittilöin kuskia kääntymään ensimmäisestä tiennäköisestä vasemmalle. Se oli kutakuinkin annetulla etäisyydellä Buddha-patsaasta ja sen jälkeen päätietä ei enää pitkälle näyttäisi jatkuvankaan, vaan se päättyi laivastotukikohdan porttiin ja puomeihin. Tienpätkä, jolle olimme kääntyneet oli vain viitisenkymmentä, sata metriä pitkä, ja hupeni lopulta kuraiseksi poluksi. Katsoin mukanani olevia kuvia talosta ja portista. Ei täsmännyt yhteenkään taloista tämän tien varrella. Mutta pakkohan sen talon jossain täällä oli olla.

Näytin, että mennään takaisin päin. Kuski näytti kaikkea muuta kuin tyytyväiseltä. Tästä sompaamisesta ei hänelle lisätienestiä heruisi, sillä olin jo maksanut kyydin matkatoimistolle. Epäuskoisena katsoin muita tien samalla puolen olevia taloja. Mikään niistä ei näyttänyt tutulta. Kuski oli sen näköinen, että hän jättää minut nyt tähän. Minut, ja kaikki tavarani eli parikymmenkiloisen reppuni, käsilaukkureppuni, pakin pullovettä, Sihanoukvillestä ostamani nyssäkän erilaisia taloustarpeita, parinkymmenen litran juomavesitönkän ja vaelluskenkäni, jotka eivät olleet enää mahtuneet reppuuni. Koko kuorma tähän tien varteen sateeseen.

Pysäytin ohiajavan mopoilijan ja näytin talon kuvia hänelle. En oikein saanut selvää, tunnistiko hän sen vai ei. Ilmeisesti ei. Ainakaan hänestä ei ollut mitään apua. Näytin kuskille, että ajaisi minut ja tavarani takaisin muutaman kymmenen metrin päähän sen tien alkupäähän, josta ensin käännyttiin. Siinä oli sentään jonkinlaista betonilaattaa alkupäässä, niin ettei minun tarvitsisi laskea tavaroitani kuraan siksi aikaa, kun lähtisin etsimään taloa.

Menin risteyksessä olevalle talolle ja näytin kuvia. Nainen meni niiden kanssa sisälle ja tuli hetken päästä ulos: ei tunnista. Ei tunnista? Kuitenkin taloni pitäisi olla sadan metrin säteellä tästä talosta. Mieleeni hiipi jo epäilys, että olikohan sitä minun taloani olemassakaan. Kuljin uudelleen tien päähän ja ei sitä minun taloani tosiaan ainakaan tämän kadun varressa ollut.

Toisen talon pihaan tuli pari poikaa mopolla. Kysyin puhuvatko he englantia ja se sentään tärppäsi. Näytin heille sateessa jo lähes muhjuksi tärväytyneitä talon kuviani ja kysyin josko he tietävät missä talo on. Toinen pojista meni vastapäiseen taloon kuvien kanssa ja minä jäin ulos seisomaan. Eipä tullut lähtiessä laitettua sadeviittaa päälle sen enempää minulle kuin repullekaan, sillä minunhan piti päästä autolla portille asti ja sitten voisin yksinkertaisesti vain mennä sisälle. Mukanani oleva pikkureppuni näytti jo läpimärältä. Muut tavarani makasivat taivasalla tien alkupäässä.

Poika tuli ulos talosta ja kyllä, paikka oli tunnistettu. Ensin oikealle ja sitten ei ensimmäisestä, mutta sitä seuraavasta taas oikealle. Kiitin helpottuneena ja otin muut tavarani kantoon, paitsi ison vesitönikän, jonka jätin odottamaan toista hakukertaa. Kuljin takaisin Buddha-patsaalle päin ja yritin tarkkaan seurata, missä kohtaa oli sellainen polku, jonka voisi laskea ”tienhaaraksi”. Noin 20 metrin päässä Buddha-patsaasta oli se poikien minulle neuvoma tienhaara, se, joka alkuperäisten ohjeiden mukaan oli ensimmäinen vasemmalle.

Se ensimmäinen vasemmalle. Tie on jo kuivunut huomattavasti edellisen päivän sateista.

Kävelin kuravellisen kärrypolun päähän ja löysin taloni. Oi onnea! Lastasin alas kantamukseni ja kaivoin avaimet esiin. Sovitin ja sovitin, kääntelin toisin päin ja väärin päin ja sovitin, mutta mikään saamani avainnipun avaimista ei sopinut portissa olevaan järeään riippulukkoon. Sillä lailla.

Niin lähellä, mutta kuitenkin niin saavuttamattomissa.

Muistin, että minulla oli läppärillä kuva miehestä, joka oli myynyt talon nykyiselle vuokraisännälleni ja joka vähän katsoi talon perään isäntäväen poissa ollessa. Viereisellä tontilla oli pari remonttimiestä töissä ja näytin heille kyseistä kuvaa samalla yrittäen suojata läppäriäni sateelta. Kuvan mies tunnistettiin heti ja remonttimies viittilöi, että menisin Buddha-risteyksestä oikealle mäkeä ylös. Jaahas, siis minne sinne ja kuinka pitkälle? Tietääkseni sitä tietä noin kolmen kilometrin päässä sijaitsi kylä. Sinnekö minun pitäisi kävellä? Kysyin elekielellä, että eikö hän voisi soittaa kännykällä. Vastaukseksi sain jotain epämääräistä käsien levittelyä, jonka tulkitsin eiksi.

Kävin hakemassa vesipönttöni ja kokeilin vielä kerran kaikkia avaimia lukkoon. Uskottava se oli, ei sopinut. Läksin talsimaan mäkeä ylös ja vilkutin takaisin talonsa edustalla istuvalle äidille pienen lapsensa kanssa. Päätin näyttää kuvaa heillekin ihan vaan kaiken varalta. Nainen osoittikin mäkeä alaspäin ja takaisin kaupungin suuntaan. Hyvä. Sielläpäin olivat rantaravintolat ja voisin ihan yhtä hyvin käydä vaikka syömässä. Nälkäisenä ei yleensäkään mistään meinaa tulla mitään ja aamiaisesta alkoi olla jo aikaa.

Menin ensin majataloon ja kuvan mies tunnistettiin heti eikä kestänyt kauaakaan, kun hän saapui paikalle. Menimme yhdessä talolle ja rupesimme laittelemaan paikkoja kuntoon. Talossa ei ilmeisesti oltu asuttu vähään aikaan. Huoneet haisivat ummehtuneille, petivaatteet olivat kosteita ja patioiden laatat olivat päässeet sammaloitumaan ja olivat märkinä liukkaita niin kuin pihatien kiveyskin.

Hetken päästä paikalle saapui miehen tytär, Anin, joka puhui auttavasti englantia. Hän lähti seurakseni syömään ja tärkeimmät kuulumiset oli äkkiä udeltu: onko sinulla perhettä, lapsia, poikaystävää ja kuinka vanha olet. Vasta toisena tai kolmantena päivänä esittelimme itsemme nimeltä.

Vuokrasopimukseeni kuului myöskin mopo, jota ilman ei oikeastaan pääse minnekään. Kuumuudessa ei kukaan kävele minkäänlaisia välimatkoja, vaan kaikki ajelevat mopolla. Paitsi minä. En ollut koskaan kokeillut ajaa mopoa. Anin antoi minulle noin vartin mopo-opetuksen ja siitä minä sitten rupesin ajaa nytkyttelemään. En ole mitenkään innokas minkään vauhtipelien perään ja suoraan sanottuna ajamaan opetteleminen oli minulle vastentahtoista, mutta ilmeisen välttämätöntä. Tavoitteenani oli oppia ajamaan niin, että voisin itse käydä mopolla kaupungissa uusimassa viisumini kolmen viikon kuluttua.

Sitten takaisin talolle ja asettautumaan kodiksi. Sok oli jo viritellyt kenttäkeittiöni terassille, kantanut kaikki astiat ja tiskisysteemit paikoilleen ja näytti miten kaasukeitin toimii. Rottinkituolit ja pöytä oli kannettu varastohuoneesta kuistille. Ikävä yllätys oli se, että sähköä ei ollutkaan lainkaan. Se merkitsi sitä, että ei olisi myöskään lämmintä suihkua, tiski- ja pyykkivesi pitäisi lämmittää kaasukeittimellä ja että iltaisin olisi säkkipimeätä. Ja meluisaa, niin kuin tulisin pian huomaamaan. Naapurit nimittäin hankkivat iltasähkönsä generaattoreilla.

Kenttäkeittiöni terassin päädyssä.

Kenttäkeittiön kaasukeitin.

