Kyllä Elämä järjestää

17.9.2010 Myrskylä

En laske burn outiani käännekohdaksi ja uuden aluksi, vaan kulkuni kohti muutosta alkoi jo ennen sitä. Burn out oli vain yksi vaihe matkalla, tosin varsin merkityksellinen. Kaikkea sitä ihmisen pitääkin käydä läpi ja kestää kypsyäkseen ja hankkiakseen tarvittavat kokemukset. Jotkut pääsevät helpommalla, kovapäisemmille on sitten varattu vahvemmat lääkkeet.

Kulissit ropisivat rytinällä alas ja maailma aukeni. Vanha menetti merkityksensä, joten piti ruveta hakemaan uutta. Diplomi-insinööri lähti vaihtamaan teknisestä huuhaahan. Otin osa-aikaista opintovapaata ja uudelleenkouluttauduin työni ohessa. Hankin ja sain tietoa ja valmiuksia asioista joita en aiemmin ollut edes ajatellut olevan olemassa. Tartuin tilaisuuksiin, jotka kohdalleni tulivat. Luin, koin, kokeilin, opin ja ymmärsin.

Pitkään mietin, että miten siirtymä päivätyöstäni siihen uuteen elämääni oikein mahtaisi suttaantua. Ei palkkatyötä jätetä noin vain ja avata oman firman ovia ja anneta asiakasvirran valua sisään. Ajattelin, että pikkuhiljaa siirtyisin tekemään enemmän ja enemmän omaa ja lopulta voisin jättää palkkatyöni kokonaan. Niinhän minä luulin. Perustin oman toiminimenkin jo, mutta jaksaminen ei koskaan riittänyt sen toiminnan kehittämiseen, olin liian väsynyt.

Elämällä on fantastinen mielikuvitus. Se pesee minun rajoittuneen käsityskykyni mennen tullen. Siksi olenkin lakannut suunnittelemasta ja speksaamasta tulevien yksityiskohtia. Lähden tilanteisiin ja tapahtumiin vailla ennakko-odotuksia siitä mitä rataa haluaisin asioiden kulkevan. Olen huomannut, että näin vältän pettymykset ja että saan paljon enemmän kuin koskaan olisin edes osannutkaan toivoa.

Uskon Elämän olevan paitsi huumorintajuinen ja rikas mielikuvitukseltaan, niin myös älykäs ja tarkoituksenmukainen. Luotin ja luotan siihen, että kaikella läpikäymälläni on jokin merkitys ja että se kaikki menisi hukkaan mikäli tarkoituksena olisi, että vain palaisin vanhan työpöytäni ääreen ja jatkaisin siitä mihin syksyllä 2005 ennen burn outiani jäin. Siksi olen koko ajan uskonut, että siirtymiseni johonkin uuteen järjestyy. Että Elämä järjestää sen puolestani ja järjestää tavalla, jota en itse edes osaa kuvitella. Näiden vuosien aikana olen mielenkiinnolla odottanut, että koska ja miten se tapahtuu.

Kaipuu maalle alkoi hiipiä minuun syksyllä 2007 ja on kasvanut ja voimistunut hiljalleen. Tosin heti alusta alkaen tunsin, että maallemuuttoni ei ole ajankohtainen niin kauan kuin minun on käytävä töissä. Minä en rupea siihen joka-aamuiseen työmatkasouviin, jossa noustaan ylös jo ennen kukon laulua, raahaudutaan ulos pimeään ja pakkaseen raaputtamaan auton ikkunoita puhtaaksi ja ajetaan kaupunkiin ruuhkaan ja töihin. Ei. Minä muutan maalle vasta sitten, kun olen valmis tekemään omia juttujani ja hankkimaan toimeentuloni niillä.

Muutettuani Göteborgiin minulta alussa kysyttiin usein, että aionko joskus palata takaisin Suomeen. Ei minulla ollut sellaisia ajatuksia. Minun elämäni oli nyt tässä ja se siitä. Kuinka minä voisin tietää mitä tapahtuisi muutaman vuoden kuluttua tai joskus, enhän ollut tiennyt muuttavani Ruotsiinkaan ennen kuin vasta reilut puoli vuotta ennen muuttoa.

Ajatus Suomeen paluusta junttautui mieleeni huomattavasti vauhdikkaammin kuin maallemuuttohaikailut. Luulen jopa muistavani sen hetken. Se tapahtui viime kesänä ollessani metsässä poimimassa mustikoita. Ikävä takaisin Suomeen iski. Rupesin kaipaamaan vanhoja kavereitani, mökkielämää, kesäiltoja järven rannalla, varpaiden huljuttelemista järvessä laiturin reunalla istuen, mattopyykkäämistä ja ennen kaikkea kommunikoinnin helppoutta omalla äidinkielellä. Se suuri kysymys oli, että miten minä hoitaisin itseni takaisin Suomeen ja ennen kaikkea miten taas päästä uuden elämän alkuun. Uusia eväitäni en vielä tunne olevani täysin valmis käyttämään, mutta vanhoilla en enää uutta alkua lähde käynnistämään.