Hulluko sittenkin?

Päijät-Hämeen Keskussairaala 4.11.2011

Tänään on kymmenes ja viimeinen päiväni täällä sairaalassa. Ovat sitä mieltä, että tilani on psyykkinen, että voin lähteä kotiin ja nyt on vain monipuolistettava ruokavaliota ja ruvettava syömään.

Psyykkiseksi tapaukseksihan minut leimasi jo sairaalaan lähetteen kirjoittanut yksityisen lääkäriaseman lääkäri vajaan tunnin mittaisen tapaamisemme perusteella ennen kuin mitään kokeita oli edes tehty. Todennäköisesti häntä konsultoinut seuraava lääkäri (PHKS:n poliklinikalla) sanoi minulle jo ensimmäisen tapaamisemme yhteydessä, että koska ei hänellä näille oireille mitään nimeä ole, niin psyykkistähän tämän täytyy olla. Viime viikolla minua noin vartin ajan nähnyt PHKS:n päivystyksen ja minut eteenpäin osastolle lähettänyt lääkäri mitä todennäköisimmin potilaskertomuksessani jo olleiden ”psyykkistä”-kommenttien perusteella yhtyi kuoroon ja kirjoitti lausuntoonsa epämääräisen ja hyvin tulkinnanvaraisen kommentin ”Jonkin verran vaikutelma myös psyykkisestä komponentista.” Tällä historialla olikin sitten hyvä jatkaa osastolle: täytyihän minun psyykkinen tapaus olla, koska olihan jo kolme erikoislääkäriä niin sanonut.

Tutkimuksissa ei ole löytynyt mitään, mikä antaisi lääkäreille jotain selkeää faktaa ja kättä pidempää minkään tiettyjen toimenpiteiden motivoimiseksi. Ultrassa, vatsalaukun tähystyksessä eikä viipalekuvassa näkynyt mitään poikkeavaa. Veriarvoissa ei ole mitään hälyttävän poikkeavaa; pieniä alituksia ravitsemustilanteeseeni liittyen ja jatkuvaa, mutta hyvin lievää ylitystä maksa-arvoissa (ASAT, ALAT). Enemminkin ihmetellään, että miten veriarvoni voivat olla noinkin hyvät ottaen huomioon nykyisen ruokavalioni laadun ja kuinka kauan olen syönyt näin.

Täällä sairaalassa ollessa oloni on huonontunut selkeästi. Viimeisten kuuden kuukauden aikana painoni on pudonnut tasaisesti reilun kilon kuukaudessa. Tuon reilun kilon olen menettänyt painostani saman verran pelkästään tämän puolentoista viikon aikana ja painan nyt 48,4 kg (pituuteni on 164 cm). Perunavellini on ollut toistuvasti jonkin verran raakaa, jolloin se ei sula ja sotkee muunkin ruokarytmini. Lisäksi tutkimusten takia on välillä pitänyt olla syömättä. Tipassa en ole saanut muuta kuin sokeria ja sitä on jouduttu laittamaan välillä heikotuksen tai alhaisen verensokerin takia vaikka olisin syönyt ihan sen normaalimääränikin. Voimat ovat poissa. Rintaa puristaa edelleen ja pikkuhiljaa on ruvennut yskittämään. Mineraalien vielä normaaliakin vähäisemmän saannin vuoksi polte yläselässäni on voimistunut. Tuntuu siltä kuin joku kaataisi sinne happoa ja lihakset tirisevät ja syöpyvät ja selkärangan tuntumassa nahan alle jää jäljelle vain paljas luu.