Ensituntumaa Kambodzaan

5.10.2010 Sihanoukville, Kambodza

En pidä tuulettimen vedossa olemisesta, mutta pakko oli laittaa päälle pitämään hyttyset loitolla. En ole huomannut niitä olevan mitenkään kiusaksi asti, mutta ei niitä aina huomaakaan ennen kuin seuraavana päivänä kutisevista paukamista. Täkäläiset hyttyset kun eivät inise eivätkä hörrää naaman edessä, vaan vain hissuksiin iskevät nilkkoihin. Ulkona on sysipimeää, kosteaa ja 29°C lämmintä.

Phnom Penh näytti paremmalta kuin mitä olin etukäteen kuvitellut. Siistimpi, valoisampi, kadut leveämpiä, vähemmän liikennettä ja yleensäkin vähemmän kaoottisen oloinen paikka kuin mitä luulin. Sen vähän perusteella, mitä siitä ehdin näkemään ajaessani tuktukilla lentokentältä linja-autolle.

Vaikka maksoinkin tuktuk-kyydistäni ryövärihinnan – niin kuin juuri maahan saapuneen keltanokkaturistin kuuluukin maksaa – niin vei se minut kuitenkin suoraan oikealle linja-autolle ja se oli sillä hetkellä pääasia. Matka oli kestänyt siihen mennessä reilun vuorokauden ja lennoilla olin saanut nukutuksi kaksi tunnin mittaista pätkää, joten minulle oli siinä vaiheessa ihan sama maksoiko kyyti yhden vai kaksi vaiko sen seitsemän dollaria, kunhan vain pääsisin mahdollisimman vaivattomasti eteenpäin.

Phnom Penhissä ei ole yhtä yleistä linja-autoasemaa, jolta kaikki bussit lähtevät, vaan bussilinjoja liikennöivät yksityiset yrittäjät, joiden toimistot ovat siellä sun täällä ympäri kaupunkia ja kaikki liikennöitsijät eivät aja kaikkialle. Minun linja-autoni lähti pieneltä sivukadulta eikä siellä ollut puhettakaan mistään bussilaitureista, vaan bussin tullessa toimiston eteen siirrettiin edestä pois mopot, muovijakkarat ja leipäkärryt, jotta saatiin siihen bussi parkkiin.

Bussissa paikat olivat numeroidut ja määrätyt, bussi siisti ja hyväkuntoinen, niin kuin tiekin eli meikäläisten standardien mukainen bussimatka lukuun ottamatta hintaa: matka maksoi vain viisi US dollaria.

Linja-automatka kesti viitisen tuntia, josta ensimmäinen tunti kului siihen, että päästiin kaupungista ulos. Matkalla oli yksi puolivälin tauko tienvarsiravintolassa ja tauon aikana ehti käydä vessassa ja ostaa syömistä. Tarjolla oli sekä lämmintä ruokaa että hedelmiä. En ollut syönyt kuin aamupäivän lennolla viimeksi, joten jotain oli saatava. Nopeimmat ehtivät syödäkin paikan päällä, mutta minun aikani kului ensin uniltani heräämisen ja sen tajuamiseen, että nyt on pysähdystauko, sitten vessajonossa ja lopulta tarjottavien syömisien ihmettelemiseen, että mikä sopisi mukaan otettavaksi. Ostin vastakeitetyn munan ja riisiä, kaadoin sekaan mukanani ollutta kookosöljyä ja sotkotin niistä oman matkaevääni. Munan mukana tuli pieneen paperinyyttiin käärittynä suola-pippuriseos, jolla maustaa luomukseni.

Sihanoukvilleen en ole juurikaan muuta tutustunut kuin tehnyt vesi-pesuaine-vessapaperihankintoja paikallisilla markkinoilla, järjestänyt huomisen kuljetuksen talolleni Reamissa ja selvittänyt miten viisumin voimassaoloaikaa saa jatkettua. Täällä on kuulemma hienot rannat ja varsinaiset turistihotellit ja ravintolat sijaitsevatkin rannan läheisyydessä. Sadekausi alkaa olla lopuillaan ja kahden viikon kuluttua alkaa talven yli kestävä turistisesonki. Minä lähden jaloista pois pikkukylääni. Ihanaa saada asettautua jonnekin ja ruveta rakentamaan uusia päivärutiineja.

Katunäkymä Sihanoukvillesta