Arkistot kuukauden mukaan: maaliskuu 2011

Kambodzalainen tyttöystävä

, kirjoittanut
4

31.3.2011 Phnom Penh, Kambodza

Onhan kai siitäkin puhuttava. Seksiturismista nimittäin. Tai oikeammin sanottuna: kun en minä asiasta mitään tiedä, niin puhun sen vierestä.

Kirja Off The Rail in Phnom Penh on mielenkiintoinen kuvaus joidenkin länsimaisten elämästä Phnom Penhissä vuosina 1996-1998. Kirjan on kirjoittanut amerikkalainen journalisti ja se perustuu hänen omiin kokemuksiinsa hänen useamman kuukauden mittaisilla käynneillään Kambodzassa ja varsinkin Phnom Penhissä noina vuosina. Kirjan henkilöt ovat todellisia, niin myös tapahtumat. Siihen aikaan satunnainen ammuskelu – yleensä ilmaan, khmeeri-miesten machoilua – kaduilla on ollut ihan arkipäivää. Raskaasti aseistetut henkivartijat, torilla avoimesti myytävä kannabis ja 24h ilotalot ovat olleet kaikkien silmien edessä. Naisen – jos 13-vuotiasta voi sellaiseksi kutsua – sai alkaen 2$:lla ilotalojen pikaruokalasta, jossa työskentelivät pääosin vietnamilaiset. Hintahaitarin yläpäässä olivat paremmassa yökerhossa itse itsensä hinnoittelevat khmeeri-naiset. Huumeet, alkoholi ja seksi olivat naurettavan halpoja ja kuka tahansa muutamankin sanan englantia osaava länsimaalainen sai opettajan paikan ja palkan, jolla itsellensä noita huveja kustantaa ja meno oli sen mukaista.

Noista ajoista on Kambodza siistinyt kasvojaan huomattavasti. En yhtään kuvittelekaan, etteikö tuota kaikkea vielä olisi jos sitä etsimään lähtisi, mutta ei se näin sitä hakemattoman turistin silmille hyppää. Se, mikä sen sijaan näkyy, ovat lukuisat länsimaalainen mies – kambodzalainen nainen –pariskunnat.

Monenlaisia pariskuntia näkee, mutta tyypillisintä näyttäisi olevan, että mies on huomattavasti naista vanhempi. Siis paljon. Paljon. Nyt tuohon näkyyn alkaa jo tottua. Olen yrittänyt ajatella sitä niin, että jos tuo nainen tulisi ja kysyisi minulta, mitä hänen minun mielestäni sen sijaan pitäisi tehdä ansaitakseen elantonsa, niin ei minulla olisi siihen yhtään hyvää ehdotusta antaa. Mennä tarjoilijaksi? 60$:n kuukausipalkalla? Josta 50$ menee asunnon vuokraan ja lopun pitäisi riittää sähköön, vaatteisiin ja ruokaan – niin kuin eräs nuori miestarjoilija minulle hiljattain kertoili omasta elämästään. Joskus vaan vaihtoehdot näyttävät olevan vähissä.

Länsimaalainen miesystävä on täällä tavoiteltu. Tuollainen suhde on kahden aikuisen kauppa: siinä osapuolet pitävät huolta toisistaan niillä keinoin, mitkä itse kullakin on käytettävissä. Suhde voi olla vain parin viikon loman mittainen, mutta tavallista on, että naisen asuessa täällä ja miehen kotimaassaan mies lähettää naiselle kuukausittain rahaa elämiseen ja silloin tavataan ja nainen on käytettävissä, kun mies tulee maassa käymään. Miehen tulee muistaa tuossa, että kun hän ottaa itselleen tällaisen tyttöystävän, sitoutuu hän elättämään paitsi tämän, myös tämän mahdolliset lapset – olivatpa ne tämän miehen omia tai jonkun muun – ja myöskin naisen vanhemmat ja muun perheen. Eräs kolmekymppinen, todella viehättävä khmeeri-nainen kertoi minulle entisestä länsipoikaystävästään (joka kuvasta päätellen oli oikeasti komea, aikuinen mies) näin: ”Hän kosi minua ja halusi minun muuttavan kanssaan maahansa. Mutta kieltäydyin, koska näin hänen haluavan vain minut, ei minun perhettäni.”

