Myrskylä 22.11.2011

On ollut kyllä niin kummallinen reilu kaksiviikkoinen, että en tiedä enää itsekään missä mennään. Sairaalasta tuloni jälkeisenä päivänä eli latkin siis juureksista keittämääni kaliumsoppaa ja tankkasin siitä itseeni mineraaleja, joita olin sairaalassaoloaikanani saanut vielä normaaliakin vähemmän, sekä aloin syömään kauan himoitsemaani rukiista kylmäsavulohivoileipää. Sokeri on ollut minulle yksi niistä pahimmista myrkyistä jo oireideni alkuvaiheilta asti, joten nappasin suuhuni ohimennen kokeeksi pari marmeladikuulaa.

Seuraava päivä tuntui krapulaiselta. Päänsärkyä tai pahoinvointia ei ollut, mutta olo oli kuin juhlien jälkeisen sunnuntai-illan krapulan jälkimainingeissa, kun tekee mieli saunoa ja hikoilemalla puhdistaa kropastaan loputkin viinahuurumyrkyistä. Viikonlopun lehdestä silmiini osui jokin mikä lie vatsatroppimainos, jossa sanottiin, että huonohappoisessa vatsassa mikrobien aineenvaihdunta tekee sokerista asetaldehydiä. Pienestäkin määrästä alkoholia saan karmeintakin krapulaa kammottavamman olon, mikä mitä todennäköisimmin johtuu siitä, että maksani ei kykene kunnolla hajottamaan asetaldehydiä, ja jos tosiaan sokeri muuntuu tuoksi samaksi aineeksi, niin silloin hämäriltä vaikuttavissa oireissani sokerin suhteen olisi jopa ihan järkevä logiikka.

Seuraavat kolme päivää jatkoin peruna-leipä-lohi –linjalla, joiden lisäksi vetelin suihini vielä juustosiivuja, sillä kaikista tämän ajan ruoka-ainepuutoksista minua huolestuttaa eniten luustoni tila, kun en ole puoleen vuoteen saanut kalsiumia lainkaan ja sitäkin edeltävät puolitoista vuotta on kalsiumin saantini ollut nappien varassa, joiden imeytymistä pidän kyseenalaisena. Kipuja oli koko alkuviikon ajan ja yritin taistella niitä vastaan kaliumsopalla. Hävisin sen kilvan lopulta, mutta sänkyyn en kaatunut kuitenkaan enkä saanut migreeniä ja sitten olikin jo aika mennä polttavan hartiakipuni kanssa homeopaattini vastaanotolle.

Homeopaattini kanssa oltiin samaa mieltä siitä, että minussa tuskin on mitään varsinaisesti rikki, mutta että elimistöni on aivan sekaisin. Hän sanoi, että pitää maadoittaa. Hoitovälineenä hän käyttää (mikäli olen tunnistanut härvelin oikein) bioresonanssilaitetta ja sillä hän aikansa sääti niin, että ensin kipuni levisi vieläkin edemmäs käsivarsiin ja sitten hellitti niin, että oli melkein kokonaan poissa. Tämän jälkeen hän neulotti selkäni akupunktioneuloilla ja tuon käsittelyn jälkeen olinkin aivan tööt. Kotimatkan olin kaikkea muuta kuin ajokunnossa: pysähdyin odottamaan vihreitä risteyksissä, joissa ei edes ollut valoja, minun oli vaikea hahmottaa mikä kaista kääntyy minnekin ja käännyinkin kerran väärästä risteyksestä. Maantieajossa oli pakko ajaa etanavauhtia, kun illan pimeydessä en kunnolla kyennyt hahmottamaan tietä ja omaa kaistaani. Perille päästyäni menin suurin piirtein suoraa päätä petiin ja nukuin yhtä soittoa 13 tuntia.

Aamulla silmiäni availlessani ensimmäinen ajatukseni oli, että jotain on nyt muuttunut. Jokin on eri tavalla. Nyt olen terve. Onnellisena nousin ylös, katsoin ulos ikkunasta ja ihailin auringonvalon välkehdintää kuuran peittämässä maassa. Mietin josko hakisin kamerani ja lähtisin ottamaan lähikuvia kuurataiteen ja valon leikistä. Tuntui siltä, että viimeinkin olen päässyt uuden elämäni kynnykselle. Aamiaiseni aikana huomasin erehtyneeni pahan kerran. Hartiakipu oli poissa, mutta tilalle nousi kunnon jysäri ja uupumus. Painuin takaisin petiin ja nukahdin.