Itseäni on kummastuttanut jo aiemminkin mainitsemani ruokavaliohistoriaani nähden liian korkea B12-arvo, selittämätön hemoglobiinin nousu (molemmat mittaukset paastoarvoja) ja se, että viipalekuvauksessa käytetyn varjoaineen jodi puski kielestäni ulos. Jodin kuuluisi poistua munuaisten kautta ja en tiedä vaikka sitä olisi sieltäkin mennyt, mutta sen lisäksi kuvausta seuraavan päivän iltana minun tuli huono olo, suussani maistui selkeästi sama jodi kuin kuvauksen aikana ja kielelläni oli paksu harmaanvalkea kate. Mustikkamehukokeiluni kanssa kävi samalla tavalla: sekin tuli kielestä ulos ja maistui suussani koko päivän samalla kun poltteli hartioissani ja särki päätäni. Nämä kokemukset yhdessä hartioiden polttelun ja silmäpussien kanssa saavat minut epäilemään, että munuaisenikaan eivät toimi niin kuin pitäisi. Ne eivät jaksa poistaa happoja, vaan hapot kertyvät kehooni. Tarvitsisin kipeästi mineraaleja voidakseni neutraloida happoja kehostani. Nyt sairaalassa ollessani olen jäänyt jälkeen päivittäisestä mineraalien saannistani normaalia vähäisemmän syönnin vuoksi ja olen muutamaan otteeseen pyytänyt saada mineraaleja tipassa, mutta siitä on kieltäydytty. Ensin syynä se, että tutkimukset olivat kesken, sitten sanottiin, että ei kun pitää ruveta syömään.

Pari viikkoa sitten kävin toisella homeopaatilla ihan vain uteliaisuudesta hänen käyttämäänsä menetelmää, iirisanalyysiä, kohtaan. Tämä homeopaatti oli aivan kauhistunut siitä, missä kunnossa olen. Ei tainnut olla montaakaan sisäelintä, jossa ei jotain vikaa olisi näkynyt. Oikeassa keuhkossakin oli selvästi jotakin. Munuaisiin liittyen hän sanoi pupillini olevan kellertävä, mikä tarkoittaa virtsahappojen kertymistä elimistöön.

Tämä on ollut aivan kammottava viikko. Kun tulin, ajattelin, että nyt viimeinkin asiat järjestyvät, että saan hoitoa ja voin hellittää, lakata huolehtimasta ja lopettaa ainaisen ponnistelemisen tämän sairauteni kanssa ja paranen. Sen sijaan olen törmännyt lääkärikööriin, joka ei näytä uskovan oireitani, ei keskustele kanssani esittämistäni kysymyksistä, torjuu ja sulkee ulos kaikki sellaiset ehdotukseni ja esittämäni tosiasiat, jotka eivät istu heidän diagnoosiinsa siitä, että en vain halua syödä. Koetuloksia katsotaan kutakin yksi kerrallaan eikä kokonaisuutena olosuhteet huomioon ottaen ja näissä mittauksissakin esiintyvät poikkeamat, jotka eivät sovi psyykkistä-diagnoosiin jätetään huomiotta, selitellään sillä että ”ne nyt saattavat joskus vähän heitellä” ja että minä olen vaativa, kun tuollaisia pieniä ja merkityksettömiä yksityiskohtia lähden näppimään ja sormella osoittelemaan. Lääkärien mielestä homma ratkeaa sillä, kun otan lusikan kauniiseen käteeni ja rupean kiltisti syömään. Siis käytännössä se, mitä he kehottavat minua tekemään, on juuri sitä, mitä olen koko tämän kuluneen kesän ja syksyn ajan tehnyt ja kun en saanut sitä toimimaan, tulin hakemaan apua. Nyt ”hoitona” minut lähetetään takaisin jatkamaan sitä samaa. Olen stressaantunut tästä tilanteesta, huolissani siitä, että mitään apua tai hoitoa tähän ei löydy, sitä ei enää edes yritetä etsiä ja peloissani siitä, että mihin tämä johtaa. Sillä jos sama meininki jatkuu, menen koko ajan huonommaksi ja tiedän kuolevani jos mitään ei tehdä. Olen täällä aika selkeästi antanut kuulua sen, mitä tästä tilanteesta ajattelen ja yrittänyt pitää puoleni. Nyt en enää jaksa.