Eräs täällä tapaamani tuttava kertoi minulle seuraavan tapahtuman, jonka silminnäkijäksi oli viime syksynä joutunut. Hänellä itsellään on asunto Sihanoukvillessä ja hänen naapurissaan asui 56-vuotias länsimaalainen mies. Tämä mies seurusteli itseään puolta nuoremman khmeeri-naisen kanssa. Tuttavani sanoi, että tästä suhteesta hän oli ajatellut, että se voisi toimiakin, sillä he näyttivät oikeasti viihtyvän toistensa seurassa ja pitävän toisistaan. Naisen suku oli hyvin ystävällistä, halailivatkin tervehtiessään ja kaikki näytti toimivan. Mies maksoi asunnon ja siellä asui naisen lisäksi tämän äiti ja joitakin sisaruksista. Heille kullekin mies antoi kuukaudessa välttämättömien kulujen lisäksi 50$ käyttörahaa ja jokaisella oli asunnossa oma makuuhuone.

Äiti halusi kuitenkin enemmän. Hän oli pyytänyt miestä ostamaan hänelle talon. Kyse ei ollut mistään pikkumökistä, vaan todella hulppeasta talosta. Mies kieltäytyi. Eräänä päivänä miehen tullessa normaalia aiemmin töistä kotiin, löysi hän kotoaan kolmisenkymmentä naisen sukulaista tyhjentämässä asuntoa ja kaikkiin tavaroihin oli kiinnitetty hintalappu. Tässä vaiheessa tuttavani tuli mukaan seuraamaan tapahtumia. Hänen kuvauksensa mukaan heillä kahdella ei ollut muuta vaihtoehtoa kuin astua sivuun. Ylivoima oli suuri, tunnelma aggressiivisen uhkaava ja yksi sukulaisista korkeassa virassa paikallisessa poliisissa, joten poliisia olisi ollut ihan turha hätiin kutsua. Niistä ennen niin ystävällisistä hymyistä ei näkynyt merkkiäkään. Mies sai mukaansa vaatteitaan ja joitakin henkilökohtaisia tavaroitaan. Tämän tapahtuman jälkeen äiti alkoi lähestyä tätä tapahtuman nähnyttä tuttavaani ja ystävällisesti tehdä tälle tytärtään tykö.

Yksittäistapaus – ehkä – mutta kannattaa muistaa, että kun näitä pariskuntia näkee, niin ei se nainen ole sen enempää hyväksikäytetty kuin mieskään, ainakaan oletusarvoisesti.

Lainsäädännöllisesti Kambodza on muuttanut paljon asioita sitten tuon 90-luvun lopun. Huumeet ovat lailla kiellettyjä, myös niiden hallussapito edes omaan käyttöön. Kannabiskin on rangaistavaa, mutta kovista huumeista seuraa huomattavasti ankarammat rangaistukset ja niitä kytätäänkin aktiivisemmin. Pedofiliaa vastaan taistellaan. Olen kuullut, että on olemassa organisaatio, jonka jäseniksi hotellit voivat liittyä. Tällöin hotelli raportoi kyseiselle organisaatiolle, jos epäilee jotain vieraistaan pedofiliasta, esimerkiksi pariskunnasta toisen osapuolen olevan alaikäinen ja tällöin organisaatio lähettää tarkastajan paikalle. Aseista sen verran, että eräs täällä asuva suomalainen minulle hiljattain mainitsi, että ei enää kaduilta kuulu ammuskelua niin kuin vielä pari, kolme vuotta sitten. Meno on siistiytynyt.