Olen koko syksyn käynyt parantajan luona. En tiedä missä määrin ne hoidot ovat vaikuttaneet fyysiseen tilaani, mutta lähinnä olen kokenut ne henkisen vointini hoidoiksi. Aina en ole jaksanut itkeä vaikka itkun paikka olisi ollut ja niinpä olen kasannut pahaa oloa ja uupumusta sisääni. Noiden hoitojen aikana olen purkanut tuota henkistä taakkaa, sekä saanut uskoa siihen, että jonain päivänä tämä vielä helpottaa. Kerran hoitajani sanoi minulle, että jouluun mennessä olen jo ihan kuin eri nainen. Tuona mustana päivänä en jaksanut uskoa siihen, enkä enää mihinkään muuhunkaan. Raahauduin sängystä tuohon jo aiemmin sovittuun hoitoon ja sen päätyttyä sanoin palaavani sänkyyni kuolemaan. En nähnyt toivoa enää missään. Jos en söisi, niin kuolisin ja jos söisin, niin kuolisin. Hoitoa minulle ei annettaisi eikä apua näkynyt missään. Olo oli niin voimaton, että en jaksaisi enää lähteä hakemaan uutta hoitotahoa käsiini, en kulkemaan Helsingissä asti lääkäreiden luona enkä alkaa selittämään taas kaikkea alusta taas uudelle ihmiselle, joka tuskin edes uskoisi sepustuksiani tai ainakaan ymmärtäisi niistä yhtikäs mitään. Halusin vain maata ja toivoin, että lähtisi edes taju, jotta pääsisin olemasta mukana omassa kurjuudessani. Kuskatkoot sitten joku minut sairaalaan ja pistäkööt vaikka pakkohoitoon psykiatriselle, kun kerran muutakaan ei ollut enää luvassa ja pumpatkoot täyteen mömmöjä – ihan se ja sama.

Seuraava päivä – nyt oli kulunut viikko sairaalasta kotiuttamisestani – meni samoissa tunnelmissa ja samalla lailla sängyssä maaten; vuoroon torkkuen, vuoroon valveilla ollen ja lopun merkkejä mielessä vatvoen. Ainoana erona edelliseen päivään oli, että päänsärky oli hellittänyt. Kunnes sitten iltaa kohden alkoi jonkinlainen ajatus toiminnasta ja vastaan taistelemisesta itää päänupissa ja mietin, että ei minua vielä psyykelle vihannekseksi kuskata kuin lammasta teuraalle. Piristyin, nousin ylös, söin ja pakkasin laukkuni. Yli kaiken muun halusin vain olla yksin. Halusin levätä ihan rauhassa ja viettää omaa aikaa ilman, että kukaan katsoisi päälleni ajatellen, että ”tuolle pitäisi tehdä jotain”.

Varhain seuraavana aamuna suuntasin kokan kohti Porvoota ja majoituin perunoineni paikalliseen matkustajakotiin. Vietin siellä ihanan viikonlopun ihan ilman mitään oireita, vaikka jatkoin lohileipieni syöntiä ja uskaltauduin jo syömään toistakin herkkuani eli oikein oikein tummaa suklaata. Nautin olostani. Oli hienoa voida istua kahvilassa ja juoda kupponen teetä: tuntui melkein kuin olisin taas ihan oikea ihminen. Tavanomaista pottuvelliä tukevamman ruokani ansiosta saatoin kuljeskella kaupungilla ilman ainaista perunaevästermosta käsilaukussa ja se tuntui siltä kuin olisin saanut pois pallon jalasta ja olisin taas vapaa. Lounastin ravintolassa lohi-perunakeittoa ja olin iloinen voidessani taas syödä ulkona. Kiertelin Porvoon vanhan kaupungin pikkuputiikkeja, kävin nuuskimassa joulutunnelmia juuri avatuissa joulumyyjäisissä vanhan rautatiealueen makasiinissa, vietin iltapäivää elokuvissa sekä liotin ja muhitin itseäni Porvoon aivan mahtavan uimahallin höyrysaunassa ja altaiden hierovissa suihkuissa. Jos muuten ette ole koskaan kotimaamatkailleet Porvoossa, niin suosittelen sitä lämpimästi. Vanhassa kaupungissa on joulun aikaan tunnelmallista ja kesäaikaan saaristossa on  – ainakin Porvoon matkaesitteen perusteella – kauniita maisemia, uimapaikkoja ja monenlaisia käyntikohteita. Nyt en saaristoon asti edes ehtinyt, mutta jokin toinen kerta sitten.

Sain kolme ihanaa oireetonta päivää. Noiden aikana tosin totesin, että tietenkään en voi näin pitkään ilman kunnon ruokaa olleena ruveta mättämään vatsaani ensiruokana ruisleipää ja juustoa, sillä menin niistä aivan tukkoon. Suoleni ei vain yksinkertaisesti kyennyt työntämään ruokaa eteenpäin ja toisesta päästä ulos, joten ennen pitkää rööri oli täynnä ja olo varsin tukala. Mutta siitä huolimatta koin saaneeni ruoasta reippaasti uusia voimia ja jalkani kantamaan taas. Sitten kolmantena päivänä söin muutaman palan marmeladia ja sokerisempaa suklaata ja sitä seuraavana päivänä tulivat oireet päälle niin että pamahti.

Makasin päivän migreenissä naama, silmät ja jalat turvoksissa ja lopulta päänsäryn jatkuttua kyllin pitkään oksensin sisuskaluni ympäri. Seuraavien päivien ajan vähensin asteittain syömisiäni ja kun polttava kipu, joka tuntui nyt olevan jo melkein koko kropassa, ei suostunut hellittämään, jouduin jo siirtymään taas pelkälle tärkkelykselle. Yhtenä tyypillisenä oireena näissä on aina ollut fyysisen kivun lisäksi ns. henkinen tuska. Se vie mielen niin synkäksi, että tuntuu kuin elämästä ei koskaan voisi tulla mitään ja kuin se ei olisi koskaan oikeastaan mitään ollutkaan. Pelkkää peetä alusta loppuun. Huusin ja paruin ääneen. Vihasin ja kirosin lääkäreitä, jotka olivat kuitanneet tapaukseni tyyliin ”käypä tyttö nyt vähän juttelemassa kivan tädin kanssa ja mene sitten kiltisti kotiin syömään”. Tuntui, että itse en jaksa enää taistella eikä apua olisi odotettavissa miltään taholta.

Vähitellen olo rauhoittui niin fyysisesti kuin henkisestikin sitä mukaa, kun jätin ylimääräiset syömiset ja palasin perunoilleni. Silmäpussit pienenivät ja turvotus laski muutenkin. Mutta minun oli aloitettava syöminen taas, sillä parin päivän päähän oli sovittuna verikokeita ja halusin oireet päälle siihen mennessä, jotta jossain näkyisi edes jotain.

Nuo verikokeet olivat tänään ja niitä varten aloitin eilen aamupäivästä varovaisen sokerin syönnin. Paljoa en päivän mittaan uskaltanut syödä, mutta sen verran kuitenkin, että moisesta määrästä olen tavannut tulla reilusti kipeäksi seuraavaksi päiväksi. Tänä aamuna heräsin aikaisin ja ensimmäisenä tunnustelin silmiäni, että ovatko turvoksissa. Eivät olleet. Tuntuiko niskajumia, hartiakipua, orastavaa päänsärkyä? Ei, ei mitään. Huokaus. Olipa hienoa mennä verikokeisiin ilman oireen häivän tuntua missään. Varmasti aivan turha reissu ja jos tämä tilani nyt tästä näin kääntyy, niin tapaukseni haisee entistä pahemmin luulosairaudelta.

Olen nyt aikalailla pihalla siitä, että missä mennään tällä hetkellä ja mitä kestän ja mitä en ja mikä kropassani on vinksin vonksin vai onko enää mikään. Jonkinlaisessa käännekohdassa tunnen olevani ja sinänsähän ihan hienoa jos tämä nyt tästä lähtee purkautumaan. Mutta pikkuisen hampaankolossa kaihertaa: olisivat ne lääkärit voineet edes vähän saada nähdä, että on minussa vikaa muuallakin kuin päässä. Jos minulle jää virallisesti kirjoihin ja kansiin merkintä, että olen ns. hullu, niin jääköön sitten, sillä olen jo aikaa tuntenut, että tulevaan elämääni kuuluu osana jonkinlainen valtakunnan hullun leima ja ihan samahan se on aloittaa sitten vaikka tästä. Mutta siitä en pidä, että minut psyykkiseksi tapaukseksi heti ovelta leimanneet lääkärit saavat myönteisen vahvistuksen toiminnalleen, sillä tuo ei ole oikea tapa toimia. En ole mitenkään ainoa potilas, jonka hulluus on tuomittu alkamaan välittömästi siitä pisteestä, mihin lääkäreiden osaaminen on päättynyt. Näitä tapauksia on paljon muitakin ja joillekin on hoidotta jäämisestä aiheutunut ihan pysyvääkin haittaa ja todellinen vaivan syy löydetty liian myöhään. Minä pärjään kyllä, mutta tuollaista toimintaa lääkäreiltä ei pidä hyväksyä eikä rohkaista. Olin jo päättänyt vetäväni tästä tilille ainakin sen hoitoni alkupään kolmen lääkärin ketjun, mutta milläs vedät, jos sairaus häviää kuin itsestään eikä ole mitään faktaa, millä todistaa kyseessä olleen minkään muun kuin oman haluttomuuden syödä ja itse aiheutetun nälkiintymisen. Pöh.

Olen tänään uskaltautunut jatkamaan sokerin syömistä ja mutustanut melkein koko levyn suklaata. Tuo jos ei huomenna missään tunnu, niin sitten uskon jo hullujen oireideni olevan poissa ja voin ruveta suunnittelemaan järkevää toipumisruokavaliota.