Välillä sitä murtuu ja itkee, sitten suuttuu ja sisuuntuu taas. Adrenaliineilla olen saanut itseni pystyyn ja puolustamaan itseäni, sitten tilanteen lauettua lysähdän kasaan. En tiedä enää itsekään mitä ajatella tilanteestani. Ehkä he ovat oikeassa. Ehkä minussa ei ole mitään vikaa, muuta kuin tämän kaiken seurauksena tullut aliravitsemus. Ehkä syömään kykenemättömyyteni on nykyisellään enää psykosomaattista, niin sanotusti jäänyt päälle noista rankoista stressivuosista ja burn outin jälkeisestä ajasta, jolloin ruoansulatukseni oli oikeasti sekaisin. Tai voihan se jollain kumman mekanismilla olla puhtaasti fyysistäkin: elimet sinällään ovat jo toimintakykyisiä ja suolen kunto korjaantunut, mutta kone ei vain lähde käyntiin.

Olen tässä miettinyt, että jos se kone sitten pitäisi potkaista ihan kunnolla käyntiin. Tai jos on kyse psyyken luomasta kuplasta, niin puhkaista se sitten niin, että possahtaa. Sitten olen joko täysin terve tai bumerangina takaisin täällä sairaalassa. Kaikki keksimäni varovaiset ruoansulatuksen herättely- ja totuttelukonstini olen jo kokeillut eikä minulla siinä pussissa ole enää uusia ideoita ammennettavaksi. Jos nyt kerran olen niin täysin terve, niin ruvetaan sitten syömään. Ykkösmielitekoni, joka pulpahtaa mieleeni aina uudestaan ja uudestaan on lohivoileipä. Oululaisen jälkiuunileipää, voita ja kylmäsavulohta. Suosittelihan sairaalan ravintoterapeuttikin minulle tarinani kuultuaan, että kokeilisin jotain kotimaista viljaa, lihaa ja maitotuotteita, koska ruokavalioni on niin yksipuolinen ja koska ihmisen tulee syödä kaikista ravintoaineryhmistä (hohhoijaa). Jos kerran minun pitää ottaa se riski, että rääkkään itseäni minulle sopimattomalla ruoalla, niin voin ainakin tehdä sen jollakin, mitä minun oikeasti tekee mieleni ja joka maistuu hyvälle. Paluuta vanhaan en halua enkä näe mitään järkeä kokeilla samoja konsteja yhä uudelleen ja toivoa niiden lopulta antavan eri tuloksen, kunhan vain tarpeeksi monta kertaa jaksaa toistaa.

4 vastausta artikkeliin ”Hulluko sittenkin?

  1. Koska sisarellani on nivelreuma leimattiin lapsena toistuvat valitukseni polveni viallisuudesta psyykkiseksi. Olin kuulemma kateellinen siskoni vakavasta sairaudesta… Kunnes polvi otti ja hajosi oikein kunnolla niin, että se piti leikata. Eipä siihen mennyt kun 10 vuotta.

    • Just joo… Ja reuman kun ei pitäisi olla edes mikään ylivaikea diagnosoida tänä päivänä, niin olisiko ollut liikaa vaadittu, että olisi katsottu. *huokaus*

  2. Rupeaa kuullostamaan tutulta… puoskareiden vastaukset :(

    Vaimon epämääräiset ongelmat (joita lääkäri väitti olevan spykosomaattisia) ovat pois pyyhityt, kun aloin syöttämään hänelle itse kehittämääni (kiinalaisen lääkärin tarkistamaa) katkero-sekoitusta paikallisista yrteistä. Idean formulan perustaan sain Swedish Bitter’istä :D

    Omat, munuaisten monirakkulataudin (ADPKD) aiheuttamat ongelmat hoidan yrteillä. Viimeisin havaintoni ja testit todisti Dopamiinin puutteen ja siihenkin löytyi yrttejä helpottamaan.

    Aloitin juuri rakentamaan laitteistoa uutteiden tekoon, koska kaupalliset valmisteet ovat päättömän kalliita verrattuna halpoihin raaka-aineisiin. Vielä puuttuu testirutiinien valinta varmistamaan ettei lopputuotteisiin pääse sinne kuulumattomia aineosasia.

    Tsemppiä puistokemistiltä :)

    • Joo, kotikemisti taitaa minustakin jossain vaiheessa tulla. Tekisi mieli tulla luoksesi pienelle excursiolle jossain vaiheessa terästämään muistiani labratyöskentelystä sekä näkemään ja oppimaan miten yrttejä käsittellään.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *