29.5.2011 Xingping, Kiina
Nihkeää on ollut kirjoittamisen kanssa. Kaksi kertaa olen aloittanut, mutta molemmat jutut ovat jääneet kesken. Olen ollut suunnattoman väsynyt ja inspiraatio kirjoittaa on ollut kokonaan poissa.
Olen ollut täällä Wangin perheen hoivissa nyt paria päivää vaille kuukauden. Sellainen hyvä asia tänä aikana on ainakin tapahtunut, että pystyn taas jotenkuten syömään ja olen saanut vatsani tuottamaan edes jonkin verran vatsahappoja. Hääppöistähän se ei ole vieläkään ja vatsa on turvoksissa joka aterian jälkeen, mutta tuollaisten asioiden korjaantuminen kokonaan vie kuukausia.
Vietän nyt totaalista hiljaiseloa. Jaksan tehdä jotain tunnin, pari ja sitten lepään hetken. Ja ne jotain tekemiset, joiden päälle joutuu lepäämään, ovat niinkin hurjia aktiviteetteja kuin tietokoneelta lukemista ja ristipistoja. Toisinaan levätessäni nukahdan, useimmiten vain maata pötköttelen sängyllä. Illansuussa teen yleensä pienen kävelylenkin rantaan. Ehkä istun siellä hetken aikaa ja ihailen noita vihreitä vuoria. Niiden kauneus ei ole vieläkään lakannut hämmästyttämästä minua.
Kiitän lukijaani, joka lähetti minulle linkin karpparifoorumin keskusteluketjuun, jossa muut lisämunuaisuupumuksesta kärsivät pohdiskelevat tätä sairauttaan; oireita, uupumukseen johtaneita tekijöitä, uupumuksen fysiologiaa, ruokavaliota ja toipumisen eri vaiheita. Tuosta on ollut minulle paljon apua. Olen saanut sieltä puuttuvia palikoita paikoilleen oman taudinkuvani määritykseen sekä ideoita ruokavalioni kasaamiseen. Aika monimutkaisella tavalla se kroppa vaikuttaa sekaisin olevan ja välillä ihmettelen, että miten tuo voi tuosta enää korjautua, mutta on tästä näköjään toipunut muitakin – ajan kanssa ja oikealla ruokavaliolla. Minulle oli uutta se, että tähän samaan tilaan saa itsensä ilmankin, että polttaa itsensä loppuun stressaamalla. Tähän on ihmisiä päätynyt himoliikunnalla, tiukalla karppaamisella, pitkäaikaisilla laihdutuskuureilla ja niukkakalorisilla dieteeillä ja yleensäkin sellaisilla elämäntavoilla, joissa pitkään eletään kehon tarpeita kuuntelematta ja niistä piittaamatta ja jätetään aterioita väliin.
En vieläkään ole saanut luetuksi tuota ketjua loppuun. Jaksan lukea korkeintaan kymmenisen sivua päivässä. Ensimmäisenä päivänä linkin saatuani luin suurella mielenkiinnolla 15 sivua ja oikein keskittyneesti yritin ymmärtää kaikki lukemani fysiologiset kiemurat. Huomasin kyllä jo iltapäivällä, että nyt tuli ponnisteltua liikaa ja seuraavan päivän olinkin sitten niin väsynyt, että vain lepäsin koko päivän. Aivoista ihan yksinkertaisesti tuntuu loppuvan virta, jos joudun keskittymään johonkin. Se loppuu usein ihan vaikka kesken keskusteluakin, jos kyseessä on hiemankaan epämiellyttävä tai vaativa asia, toinen osapuoli puhuu paljon ja nopeasti tai huonolla englannilla niin, että joudun ponnistelemaan ymmärtääkseni. Se virran loppuminen tulee yhtäkkisenä väsähtämisenä. Tuntuu, että on ihan pakko päästä saman tien lepäämään tai muuten tulee huono olo. Tämä ei ole mitenkään uusi asia, vaan tätä on ollut jo ihan koko sairauskauteni ajan. Ihan alkuun burn outin jälkeen en jaksanut tavata yhtään ketään enkä kestänyt kuunnella edes musiikkia. Hiljaisuus oli parasta lääkettä tuolloin. Yhä vieläkin pakenen pahinta hälinää ja joudun rajoittamaan sosiaalisia kontakteja yrittämällä tehdä nopean lopun keskusteluista, joiden aihe tai seura ei tunnu inspiroivalta.
Pää ei pelaa kunnolla ja se on ollut minulle ihan selvää jo kauan. Tilanne on kuitenkin parantunut huomattavasti pahimmista ajoista ja selkeästi on tapahtunut paljon tämän viimeisen puolen vuoden aikana, kun olen saanut olla tarvitsematta pahemmin mitään ajatella. Mutta nyt vain jotenkin tuntuu siltä, että on sopiva aika ruveta tuota pääkoppaa herättelemään. Hiljattain aloittamani ristipistotyö toimii hyvänä aivojumppana, sillä insinöörin käsissä sen tekemiseen saa mahdutettua koko joukon laskemista ja reittioptimointeja. Parin tunnin tuollaisen jumpan jälkeen yritän lepuuttaa aivojani olemalla tekemättä ja ajattelematta yhtään mitään ja se tuntuu hyvältä. Myös syömisissäni keskityn nyt siihen, että aivot saavat koko ajan energiaa ja Chaolta saan tunnin päähieronnan melkein joka päivä. Fyysinen jumppaaminen sitä vastoin tuntuu ihan väärältä. Koko kroppa huutaa nyt, että sitä ei saa rasittaa.
Lääkkeissä siirryttiin aika pian apteekkitavaraan. Ne itse tehdyt mustat kikkareet taisivat olla minulle liian vahvoja ja nyt syön miedompia mustia palleroita, joita saa apteekista, mutta jotka myöskin ovat jotain perinteisen kiinalaisen lääketieteen tuotoksia. Mustat ovat sitä varsinaista lääkettä ja ruskeat ovat aterian jälkeen ruoansulatusta tukemaan. Eli noita osaisin ostaa nyt apteekista itsekin, joten sen puoleen en ole tästä kortteerista riippuvainen. Ruoka ja ateriat ovat kuitenkin nyt niin tärkeät, että normaalilla hotelliasumisella en pärjäisi. Jos en tässä olisi, niin sitten pitäisi etsiä paikka, jossa voisin itse laittaa ruokani.
Kommunikoinnista sen verran, että ainahan siinä on vähintään kaksi osapuolta säätämässä. Jos jokin kontakti ei tunnu toimivan, niin aina kumpi tahansa voi korjata sen muuttamalla jotain omassa käyttäytymisessään tai asenteissaan. Ne omat viat ovat vain aina niin paljon vaikeampia tunnistaa kuin toisen. Olen omalta osaltani yrittänyt miettiä tätä kommunikointiamme ja huomannut sortuvani lapsen rooliin ruokakeskustelussa vanhemman kanssa. Nythän on niin, että minun ei enää ole pakko syödä kaikkea, mitä eteen kannetaan ja olen yrittänyt jämäköityä tuossa ja jättää jopa turhan kohteliaisuuden pois tapauksissa, joista on ihan selvästi aiemmin puhuttu. Toinen yleensäkin huono, mutta useasti käytetty tapa kommunikoida on se niin tavallinen ”älä tee noin” –kielto. Aika useinhan itse kunkin tulee sanottua milloin kellekin ympäristössään, että ei saa tehdä sitä eikä tätä tai niin tai noin, mutta harvemmin sitten kerromme sille toiselle, että kuinka sen sijaan tulisi toimia. Nyt minulla on ollut pitkä lista kiellettyjä ruoka-aineita, joista tavan ruokavalioon tottuneelle varmasti nousee hämmästys, että mitä tässä enää jää jäljelle. Joten kun sain itselleni uuden ruokavalion hahmoteltua, niin kirjoitin ateriat ja kellonajat paperille, kerroin mitä haluan syödä ja se on toiminut hyvin.