Arviolta noin kolmemetrinen naga-patsas Battambangissa. Naga on seitsenpäinen käärme, joka on kuvattu jo Angkorin-ajan temppeleissä.

Patsas on tehty vuosien 2005-2007 aikana Battambangin alueen kotitalouksista kerätyistä aseista.

Teksti kyltissä patsaan edessä:

Naga for Peace and Development
This peace monument commemorates the commitment, efforts and hopes of the Cambodian people in breaking away from the violent past in this province, and in establishing a peaceful, non-violent society.
The monument was created with weapons collected from or with the residents in Battambang Province under the joint cooperation of Government Offices, Police, Cambodia NGOs and JSAC (Japan Assistance Team for Small Arms Management in Cambodia). These weapons were destroyed in public destruction ceremonies held in this province. All of these activities were conducted under the ‘Peace Building and Comprehensive Small Arms Management Programme in Cambodia’, from Sept 2005 to Sept 2007, funded by the Government of Japan.
This monument was created by artists: Toun Thorneakea, Ou Vanndy, Ouk Chim Vichet and Kim Samdy, with the artistic support and coordination from Sasha Constable and technical support from Development Technology Workshop (DTW) and JSAC.

September 30, 2007

Älä pelasta kissaa

, kirjoittanut
8

6.2.2011 Siem Reap, Kambodza

Istuin hotellini ravintolan baaritiskillä, kun pariskunta kirjoittautui hotelliin sisään. Naisella oli sylissään tauotta mouruava kissanrääpäle. Oli pelastanut sen kadulta, se kun oli näyttänyt niin onnettomalta, kodittomalta ja nälkiintyneeltä. Hotellissa olivat jo omat koirat, mutta kissa saisi tulla, kunhan se pysyisi sisällä huoneessa.

Täällä kissat ja koirat eivät ole samanlaisia lemmikkejä kuin meillä. Niitä kyllä arvostetaan ja niitä on lähes joka taloudessa. Joka ravintolassa, kuppilassa ja pikkukaupassakin näkyy kuljeksivan koira tai kissa tai molempia ja useampiakin. Mutta ei niitä ihmisen siliteltäviksi ja paijattaviksi pidetä. Ne ovat vahteja, jätteiden syöjiä ja pitävät hiiret, rotat ja muita tuholaiset loitolla. Maaseudulla koirat ovat tärkeitä henkivartijoita peltotöissä; ne havaitsevat ruoikoissa piileskelevät käärmeet ja skorpionit. En ole kuullut, että khmeerit söisivät kissoja tai koiria, joten ruoaksi niitä ei kasvateta. Vietnamilaisten tosin sanovat pitävän varsinkin koiran lihasta.

Ruokapaikoissa kissat ja koirat kiertelevät pöytien välissä ja alla etsien tipahtaneita herkkupaloja tai odottavat omaa osuuttaan. Eivät ole nirsoa sakkia. Rouskuttavat menemään kaikki luut, rustot ja ruodot. Sitä paremmin kelpaa kaikki mitä tiukemmassa ruoan saanti on. Jos koira jättää riisin syömättä tai kissalle kelpaa vain kala, niin siitä tietää, että ne saavat ruokaa yllin kyllin. Kunnolla nälkäinen koira syö kyllä riisiä ja kasviksiakin.

En koskaan anna vieressä anovalle kissalle tai koiralle ruokapaloja pöydästä, sillä en tahdo olla myötävaikuttamassa niiden oppimiseen huonoille tavoille. Yhdessä paikassa oli syliin ja pöydille hyppivä kissanpentu ja voin sanoa, että se ei ollut miellyttävää. Eläimelle ruoan antaminen pöydästä voi olla tälle jopa karhunpalvelus: jos rupeaa käyttäytymään liian röyhkeästi ja asiakkaita häiritsevästi, voi se kostautua jopa hengen lähdöllä.

Mutta syötyäni laitan useinkin ruoan tähteet maahan tai heti ravintolan lattia-alueen ulkopuolelle jos niille näkyy olevan ottaja odottamassa.

Ai niin, ruokarauha pitää toki antaa. Sori.

Kissojen reviirikäyttäytymisestä en tiedä, mutta koirilla ainakin on tarkasti omat reviirinsä. Ne kuljeskelevat kaduilla vapaasti samoilla alueilla muiden koirien kanssa, mutta oma koti on oma koti ja sinne ei ole muilla asiaa. Tungettelija on se, joka saa kyytiä ja lähtee. Samaa sanoivat Sea Breezenkin omistajat, että vaikka heidän vanhat hemmotellut pikku spanielinsa eivät mitään taistelijoita olekaan, niin omalla pihalla vieras koira on heikommassa asemassa ja karkotetaan. Sinne minne synnytään saadaan myös se oleskelulupa syntymälahjana. Vieraisiin kortteleihin tultaessa se täytyy joko taistella tai sitten ihmisen lahjoittaa ottamalla kotiinsa ja näyttämällä muille taloudessa jo mahdollisesti asuville, että nyt tämä uusi tulokas kuuluu perheeseen.

Pienistä pennuista ei täällä ole pulaa. Ei kissoja ja koiria täällä leikata. Ne kulkevat vapaasti ja lisääntyvät vapaasti. Aikuisissa ja vanhemmissa narttukoirissa näkyvät äitiyden jäljet: vatsanahka on löysä venähtänyt pussi ja nisät roikkuvat suurina kuin rivi taateleita.

Jättää se jälkeläisten ruokkiminen jälkensä koiraankin.

No niin, nyt tämä pikkukissa oli siis kunnollista kotia vailla. Sille etsittäisiin joku mieluiten länsimaisten pitämä ravintola tai majatalo, jossa se saisi riittävästi kunnollista ruokaa. Ei sitä annettaisi mihinkään tavalliseen paikalliseen talouteen, jossa se saisi vain riisiä ja joutuisi itse etsimään ruokaansa. Eikä myöskään sellaiseen paikkaan, jossa jo on koira, jotta sen ei tarvitse ruveta tappelemaan koiran kanssa reviiristä.

Minulta jäi näkemättä, että millaisen päätöksen tuo tarina sai ja pääsikö nainen eroon kissasta, mutta mietiskelin mielessäni miten pitkä aika on yksi viikko pienen kissanpojan elämässä. Siinä ajassa ehtii oppia monia katuelämässä pärjäämiseen tarvittavia taitoja. Viikon aikana pehmeää purkkitonnikalaa hotellihuoneessa mussuttaen ehtii moni tärkeä käytännön oppitunti mennä sivu suun.

Jälkikirjoitus 25.3.2011 Phnom Penhissä

Ihan hiljattain eräänä iltana illalliselle mennessäni oli hotellin sisäänkäynnissä juuri tuollainen onnettoman laiha pieni kissi. Lihaa siinä otuksessa ei ollut nimeksikään, mikä sai sen pään näyttämään kohtuuttoman suurelta. Maukusi ja mourusi suu apposellaan tuoden koko terävän hammasrivistön esiin. Tuo hurjan näköinen aseistus suhteutettuna sen vartalon pienuuteen ja kokomusta väritys saivat pennun näyttämään ihan paholaisen tekeleeltä. Mutta niin vain olisi tehnyt mieli ottaa rääpäles mukaan ja antaa sille ruokaa. Tyydyin kuitenkin vain paijaamaan hetken. Hyväilynkipeäkin oli, rassukka.

Yöllä täällä kadut pimenevät ja liikenne lakkaa. Silloin haukkuvat koirat ja kissat mouruavat. Leikkaamattomien kissojen öinen rääyntä on hurjaa kuultavaa ja kun se yltyy oikein rähinäksi niin tietää, että taas on tappelu menossa. On se kissa luontojaan vaan aikamoinen peto.

