Aggressiivinen potilas

Päijät-Hämeen Keskussairaala 29.10.2011

Olen niin monta kertaa pyytänyt Jumalaa auttamaan, helpottamaan oloani, pyyhkäisemään pois kipuni. Kun hartioita polttaa ja päätä särkee ja kipu on hirvittävä. Helpota oloani, edes tämän kerran. Kertaakaan ei mitään ole tapahtunut ja tuska vain jatkuu, ja toistuu, ja taas. Olen katkera ja vihainen; miksi tämän on pakko mennä näin pitkälle? Olen niin monta kertaa pyytänyt käännettä, ajatellut että nyt ollaan jo pohjalla ja pitääkö asioiden vielä tästä huonota ennen kuin käänne tulee. Sitten mennään vielä pidemmälle, joudutaan vielä ahtaammalle, kunnes ei enää ole keinoa sopeutua. Täällä sairaalassa maatessani tajusin, että tuska on liikkeelle paneva voima. Kun ihminen ajetaan niin ahtaalle nurkkaan, että siellä ei kerta kaikkiaan mahdu olemaan vaikka miten päin yrittäisi pyöriä, syö hän lopulta tiensä vaikka seinän läpi ulos, kunhan vain jotenkin pääsee pois. Jos joku lievittäisi oloani, sopeutuisin. Kestäisin ja jäisin paikoilleni, koska paikoilleen jääminen olisi helpompaa kuin lähteä väkisin puskemaan muutosta läpi. Jumala on viisas. Ymmärsin tarvitsevani tuskani.

Eräänä aamuna reilu viikko sitten tunsin herätessäni ahdistavaa kipua rinnassani. Minun oli raskas hengittää. Mieleeni tuli, että miten minun kävisi jos saisin keuhkokuumeen. Tällä vastustuskyvyllä, tällä yleiskunnolla ja tällä vatsalla. Minulla on ollut keuhkokuume kerran ja keuhkot muutoinkin heikko kohta, joten helposti voisin saada jonkin infektion. Mitä tekisin, mistä saisin hoidon? Millä saisin jonkun terveyskeskuslääkärin tajuamaan sen, että en todellakaan voi syödä antibiootteja ja että tässä on nyt tosi kyseessä? Tajuaisiko hän tarinastani yhtään mitään, kun eivät erikoislääkäritkään tajua? Millä jaksaisin edes yrittää selittää taas kerran, kun toistaiseksi vielä kukaan ei ole uskonut eikä ymmärtänyt?

Vointini romahti viimeisen viikon sisällä. Tuli niin voimaton olo, että en jaksanut enää oikein olla kunnolla jalkeilla. En jaksanut enää edes mennä ulos joka päivä. Siinä tilannettani miettiessäni muistin, että ameeba voi levitä keuhkoihinkin. Ensin suolistoon, sitten maksaan, sitten keuhkoihin ja sieltä aivoihin. Jos se pääsee keuhkoista pieneen verenkiertoon, on sillä suora baana aivoihin. Iski kauhu. Vielä olisi kaksi viikkoa aikaa maksan ultraan. Jaksaisinko odottaa niin kauan? Näkyisikö siinä edes mitään, mikä saisi aikaan välittömiä toimenpiteitä? Tosin ultran tulokset oli minulle luvattu vasta vatsatähystyksen yhteydessä ja siihen olisi vielä kokonainen kuukausi. Olisiko minulla kuukautta aikaa? Jaksaisinko olla niin kauan, kun jo nyt alkoi toisinaan tuntua siltä, että en jaksa enää nousta ylös keittämään sitä iänikuista perunavelliäni? Ja ennen kaikkea: jaksaisinko olla epätietoisuudessa näiden epäilyideni kanssa niin kauan?

Nukuin sinä yönä kaksi tuntia ja vatvoin. Päätäni särki, itkin ja olin kauhuissani. Mistä tässä maassa saa hoitoa? Miten pitää toimia päästäkseen hoitoon? Miksi lääkärit vetkuttavat asiaani tällä tavoin? Jos ihminen ei kykene syömään kuin perunaa, niin miksi se ei ole vakavampaa kuin että aina annetaan uutta aikaa puolentoista kuukauden päähän? Siitä on jo kaksi kuukautta, kun lähete tutkimuksiin kirjoitettiin, enkä ollut vielä saanut minkäänlaista hoitoa, en edes diagnoosia.

Päätin, että tämä oli viimeinen yö, jonka tällä tavoin vietän. Aamulla läksin terveyskeskukseen ja olin vakaasti päättänyt olla palaamatta sieltä kotiin. Nuori naislääkäri kyseli niitä näitä, paineli heppoisesti vatsaani, kuunteli keuhkojani ja kun kerroin hänelle käynnistäni sairaalan poliklinikan lääkärin luona niin kysyi, että ”No, kävitkö siellä ravitsemusterapeutin juttusilla?” Alkoi keittää. Sanoin, että tämä ei nyt ole mistään ravintoneuvoista kiinni tämä asia. ”Onkos sinulta helico-bakteeri tutkittu? Jospa laittaisin sinulle lähetteen siihen.” Silloin räjähti. Sanoin – ei vaan huusin – ”Nyt on kirosanakirosanakirosana tultava jo hoitoa!” ja läväytin kämmeneni pöytään. Lääkäri hiippaili hakemaan vastaanoton hoitsut mukaan huoneeseen kuin olisin ollut vaarallisempikin tapaus. Uhkasin, että en lähde täältä muualle kuin Päiksiin (Päijät-Hämeen Keskussairaala) ja jos ette minua sinne lähetä, käyn käytävälle makaamaan ja saatte kantaa minut täältä pihalle. Sitten tuli romahdus ja itku. Turhautuminen ja epätoivo.

Mutta sain lähetteen päivystystapauksena. Lyhyen tautikuvaustiivistelmän lisäksi siinä luki, että ”Potilas käyttäytyy aggressiivisesti vastaanotolla.” Joskus ei muu auta eikä sitä paitsi enää edes välitä käyttäytyä korrektisti.

6 vastausta artikkeliin ”Aggressiivinen potilas

  1. Nyt olet siis sairaalan petissä. Toivonpa todella jotta ottavat sinut nyt vakavasti ja tosissaan. Tutkivat niillä keinoilla joita on olemassa jos jonniinlaisia, mutta joita usein pantataan syystä jos toisesta.
    Mikäli mitään ei tapahdu niin käyttäydy agressiivisesti taas. Sanot sitten, että pakko kun mikään muu ei auta. Ruvetaan siinä vielä ravitsemisterapeuteista puhumaan…aaaarrrggg.

    • Nojaa… siis olin :(. Sairaalassa ei verkko toiminut, mutta kirjoittelin vähän tunnelmia ylös sitten myöhemmin postattavaksi. Jatkoa on tulossa.

  2. Ei ole näköjään hommat muuttuneet siellä – ellei sitten pahempaan suuntaan.

    Kolmisenkymmentä vuotta sitten jouduin viemään vanhan kummitätini Laakson sairaalaan taksilla ja jättämään hänet yksin sairaalan aulaan, kun lähetettä ei tullut hänen kotonaan käynneeltä päivystävältä lääkäriltä. Hän sanoi, yksin asuvan, kummitätini tarvitsevan hoitoa, mutta ei voinut antaa pikalähetettä, koska kyseessä ei ollut kiireellinen tapaus.
    Sanoin lääkärille mitä aion tehdä kummitätini suhteen ja hän myönsi, että sillä tempulla hänet kyllä saa sisälle. Tädin suostumuksella näin sitten tehtiinkin.
    Myöhemmin sairaalassa tehtyjen tutkimusten perusteella päättelivät, että hänen sairautensa olivat jo edenneet siihen vaiheeseen että elintoiminnot lakkaisivat yksi toisensa jälkeen. Näinhän siinä kävi ja kuolema seurasi kahden viikon kuluttua sairaalaan jättämisen jälkeen.

    Kysymys: Jos yksin asuvaa liikuntakyvyntöntä ja sairasta vanhusta ei lueta ”kiireelliseksi tapaukseksi” niin missä määritelmän raja kulkee?

    Tsemppiä sinulle taisteluasi välinpitämättömiä (tietämättöimä?) lääkäreitä, lehmänkauppoja ja takin kääntäviä poliitikkoja sekä byrokraattista lääkintöhallintoa vastaan, joitten ainoa tehtävä tuntuu olevan budjettivajeiden kaventaminen ja omien etujen ajo.
    Kummasti ollaan unohdettu Hippokrateen valat ja se kenen edustajina ollaan.
    On kuvottavaa seurata kuinka kansaa viedään kuin pässiä lieassa…

    Toivottavasti selviät vähin vammoin oravanpyörästäsi ja pääset aloittamaan uuden elämän mahdollisimman kaukana…

    • Niin minustakin tuntuu, että kaikki menee vain hullummaksi koko ajan, mutta kaitpa nämä sitten ovat välttämättömiä käänteitä kuitenkin. Aika näyttää, enkä usko edes, että tarvitsee odottaa kovin kauaa.

      Hauska nähdä, että olet yhä linjoilla. Sinusta ei olekaan kuulunut aikoihin mitään.

      Todella toivon jo pääseväni uuteen elämään kiinni. Matka on ollut pitkä ja kiemurainen ja olen jo alkanut harkita kertovani koko tarinani eli mitä tapahtui ennen kuin pakkasin kimpsuni ja kampsuni ja jätin kaiken. Hassua kyllä, haluaisin aloittaa uuden elämäni tässä mahdollisimman lähellä eli Myrskylän seuduilla, maalla ja ennen kaikkea Suomessa. Tosin matkaan lähtö itää mielessä vielä, sillä matkani tuntui jäävän pahasti kesken.

  3. Niinpä tietenkin. Mulla on tuo viikkovillitys jäänyt päälle jo vuosia sitten, etten nytkään huomannut ihan selkeää päivämäärää blogisi alussa.
    Sen takia ja siitä huolimatta parempaa huomista ja asiakseen ottavia lääkäreitä tiellesi. Kyllä heitäkin on, valitettavasti vaan aika pieni prosentti siinä joukossa. Muistuttelipa tuo Kauko Matkailija Hippokrateen valaakin, siinä olisi muistelelemista lääkäreillä aika monella.

    • Kiitos, Leena. Minustakin lähinnä eettisellä puolella ja käyttäytymisessä oli tällä reissulla eniten toivomisen varaa. Mutta siitä lisää parissa seuraavassa postauksessa.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *