Bussilla Hanoista Guiliniin

20.4.2011 Guilin, Kiina

Tänään on ollut stressipäivä. Ihan omaa syytäni tosin, mitäs stressaan. Mutta en voi sille mitään, että myöhästymisen pelko ja ajan täpärälle meneminen saa minut ihan hermoksi.

Ensimmäinen sätky tuli heti herätessä. Koin spontaanin äkkiherätyksen: avasin silmäni samalla kuin heräsin, totesin nukkuneeni puoli tuntia pitkäksi kellon soittoajasta – joka oli ollut 5:45 – ja pomppasin ylös. Toisaalta tuntui ihan hyvältä päästä vauhdilla sängystä ylös. Tässä nähdään, että adneraliini on hyvä aine sopivina annoksina – sen puute vetkuttaa sängyssä parikin tuntia ennen kuin sieltä pääsee ylös. Kahdessakymmenessä minuutissa olin alhaalla rinkka selässä. Vielä kymmenen minuuttia taksin tuloon, jolla menisin bussiasemalle ja Kiinan bussiin. Loistavaa, ehtisin syödä aamiaista ennen lähtöä. Alastuloni herätti henkilökuntaan kuuluvan miehen. Hän oli laittanut yöksi pedin vastaanottotiskin taakse ja viikkaili sitä nyt kasaan. Talouden molemmat mopot olivat otettu yöksi sisälle ja tukkivat sisäänkäynnin kokonaan, joten menin vastaanottotiskin takaa ja yli, jotta pääsin ovelle. Mies avasi kaukosäätimellä lasiovien ulkopuolella olevan metallisen laskuoven, jotta pääsin ulos.

Vetäisin kadun toisella puolella olevassa muovijakkaranuudelisoppalassa kulhollisen nuudelikeittoa ja tulin takaisin ja mitä ihmettä: metalliovi oli laskettu takaisin alas ja lukittu. Ei noussut, vaikka kuinka yritin. Kolkutin, hakkasin, paukutin, potkin. Kauhea räminä. Eikä tule ketään. Mihinkä se nyt tällä välillä kerkisi lähteä? Olin ihan hermona: rinkkani oli sisällä respassa ja missä se taksikin viipyi ja minun pitäisi itse asiassa olla matkalla jo. Hakkaan ja hakkaan ovea, mutta minkäs teet, jos ketään ei ole sisällä. Puhelinta ei ole, mihinkään en voi soittaa. Ketään ei näy – paitsi ihan ulkopuolisia – ketään ei voi pyytää hätiin. Mitään ei ole tehtävissä, paitsi hermota. Yritin rauhoitella itseäni sanomalla, että jos myöhästyn bussista, niin ei se ole kuin uuden bussilipun osto ja viisumiakin on vielä yksi päivä jäljellä. Ei auttanut.

Kiinni. Lukossa. Mitä tässä pitäisi tehdä?

Noin kymmenen minuutin hermoilun jälkeen paikalle tuli nuori nainen. Hänkin koitti ovea ja otti sitten luurin kouraan ja soitti. Sujuvaa englantia ei puhunut hänkään, mutta sen verran sain selville, että hän on täällä töissä ja että kohta on joku tulossa avaamaan. Tässä välissä oli jo taksikin saapunut paikalle. En tiedä oliko se, jonka piti olla minulle tilattu vai sattuiko vain ajamaan ohi ja muuten vain kysymään olinko kyytiä vailla. Hotellin ovi kun aukesi – ja heppu oli siellä sisällä, miksei hän ollut tullut avaamaan, kun rymistelin oven takana?!? – niin jollain kielellä minulta pääsi aika tiukkaan sävyyn, että nyt se reppu sieltä tänne niiden mopojen yli ja äkkiä ja äkkiähän se reppu sieltä tulikin. Siinä vaiheessa räjähdin, kun mies rupesi minulta rahoja kyselemään. Johan olin antanut hänelle rahat käteen edellisenä iltana. Meidän kummankin onneksemme minulla ei ollut aikaa jäädä rähjäämään, vaan hyppäsin taksiin. Onneksi liikenne oli tähän aikaan aamusta vielä hiljaista, lipussani luki selkeästi vietnamiksi mistä bussi lähtee ja ehdin hyvin autooni.

Bussi oli mukava ja tie hyvä. Matka rajalle kesti noin neljä tuntia lounastaukoineen. Välillä oli pysähdys, jossa sai käydä vessassa ja ostaa syömistä.

Vietnamissa on taloja koreita kuin karamellit.

Monesti vain julkisivu koristellaan ja maalataan, sillä se on se, mikä maksaa. Toisekseen talot rakennetaan kiinni toisiinsa ja naapuritontille saattaa ilmestyä talo, joka tulee kylkeen kiinni ja sinne ne maalaukset sitten peittyisivät kuitenkin.

Puolimatkan taukopaikka oli kaikin puolin siisti, niin kuin bussikin.

Tie kulki dramaattisen kauniin karstimaiseman halki.

Vietnamin puolella rajaa bussista jäädessä meille annettiin kullekin lappu kaulaan, matkatavarat mukaan ja kaikki lastattiin kymmenpaikkaisiin golf-kärryä muistuttaviin autoihin, joilla meidät vietiin Vietnamin rajatarkastukseen. Mitään selkeitä jonoja ei ollut, vaan yksi luukku, jonka edustalla parveili ihmisiä. Luukun takana istui kuitenkin useampi virkailija ja maasta poistuminen sujui yllättävän nopeasti. Kaaos näytti pahemmalta kuin olikaan.

Tästä alkaa Kiina. Bussissa tapaamani kiinalaispariskunta oli innokas poseeraamaan ja valokuvaamaan.

Sitten kävellen Kiinan puolelle vastaavaan toimitukseen ja siellähän olikin jo järjestystä. Kylttiä, opastetta, omat jonot kiinalaisille ja ulkomaalaisille ja voi hyvänen tavaton kuinka se kesti. Kun en ollut bussiemännän puheista mitään ymmärtänyt, niin olin vain seurannut vanhempaa kiinalaista pariskuntaa, joiden kanssa olin matkan aikana hieman rupatellut. No, kiinalaisethan pääsivät passikontrollista aikaa ennen minua läpi ja niin näkyivät menneen kaikki muutkin samalla bussilla tulleet. Mikä siellä tiskillä oikein maksaa niin, että yhden henkilön käsittely kestää pari, kolme minuuttia. Laskin jonossa edelläni olevan vielä pitkälti toistakymmentä ihmistä, lienee ollut 30-40 alunperin. Mitenhän sen bussin kanssa, mietin. Onkohan meillä sama auto rajan toisellakin puolella vai pitääkö vaihtaa? Pitävätköhän ne ryhmän kasassa, odottaako auto, että kaikki ovat tulleet läpi? Vai onkohan minut jätetty tänne? Ikuisuudelta tuntuneen ajan jälkeen pääsin ulos, vielä muutaman minuutin hermo-odottelut seuraavaan golf-autoon, jolla pääsi linja-autojen lähtöpaikalle. Mietin, miltä mahtoikaan sotalapsista tuntua, kun heidät lähetettiin lappu kaulassa yksin matkaan.

Saavuin bussien lähtöpaikalle ja ketään edellisistä matkakumppaneistani en nähnyt, joten näytin kaulalappuani jollekulle, joka asustaan päätellen näytti kuuluvan henkilökuntaan ja sanoin ”Nanning”. Mies viittoili toisella puolen pihaa olevien bussien suuntaan. Näyttivät olevan saman yhtiön busseja kuin millä olin tullut. Kysyin yhdeltä autoemännistä, mikä busseista menee Nanningiin ja hän kysyi, että mille Nanningin bussiasemista olen menossa. Ai onko siellä useampiakin, no ei aavistustakaan. Sanoin jatkavani Guiliniin, jolloin hän osasi sitten neuvoa minut oikealle asemalle menevään autoon.

Se keltainen lipare vaihtui Kiinan puolella rajaa uuteen, ihan oikean bussilipun näköiseen lippuun ja nyt näkyy lähtöaikakin: klo 19:30.

Bussimatka Kiinan puolella oli jo ihan toista kuin mihin olin Kambodzassa ollessani tottunut. Tämähän oli kuin kotona – tai ehkä jopa enemmänkin. Bussiemäntä kävi matkan alussa sanomassa, että turvavyöt kiinni. Mietin, että koskahan olen viimeksi turvavyötä edes nähnyt. Mahtoikohan olla lentokoneessa. Sitten mentiin kaksi-, välillä kolmikaistaista moottoritietä ja hyvää haipakkaa. Ihanaa oli istua kyydissä, kun meno oli tasaista. Kun tiellä ei ollut autoliikenteen seassa sinne tänne poukkoilevia mopoja, lehmiä eikä muitakaan mönkijöitä, niin ei ollut myöskään jarrutus-kaasutus-jarrutus –nykimistä, sekopäisiä ohituksia eikä torvien töötötystä.

Ihanan palveluhenkinen bussiemäntä matkalla rajalta Nanningiin.

Vähän ennen Nanningia bussiemäntä tuli luokseni pienen kirjasen kanssa asiakaspalautetta pyytämään. Muutaman rivin siihen raapustin kiittäen hyvästä opastuksesta ja sen päälle sain kuulla, että saavumme Nanningiin viideltä ja hän muuttaa lippuni niin, että pääsen lähtemään jo klo 18 autolla Guiliniin ja siinä välissä he tarjoavat minulle illallisen. Aika hienoa oli kulkea Nanningin bussiasemalla henkilökohtaisen oppaan kanssa ja hyvä oli saada syödäkseenkin, sillä en ollut syönyt mitään lämmintä ruokaa sitten aamiaisen. Alakerrassa sijaitsevaan ihan kunnon ruokalaan en ilman opastusta olisi löytänytkään. Minulle neuvottiin vielä lähtöportin numero ja sitten jäin itsekseni.

Eipä näistä olisikaan oikea lähtöportti kysymättä selvinnyt, sillä kaikki oli kirjoitettu kiinalaisin kirjoitusmerkein.

Pientä säätämistä oli vielä lähtöportilla, kun lippuani ei oltu vaihdettu ja siinä oli vielä tuo myöhäisempi kellonaika. Ilmeisestikin siirto oli tehty vain koneelle yhtiön toimistossa, jossa kävimme varaustani hoitamassa. Mutta ottivat sitten kuitenkin minut kyytiin. Olen jo oppinut olemaan hievahtamattakaan paikaltani vielä ensimmäisen tai toisenkaan nounou:n kohdalla, joihin paikalliset niin helposti turvautuvat silloin, kun minä en osaa heidän kieltään eivätkä he englantia.

Tämä on nyky-Kiinaa. Tuttu näky jo yli viiden vuoden takaisilta käynneiltäni Shenzenissä: valtavat kerrostalokolossit vielä tyhjinä vailla asukkaita ja viereen rakennetaan jo lisää samanlaisia. Ihmetyttää, että mistä ne kaikki asukkaat tulevat ja myös, että miten terve asuinympäristö tällainen ihmiselle on, niin henkisesti kuin fyysisestikin.

Guilinin bussissa sitten loppui maisemien kuvaaminen ja pian katselukin, sillä minut pistettiin käytäväpaikalle istumaan ja johan tuo kohta tuli pimeäkin. Maisemat olivat vaihtuneet jo aikoja sitten trooppisista palmuista ihan kunnon lehtipuihin ja mäntyihin. Vielä kun pimeä tuli hämärän kautta hiipien eikä kertaheitolla tasan kello kuusi niin kuin Kambodzassa oli ollut, niin alkoi olla jo lähes kotoinen olo. Guiliniin saavuttaessa oli kello jo yö. Otin taksin bussiasemalta, ajoin sillä jo etukäteen varaamaani hostelliin ja olin varsin onnellinen päästessäni petiin – kiinalaisen tyypilliseen kovaan sellaiseen, mutta ihanan muhkean peiton alle.

6 vastausta artikkeliin ”Bussilla Hanoista Guiliniin

  1. Se oli luksusbussi se. Mitä kauemmaksi tulet maaseudulle, sitä huonommiksi menevät tiet ja bussit ja lisäksi alkaa sylkeminen ja röökin poltto busseissa. :)

    • Niin oli :). Joo, nyt ollaan sivistyksen parissa. Moottoriteitä ja suurkaupunkeja. Olen muuten joskus mennyt tuollaisella sylkeminen & röökinpolttobussilla. Luulen kestäväni paluun maaseutuoloihin ja siinäkin on itse asiassa oma charminsa. Mutta nyt nautiskelen :).

  2. Hei, mielenkiintoinen blogi ja varmasti reissu aivan uskomaton! Toivottavasti viihdyt Guilinin suunnilla, itse ainakin pidin kaupungista. Tosin monet reppumatkaajat viihtyvat paremmin Yangshuon puolella. Parhaat nakymat ovat varmasti Li joelta ja sitten riisiterasseilta. Taytyypa jaada seuraamaan reissuasi taalla Kiinassa.

    • Tämä on ihan hieno paikka. Yangshuohon olisin vapun jälkeen mennyt, mutta kovin näyttivät varattua kaikki YHA:n hostellit. Taitaa olla joku pidempi pyhä täällä. Täytyy vielä googlettaa lisää hotelleja ja jatkaa yrittämistä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *