Hui että mitä haipakkaa. Ei kyllä ylimääräistä aikaa jää. Ensi viikosta lisään aukioloaikoja entisestään ja viimeistään juhannukselta pitäisi alkaa sesonkikiireet. Nyt on vielä hiljaisia hetkiä ja voi mennä tuntejakin, että istun itsekseni tiskin takana eikä baarilla käy ketään. Sitten tulee sellaisia rykäyksiä, joista ei meinaa yksin selvitä, kun pitäisi sekä tehdä pitsoja että myydä tiskillä samaan aikaan. Mutta apulaisen kannattavuuden pito on vielä kiikun kaakun. Toivon tämän tästä vilkastuvan niin, että kaksi on koko ajan tarpeen. Itseäni helpottaa, kun on joku toinen koko ajan keittiössä ja toki haluan voida tarjota riittävästi työtunteja kesätyöntekijöilleni.

Reilu kuukausi on baarihommaa nyt takana ja ainakin vielä on joka päivä ollut kiva mennä töihin. Päivät ovat pitkiä ja työtä riittää aukioloaikojen ulkopuolellakin. Mutta ei se tunnu niin työltä, kun ei sitä tarvitse hampaat irvessä tehdä. Enhän tällaista tahtia jaksaisi pysyvästi tehdä, sillä kotona ei ehdi käydä kuin kääntymässä eikä mihinkään muuhun elämää jää aikaa. Mutta nämä kolme seuraavaa kuukautta tulevat olemaan tätä ja se on ihan hyvä niin. Kai yhden kolme kuukautta ihminen jaksaa vaikka kepinnenässä istua. Tämä työrykäisy on taloudellisesti enemmän kuin tarpeen, sillä syksyn ja talven tekemisistä en tiedä mitään. Tässä vaiheessa ainakin näyttää vielä ihan tyhjää.

Tällaisen työtahdin aloittaminen oli kyllä valtava muutos siihen lepoon ja hiljaiseloon, jota olin viettänyt jo vuoden, kaksi. Tuli oli ihan sähköjänisolo enkä saanut juurikaan nukutuksi. Kroppa tuntui käyvän jotenkin ylikierroksilla ja päässä pyörivät ajatukset koko ajan, kun kaikki oli niin uutta. Ensimmäisellä viikolla tuntui siltä, että en osaa tehdä mitään. Poltin pitsoja arinaan, olin hankkinut liikaa ruokatarpeita, hajotin laseja ja yksi kylmiöistä osoittautui olevan rikki. Se posotti kylmää täysillä ja veti ruoat jäähän. Siinä vaiheessa oli hanskat tiskiin ja minä en jaksa –tunne lähellä. Mistä hommaan uuden, kun ei ole aikaa eikä autoa tai tuttavia apuna käytetyn noutamiseen enkä raaskisi uutta tämän muutaman kuukauden baaripestin takia ostaa. Onneksi asia ratkesi niin, että Toriin oli edellisenä päivänä laitettu minulle juuri sopiva iso jää-viileä myyntiin, se oli sopivasti lähistöllä ja myyjä suostui sen kohtuullista korvausta vastaan minulle tuomaan. Olin siitä niin onnellinen, että melkein itkin. Parissa viikossa alkupaniikki meni ohi. Asiat asettuivat kohdilleen, tekemiset tulivat tutuiksi, elimistö tottui muutokseen ja nyt kun pääni tyynyyn kallistan, niin siihen nukahdan ja nukun pitkään.

Minut on otettu todella lämpimästi vastaan. Avajaispäivänä sain kukkia, kortteja ja tervetuliaislahjoja. Moni esitteli itsensä ja toivotti minut tervetulleeksi ja useampikin on sanonut, miten oltiin huolissaan siitä, että onko heillä kesällä baaria, kun edellinen pitäjä viime syksynä lopetti. Baarille kokoonnutaan tapaamaan muita, nähdään kesäasukkaita taas pitkän talven jälkeen ja vaihdetaan kuulumisia. ”Minne me sitten menisimme, jos ei baaria olisi?” Ensimmäisellä viikolla kiinnitin erityisesti huomioni siihen, miten vanhat ja nuoret istuvat samassa pöydässä, kaikki ovat tuttuja keskenään ja vaikka eivät ihan olisikaan, niin silti jutellaan. Ei tällaista ole kaupungissa. Se sai minut tuntemaan, että teen viimeinkin jotakin oikeasti tärkeää ja niin löysin tästä työstä enemmän merkitystä kuin koskaan vuosien mittaan tekemästäni paperinpyörityksestä toimistotöissä.

Pitsojeni maun suhteen olen itse aivan pimennossa, sillä suurin piirtein ainoa pitsaan liittyvä, jota voin syödä, on tonnikala ja se ei vielä paljoa pitsasta kerro. Mutta olen saanut niistä niin paljon kiitosta, että uskon jo niiden olevan hyviä. Jos suomalainen tulee syötyään keittiöön kiittämään parhaasta pitsasta, mitä on aikoihin saanut, niin ei hän sitä kohteliaisuuttaan tee, vaan tarkoittaa sitä ihan oikeasti. Siispä uskon ja toivon edessä olevan työntäyteisen ja kiiruun kesän.