Arkistot kuukauden mukaan: toukokuu 2011

Hiljaa leväten

, kirjoittanut
36

29.5.2011 Xingping, Kiina

Nihkeää on ollut kirjoittamisen kanssa. Kaksi kertaa olen aloittanut, mutta molemmat jutut ovat jääneet kesken. Olen ollut suunnattoman väsynyt ja inspiraatio kirjoittaa on ollut kokonaan poissa.

Olen ollut täällä Wangin perheen hoivissa nyt paria päivää vaille kuukauden. Sellainen hyvä asia tänä aikana on ainakin tapahtunut, että pystyn taas jotenkuten syömään ja olen saanut vatsani tuottamaan edes jonkin verran vatsahappoja. Hääppöistähän se ei ole vieläkään ja vatsa on turvoksissa joka aterian jälkeen, mutta tuollaisten asioiden korjaantuminen kokonaan vie kuukausia.

Vietän nyt totaalista hiljaiseloa. Jaksan tehdä jotain tunnin, pari ja sitten lepään hetken. Ja ne jotain tekemiset, joiden päälle joutuu lepäämään, ovat niinkin hurjia aktiviteetteja kuin tietokoneelta lukemista ja ristipistoja. Toisinaan levätessäni nukahdan, useimmiten vain maata pötköttelen sängyllä. Illansuussa teen yleensä pienen kävelylenkin rantaan. Ehkä istun siellä hetken aikaa ja ihailen noita vihreitä vuoria. Niiden kauneus ei ole vieläkään lakannut hämmästyttämästä minua.

Kiitän lukijaani, joka lähetti minulle linkin karpparifoorumin keskusteluketjuun, jossa muut lisämunuaisuupumuksesta kärsivät pohdiskelevat tätä sairauttaan; oireita, uupumukseen johtaneita tekijöitä, uupumuksen fysiologiaa, ruokavaliota ja toipumisen eri vaiheita. Tuosta on ollut minulle paljon apua. Olen saanut sieltä puuttuvia palikoita paikoilleen oman taudinkuvani määritykseen sekä ideoita ruokavalioni kasaamiseen. Aika monimutkaisella tavalla se kroppa vaikuttaa sekaisin olevan ja välillä ihmettelen, että miten tuo voi tuosta enää korjautua, mutta on tästä näköjään toipunut muitakin – ajan kanssa ja oikealla ruokavaliolla. Minulle oli uutta se, että tähän samaan tilaan saa itsensä ilmankin, että polttaa itsensä loppuun stressaamalla. Tähän on ihmisiä päätynyt himoliikunnalla, tiukalla karppaamisella, pitkäaikaisilla laihdutuskuureilla ja niukkakalorisilla dieteeillä ja yleensäkin sellaisilla elämäntavoilla, joissa pitkään eletään kehon tarpeita kuuntelematta ja niistä piittaamatta ja jätetään aterioita väliin.

En vieläkään ole saanut luetuksi tuota ketjua loppuun. Jaksan lukea korkeintaan kymmenisen sivua päivässä. Ensimmäisenä päivänä linkin saatuani luin suurella mielenkiinnolla 15 sivua ja oikein keskittyneesti yritin ymmärtää kaikki lukemani fysiologiset kiemurat. Huomasin kyllä jo iltapäivällä, että nyt tuli ponnisteltua liikaa ja seuraavan päivän olinkin sitten niin väsynyt, että vain lepäsin koko päivän. Aivoista ihan yksinkertaisesti tuntuu loppuvan virta, jos joudun keskittymään johonkin. Se loppuu usein ihan vaikka kesken keskusteluakin, jos kyseessä on hiemankaan epämiellyttävä tai vaativa asia, toinen osapuoli puhuu paljon ja nopeasti tai huonolla englannilla niin, että joudun ponnistelemaan ymmärtääkseni. Se virran loppuminen tulee yhtäkkisenä väsähtämisenä. Tuntuu, että on ihan pakko päästä saman tien lepäämään tai muuten tulee huono olo. Tämä ei ole mitenkään uusi asia, vaan tätä on ollut jo ihan koko sairauskauteni ajan. Ihan alkuun burn outin jälkeen en jaksanut tavata yhtään ketään enkä kestänyt kuunnella edes musiikkia. Hiljaisuus oli parasta lääkettä tuolloin. Yhä vieläkin pakenen pahinta hälinää ja joudun rajoittamaan sosiaalisia kontakteja yrittämällä tehdä nopean lopun keskusteluista, joiden aihe tai seura ei tunnu inspiroivalta.

Pää ei pelaa kunnolla ja se on ollut minulle ihan selvää jo kauan. Tilanne on kuitenkin parantunut huomattavasti pahimmista ajoista ja selkeästi on tapahtunut paljon tämän viimeisen puolen vuoden aikana, kun olen saanut olla tarvitsematta pahemmin mitään ajatella. Mutta nyt vain jotenkin tuntuu siltä, että on sopiva aika ruveta tuota pääkoppaa herättelemään. Hiljattain aloittamani ristipistotyö toimii hyvänä aivojumppana, sillä insinöörin käsissä sen tekemiseen saa mahdutettua koko joukon laskemista ja reittioptimointeja. Parin tunnin tuollaisen jumpan jälkeen yritän lepuuttaa aivojani olemalla tekemättä ja ajattelematta yhtään mitään ja se tuntuu hyvältä. Myös syömisissäni keskityn nyt siihen, että aivot saavat koko ajan energiaa ja Chaolta saan tunnin päähieronnan melkein joka päivä. Fyysinen jumppaaminen sitä vastoin tuntuu ihan väärältä. Koko kroppa huutaa nyt, että sitä ei saa rasittaa.

Lääkkeissä siirryttiin aika pian apteekkitavaraan. Ne itse tehdyt mustat kikkareet taisivat olla minulle liian vahvoja ja nyt syön miedompia mustia palleroita, joita saa apteekista, mutta jotka myöskin ovat jotain perinteisen kiinalaisen lääketieteen tuotoksia. Mustat ovat sitä varsinaista lääkettä ja ruskeat ovat aterian jälkeen ruoansulatusta tukemaan. Eli noita osaisin ostaa nyt apteekista itsekin, joten sen puoleen en ole tästä kortteerista riippuvainen. Ruoka ja ateriat ovat kuitenkin nyt niin tärkeät, että normaalilla hotelliasumisella en pärjäisi. Jos en tässä olisi, niin sitten pitäisi etsiä paikka, jossa voisin itse laittaa ruokani.

Kommunikoinnista sen verran, että ainahan siinä on vähintään kaksi osapuolta säätämässä. Jos jokin kontakti ei tunnu toimivan, niin aina kumpi tahansa voi korjata sen muuttamalla jotain omassa käyttäytymisessään tai asenteissaan. Ne omat viat ovat vain aina niin paljon vaikeampia tunnistaa kuin toisen. Olen omalta osaltani yrittänyt miettiä tätä kommunikointiamme ja huomannut sortuvani lapsen rooliin ruokakeskustelussa vanhemman kanssa. Nythän on niin, että minun ei enää ole pakko syödä kaikkea, mitä eteen kannetaan ja olen yrittänyt jämäköityä tuossa ja jättää jopa turhan kohteliaisuuden pois tapauksissa, joista on ihan selvästi aiemmin puhuttu. Toinen yleensäkin huono, mutta useasti käytetty tapa kommunikoida on se niin tavallinen ”älä tee noin” –kielto. Aika useinhan itse kunkin tulee sanottua milloin kellekin ympäristössään, että ei saa tehdä sitä eikä tätä tai niin tai noin, mutta harvemmin sitten kerromme sille toiselle, että kuinka sen sijaan tulisi toimia. Nyt minulla on ollut pitkä lista kiellettyjä ruoka-aineita, joista tavan ruokavalioon tottuneelle varmasti nousee hämmästys, että mitä tässä enää jää jäljelle. Joten kun sain itselleni uuden ruokavalion hahmoteltua, niin kirjoitin ateriat ja kellonajat paperille, kerroin mitä haluan syödä ja se on toiminut hyvin.

Huomaan kyllä, että olemme edelleen eri mieltä varsinkin proteiinien aiheuttamista oireista. Omaa tyhmyyttäni olen saanut viime päivien aikana hieman maitoproteiineja – epäonnistuneesti kirkastetusta voista – ja vietin eilisen päivän päänsäryssä sängyssä, mikä kuitattiin isä-Wangin taholta ”pieneksi vilustumiseksi”. En tiedä miten hyvin hän tajuaa taudinkuvaani ylipäätään, sillä puhumme niin erilaisin termein länsimaisen fysiologian ja kiinalaisen lääketieteen välillä. Siinä missä minä puhun lisämunuaisista, kortisolin puutteesta, vähistä vatsahapoista, sulamattomista proteiineista, ärtyneestä ja liian läpäisevästä suolesta, hänen terminologiansa mukaan munuaisista kuuluisi tulla ilmaa eikä kaasua. Että tiedä sitten, onko meidän diagnoosimme sama. Tosin sen verran tajuan ja siitä olen yhtä mieltä hänen kanssaan, että qi on huono. Mutta niin kauan kuin hän ei usko proteiinien huonontavan oloani, niin kauan suhtaudun häneen kuin lääkäriin, joka tekee diagnoosin kuuntelematta minun oireitani. Eli olen itse oman sairauteni asiantuntija ja pidän koko ajan oman harkintani mukana ja ruokavalioni suunnittelun tiukasti omissa käsissäni.

Tulevaisuuden suunnitelmista on kai turha puhua mitään, kun ei sitä näköjään koskaan tiedä mistä itsensä löytää. Mutta sellaista olen ajatellut, että jos vaikka yhden kuukauden olisin vielä tässä saadakseni kerätyksi sen verran voimia, että jaksan ja uskallan matkustaa. Mieleni tekisi Daliin. Se on ollut minulla mielessä yhtenä matkakohteena jo yli puoli vuotta. Elokuisen Tiibetin kiertomatkan suhteen jouduin jo uskomaan, että periksi on annettava ja peruin sen. Varatessani sen viime vuoden lopulla olin ihan varma, että kyllähän minä nyt elokuuhun mennessä olen jo toipunut, mutta enää ei siltä näytä. Ei minusta ole viiden päivän patikkaosuuteen jossain 4000 metrin korkeudessa enkä usko tuolloin vielä kykeneväni syömäänkään niin monipuolisesti, että pärjäisin ruokien suhteen ongelmitta. Mutta uskon edelleen viettäväni ensi talven Nepalissa. Jostain syystä Nepalista on mielessäni muodostunut jonkinlainen päämäärä koko matkalleni.

Eli lupaan tulevaisuudessa vielä matkajuttujakin ja uusia paikkoja ja maita, mutta lähiaikoina juttuni keskittynevät tähän lisämunuaisuupumukseen ja siitä toipumiseen, sen fysiologisiin mekanismeihin sen verran kuin niistä ymmärrän, hormoneihin ja pohdintoihini tähän johtaneista syistä, joista päästäänkin lapsuuteen, mieleen ja tunnelukkoihin ja taas hormoneihin ja sitä kautta aineenvaihduntaan ja terveyteen yleensä. Alan ymmärtämään yhä paremmin sitä yhtälöä, miten lapsuuden tunnetraumat jäävät piilevinä psyykeemme muokaten tunnereaktioitamme ja ohjaten käyttäytymistämme ja kuinka ne myöhemmin konkretisoituvat ihan fyysisinä sairauksina, jos niitä ei missään vaiheessa pureta.

Kuvagalleria: Hanoin vanhan kaupungin kortteleissa

, kirjoittanut
7

17.4.2011 Hanoi, Vietnam

Katuja sieltä kapoisimmasta päästä.

Täällä termi ”syödä ulkona” saa aivan toiset ulottuvuudet.

Katukeittiön pannut kuumina.

Kaupustelijat kiertelevät ympäriinsä kantaen tavaroitaan tällaisissa länkikoreissa. Näissä kulkee jopa kokonainen katukahvilakin termospannuineen, kuppineen, piippuineen ja muovijakkaroineen.

Tai sitten myytävät kulkevat pyörän päällä.

Aina jostain se durianmyyjäkin lopulta löytyi, kun tarpeeksi jaksoi kierrellä etsimässä. Yksi tuollainen hedelmä painaa muuten lähemmäs pari kiloa.

Syömätauko. Keitetyt munat ovat tavallinen kadun varresta saatava pikaruoka.

Markkinoilla.

Yhdellä kadulla myydään kaupoissa työkaluja, toisella petivaatteita, kolmannella kadulla kaikki pesevät mopoja. Tällä kadulla metallisirkkelit soivat ja hitsipuikot kipinöivät.

Sähkötöistä täällä olen pohtinut sellaista, että mitähän tehdään, jos jonnekin tulee vika. Vedetäänkö vain piuha irti vastaanottajan päässä ja vedetään tilalle uusi kaapeli kaikkien entisten päälle? Sillä ei kai näistä voi enää kukaan mitään tolkkua saada.

Pieniä puutarhoja löytyy mitä yllättävimmistä paikoista.

Tässä vanhan rouvan pitämässä katukahvilassa istuin tovin teekupposella. ”Merci.” Rouvan ranskan kielen taito on mitä ilmeisimmin peruja niiltä ajoilta, kun Vietnam oli Ranskan siirtomaa.

Luonnon äänistä täällä vastaavat linnut pienissä häkeissään, joita ripustetaan roikkumaan ulos talojen edustoille ja parvekkeille.

Sisustusestetiikkaa aasialaisittain.

Vietnamilaista Tuong-teatteria

, kirjoittanut
2

17.4.2011 Hanoi, Vietnam

Kaikki turistit löytävät väkisinkin tiensä Hanoin keskustassa olevan Hoan Kien –järven pohjoispäässä sijaitsevaan water puppet –teatteriin, mutta harvempi eksyy vanhan kaupungin laitamilla sijaitsevaan vaatimattomampaan tuong-teatteriin. Tuong on Vietnamilaista historiaa ja kansantarustoa teatterin keinoin ja sen alkuperä juontaa vuosisatojen taakse, ollen alun perin tavallisen kadunmiehen järjestämää teatteria tavalliselle kansalle.

Sen vähän perusteella, mitä olen aasialaista teatteria tai showta nähnyt, tarinan juoni on toissijaista ja pääpaino on visuaalisuudessa ja äänissä. Koreat puvut, ilmeet ja eleet, liike, ovat tärkeitä. Vaikka tämän teatterin esiintyjät eivät huippuammattilaisia olleetkaan eivätkä liikkeiden samanlaisuus, suoritusvarmuus ja yhdenaikaisuus loppuun asti hiottuja, niin tällaiselle harrastelijalle kuin minä esitys oli hieno elämys.

Tunnin aikana nähdään yhteensä viisi eri näytelmää ja musiikkiesitystä. Ensimmäisessä tarinassa vanha mies on kantamassa suuresti rakastamaansa nuorta vaimoaan selässään kansanjuhliin. Matkalla vastaan tulee prinssi, joka isänsä aseman ja rikkauksien turvin on tottunut saamaan haluamansa. Nyt hän iskee silmänsä vanhan miehen kauniiseen vaimoon ja tahtoo tämän omakseen. Mutta vanha miespä ei luovukaan vaimostaan ihan noin vain.

Nainen näytteli oivasti sekä vanhan miehen että nuoren vaimon roolit.

Leijonan synnyttäminen ei ole mikään huomaamaton ja hiljainen tapahtuma. Kyllä sieltä vain poikanenkin sitten lopulta kaiken sen äheltämisen jälkeen ulos putkahti ja voi mikä riemu siitä syntyikään. Ihailtavasti olivat saaneet vielä yhden ihmisen pidettyä tuolla kaapujen alla piilossa kaikkien tanssin kiemuroiden ja kuperkeikkojen ajan. Tässä pieni näyte leijonan synnytyspoltoista:

Ho Nguyet oli alun perin kettu ja on tuhansien vuosien kuluessa ja saamansa taikahelmen avulla onnistunut muuttamaan hahmonsa ketusta kauniiksi naiseksi. Hän kohtaa suuren taistelijan ja päihittää tämän kamppailussa. Taistelija, joka on voitokkaasti kulkenut maan laidasta toiseen häviämättä kertaakaan, haluaa tietää kuinka nainen saattoi hänet voittaa. Pahaksi onnekseen nainen rakastuu komeaan soturiin, joka käyttää naisen rakkautta hyväkseen ja vie tältä taikahelmen. Ilman helmeään nainen muuttuu takaisin ketuksi.

Ho Nguyen voittaa kaksintaistelun kuulun soturin kanssa.

Soturin rakkaus on petollinen.

Tuhansien vuosien työ valuu hukkaan. Naisen muuttuminen ketuksi oli intensiivinen roolisuoritus, jossa oli pelkoa ja pettymystä, menetyksen tuskaa ja selkeästi ketuksi tunnistettavia ilmeitä ja eleitä.

Tässä vielä alkua toisesta musiikkiesityksistä. Vähän harmittaa, että en ottanut koko pätkää videolle, kun tempo muuttui ja musiikki pääsi oikein kunnolla käyntiin. Mutta jääpähän sitten jotain nähtäväksi vielä teatteriinkin sille, joka sinne joskus sattuu menemään. Itseäni viehättivät erityisesti takana reunoilla seisovien naisten keppimäiset klikklaksoittimet. Näyttivät hyvin yksinkertaisilta, niin kuin niiden soittaminenkin, mutta saivat aikaan hienon efektin kokonaisuudessa.

Tuong-teatteri sijaitse Duong Thanh –kadulla. Näytöksiä on to-pe klo 18-19. Lippukassa oli auki jo viiden jälkeen, jolloin itse kävin ostamassa lippuni. Paikat eivät ole numeroituja ja ryysistä tuskin tulee. Yleisöä käymässäni näytöksessä oli vain kymmenkunta ja paikkoja olisi ollut varmaan lähemmäs parille sadalle. Lipun hinta 100 000 dongia (5$).

Halong Bay, osa 2/2

, kirjoittanut
13

17.4.2011 Hanoi, Vietnam

Toisen päivän aamu oli kostea, kaikki tuntui vähän nihkeältä, niin peti kuin vaatteetkin. Lämmintä oli hieman päälle 20°C, mutta vaatteiden alle iholle asti hiipivä kosteus teki olon viluiseksi. Rinkkakin tuntui aiempaa painavammalta. Kiitin itseäni siitä, että olin jostain syystä Kambodzasta lähtiessäni ottanut vesitiiviin pakkauspussini viimeinkin käyttööni ja pakannut siihen kaikki vaatteeni, joten ne olivat kuivassa. Kosteassa ilmanalassa saa vaatteisiin helposti tuplaten painoa lisää.

Laivat heräilemässä yöpuultaan sumuisen kosteassa aamussa.

Aamiaisen jälkeen ryhmiä järjesteltiin uusiksi ja kahden ja kolmen päivän retkeläiset jaettiin kumpikin omaan laivaansa. Meidän kolmipäiväläisten laiva suuntasi keulan kohti Cat Ba –saarta, jossa meidät lastattiin linja-autoon. Ensimmäinen pysähdys oli Cat Ban luonnonpuistossa, jossa oli ohjelman mukaisesti puolentoista tunnin patikkaretki.

Cat Ban luonnonpuisto ei ole mitään tasamaata. Patikkapolku alkaa tien päästä.

Olen patikoinut Vietnamissa aiemminkin ja voin sanoa, että se ei ole mitään leppoisaa kävelyä metsässä maisemista nauttien, vaan se on ylös ja alas kiipeämistä. Olin todella odottanut tätä patikointiosuutta, sillä pidän metsässä ja luonnossa kulkemisesta, mutta olin aivan unohtanut millaista se täällä voi olla. Kiipeäminen ylös oli raskasta ja alaspäin tullessa jalat olivat sen verran hyvin tärinässä, että tiesin tämän tulevan tuntumaan seuraavana päivänä nykyisellään niin olemattoman treenaamattomissa lihaksissani. Kuviin on vaikea saada korkeuseroja kunnolla näkyviin, mutta kokeillaan:

Alkumatkasta oli juhlavasti portaat, joita oli helppo astella. Miten voikin kuvassa jyrkät portaat ylös näyttää vievän alaspäin?

Olin lähtenyt aika reippaasti liikkeelle saadakseni kävellä omaa tahtiani ja rauhassa muiden pölötykseltä metsän ääniä kuunnellen. Tässä kohtaa pysähdyin. Mutta pakkohan sen polun oli tästä mennä, sillä muutoin se olisi lakannut olemasta. Tähän loppui kuvaaminen, sillä tästä eteenpäin tarvittiin myös molempia käsiä ”patikoimiseen”.

Huipulla 225 metrin korkeudessa. Näköalojen vuoksi tänne ei kannata kiivetä, liikunnan vuoksi kylläkin.

Näköalatornin alimmalle tasanteelle kiipeäminen riitti minulle. Tutisevin reisin kapusin portaat takaisin alas ja samalla totesin täkäläisten turvamääräysten poikkeavan melkoisesti meikäläisistä.

Sen pikkukaupungin nimen, jossa Cat Balla yövyimme, olen jo onnellisesti unohtanut, jos sitä koskaan oikeastaan tiesinkään. Siellä ei ole oikeastaan yhtään mitään. Pieniä hotelleita kadun varressa vieri vieressä, muutama kahvilaksi itseään mainostava paikka ja paikallisten kotiensa edustalle virittämiä tee-piippu-muovijakkara –kahviloita, joista voi ostaa myös juomia, makeisia ja hedelmiä. Jotkut ryhmästä vuokrasivat iltapäiväksi mopon ja tutkailivat sillä lähiympäristöä. Minä olin ilmoittautunut mukaan Monkey Islandin (Apinasaari) retkelle.

Matkalla Monkey Islandille ohitimme ihan aidon oloisen kelluvan kylän:

Monkey Islandilla on myös kansallispuistoalue ja siellä patikkapolkuja. Rantalomailun sijaan läksin kohti polun päätä aikomuksenani tehdä kiva pieni kävelylenkki metsässä, mutta käännyin saman tien takaisin, kun näin kallioisen vuorenseinämän, jolla polku edessäni lähes pystyssä aukeni. Olin saanut tuota lajia jo ihan tarpeekseni tälle päivälle. Liityin siis rannalle jääneiden joukkoon ja uskaltauduin jopa pulahtamaan hetkeksi veteenkin, vaikka se oli mielestäni aika lailla kylmää.

Monkey Islandin rantaa.

Täällä ulompana vesi oli jo uimakelpoisen puhdasta ja kirkasta, mutta kyyyylmäääää….

Siinä ne toisen päivän merkittävimmät tapahtumat sitten olivatkin. Saarelta ajoimme takaisin Cat Balle ja hotelliin illalliselle. Loppuillan viihdytin itseäni paikallisessa internet-kahvilassa, sillä ehkä ensimmäistä kertaa matkani aikani olin hotellissa, jossa ei ollut langatonta nettiä tai edes koneita.

Viimeiselle päivälle ei jäänyt muuta kuin turistikarjalauman kotiin ajo. Bussilla Cat Ban venesatamaan, yllättävän lyhyt venematka Halong Bay Cityyn, sitten tunnin verran bussin odottelua veneterminaalin portailla, lounaalle, taas bussin odottelua, koska ensimmäinen bussi oli tullut liian täyteen ja yhtiö sumpli kuljetuksia useammalle eri turistiryhmälle samanaikaisesti. Paluumatka Halong Bay Citystä Hanoihin kesti yli neljä tuntia. Matkaa ei taida olla kahtakaansataa kilometriä, mutta tässä liikenteessä keskinopeudet jäävät alhaisiksi ja lisäksi Hanoihin saavuttiin juuri loppuiltapäivän ruuhka-aikaan.

Pientä yhteenvetoa retkestä. Halong Bayn retkiä on 1-3 päivän mittaisia. Jotkut yöpyvät yhden yön laivalla ja yhden hotellilla, kun taas jotkut haluavat yöpyä kaksi yötä laivalla. Kaikki eivät osallistu kaikille oheisretkille. Esimerkiksi Monkey Island oli pakettiin kuulumaton ja sen sai pientä lisämaksua vastaan. Yhtiöllä oli useampia laivoja ja ihmisiä luotsattiin laivalta toiselle ja ryhmiä koostettiin uudelleen joka päivä sen mukaan millaisen paketin itse kukin oli ostanut. Tämän yhtiö hoiti uskomattoman sujuvasti. Se, mikä tuossa oli huonoa, oli että opas ja ryhmän koostumus vaihtuivat koko ajan eikä oppaan ja ryhmän välille syntynyt minkäänlaista suhdetta. Koko logistiikka muistutti massakarjanajoa. Turisteja oli todella paljon näillä retkillä, mikä ei sinänsä haitannut, mutta mitä ilmeisimmin paikallisista monikin tässä turistibisneksessä työskentelevistä on täysin leipääntynyt työhönsä ja länsimaalaisiin. Kohtasin laivan, hotellin ja Cat Ban turisti-informaation henkilökunnan taholta sellaista töykeyttä ja auttamishaluttomuutta, joka löi minut täysin ällikällä. Kambodzassa en ollut koko sen puolen vuoden oleskeluni aikana törmännyt sellaiseen epäystävällisyyteen kuin täällä näiden muutaman päivän aikana. En oikein jaksa uskoa vietnamilaisten ihmisinä olevan yhtään sen tylympiä kuin kambodzalaistenkaan, mutta täällä on vain tainnut massaturismi ehtiä jo tehdä tehtävänsä.

Maksoin retkestäni 45$ ja yhden hengen huonelisää 7$/yö. Maisemat olivat ehdottomasti näkemisen arvoiset ja laivaan ja yöpymistiloihin siellä olin todella tyytyväinen. Hotelli ei ollut hääppöinen, mutta kyllä se yhdeksi yöksi asiansa ajoi. Juttelin laivalla erään miehen kanssa, joka oli itse järjestänyt retkensä ajaen Halong Bay Cityyn paikallisbussilla ja sitten hankkinut sieltä laivaliput. Hänen retkensä ei ollut tullut yhtään sen halvemmaksi ja kaikki asioiden selvittämisen vaiva päälle. Tosin hän oli maksanut ylihintaa laivalipustaan, kuten helposti käy silloin kun ei tiedä mikä oikea hinta on.

Tämän kokemukseni perusteella valitsisin järjestetyn retken omatoimiretkeilyn sijaan ja vaikka retken aikana sattuneiden asiakaspalvelutilanteiden ja kolmannen päivän ”hällä väliä kunhan ajetaan tää lauma jonnekin” –logistiikan johdosta jäi vähän huono maku suuhun, niin maisemat olivat niin hienoa nähtävää, että kävisin uudestaan jos en olisi noita paikkoja vielä nähnyt. Mielestäni tuo kolmen päivän paketti on paras, koska matkoihin menee vähintään puoli päivää suuntaansa. Oma retkeni oli varmaan sieltä halvimmasta päästä. Kalleimpia kuulemiani hintoja vastaavalle retkelle oli 110$ ja 25$ yhden hengen huonelisää. Laivoissa ei ainakaan päällisin puolin suuria eroja näyttänyt olevan ja siellä samoissa maisemissa ne kaikki seilasivat. Eroja voi löytyä sitten aterioiden laadusta ja hotelliyöpymisen tasosta. Oman retkeni varasin supertehokkaalta emännältäni Star Old Quarters hotellista, Bat Dan kadulla nro 29.

Hyttini laivalla oli positiivinen yllätys. Esitteen kuva oli luvannut paljon pienempää ja vaatimattomampaa koppia.

Halong Bay, osa 1/2

, kirjoittanut
5

14.4.2011 Halong Bay, Vietnam

Päätin sitten kerrankin tehdä jotain, mitä kaikki turistit Hanoissa tekevät ja osallistua järjestetylle retkelle Halong Baylle. Ensi alkuun pohdin omatoimiretkeä, mutta annoin sitten periksi helppouden houkutukselle.

Aamulla kello 8-8:20 väliseksi ajaksi ilmoitettu nouto saapui yhdeksältä ja tuntia myöhemmin oltiin päästy kunnolla ulos kaupunkialueelta ja matkaan. Sen jälkeen bussimatkaa kesti vielä kolme tuntia Halong Bay Cityn satamaan, josta kymmenet ellei sadat turisteja kyyditsevät risteilyalukset lähtevät.

Risteilyaluksia Halong Bayn turistisatamassa.

Meidän paattimme.

Maisemat olivat todella upeat. Ei ihme, että tästä on tullut Hanoihin tulevien turistien retkikohde nro 1. Alkuun räpsin varmaan sen satakaksisataa toinen toistaan samanlaisempaa kuvaa jylhinä merestä töröttävistä kalkkikivivuorista, ennen kuin silmä alkoi tottua näkyyn ja rauhotuin.

Räpsräpsräps ensivaikutelmaa maisemista.

Ensimmäisenä retkikohteena oli tippukiviluola. Kovin monessa en ole käynyt, mutta tämä on ehdottomasti upein käymistäni. Vaikka valaistus oli monissa väreissään kaikkea muuta kuin luonnollinen, niin se oli silti hyvällä maulla toteutettu ja onnistunut tehtävässään eli korosti muotoja ja nosti näkyviin muodostelmien yksityiskohtia, jotka yksivärisessä valossa olisivat ehkä sulautuneet enemmän yhdeksi vaaleanharmaaksi seinämäksi.

Minun tavan pikkukamerani tekniikka ja omat taitoni eivät oikein riitä kuvaamiseen hämärissä luolissa, joissa on vahvoja kontrasteja. Katso kuvan alareunassa olevaa neliömäistä valopistettä. Sen alapuolella seisoo kaksi ihmistä; toisella tumma ja toisella vaalea paita yllään. Siitä saa vähän käsitystä luolan mittasuhteista.

Luolan logistiikka oli järjestetty niin, että sen läpi saatiin sujuvasti kulkemaan suuret turistimassat – siellä nimittäin oli paljon väkeä. Yhdestä päästä sisään ja toisesta ulos. Välissä oli yksi köysin tai luolan omin muodostelmin rajattu läpi koko luolaston mutkitteleva reitti, jossa oli sopivasti tasanteita ja levennyksiä jäädä katselemaan paikkoja tai ohittaa hitaampia edellä kulkijoita. Olisin toivonut saavani enemmän aikaa ihailla luolia. Jostain käsittämättömästä syystä opas antoi meille vain 15 minuuttia luolien katsomiseen, mistä iso miinus minulta retkenjärjestäjälle. Olisin voinut viettää siellä helposti ainakin tunnin silmät ymmyrkäisinä ja pää pyörien luonnon mielikuvitusta ihaillen.

Katse kohti kattoa.

Stalagmiittejä ja stalaktiittejä tai ainakin jompia kumpia.

Ihmeteltävää olisi riittänyt pidemmäksikin aikaa.

Luolien jälkeen sitten vain kruisailtiin ja ihailtiin näkymiä. Tarun mukaan Halong Bayn maisemat ovat seurausta Vuoren Hengen ja Veden Hengen kamppailusta. Taistelun aikana Veden Henki muuttui lohikäärmeeksi ja siten voitti Vuoren Hengen. Seurauksena Vuoren Henki pirstoutui palasiksi veteen.

Tässä sukelletaan vuorimuodostelmien keskelle.

Päivä alkaa jo kääntyä illan puolelle.

Yksi stoppi oli kelluvassa kylässä, jota ei taatusti olisi edes ollut olemassa ilman tätä turistibisnestä. Kourallinen kelluvia taloja, joiden asukkaat soutelivat turistialuksien lomassa ja myivät hedelmiä, juomia ja makeisia. Pysähdyksen varsinainen syy oli, että paikallinen kanoottiyrittäjä sijaitsi täällä ja retken ohjelmaan kuului melontaa. Lahdelmassa kävikin aikamoinen kuhina, kun hedelmämyyjien pikkuveneet ja kokemattomat melojat pyörivät isompien risteilyalusten lomassa. Ei ole aiemmin tullut mieleenkään, että joku ei osaisi kääntää kanootin keulaa toiseen suuntaan, mutta ei se olekaan niin itsestään selvää, että kaikki ovat joskus soutuveneen airoissa olleet ja tietävät kumpaa airoista milloinkin käytetään ja milloin soutaa ja milloin huovata. Oli niitäkin kanoottikuntia, jotka eivät päässeet kanootillaan yhtään mihinkään, kun eivät osanneet meloa.

Hässäkkää kelluvan kylän keskustassa.

Melomassa auringon laskiessa.

Illaksi pistettiin alus parkkiin monien muiden kolleegojensa tavoin. Meri oli tyyni. Illan viiletessä kosteus tiivistyi, kasteli kannen aurinkotuolit ja teki nihkuisen olon. Meidän aluksemme oli juuri sopivan kokoinen: riittävästi tilaa istua ja oleskella joko ravintolassa tai kansilla, mutta liian pieni miksikään yökerhomenolaivaksi. Meidän ryhmässämme oli vain viitisentoista henkeä ja ilta sujui rauhallisissa merkeissä. Illallisen jälkeen istuskelin hetken aikaa yläkannella nauttien hiljaisesta yöstä ja yrittäen tähyillä tähtitaivasta, mutta tähtiä näkyi kovin harvakseltaan. Ilman kosteuden läpi jaksoivat loistaa tähdistä vain kaikkein kirkkaimmat.

Laivat nukkumassa Halong Bayllä.

Haisulihedelmä durian

, kirjoittanut
14

1.4.2011 Phnom Penh, Kambodza

Sea Breezeen niitä ei edes saanut tuoda. Syy: haju. Kadunkulmassa myytävien durianien luokse löytää hajun perusteella. No, melkein ainakin. Mutta kyllä ne pystyy haistamaan jo tien toiselta puolelta asti. Tosin itselläni nyt opittuani niitä syömään alkaa hajuaisti niiden suhteen turtua. Liekö ilmiö sama kuin valkosipulissa: ei se haju ole sen ongelma, joka sitä syö, vaan ympäristön. Molemmissa on runsaasti rikkiyhdisteitä, siitä löyhkä.

Durian on trooppisen vyöhykkeen kasvi. Nämä ovat Kampotista, Kambodzasta. Kun tiedustelin, mitä tuo punainen merkintä tarkoittaa, sain vastaukseksi ”good”. Ja ihan totta, nämä ovat olleet yksiä makeimmista durianeista, mitä olen syönyt.

Ensimmäinen durian-kokeiluni oli metka kokemus. Tuo mätäkananmunapierua muistuttava haju sekoittuneena makean hedelmän makuun suussa. Samalla kun nenä irvisti ja hylki noita keltaisia palleroita, vaati suu saada lisää. Ristiriitaisin tuntein jatkoin ensimmäisten durian-palojeni syöntiä ihan loppuun saakka. En kerta kaikkiaan pystynyt lopettamaan syömistä, vaikka samalla vähän ällöttikin.

En oikein tiedä pidinkö tuosta ensimmäisestä kokemuksestani vai en. Eräs Aasiassa asusteleva suomalaistuttavani sanoi, että durianille pitää antaa neljä kertaa ja että useimmat länsimaalaiset tekevät sen virheen, että jättävät tuohon ensimmäiseen kertaan ja sen perusteella tuomitsevat hedelmän kammottavaksi. Minä jäin koukkuun jo toisella kerralla. Parhaimmillaan durian on kuin kermainen vanukas, makea, pehmeä, tuttifruttihedelmäinen ja suussa sulava.

Oikean kypsyisen Durianin valitseminen on taitolaji – jota minä en vielä ihan hallitse. Hedelmää voi koputella veitsen kahvalla veitsen terästä kiinni pitäen. Hieman ontosti kumahtava vaikuttaisi olevan hyvä. Durianin pitää haista. En tiedä ihan tarkalleen millainen aromi on se juuri oikea, mutta ihan hajutonta ei kannata ottaa. Duriania kuuluu painella, tämä on se tavallisin tapa testata onko hedelmä sopivan kypsä, ja sen pitää antaa sopivasti periksi. Lisäksi durianin pitää näyttää hyvältä ja raikkaalta päällepäin.

Durian avataan vain kuoren läpi yltävällä pitkittäisviillolla ympäri hedelmän ja sitten murretaan auki. Hedelmälohkoja ei leikata rikki.

Hedelmälohkoja on 4-5 kpl ja ne irroitellaan kokonaisina. Täällä myyjät leikkaavat hedelmät valmiiksi ja pakkaavat mukaan rasiaan.

Syötävä osuus durianista on noin 30%. Lohkot säilyvät jääkaapissa syömäkelpoisina ainakin pari päivää. Tosin se haisee kyllä käytävässä asti, jos jollakulla on huoneessa duriania. Itse en enää haista sitä pölähdystä, mikä jääkaapista tulee, kun sen oven avaa ja sisällä on rasia duriania.

Hedelmäksi durian on rasvainen, sen rasvapitoisuus on 5%. Se tekeekin durianista täyttävän ja sillä voi kuitata kokonaisen aterian. Siinä on runsaasti C-vitamiinia ja jo sadasta grammasta saa kolmanneksen päivän C-vitamiinitarpeesta. Durian sisältää myös kivasti B-ryhmän vitamiineja sekä mineraaleista varsinkin kaliumia ja mangaania. Durianin sanotaan puhdistavan tehokkaasti elimistöä toksiineista ja sisältävän mielihyvää tuottavia yhdisteitä, mikä selittäisikin miksi sitä on niin pakko saada lisää. Hotellistani alakerran naapuri sanoi oleilevansa Kambodzassa joka vuosi muutamia kuukausia ja syövänsä silloin duriania ihan joka päivä. Melkein joka päivä olen minäkin sitä syönyt sen jälkeen, kun siihen nassahdin.

Huom! Durianin kanssa ei tule nauttia alkoholia, sillä sen rikkiyhdisteet estävät alkoholin hajoamista maksassa. Vähintäänkin siitä tulee huono olo, mutta se voi olla jopa vaarallistakin ja johtaa alkoholimyrkytykseen.

Durianin kilohinta täällä Phnom Penhissä on tähän aikaan vuodesta n. 3,5$. Ilmeisesti sesonki on kesällä ja sanovat, että silloin kilohinta laskee jonnekin 1-2$:n tienoille.

Durianit painavat 1,5-3,5 kg ja piikit ovat kovat ja terävät. Siispä nokosille kannattaa käydä jonnekin muualle kuin durianpuun alle.

Vastatuulessa

, kirjoittanut
17

11.5.2011 Xingping, Kiina

Eilen oli taas sellainen päivä, kun vieläkin käytiin uudelleen se sama proteiinikeskustelu. Li oli laittanut edellisen päivän illalliseeni voita. Siinä ruokavalion periaatteiden ohessa käytiin sitten läpi myös luottamusta, uskoa, kuuntelemista ja kommunikoinnin hankaluutta. Lisämausteena keskustelussa oli se, että olen ollut koko viikon ihan pökkyröissäni ja kaiken kaikkiaan tuntuu, että olen joutunut ojasta allikkoon. Olen lähes toimintakyvytön, joudun yhäkin varomaan ruokaylläreitä ja epäilen kaikkea minulle tarjottua, mistä ei ihan selkeästi näe, että mitä se on. Kiristin tilannetta vielä lisää kieltäytymällä aamun mustasta lääkkeestä, sillä en halunnut sitä pyörryttävää tunnetta taas nyt, kun aamu oli alkanut ihan normaaliololla.

Tunsin, että tämä ei toimi, minun on keksittävä jotain muuta. Emme selvästikään olleet yhtä mieltä siitä, mitä kykenen tekemään ja syömään ja mitä en. Olin epävarma, että oliko Li todella tajunnut, miten huono olo minulla on koko viikon ollut. Ajattelin myös sitä Iltalehden artikkelia englantilaisesta naisesta, joka ei ruoka-allergioidensa takia voinut enää syödä muuta kuin riisiä. Hän on kamppaillut sairautensa kanssa jo 11 vuotta. Mitä toivoa minulla olisi parantua? Voin sanoa, että tuossa tilanteessa ei päässäni pyörinyt yhtään järkevää, optimistista tai millään lailla rakentavaa ideaa jatkosta. Mihin tästä oikein menisin? Yksi pohtimistani vaihtoehdoista oli ostaa näitä lääkkeitä mukaani muutaman kuukauden kuuri ja palata Suomeen, jossa voisin kunnolla itse huolehtia ruokavaliostani. Olen ollut niin vakuuttunut paranemisestani, mutta nyt aloin epäillä jo ihan tosissani, että ehkä minun ei sitten kuitenkaan olekaan tarkoitus tästä parantua, vaan taistella tämän kanssa loppuikäni. Tasapainoilla ruokavalioni kanssa. Tunsin, että Elämä on kusettanut minua oikein perinpohjin. Minulle on valehdeltu. No, höynähän se on, joka uniensa ja intuitionsa perässä juoksee eikä tee niin kuin järkevien ihmisten kuuluu tehdä. Ajattelin, että hankin itselleni sairaseläkkeen ja hautaudun johonkin korpeen metsämökkiin loppuiäkseni. Nämä olivat eilisistä ajatuksistani niitä positiivisimpia. Ne oikein tosi huonot vaihtoehdot jätän tässä kertomatta.

Mutta sitten jänistin. Tuntui vaan, että jos täältä lähden, niin sitten olen mahdollisuuteni menettänyt.

Eilinen oli fyysisen vointini kannalta kohtuullisen hyvä päivä ja sain tehdyksikin jotain. Pesin pyykkiä ja kävin ihan kunnon kävelyllä. Mutta tänään jo ylös nouseminen oli erityisen vaikeaa ja olin ihan pökkyröissäni jo valmiiksi herätessäni. Jaloista oli voima pois, päässä huippasi ja ajatus ei pelannut. Menin vessaan aamutoimilleni mukanani pelkkä saippua ja vasta siellä huomasin, että olin unohtanut ottaa mukaani hammasharjan ja –tahnan. Pestyäni kainaloni huomasin, että en ollut muistanut ottaa mukaani pyyhettäkään, joten palasin huoneeseeni ja kuivasin itseni vasta siellä. Huoneessani huomasin, että olin unohtanut pestä naamani. Heittäydyin sängylle pitkälleni ja ajattelin, että en voi jatkaa olemista tällaisella ololla koko ajan. Mietin, josko minun sittenkin kuuluisi palata Suomeen eikä enää jatkaa matkaani.

Huterana menin alas aamiaiselle ja söin taas sen mustan lääkkeeni mukisematta. Sain puuroni ja se maistui yllättäen äklöttävän makealta. Olin sitä vähän maistellut jo jonain muunakin aamuna, mutta nyt se oli ihan selvästi makeaa. Mitä? Olet laittanut puurooni sokeria? Siis ei tästä tule mitään. Ei voi tulla. Ei tällä menolla. Ihan niin kuin en olisi sanonut, että en voi syödä sokeria ja monta kertaa. Taas sama keskustelu. Li meni ulos ja minä jäin kirjoittamaan googlen kääntäjään olen_pahoillani_tajuan_että_tämä_ei_toimi_haluaisin_ostaa_lääkkeitä_mukaani_ja_lähden_huomenna –viestiä. Peruin myöskin elokuulle varaamani Tiibetin matkan. En jaksa enää uskoa toipuvani siihen ja tuskin tulen enää takaisin nyt, kun olen päättänyt lähteä Suomeen.

Lin palattua keskustelimme taas ja taas tulin siihen tulokseen, että tämä tai ei mitään. Me molemmat uskomme vakaasti, että hoito auttaa. Tunnen sen jo, että sillä on ollut positiivisia vaikutuksia ja pidän Listä. Hän on hyvä ihminen. En tiedä sitten, mitä hän ajattelee minusta. Uskon kyllä olevani aika hankala hoidettava kaikkine ruokarajoituksineni ja heikkoine kuntoineni, epäilyineni ja mikä varmasti pahinta: huonoine tuulineni. Jätin lähtöviestisepustukseni näyttämättä ja sovimme taas tällä kertaa jo lähes riidaksi yltyneen sananvaihtomme.

Toissapäiväinen Iltalehden artikkeli englantilaisesta Micaela Staffordista, joka ei ruoka-allergioidensa vuoksi pysty syömään muuta kuin riisiä, oli aika ylimalkainen. En syytä tästä Iltalehteä, sillä googlettamalla löysin – luullakseni – alkuperäisartikkelit, jotka olivat lähes sanasta sanaan samoja. Artikkelissa ei mainittu mitään lihasta ja kalasta, mutta oletan luonnollisesti myös niiden olevan kiellettyjen listalla. Ihmettelen, että eikö nainen voi syödä hedelmiä ja kasviksiakaan, kun ei niitä oltu mainittu lainkaan, vai oliko ne tarkoituksella jätetty pois, jotta juttu saataisiin kuulostamaan vieläkin dramaattisemmalta. Epäilen kuitenkin, että hänen tilanteensa ja ruokarajoituksensa ovat samat kuin itselläni: proteiinit, sokeri ja käristetyt öljyt.

11 vuotta on pitkä aika. Ihmettelen, kuinka tuo nainen jaksaa. Itselläni on takana vasta viisi vuotta ja olen jo nyt siinä pisteessä, että olen hilkulla heittää lusikan kehiin. Mietin, että mitä kaikkea hän on saanut kestää tuona aikana, kun on yrittänyt hakea apua vaivaansa. Miten paljon hän on joutunut vakuuttamaan lääkäreitä vaivojensa todenperäisyydestä, ennen kuin häntä on alettu uskoa? Itse en ole niin paljoa lääkäreiden luona tämän takia rampannut, mutta yleensäkään en ole tavannut vielä yhtään ihmistä, joka kunnolla ymmärtäisi – en tarkoita tietäisi syytä – että mistä puhun. Että joku uskoisi ihmisen voivan ihan oikeasti tulla niin kipeäksi ihan tavallisista ruoista, joita suurin osa ihmisistä syö joka päivä ja tarvitsee ravinnokseen. En myöskään ole tavannut ketään, joka tajuaisi mitä on totaalinen väsyminen. Että se ei ole laiskuutta tai pelkkää inspiraation puutetta, kun ei jaksa mitään. Olen kuullut niin paljon ”eihän tuollaista olekaan”, ”kuvittelet”, ”en tajua”, ”mutta voithan vähän maistaa”, ”ajattelet tätä vain liikaa”, ”olet varmasti terveempi kuin luuletkaan” ja niin edelleen kommentteja, niin kuin myöskin niitä vaikenemisia, joista ilmeestä näkee, että minä hourailen ihan omiani. Sen puoleen olen iloinen, että tuo tuli julkisuuteen. Asia on helpompi uskoa, jos meitä tiedetään olevan muitakin.

Olen nyt myös entistä vakuuttuneempi siitä, että olen tehnyt oikein, kun en jäänyt kotiin etsimään hoitoa tähän. Jos eivät Englannin lääkärit ole saaneet tuota naista 11 vuoden aikana autettua, niin aika huonolta kuulostaa hoitoennuste länsilääketieteen käsissä minullekin. Toisaalta se kertoo myös, että pelkällä ruokavaliolla tätä ei korjata. Itse olen perehtynyt paljon eri ruoka-aineiden ravintosisältöihin, karsinut kaikki mahdolliset lisä- ja säilöntäaineet pois ja jatkuvasti etsinyt ravintosisällöltään parempia ja parempia vaihtoehtoja sekä kokeillut erinäisen määrän luontaistuotteita ja ravintolisiä ja 11 vuoden aikana uskon tuon naisen ehtineen jo kokeilla kaiken mahdollisen ja mahdottomankin.

Sitten vielä muutama sana niille, joiden mielestä tässä ei ole kyse muusta kuin turhasta ruoasta nipottamisesta ja homma hoituu sillä, kun alkaa vaan totuttelemaan noihin ruoka-aineisiin ja syömään kunnolla. Olen yrittänyt sitä muutaman kerran. Vuosi sitten, jäätyäni pois töistä tunsin itseni vähemmän väsyneeksi ja olin myöskin löytänyt aika kivasti toimivan ruokavalion, jossa oli paljon rasvaa ja vähän hiilihydraatteja. Koska rauta-arvoni olivat alhaiset, yritin syödä lihaa. Aloitin pienen pienillä, alle 50 g:n annoksilla maksaa. En tiedä olisiko se toiminut pidemmän päälle, mutta innostuin syömään myös lihaa ja tulin siitä lopulta ihan todella kipeäksi. Yritin myös maitotuotteita maustamattomalla jogurtilla ja kermalla, mutta ei sekään toiminut. Levättyäni syksyn viimeiset kuukaudet Kambodzassa tunsin oloni sen jälkeen tosi hyväksi ja uskoin, että nyt on aika ruveta syömään taas lihaakin. En syönyt paljoa, enkä joka päivä, mutta kahdessa viikossa olin saanut itseni taas päänsärkyisenä petiin eikä se kunto sen jälkeen ole enää samalle tasolle kohonnutkaan kuin mitä se oli sitä ennen. Ehkä tein tuossa virheen ja söin liikaa sellaista mitä ei olisi pitänyt ja usein sitä tuli myös ihan vahingossa. En tiedä vieläkään, että vaikuttivatko esimerkiksi kookospähkinät negatiivisesti vai ei. Täällä tuli niin paljon ruoka-aineita, jotka eivät kotivalikoimiini kuuluneet ja joita en osannut epäillä.

En ihan tarkalleen tunne tilannetta, mutta olen ollut ymmärtävinäni, että luontaistuotteiden tuontia EU:hun on rajoitettu ja että jotain uusia rajoituksia olisi tulossa koskien yrttejä, niiden käyttöä ja kasvatustakin. Olen myös ymmärtänyt, että vaihtoehtohoidot olisivat jollain lailla vastatuulessa virallisen tahon puolelta. Tunnen jonkinlaista orastavaa taisteluhenkeä tätä trendiä vastaan. Oikean hoidon ja hoitajan löytäminen ei ole helppoa, mutta tosiasia on, että ihmiset ovat saaneet apua heitettyään lääkäreiden määräämät pillerit nurkkaan ja etsiydyttyään vaihtoehtohoitojen pariin. Onhan se uhka lääketeollisuuden rahasammoille, kuten masennuslääkkeille ja noloa sertifikaatteihinsa ja diplomeihinsa tukeutuville virallisille lääkäreille, kun joku huuhaa-hoitaja kykenee auttamaan tilanteessa, jossa he eivät tiedä mitä tehdä. Tämä yleistyksenä. Tokihan niitäkin lääkäreitä on, joiden ammattiylpeys ei kärsi siitä, että hänen osaamisensa ei aina riitä ja potilas saakin tarvitsemansa avun jostain muualta. Mutta ihan puhtaana rahamaailman oman edun tavoitteluna näen tuollaisen vapauden rajoittamisen ”ihmisten oman turvallisuuden nimissä”. Tähän saa mielellään kommentoida ja valaista minua tilanteesta, sillä olen ollut aikamoisessa uutispimennossa viimeiset viisi vuotta ja mielelläni haluaisin saada enemmän tietoa siitä, että missä noiden kanssa oikeasti mennään.

Hoidossa

, kirjoittanut
18

9.5.2011 Xinping, Kiina

Ensimmäinen viikko perheen hoidokkina takana. Ruokavalio on ollut vähän vaikea juttu. Kokonaisvaltaista hoitotapaa toteuttavalle on käsittämätöntä, että ruokavalio ei ole kokonaisvaltainen. Jos proteiinit puuttuvat, ei voi parantua. Proteiineja pitää syödä, sillä ne ovat ihmiselle välttämättömiä. Niin ovat. Mutta kun asia ei ole niin yksinkertainen. On ollut aikamoista vääntöä saada perille, että en todellakaan voi niitä syödä. Olin sen jo muutamaan kertaan sanonut ja silti toisena tai kolmantena päivänä Li vielä tuli keiton kanssa, jossa oli vehnänuudeleita, koska ”pasta on helposti sulavaa ja ihminen tarvitsee proteiineja”. Toinen proteiiniansa oli aamupuuro. Kun olo oli painostavan väsynyt päivästä toiseen, rupesin kaivamaan tarkemmin selville aamupuuroni koostumusta ja siinä osoittautuikin olevan ohranjyviä, jotka sisältävät gluteiinia. Se taas johtui enemmänkin siitä, että eivät osanneet ajatella ohran sisältävän proteiinia ja että tuonlaatuinen proteiini ja noinkin pienessä määrin olisi haitallinen.

Toinen kulmakivi on liikunta. Pidän liikkumisesta ja mielelläni kävisin kävelylenkeillä, mutta kun en vain kykene. Aamuisin saatan herätä ihan normaalioloisena, mutta sitten tapahtuu jotain. On kuin yhtäkkiä päästettäisi ilmat pihalle ja sen jälkeen olo on kuin ameeballa kuivalla maalla. Kömmin takaisin sänkyyni ja makaan siellä kattoon tuijotellen. Tätä tulee vaihtelevassa määrin eri päivinä. Tämä sitten tekee sen, että enimmäkseen makailen päiväni. Joskus käyn pienellä kävelyllä. Chao toimii lenkityttäjäni ja lähtisi minun kanssani ulos kävelemään vaikka joka päivä ja vaikka kuinka paljon, mutta minä joudun jarruttelemaan.

Ilmeisesti jokin saa jo muutenkin alhaisen verenpaineeni romahtamaan. Tuo jäi joiksikin päiviksi vähän sen aamupuurogluteenin aiheuttaman väsymyksen varjoon, mutta oli selkeämpi huomata nyt, kun gluteeni on pois. Katsotaan, josko tuolle voisi jotain tehdä vai onko se jotain, mikä itsekseen jää aikanaan pois. Epäilin ensin saamaani yrttiteetä, mutta tänään tuo sama tapahtui taas, vaikka jätin teen jo eilen pois. Tee ei siis ilmeisestikään syyllinen ollut, vaan syytä pitää etsiä muualta.

Toistuvasti Li kertoo minulle, kuinka tärkeää on täysipainoinen ruokavalio ja sopiva määrä liikuntaa. Vähintään yhtä monta kertaa olen yrittänyt selittää, että en ole laiskuuttani liikkumatta enkä typeryyttäni syömättä, vaan että en kerta kaikkiaan pysty. Seuraavana päivänä saan taas kuulla saman ja ärryn, kun tuntuu, että tyhmänä pidetään. Epäilen, että me olemme ihmisinä oikeastaan aika samanlaisia: kovapäisiä, tottuneita päättämään ja olemaan oikeassa ja tiedämme kumpikin näistä asioista paljon. Emme vain tiedä, miten paljon toinen tietää emmekä kykene kommunikoimaan niin, että voisimme täysin ymmärtää mitä toinen aina sanoo ja miksi se tuota samaa hokee. Siihen nähden, että kulttuuritaustamme ovat näinkin erilaiset, on tämä viikko kuitenkin mennyt hyvin. Muutama päivä sitten näistä ruokarajoitteista ja voinnistani keskustellessamme Li raapi päätään tavalla, jonka tulkitsin merkiksi siitä, että hänellekin alkaa nyt selvitä, että tämä ei ollutkaan ihan niin yksinkertainen juttu kuin että alkaa vain syödä ja liikkua kunnolla ja sillä paranee ja olo kohenee.

Senkin ymmärrän, että kun niin mieluusti haluaa auttaa ja yrittää toista tukea, niin helposti rupeaa haluamaan edistystä enemmän ja nopeammin kuin mitä sitä on mahdollista tulla. Sairas ja heikko keho ei vain jaksa niin paljoa eikä kykene samoihin asioihin kuin terve ja sen kehon ehdoilla on mentävä. Syyllistynhän minä tuohon samaan itsekin yhtenään: helposti yritän enemmän kuin mihin kykenen.

Lääkkeitä syön erilaisia palleroita. Suosikkini on reilumman puoleisen karkkirakeen kokoinen suklaanruskea ja koostumukseltaan suklaatoffeeta muistuttava pallero. Ensimmäisen kun sain, niin oli kuin olisin saanut herkutella suklaalla. Pureksin sitä aivan hurmoksessa. Makeisia en ole syönyt kai muutamaan vuoteen ja edellisestä suklaapalastakin on ainakin puoli vuotta aikaa. Näitä palleroita syön pari, kolme päivässä. Tosin ne eivät enää maistu niin herkullisilta kuin se aivan ensimmäinen.

Sitten ovat ne isommat mustat kikkareet, jotka oikeasti maistuvat lääkkeeltä. Joskus menevät paremmin alas, joskus en tiedä pitäisikö se kikkare heittää kerralla huiviin oksentamisen uhallakin vai onko parempi pureksia pienempinä annoksina, jolloin yökkäily vähenee, mutta kärsimysaika pitenee. Näiden pommien tilalla voi olla myös edellisen suklaapallon kaltaisia lääkkeitä, mutta mustempia ja maku on näiden kahden väliltä. Näitä vahvempia versiota otetaan ensimmäisenä aamulla ja viimeisenä illalla.

Chao hieroo päätäni ja niskojani joka päivä. Pari kertaa hän on vienyt minut ulos ja ottanut viltin ja hierontaöljyn mukaan ja istuttanut minut johonkin mukavaan paikkaan hierottavaksi. Hän harjaa päänahkani harjalla, hieroo perusteellisesti pään, niskat, hartiat ja sitten vielä kädet. Välillä hän saattaa alkaa hieroa ja taputella reisiäni ja sääriäni, kun istumme jossain. Chao on niin kultaisen huolehtivainen, että olen vakuuttunut hänen olevan jotain läheistä sukua enkeleille.

Lääkkeiden vaikutus on lähtenyt toivotulla tavalla käyntiin. Ensin heitti vatsan ihan ruikulille ja tasoittui sitten. Mutta muutoin ennen niin hiljaisessa vatsassani on alkanut tapahtua: siellä möyryää ja kurluaa, röyhtäilen ja tulipa kerran pieni närästyskin, joka maistui ihan vatsahapoilta. Syöminen oli alkuun vaikeaa. Riisi takertui suuhun ja oli melkein mahdotonta saada yhtään mitään alas. Söin ihan väkisin. Eilen ensimmäistä kertaa viikkoihin tunsin orastavia nälän tunteita ja olen ruvennut haaveilemaan syömisestä ja erilaisista ruoista ja miten ihanaa olisikaan pureksia jotain tiettyä ruokaa. Eilen tunsin koko päivän himoa jauhelihapihviin. En sellaiseen teolliseen vaan oikeaan, kotona tehtyyn. Kykenin tuntemaan sen maun ja koostumuksen suussani ja kuvittelin, miltä tuntuisi pureskella sitä. Nyt kaipaan pureskeltavaa ruokaa, kun taas alkupäivinä saatoin kuvitella vain jotain soseutettua keittoa ja kaikki pureskeltava tuntui juuttuvan suuhun.

Täällä minä siis joko pötkötän huoneessani tai istun alhaalla ravintolassa teepannu edessäni ja aina sen joku ehtii täyttää jo ennen kuin olen saanut sen edes puoleen väliin ja huolehtii alle uuden lämpökynttilän edellisen palettua loppuun. Chao tuo eteeni kerran päivässä ison lautasellisen valmiiksi kuorittuja ja pilkottuja hedelmiä, väliin hunajaa, marjoja, kuivattuja hedelmiä ja vastapuristettua appelsiinimehua. Aina kun tulen lepäilemästä alas ravintolan puolelle, minulta kysytään onko nälkä ja josko haluaisin syödä jotain. Ruokaa on enemmän kuin tarpeeksi ja se on hyvää.

Semmoista opettelua ja hakemistahan tämä on puolin ja toisin, ainakin näin alussa, enkä minä tästä mitään helppoa projektia odottanutkaan. Mutta mielestäni paljon on tapahtunut jo yhdessä viikossa. Ruokahalusta on ilmaantunut merkkejä ja enkä reagoinut aamupuuroni proteiineihin niin voimakkaasti kuin yleensä proteiiniin reagoin. Kasvoiltani on hävinnyt se väsynyt ja roikkuva yleisilme ja jo vuosia olleet silmäpussit ovat poissa. Alustavasti sovittiin, että otetaan nyt kuukausi ja katsotaan miten se lähtee menemään ja mitä sen aikana tapahtuu. Paljon riippuu myöskin viisumin asettamista aikarajoituksista ja se selvinneekin tällä viikolla, kun lähden käymään Guilinissa viisuminuusintareissulla.

Perhe Wang

, kirjoittanut
13

7.5.2011 Xingping, Kiina

Olen nyt asunut täällä perheen hoidokkina viikon päivät ja esittelenkin ensin perheen ennen kuin kertoilen, miten hoitokuurini etenee.

Asutaan Xingpingin vanhankaupunginosassa Old Streetillä. Perheellä on tässä ravintola ja pari huonetta vuokrattavana yömajoitukseen. Minä olen saanut noista sen yhden hengen huoneen ja joka mahdollisesti tulevaisuudessa tulee perheen omaan käyttöön. Koti on aikalailla erilainen verrattuna meikäläisiin koteihin. Etuosassa on ravintola ja ovet kadulle ovat aina koko päivän levällään asiakkaiden tulla sisään. Näissä vanhoissa taloissa näkyy olevan sellainen tyyli, että koko sisäänkäyntipäädyn seinä on joko irtonaisia ovilevyjä, jotka nostetaan päivän ajaksi sivuun tai kuten täällä, useampiosaisia ovia, jotka avataan koko seinän leveydeltä.

Mitään varsinaista olohuonetta tai muuta yhteisiä yksityistiloja ei ole kuin tämä ravintolan puoli. Tässä sitten hengaillaan koko porukka ne ajat, kun ei olla nukkumassa. Asiakkaiden tullessa isä-Li Ping tai äiti-Chao laittavat ruoan ja sitten ollaan taas ja tehdään omia juttuja, kunnes seuraavat asiakkaat saapuvat. Viime päivät on ollut sateista, ohikulkevat turistit vähissä eikä ravintola-asiakkaita ole ollut. Aurinkoisempina päivinä tässä oli ihan vilkastakin. Englantia osaavat kiinalaisturistit tulevat helposti kyselemään, että mikä matkaaja minä olen ja asunko täällä ja nekin, jotka eivät juttusille tule, haluavat mielellään saada muistoksi valokuvan itsestään länsivieraan kanssa. Eli poseerailen täällä sitten kuin paraskin matkailunähtävyys. Ei se minua ainakaan vielä ärsytä, naurattaa vain. Kiinalaiset ovat melkoisen estottomia kamerankäyttäjiä.

