Ikkuna tulevaisuuteen

Myrskylä 11.9.2011

Minulla on muutamia hyvin tärkeä ja henkilökohtainen asia, jotka pitävät yllä uskoani siihen, että jonakin päivänä vielä olen terve; että elämäni ei jää tällaiseksi enkä kuole tähän sairauteeni. Yksi tärkeimmistä minulle uskoa antavista tapahtumista on keväällä 2010 regressiosta progressioksi muuntunut reikihoito, joka samalla oli hyvästit reikiopettajani kanssa ja meidän oppilas-opettaja –suhteemme päätös.

Ihan blogini alussa mainitsin, että olen uudelleenkouluttautunut viime vuosina ja pääpaino opiskeluissani minulla oli kolmivuotisessa regressio­terapeutti­koulutuk­sessa. Regressio tarkoittaa takaumaa, paluuta menneeseen. Se tapahtuu terapeutin ja hoidettavan välisenä vuoropuheluna hoidettavan ollessa syvässä rentoustilassa, vaikkakin täysin tietoisena itsestään, ajatuksistaan ja siitä mitä tapahtuu ja hoidettava myös muistaa kaiken tapahtuneen jälkeenpäin. Regression ihminen kokee mielikuvina ja tunteina, jotka voivat olla hyvinkin voimakkaita etenkin silloin, kun on kyse vanhojen traumojen nousemisesta esiin. Ihminen voi myös aistia oman kehonsa olevan erilainen kuin nyt eli tuntee sen sellaisena kuin se oli tuona aikana ja ”kuulla” ääniä ja ”haistaa” tuoksuja. Regressiota harvinaisempaa on, että ihminen näkeekin tulevaa. Tällöin kyseessä on progressio.

”Seison huoneessa ikkunan ääressä. Huone on harjakattoisen talon yläkerran päätyhuoneisto. Katto madaltuu viistosti ikkunan molemmin puolin. Tiedän huoneen olevan minun, työskentelen siellä.
Ikkunan puitteet ovat valkoisiksi maalatut. Oikeanpuoleisen ruudun voi aukaista ja siinä on vanhanaikaiset lenkkihakaset, joilla ikkunan voi lukita paikoilleen sen ollessa auki.
Katson ulos. On talvi, ulkona on lunta. Ei, nyt siellä sataa lunta. Harteillani on villahuivi. Huomaan vasemmassa nimettömässäni sormuksen.
On kesä. Ikkunaa vastapäätä on piharakennus. Lapset juoksevat sen edustalla possun perässä. Mies leikkaa nurmikkoa päältä ajettavalla.
Käännyn viimein pois ikkunasta ja tässä kohtaa vaihtuu perspektiivini. Katson nyt itseäni ulkoapäin. Olen jo vanhempi; hiuksissani on harmaata ja ne ovat kiinni sykeröllä niskassa. Käyn takaisin koneeni ääreen kirjoittamaan. Punaraitainen kissa makaa pyöreällä pallilla huoneen nurkassa minua vastapäätä. Alakerrasta leijailee kahvin tuoksu ja kuulen ihmisten ääniä: puhetta ja kolistelua. En ole yksin.”

Siinä vaihtuivat paitsi vuodenajat, niin myös vuodet. Aikaa kului 10-15 vuotta, kenties enemmänkin. Siitä tiedän, että tulen asumaan tuossa talossa pitkään. Ihanaa, olenkin kaivannut omaa kotia ja johonkin asettumista. Olen muuttanut niin monta kertaa, vaihtanut asuntoa, paikkakuntaa, maatakin. Kissan olen kyllä suunnitellut ottavani sitten, kun unelmani maalla asumisesta toteutuu, mutta possu oli minulle yllätys. Sitä en olisi ikinä päivätietoisuudellani tullut tuohon kuvaan sijoittaneeksi.

Jos joku haluaa tietää enemmän regressioista, niin suosittelen yhdysvaltalaisen psykoterapeutti Brian L. Weissin kirjoja. Itseäni kiehtoivat kovin nuo ihmisten tarinat ja regressiokokemukset, niistä esiin käyvä raskaidenkin tapahtumien tarkoitus ja elämän jatkumo. Kirjat valaisevat hyvin myös regressiohoidon tarkoitusta: sitä miten regression avulla voi purkaa tunnelukkoja, vakaannuttaa tunne-elämäänsä, selvitellä ihmissuhteidensa solmuja ja saada ohjenuoraa elämäänsä.

2 vastausta artikkeliin ”Ikkuna tulevaisuuteen

  1. Hei! olen seurannut mielenkiintoista blogiasi ja nyt on pakko jo kommentoida.Itselläni on ollut vaivoja vaikka mitä,lopulta päädyin terapeutin juttusille ja aikamme keskusteltuamme hän ehdotti EMDR-terapiaa…mihinkään kun en usko,mutta sen verran ”hullu” kun olen,niin päätin kokeilla,silmänliikkeillä tapahtuva hoito auttoi purkamaan takaumia,joita en itsekään edes muistanut,mutta mitkä tekivät oloni sairaaksi.Hoitojakso oli kyllä aika raskas ja olin erittäin väsynyt sen aikana.Itselleni se kumminkin auttoi jaksamaan elämässä eteenpäin.Kaikenlaisia neuvojiahan sitä riittää,mutta toivon sinulle sydämestäni kaikkea hyvää.

    • Kiitos Maria. Muistan lukeneeni joskus tuosta silmänliiketerapiasta. Itsellänikin on kokemusta noista takaumista ja niiden purkamisesta, joten tiedän, että rankkaa on. Jokaisella niitä on, toisilla enemmän, toisilla vähemmän. Jotkut sen tiedostavat ja rupeavat niitä purkamaan, jotkut eivät tee niille koskaan mitään. On monta tietä, tapaa ja hoitajaa ja terapeuttia joiden avulla niitä selvitellä; pitää vain löytää ne juuri itselle sopivat. Rankkaa se on joka tapauksessa, mutta pitkällä tähtäimellä antoisaa ja aina kannattavaa. Nuo tiedostamattomat tunnelukot vaikuttavat paitsi tunne-elämään ja ihmissuhteisiin, niin myös ihan suoraan fyysiseen hyvinvointiin. Kyllä niiden kanssa työskentely parantaa elämän laatua ihan huomattavasti.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *