Pistetäänpäs muutama sana elonmerkiksi ja tiedoksi, että blogini ei ole vielä ihan hyytynyt loppuunsa. Vaikka kirjoittaja itse alkaa olla. Ainakin siltä nyt tuntuu.

Kesä oli mielenkiintoinen. Erilainen kuin ikinä ennen. Täynnä työtä eikä millekään muulle elämälle jäänyt enää aikaa, eikä voimiakaan. Viikot venyivät noin 80-tuntisiksi ja kiirepäiviä oli paljon. Jatkuvaa liikettä ja rientämistä pöytien, tiskin ja keittiön välillä. Jo juhannukselta alkoi tuntua siltä, että en enää ehdi enää palautua edellisestä työpäivästä, kun seuraava jo alkaa. Onneksi lopulle oli koko ajan päivämäärä tiedossa. Saatoin laskea, että miten monta viikkoa tai päivää enää jäljellä ja sitten helpottaa. Muutoinhan ei tuollaista kestäisi, ei noin voisi elää.

Mutta tykkäsin. Tämä oli niin erilaista kuin mitä olin ennen tehnyt ja näiden kuluneiden erakkovuosieni jälkeen tällainen ihmisten parissa oleminen teki minulle todella hyvää. Tunnen, että ihmiset olivat ja tulivat minulle tärkeämmiksi kuin koskaan ennen ja ehkä oivalsin jotain sosiaalisuudesta ja ihmisistä noin yleensä. Ainakin tykkäsin ihmisten kanssa olemisesta enemmän kuin koskaan ennen. Tosin joskus kyllä raivostuttikin ihan kunnolla.

Baari on kylällä tärkeä kohtaamispaikka, varsinkin kesäasukkaille ja syksyn lähestyessä moni kysyi minulta, että olenko tyytyväinen kesään, onko kannattanut. Kysymyksen takana – näin asiaa tulkitsin – oli pääsääntöisesti huoli siitä, että onko liiketoiminta kannattanut siten, että aion jatkaa ensi kesänäkin ettei vain kylä jää kesäksi ilman baaria. Tietysti kannattavuus on liiketoiminnan edellytys, mutta silti silmääni pisti se, että kukaan ei kysynyt, että olenko tykännyt. Olenko viihtynyt ja onko minusta ollut kiva pitää tätä paikkaa. Kai se on niin syvällä meidän kulttuurissamme, ettei ajatella työn edes tarvitsevan olla kivaa vaan riittää, että siitä saa rahaa.

Parhaimpina muistoina kesästä jäivät juttutuokiot ja naurut kesätyttöni kanssa keittiössä sekä ne illat, jolloin oli karaokea tai joku bändi soittamassa ja ihmisillä selvästikin kivaa, tanssittiin ja laulettiin. Paljonko kesästä tarkalleen ottaen jäi rahaa käteen, niin sitä en ole vielä edes laskenut enkä käynyt kirjanpitoraportteja kunnolla läpi. Mutta siivosti eläen pärjään talven yli ihan hyvin ja ensi kesänä otetaan sitten uusiksi. Jonkin verran pidän baaria auki vielä tämän loppuvuoden, mutta vuodenvaihteesta pidän kiinni, kunnes sitten keväällä taas avaan ja aloitan uuden kesäkauden.

Tämän talven aion keskittyä ihan vain hoitamaan itseäni. Baarin sulkemisen jälkeen en ole saanut oikeastaan mitään aikaiseksi, olen ollut niin väsynyt. Ulkoillut olen, käynyt kävelylenkeillä ja välillä vähän hölkkäillytkin, mutta varsin mitään aikaansaamattomia ovat päiväni olleet. Onneksi minun ei nyt tarvitsekaan saada mitään erityistä aikaiseksi.

Suruakin on ollut. Kuukausi sitten toinen kesätyöntekijöistäni kuoli hyvin traagisella tavalla ja yllättäen. Vaikka hän oli niin nuori, olisi juuri täyttänyt 17, olimme niin samalla aaltopituudella tavassamme ajatella ja toimia, että kesän mittaan olimme hiljalleen alkaneet jutella keskenämme monenlaisista asioista enkä ollenkaan ajatellut keskustelevani itseäni niin paljon nuoremman kanssa, vaan kuin vähintään vertaiseni kanssa. Olin hyvin kiintynyt häneen ja odotin jo baarin sulkemista, jotta voisimme joskus syksyn ja talven pimeinä iltoina istuskella, juoda teetä ja jutella niitä näitä elämästä. Oli niin paljon asioita, joita olisin halunnut hänelle sanoa, mutta joita en sitten ehtinyt. Kun sain tiedon hänen kuolemastaan, niin olin kaksi päivää jonkinlaisessa shokissa ja pariin ensimmäiseen viikkoon en pystynyt keskittymään mihinkään muuhun kuin ajattelemaan tapahtunutta ja jossittelemaan mielessäni. Nyt jo sujuu muukin elämä, mutta vielä tämä käy päivittäin mielessä ja ikävä on kova.

Terveyteni kanssa kamppailu jatkuu. Voimaantunut olen huomattavasti vaikkapa alkuvuoden tilanteeseen verrattuna, mutta ruoansulatukseni ei ole edistynyt yhtään parempaan päin. Itse asiassa olen juuri alkanut epäillä, että olisiko jopa mennyt taas huonommaksi. Sen ainakin olen oivaltanut, että minulla on reipas hiivainfektio, joka on vallannut koko kropan ja se on varmaan se, joka minua näin väsyttää. Vatsani on yhä edelleen tosi herkkä eikä kestä juuri mitään. Sain sen tässä välillä taas rikki, kun jonkin aikaa kokeilin syödä marjoja. Kun vatsani ei kestä happoja, niin ei se sitten myöskään eritä ruoansulatukseen tarvittavaa suolahappoa kunnolla. Kun ruoka ei sula, se mätänee. Hiivat ja mädättäjäbakteerit jylläävät ja niiden aineenvaihduntatuotteet rasittavat elimistöä. Eikä kai vatsan tilanne tästä parane niin kauan kuin tämä hiivojen ylivalta on päällä ja kehon kuonaantuminen jatkuu. En tiedä, miten saisin tämän kierteen katkaistua, mutta tämän otan nyt työn alle. Jotain on keksittävä, sillä en usko tämän tästä itsestään korjaantuvan.

Olen tässä viime päivinä miettinyt sitä, että sain amebatartunnan alkuvuodesta 2006 ja olen siis kohta taistellut tämän asian kanssa kahdeksan vuotta. Pitkin matkaa olen ajatellut, että vuoden päästä tilanteeni on jo ihan toinen, vuoden päästä varmastikin olen jo parempi ja voin taas syödä mitä vain. Olen ollut optimistinen. Mutta kohta on kahdeksan vuotta kulunut eikä sitä parempaa vuoden kuluttua, jossa voin syödä mitä vain, ole vieläkään tullut ja uskoni on nyt koetuksella. Alan olla tähän jo tosi väsynyt ja väsynyt pitämään jatkuvaa ruokavaliota, joka ei vieläkään ole sellainen, etteikö siinä olisi ruoka-aineita, joita elimistöni ei kykene kunnolla käsittelemään. Mutta ei tässä ole enää karsimisen varaa enkä oikein jaksakaan. En jaksa enkä tiedä.