Päijät-Hämeen Keskussairaala 31.10.2011

Kuudes päivä sairaalassa. Tulopäivän verikokeissa ei löytynyt mitään kummallista. Edellisissä mittauksissa lievästi koholla olleet maksa-arvot olivat laskeneet, vaikkakaan eivät viitearvojen sisälle asti. Valkuaisaineet melko normaalit, tulehdusarvot täysin normaalit. Lisäksi vielä jotain muuta pientä sälää: enimmäkseen normaalit. Myös maksan ultraäänikuvaus tehtiin tulopäivänäni. Maksani on lievästi turvonnut ja jonkin verran rasvoittunut, mutta muutoin näyttää ihan normaalilta. Albumiini kuvaa kehon yleistä ravitsemustilannetta ja on laskenut kuukauden takaisesta ollen nyt jo alle viitearvojen (32, viitealaraja 34). Mutta sehän ei ole tämän kaiken syy, vaan luonnollinen seuraus.

Tuloani seuraavana päivänä otettiin lisää maksaan liittyviä verikokeita eikä niissäkään mitään. Sitä seuraavana päivänä tehtiin gastroskopia eli vatsalaukun tähystys. Se sattui. Tunsin jokaisen näytteen nipsaisun sisuskaluistani ja kun hoitaja sanoi, että tässä lopussa otetaan vielä näyte kurkkutorvesta ja se voi vähän tuntua niin ajattelin, että nyt tulee jotain tosi kamalaa jos tämä kerran on se kipeä paikka, mutta eihän se ollutkaan mitään. Enemmän ne vatsan koepalat tuntuivat. Näytteet lähetetään patologille tutkittavaksi ja niiden tulosten saamisessa menee muutama viikko.

Mutta vatsalaukun limakalvo näytti silmämääräisesti tarkasteltuna ihan normaalilta. Oireet ovat siis mitä todennäköisimmin psyykkisiä ja kannattaisi ruveta kokeilemaan syömään jotakin, oli lääkärin mielipide. Rupesin jo itsekin epäilemään itseäni. Entä jos tosiaan vika onkin korvieni välissä? Jos minulla on jokin klikki päässä? Jos olenkin psykiatrinen tapaus enkä mikään madonsyömä – ihan niin kuin minulle elokuussa sairaalatutkimuksiin lähetteen kirjoittanut yksityislääkäri antoi ymmärtää.

Tuli viikonloppu enkä syönyt muuta kuin normaalidieettiäni. Kun ei se ruoka ole sulanut tuota gastroskopiaa ennen niin miksi se olisi ruvennut sulamaan sen paremmin nyt sen jälkeen. Ei se, että lääkäri sanoo ”vatsalaukun limakalvo näyttää normaalilta” ole sellainen taikasana, joka jotenkin maagisesti saisi ruoansulatukseni pelaamaan. Ei ainakaan tehonnut viikonlopun aikana saamaani raa’ahkoon perunavelliin, joka pisti röörini sen verran tukkoon, että muistin taas millaista on syödä ruokaa, joka ei sula vaan tekee tulpan systeemiin niin, ettei mikään enää mene alas.

Viikonlopun aikana mietiskelin muutosta hemoglobiiniarvossani verrattuna kuukauden takaiseen mittaukseen. Nousua 121:sta 137:een. Mittausvirhemarginaaliin ei tuollaisen muutoksen pitäisi mahtua eikä ruokavaliostakaan voi syytä löytyä. Ajattelen sen liittyvän jotenkin siihen, että minun on tullut vaikeampi hengittää tänä aikana. Hapenottokykyni keuhkoissa on huonontunut ja keho kompensoi nostamalla hemoglobiinia. Kysyin lääkäriltäni oliko hän noteerannut muutoksen eri mittauskertojen välillä. Ei ollut. Kysyin, mitä hän mahtaa moisesta muutoksesta ajatella. ”No, nehän ovat molemmat ihan hyviä arvoja.” Niin varmaan, jos kumpaakin erikseen tarkastellaan. Mutta entä muutos? Miten se selitetään? No comments.

Tänään sitten tuli päätös: pitää vain ruveta syömään. Ruvetaan siedättämään. Tuskastuin aivan. Olen kuvaillut oireitani, kertonut tätä ruoka-ainehistoriaani ja kuinka tähän on päädytty, olen kertonut yrityksistäni syödä ja miten olen kokeillut eri ruoka-aineita tämän kesän aikana ja miten ne aina ovat päättyneet kipuihin, oksennuksiin, ripulointiin ja vatsalaukun ärtymiseen. Sanoin, että totta kai vatsalaukkuni näyttää nyt normaalilta, kun olen sen ja suolistoni saanut tällä tärkkelysruokavaliolla toipumaan, mutta jos sinne lähdetään työntämään jotain muuta, niin hullusti käy. Lääkärini mielestä oireettomuus ei ole niin tärkeätä kuin syömään rupeaminen. ”No toki vähän oireita voi alkuun tulla, kuten ilmaa vatsaan ja sen sellaista, mutta kyllä me ne oireet täällä sitten saadaan hoideltua.” Kauhistuin. Eihän voi olla oikein, että kehoon tumpataan ruoka-aineita, joita se hylkii koska ei kykene niitä käsittelemään ja että oireet sitten tukahdutetaan erilaisilla kemikaaleilla. Pitäähän kehon signaaleita kuunnella. ”Joskus ne kehon signaalit voivat olla sekaisin. Järjestetään psykiatrin konsultaatio ensi tilassa ja ravitsemusterapeutti palaa lomilta huomenna. Sitten ruvetaan siedättämään.” Tämä ei ole oikea menetelmä. Ei voi olla. Jos ratkaisu olisi vain yksinkertaisesti ruveta syömään, niin miksi sitten se ei ole ratkennut jo? Ja miksi sitten ylipäätään jouduin luopumaan ruoka-aineista yksi toisensa jälkeen? Johan minä alun perin kaikkea söin. Mutta tähän mielestäni kovin kummalliseen logiikkaan ei kukaan edes halunnut yrittää antaa mitään selitystä.

Pyysin, että odotettaisiin nyt sentään gastroskopian näytepalojen tuloksia ensin ja tehtäisiin maksan ohutneulanäyte ja analysoitaisiin se, sillä ennen kuin se on todettu puhtaaksi, en luovu mahdollisuudesta, että kyse on loisista. ”Sellaisesta biopsiasta voi olla enemmän haittaa kuin hyötyä, ei me sellaiseen lähdetä.”

Voi hyvänen aika, etten paremmin sano. Tämä on sentään keskussairaala ja tunnen joutuneeni puoskareiden armoille. Kun vähän on tutkittu verestä maksa-arvoja ja valkuaisaineita eikä niistä mitään löydetty eikä oireitani ymmärretä, niin jo heti tuomitaan psykiatriseksi tapaukseksi ja otetaan väkivaltaiset menetelmät käyttöön: tehdään pakolla sitä, mitä olen juurikin sanonut, että en voi tehdä koska tulen niin hullun kipeäksi ja sitten vielä tungetaan lääkkeitä perään, jotteivat vaikutukset tuntuisi. Eikä ole edes tutkittu millään tavalla, että onko minulla ruoansulatusnesteitä missä määrin, onko sappinesteitä ja ruoka-aineiden pilkkomiseen tarvittavia entsyymejä. Hän ei tiedä mistä puhuu, kun sanoo, että voi tulla vähän oireita: ilmavaivoja ja turvotusta. Oireeni ovat niin rajuja, että jos niitä lähdetään ihan tieten tahtoen aiheuttamaan, niin siinä on jo kyse väkivallasta.