Iitti 9.2.2012

Ihanaa, viimeinkin elämässäni on tapahtunut jotain: olen muuttanut. Olen huhkinut itseni näännyksiin tämän muuttorumban kanssa, mutta viimeinkin saan tehdä jotain ja toimia ja ylipäätään kykenen toimimaan. Reilun puolen vuoden pysähtyneisyyden jälkeen asiat ovat nytkähtäneet liikkeelle ja kyllä tätä on jo odotettukin. Minulle kuolema on sitä, että on elossa kykenemättä elämään ja viime vuosi, varsinkin jälkimmäinen vuosipuolisko oli kuin kuolema. Mutta nyt paitsi että vointini on lähtenyt kohentumaan, niin olen myöskin saanut oman kodin ja mikä parasta, niin päädyin sinne, minne halusinkin eli maalle.

Muistan hyvin sen päivän, jolloin minuun iski halu muuttaa maalle. Se oli elokuuta 2007. Olin vierailulla Skånen maaseudulla ja kävellessäni kuljin punaisen mummonmökin ohi. Pysähdyin mökin eteen ja tunsin, että tuollaisessa minä haluan asua; minä ja kissa. Samalla tunsin, että maallemuutto ei olisi ajankohtainen niin kauan kuin olisin jossain konttorissa 8-18 töissä. En lähtisi joka aamu suhaamaan maalaispaikastani jonnekin kaupunkiin, vaan asuisin maalla vasta sitten, kun olisin ”omissa hommissani” – mitä sitten lienevätkään ne hommat, kai sen aika näyttäisi.

Senkin hetken muistan selvästi, jolloin kaipuu palata Suomeen kolahti. Oli heinäkuu 2009 ja olin koti-Göteborgissa mustikkametsässä. Mietin silloin, miten paluumuutto olisi mahdollista, kun eihän sitä niin voi tehdä, että vain jättää kaiken ja tulee rajan yli ilman varmistettua uutta alkua ja toimeentuloa. Pitäisi siis hakea työpaikka Ruotsista käsin ja olin jo silloin niin väsynyt, etten tuntenut millään jaksavani lähteä moista prosessia vetämään. Koin olevani jumissa silloisissa olosuhteissani. Mutta niin ne asiat aina vain jotenkin suttaantuvat ja täällä sitä nyt ollaan. Siis nyt ”jo”.

Ei tullut mummonmökkiä, mutta läheltä piti. Jäljitin erään jo liki pari vuotta tyhjillään olleen vanhan pikkutalon omistajan ja kysyin, josko hän olisi halukas sen minulle vuokraamaan. Sanoi ajatelleensa pistävänsä talon myyntiin, mutta suostui vuokraamaan. Koska omistaja asui vähän kauempana, pistin minä paikkoja kuntoon talolla. Viikon ajan pakkasin siellä vielä komeroissa olevia purkkeja ja purnukoita, kiikutin kilokaupalla vanhoja lehtiä keräykseen, sekä vanhoja säilykepurkkeja ja lasia, tyhjensin liiteristä enimmät turhat tavarat pois, järjestin auraukset ja nuohoojan, kävin lämmittämässä uunia ja siinä kulkiessani vein aina muutaman muuttolaatikon mukanani.

Kunnes sitten alkoi käydä ilmi, että meillä oli kovin erilaiset näkemykset tilojen käytöstä ja kuka pitää missäkin kenenkin tavaroita. Aavistin myös tulevia konflikteja raha-asioissa, haluni panostaa paikkojen ja puutarhan kunnostukseen hiipui enkä toisaalta pitänyt ajatuksesta rojun ja sotkun seassa asumisestakaan ja niinpä lopulta kirvelevin mielin ilmoitin, että en voi tähän taloon vuokralaiseksi tulla, sillä tämä juttu ei tulisi toimimaan. Vaikka todella olin asunnon tarpeessa, niin ei sentään hinnalla millä hyvänsä. Niin rehasin kaikki jo sinne viemäni laatikot takaisin ja siinä iltamyöhällä väsyneenä niitä kuskatessani mietin, että missä kohtaa ihmiselle tulee se piste, kun ei enää jaksa nousta yrittämään uudestaan.

On olemassa sanonta, että saat sen mistä luovut ja niin vain asuntoasiani ratkesikin jo seuraavana päivänä. Ei tullut omaa mökkiä eikä uunia, mutta tuli huoneisto vanhalta koululta. Olen tyytyväinen siihen, että tässä kävi näin kuin kävi ja tässä paikassa on kaikkea sitä, mitä tällä hetkellä kaipaan. Hiljaisuutta, omaa rauhaa ja luontoa ympärillä. Marja- ja sienimaita ei tarvitse kaukaa hakea, senkun vain ottaa ämpärin käteen ja pinkaisee pihan laidalta metsään. Puutarhaa minun on lupa myllätä ja laittaa mielin määrin ja korjata marjapensaiden ja omenapuiden sato. Itse rakennus on suuri mahdollisuus, niin asuin- kuin toimintakäytönkin puolesta. Tiedä mitä tästä vielä kehkeytyy, kunhan saadaan taas kone käyntiin.