Huomaan kyllä, että olemme edelleen eri mieltä varsinkin proteiinien aiheuttamista oireista. Omaa tyhmyyttäni olen saanut viime päivien aikana hieman maitoproteiineja – epäonnistuneesti kirkastetusta voista – ja vietin eilisen päivän päänsäryssä sängyssä, mikä kuitattiin isä-Wangin taholta ”pieneksi vilustumiseksi”. En tiedä miten hyvin hän tajuaa taudinkuvaani ylipäätään, sillä puhumme niin erilaisin termein länsimaisen fysiologian ja kiinalaisen lääketieteen välillä. Siinä missä minä puhun lisämunuaisista, kortisolin puutteesta, vähistä vatsahapoista, sulamattomista proteiineista, ärtyneestä ja liian läpäisevästä suolesta, hänen terminologiansa mukaan munuaisista kuuluisi tulla ilmaa eikä kaasua. Että tiedä sitten, onko meidän diagnoosimme sama. Tosin sen verran tajuan ja siitä olen yhtä mieltä hänen kanssaan, että qi on huono. Mutta niin kauan kuin hän ei usko proteiinien huonontavan oloani, niin kauan suhtaudun häneen kuin lääkäriin, joka tekee diagnoosin kuuntelematta minun oireitani. Eli olen itse oman sairauteni asiantuntija ja pidän koko ajan oman harkintani mukana ja ruokavalioni suunnittelun tiukasti omissa käsissäni.
Tulevaisuuden suunnitelmista on kai turha puhua mitään, kun ei sitä näköjään koskaan tiedä mistä itsensä löytää. Mutta sellaista olen ajatellut, että jos vaikka yhden kuukauden olisin vielä tässä saadakseni kerätyksi sen verran voimia, että jaksan ja uskallan matkustaa. Mieleni tekisi Daliin. Se on ollut minulla mielessä yhtenä matkakohteena jo yli puoli vuotta. Elokuisen Tiibetin kiertomatkan suhteen jouduin jo uskomaan, että periksi on annettava ja peruin sen. Varatessani sen viime vuoden lopulla olin ihan varma, että kyllähän minä nyt elokuuhun mennessä olen jo toipunut, mutta enää ei siltä näytä. Ei minusta ole viiden päivän patikkaosuuteen jossain 4000 metrin korkeudessa enkä usko tuolloin vielä kykeneväni syömäänkään niin monipuolisesti, että pärjäisin ruokien suhteen ongelmitta. Mutta uskon edelleen viettäväni ensi talven Nepalissa. Jostain syystä Nepalista on mielessäni muodostunut jonkinlainen päämäärä koko matkalleni.
Eli lupaan tulevaisuudessa vielä matkajuttujakin ja uusia paikkoja ja maita, mutta lähiaikoina juttuni keskittynevät tähän lisämunuaisuupumukseen ja siitä toipumiseen, sen fysiologisiin mekanismeihin sen verran kuin niistä ymmärrän, hormoneihin ja pohdintoihini tähän johtaneista syistä, joista päästäänkin lapsuuteen, mieleen ja tunnelukkoihin ja taas hormoneihin ja sitä kautta aineenvaihduntaan ja terveyteen yleensä. Alan ymmärtämään yhä paremmin sitä yhtälöä, miten lapsuuden tunnetraumat jäävät piilevinä psyykeemme muokaten tunnereaktioitamme ja ohjaten käyttäytymistämme ja kuinka ne myöhemmin konkretisoituvat ihan fyysisinä sairauksina, jos niitä ei missään vaiheessa pureta.