Yksityistilat ovat talon takaosassa, jossa kolmessa kerroksessa yksi makuuhuone ja vessa tai kylpyhuone kussakin. Minä olen saanut keskikerroksen. Kattoterassilla on pesukone ja siellä kuivatetaan pyykit. Eli ei mitään olohuoneita, sohvia eikä teeveen tuijottelua. Yhteinen oleminen tapahtuu ruoka- ja teepöydän ääressä sekä päivittäisten askareiden ohella, jotka nekään eivät kaikkia päiviä täytä, vaan aika kiireettömältä vaikuttaa elämä. Lattioissa on joissakin huoneissa laatat, portaat ja käytävät ovat paljasta betonia. Täällä kuljetaankin sisällä aina kengät jalassa ja minulle on annettu omat sisäsandaalit. Pinta-alaa on aika paljon, mutta sen siivoamisesta huolehtii täällä käyvä kotiapulainen.

Perheen ehdoton pää on toki noin viisikymppinen isä Li Ping. Ystävällinen ja leppoisa, mutta se, joka päättää ja sanoo miten tehdään, sanoisin näin ensivaikutelmana vielä sen paremmin tuntematta. Pitkälti isäntänsä kaltainen on tunnelma koko perheessä: lämminhenkinen ja nauretaan helposti. Tutustumme toisiimme tässä pikkuhiljaa ja juttelemme googlen kääntäjän avulla samalla, kun yritämme kumpikin kartuttaa kielitaitoamme. Minä opettelen kiinankielisiä sanoja ja Li samoja englanniksi. Li on muuttanut tänne pikkukylään muutamia vuosia sitten Shenzenistä, jossa ihan kaupunkialueellakin jo on asukkaita suurin piirtein saman verran kuin koko Suomessa. Niin että ei se elämäntyylin remontti mitenkään yksinomaan länsimainen ilmiö ole. Oli aika hupaisaa, kun eräänä iltana totesimme kumpikin olevamme insinöörejä. Tässä sitä on sitten kaksi insinööriä aamuisin keskustelemassa vatsan toiminnasta ja ulosteen laadusta.

Äiti Chao on kuin itse aurinko. Yhtä säteilevä hymy, joka loistaa koko kasvoilla, ja yhtä energinen. Laittaa minulle aamiaiseksi puuroa ja käy kanssani läpi lasten englannin kielen opiskeluun tarkoitettuja kuvakortteja, joiden avulla on hyvä opiskella kiinaakin. Chao on miestään parikymmentä vuotta nuorempi ja heillä on nelivuotias tytär, Yue. Tässä eräänä päivänä ihmettelin, että missä Yue on, kun ei ole näkynyt koko päivänä. Koulussa oli. Aika pitkät koulupäivät ovat täällä jo nelivuotiaalla, ainakin sen kahdeksan tuntia. Tosin en tiedä, miten vaativaa koulu jo tuossa vaiheessa on ja mitä koulupäivän ohjelmaan kuuluu.

Kyläilemässä täällä ovat Wangin aikuinen tytär Na Wangin edellisestä avioliitosta ja perheen vävykandidaatti Yang. Na katseli eilen netistä morsiuspukuja ja minä utelemaan, että onko kohta häät tiedossa. Ensi vuonna kuulemma ovat menossa naimisiin. Pariskunta asuu Shenzenissä, mutta häät pidetään täällä Xingpingissä.

Vahtia täällä pitää paksumahainen mutta ripakinttuinen chihuahua Mini, joka ärhäkkäästi puolustaa reviiriään haukkuen kaikki ohikulkijat ja sisään tulijat. Nukkuu kerällä pienessä korissaan, joka nostetaan välillä koirineen päivineen sivupöydälle, jos yltyy liikaa ärhentelemään. Siellähän sitten on pöydän päällä, ei se sieltä korkeuksista itse mihinkään pääse ja tyytyykin sitten makaamaan hiljaa kopassaan. Rakastaa rapsuttelua ja sylissä makaamista. Kutsuin sitä mielessäni ensin makkaraksi, nyttemmin kirppukasaksi. Arvannette mistä nimenmuutos.

Minä olen sitten Vilpi-ayi elikkäs Virpi-täti. Parhaillaan tässä kirjoittaessani, kun kyselin miten kenenkin nimet kirjoitetaan ja mitkä ne itse asiassa ovat, niin tuli puhetta, että onko minulla kiinalaista nimeä. Ei ole, mutta kohta varmaan on, sillä nyt talon naisväki selaa kiinan äännesanakirjaa ja miettii minulle sopivaa nimeä.

Valmista tuli. Minun kiinalainen nimeni on nyt sitten Wēi lè bì. Wēi tarkoittaa tuulta, sadetta ja kukkaa ja kaksi jälkimmäistä merkkiä ovat ymmärtääkseni foneettisia vailla sisällöllistä merkitystä. Nyt pitäisi sitten opetella kirjoittamaan oma nimi. Aikamoista harakanvarvasta näin aluksi, varsinkin tuo ensimmäinen merkki, jossa on enempi tuherrettavaa.

Mutta minäpä en olekaan perheen uusin tulokas. Kaksi päivää tuloni jälkeen läksimme Chaon ja Nan kanssa torille ja sieltä kotiin tuomisina vihannesten ja hedelmien lisäksi oli kaksi pientä ankanpoikaa. Chao valitsi kullankeltaisen untuvikon ja minä ruskeankirjavan. Ankat pistettiin pahvilaatikkoon, jonka minä sain kunnian kantaa kotiin. Perheen hurja vahti ei edes haukkunut noita pieniä piipittäjiä, vaan peruutti häntä koipien välissä pöydän alle. Ankat käydään ulkoiluttamassa aamuisin talon edustalla ja voi sitä iloa, kun pääsivät pesuvatiin kylpemään. Ilo vaihtui hämmennykseksi, kun Chao kaatoi vatiin lisää vettä eivätkä räpylät enää yltäneetkään pohjaan. Mutta niin vain se ankanpoika kelluu ihan luonnostaan.

Isä-Li tervehtii uusia perheenjäseniä.

Chao muuttaa ankanpojat isompaan väliaikaiskotiin ja Mini seuraa häntä koipien välissä josko hirviöt pääsevät vapaiksi.

Li ja vävy teepöydän ääressä.

Perheen pienimmäiset aamulla ulkoilemassa.

Kuvagalleria: Li-joella

, kirjoittanut
5

5.5.2011 Xingping, Kiina

Sain hostellistani seurakseni Li-jokiristeilylle nuoren kiinalaispariskunnan. Päivän ohjelma oli kulkea bambulautalla Xingpingistä Yangdiin, sitten lautalla vielä pätkän matkaa takaisin päin ja kävellä loput. Tästä retki alkaa.

Puoliltapäivin on joella pikkulautoille parin tunnin kulkukielto. Arvelin sen liittyvän jotenkin isompien alusten kulkemiseen. Poliisivene vartioi kiellon noudattamista ja tässä odottelemme siltä lähtölupaa. Kaikki muut turistit tässä olivat kiinalaisia ja juttu kulki iloisesti turistien ja paikallisten venekuskien välillä.

Viimeisen ison aluksen saavuttua lautta-armada lähti liikkeelle ja vastaan tulivat Yangdista päin isompien veneiden vanavedessä tulleet pikkulautat. Kohtasimme kahden lautan kiinalaisseurueen, jotka iloisesti ampuivat toisiaan vesipyssyruiskuilla. Päivä olikin ihan tuskaisen kuuma, pitkälti yli 30°C.

Maisemakuvia tuli räpsittyä oikein urakalla. Pistetään vaatimattomasti nyt vain yksi malliksi.

Kiinalaiset ovat innokkaita poseeraamaan.

Meikäläisen poseeraaminen on jäyhempää suomalaistyyliä…

…mutta yhdessä sekin onnistuu.

Kiinassa metsämansikatkin ovat feikkejä.

Puhveleita täällä on paljon. Jos eivät ole töissä, niin sitten kylpemässä tai mutakuopassa pyörimässä.

Olen muuten kerran astunut puhvelinläjään, en tällä mutta yhdellä toisella reissullani. Polulla takanani kulkeva kommentoi jotain näkymistä ylhäällä sivulla ja minähän nostin katseeni maasta…

Meitä vastaan tuli appelsiininmyyjä ja ostimme häneltä maistiaiset. Eivät olleet kovin hääppöisen näköisiä – pieniä ja tummahkoja – mutta niin makeita ja mehukkaita ja oletettavasti vasta poimittuja. Oli aika virkistävää siinä helteessä.

Tien päässä näkyvä pöheikkö on bambu.

Matkalla sai ihmetellä kiinalaista tienpäällystystekniikkaa.

Ja oho: päivän aikana oli kylän päätielle ilmestynyt asfaltti. Kuulemma olisi pitänyt laittaa jo aikoja sitten, mutta nyt tuli kiirus, kun kylään oli tulossa jotain tärkeitä viranomaisia vapun päivää eli Labour Day:tä viettämään.