Vihreitä vuoria ja flamingoja

, kirjoittanut
9

24.3.2011 Phnom Penh, Kambodza

Ehei, en ole käynyt vihreillä vuorilla enkä nähnyt flamingoja ja annankin tälle tarinalle pienen huuhaa-varoituksen: nyt seuraa kuvaus eräästä unestani ja sen tulkintaa. Siitä on jo melkein kaksi kuukautta, kun näin tuon unen, mutta se on jäänyt niin vahvasti mieleeni pyörimään, että on minun nyt se vaan tänne purettava.

Unessa katsoin vuoria. Hyvin, hyvin jyrkkärinteisiä ja aivan kokonaan syvän vihreän rehevän kasvillisuuden peitossa. Vihreys oli todella merkillepantavaa. Rinteillä oli linnoja ja nekin olivat tuon saman vihreyden peittämiä. Katsoin vuoria ihaillen, ne olivat niin kauniit tuossa vihreydessään.

Yritin ottaa kuvaa tuosta kauniista maisemasta, mutta kamerani linssi zoomaili omia aikojaan, enkä saanut kuvaa tarkennettua. Katsoin kameraa ja sieltä takakannesta pursusi filmi ulos. Se pyöri väärinpäin ja siksi kamera ei ollut toiminut. Ihmettelin kovasti, että miksi kamerassani on filmi, kun sehän on digikamera. Harmittelin sitä, että menetin nyt niin paljon matkakuvia, joita en enää voisi saada takaisin.

Seuraavassa näytöksessä parvi flamingoja lensi ohitseni. Katsoin niiden perään ja parvi muodosti puun. Takaapäin katsottuna höyhenpilvi oli kuin tuuhea, iso ja vankkarunkoinen puu. Olin aivan haltioissani, sillä puu oli niin uskomattoman kaunis. Värit sulautuivat liukuen toisiinsa: vaaleanpunaista, valkoista ja keltaisenvaaleanvihreää.

Monesti unet ovat sekamelskaa, josta aamulla muistaa vain pätkiä tai ei aina sitäkään. Toisinaan on vain hämärä aavistus siitä, että on tainnut nähdä jotain unta. Unia, jotka vielä aamulla ovat vahvasti mielessä, pidän tärkeinä. Uskon, että unissa on viestejä tietoiselle minällemme siltä osalta itseä, joka on päivätajunnaltamme piilossa. Jos unessa on voimakas tunnelataus, on tuo tunne tärkeä. Ja vielä jos uni jatkaa kolkuttamista takaraivossa kahden kuukauden ajan kuin sanoakseen, että muista minut, katso nyt, älä unohda tätä – on selvää, että unessa on tärkeä viesti, joka ei vielä ole mennyt perille.

Noin syvän vihreän värin yhdistettynä rehevään kasvillisuuteen tulkitsen ilman muuta elinvoimaksi. Unikirjan tulkinnan mukaan vihreä väri unessa merkitsee parantumista. Tämä oli aika helppo tulkita heti kättelyssä. Hyvä, uskon siis, että paraneminen tulee.

Vuorten ja linnojen merkitystä jouduin pohtimaan pidempään, ennen kuin niiden symboliikka aukesi. Jyrkät rinteet, ylös alas. Paraneminen ei siis ole mitenkään yksiviivaista, vaan välillä on parempi ja sitten mennään huonompaan ja linnoitukset tahtovat sanoa, että ovat vaikeita valloittaa. Sitä tämä olo on viime aikoina totisesti ollutkin, sahannut edes takaisin. Nyt juuri olen neljättä päivää ihan hissuksiin huoneessani ja mennyt ulos vain sen verran, että olen käynyt lähikulmakuppilassani syömässä. Ensimmäinen näistä päivistä oli ihan täysin petipäivä. Makasin vain, kun en muutakaan jaksanut. Olen siitä hiljalleen toennut, mutta ei ole ollut haluja lähteä mihinkään pidemmälle liikkeelle. Jalat ”katosivat” taas eivätkä ole vielä tulleet kokonaan takaisin. En tiedä liittyykö tuokin verenpaineeseen, mutta se on ilmeisesti hulahtanut taas alemmas, kun huippaa. Luulen, että olen tehnyt sellaisia virheitä, että kun olo on ollut vähän parempi, niin olen ruvennut liikkumaan liian innokkaasti ja uuvuttanut itseni sillä. Tehnyt pitkän kävelylenkin tai joogannut itseni ihan puhki ja sitten saanut keräillä itseäni kasaan muutaman päivän. Lisämunuaisten vajaatoiminnan kuvaanhan kuuluu juuri tuo, että liikunnasta toipuminen kestää ihan kohtuuttoman kauan.

Mutta takaisin uneen. Kameraa en ensin ymmärtänyt, en sitten millään. Kunnes tänään tässä kirjoittamisen välissä oivalsin jotakin, joka kolahti. Kameran linssi, se on kameran silmä. Pyörii väärinpäin. Kamera ei toimi. Tuo on mielenkiintoinen johtolanka, jota lähden nyt seuraamaan ja kerron sitten aikanaan, jos olin oikeassa. Unen linnoitukset saavat minut valmistautumaan henkisesti siihen, että se ei tule olemaan ihan yksinkertaista eikä tuloksia tule ihan heti huomenna eikä vielä ensi viikollakaan.

Tuon toimimattoman kameran takia menetin matkakuvia, jotka symboloivat matkakokemuksia. Sairaudestani johtuen en ole voinut kiertää ja tehdä ja kokea niin paljoa kuin toivoisin ja tunnen menettäväni paljon tästä tilaisuudesta nähdä paikkoja ja elämää täällä.

Flamingo ei sanonut minulle mitään, joten etsin netistä unikirjaselitystä. Muutamien vaihtoehtoisten selitysten joukosta tämä osui: You may be overly concerned with your physical appearance – ajattelet liikaa ulkonäköäsi. Olen tuntenut itseni täällä reissussa ollessani epäviehättäväksi ja epänaiselliseksi. Ei meikkiä, ei kauniita vaatteita. Tuohon päälle vielä se, että väsymys näkyy kasvoistani ja hiuksistani ja liikunnan lopettamaan joutumisella on myös omat seurauksensa. Tai ei näy hiuksista, enää. Minulta lähti niin paljon lisää tukkaa tammi-helmikuun aikana, että hiussolkeni ei enää pysynyt päässä ja letti, johon keräsin kaikki (jäljellä olevat pitkät) hiukseni, oli tyvestään eli paksuimmastakin kohdastaan peukaloani ohuempi. Pituutta oli kyllä tuonne lapaluihin asti, mutta se mikä sinne ylsi oli kuivaa, ohutta ja elotonta roikkoa. Kuukauden verran keräsin rohkeutta ja sitten pistin letin saksilla poikki ja ajoin partahöylällä loput. Yllättävää kyllä näytän terveemmältä kokonaan ilman tukkaa kuin sen huonon tukan kanssa. Tuosta leikkaamisesta on nyt viikon päivät enkä ole vielä niin sinut tämän uuden pääni kanssa, että menisin ilman huiviani ulos. Mutta tukka kasvaa nopeasti ja onneksi kaikkialla siellä missä kuuluukin eli uutta on tulossa. Sänki on jo sen verran pitkä, ettei enää rahise tyynyliinaa vasten ja pää on nyt todella helppohoitoinen. Kätevä malli hoitaa, kun suihkussa tulee käytyä kuitenkin useampi kerta päivässä. Alkuun varoin kastelemasta ennen kuin totuin siihen, että eihän siellä päässä enää mitään kasteltavaa ole.

Unen lopussa ollut puu olin minä itse. Puu symboloi aina sisäistä minää. Tässä puu oli muistuttamassa minua siitä, että mikä on oikeasti tärkeää.

Yöbussilla Sihanoukville-Siem Reap

, kirjoittanut
10

16.3.2011 Phnom Penh, Kambodza

Kambodzassa on kaksi yövuoroja liikennöivää linja-autoyhtiötä: Virak-Buntham Express Travel & Tour (VET) ja Paramount Angkor Espress Co. Kuljin VET:n yövuoroilla Sihanoukvillesta Siem Reapiin ja takaisin.

Sihanoukvillessa VET:n toimisto ja samalla linja-auton lähtöpaikka sijaitsee keskustassa pääkadulla, Ekarreach Street:llä. Auto lähtee Sihanoukvillesta alkuillasta ja on perillä Siem Reapissa kuudelta aamulla.

Yöbussi lähdössä Sihanoukvillesta.

Liput ovat paikkamerkittyjä ja sain ihan todella huonon paikan: eturivistä yläpeti. Älä ikinä mene eturiviin. Ihan takaosakaan ei kuulemma ole kovin hyvä, sillä siellä tuntuvat pomput eniten. Kun varaat lippuja, pyydä saada paikka keskiväliltä. Toiselta riviltä alkaen on ihan hyvä. Pidä myös kiinni oikeudestasi numeroituun paikkaasi. Linja-auton henkilökunta sanoo, että ei se niin väliä ole niiden numerointien kanssa, mutta jos vaihtoehdoksi sinulle jäävä peti ei miellytä, niin vaadi vain rohkeasti oma paikkasi. Matkustajat näillä yöbusseilla ovat pääsääntöisesti länsituristeja, joten mitä paikkalippuihin tulee, niin heillä on mitä todennäköisimmin sama logiikka kuin sinulla, joten saat kyllä paikkasi jos sitä pyydät.

Bussissa, jolla menin Siem Reapiin, oli 1+1+1 kerrossängyt. Tarkoittaa, että sänkyjä oli kolmessa jonossa (eli bussissa oli kaksi käytävää) ja kahdessa kerroksessa. Petejä oli limitetty niin, että hieman kohotetun ”tyynyosan” alla oli ensin itselle säilytyslokero, johon sai kengät, sitten takana olevan paikan jalkatila ynnä tilaa johon tunkea käsimatkatavarat. Tilaa tällaisessa pedissä on arviolta n. 170-senttiselle asti nukkua jalat suorina.

VET:n yövuoron nukkumapaikkoja 1+1+1 kerrossängyin.

Se mikä eturivin paikoissa on vikana, on että koska edellistä petiä ei ole, ei ole myöskään sen tarvitsemaa tyynyosaa, jolloin se pituus on pätkäisty pois. Seurauksena etupeti on muita lyhyempi, siinä ei ole mitään paikkaa käsimatkatavaralle eikä myöskään minkäänlaista päätyä jalkopäässä.

Tässä makasin päiväreppuni vatsan päällä ja ajattelin, että jos äkkijarrutus tulee, niin lennän jalat edellä sukkulana alas. Keinonahkapatja vielä oli sen verran luistava alusta, ettei olisi ollut edes pahemmin kitkaa vaatteiden ja alustan välillä jarruttamassa.

Toimiston edestä lähdettyään bussi koukkasi vielä Sihanoukvillen vanhan linja-autoaseman kautta ja siellä jäi yksi matkustajista pois ja alapeti pari riviä kauempana vapautui. Valloitin sen välittömästi ja sitten olikin hyvä pötkötellä. Ensimmäinen vessatauko oli parin tunnin kuluttua lähdöstä ja sen jälkeen nukahdin. Phnom Penhissä oli Ho Chi Minhiin meneville auton vaihto ja henkilökunta kävi herättelemässä jokaista ja tarkisti, ettei kukaan vain nukkunut vaihtonsa ohi.

Kun auto aamuhämärissä saapui Siem Reapiin, olin ihan sikiunessa ja alkuun täysin pihalla siitä, että missä olen. Auto jätti matkustajat kyydistä arviolta viitisen kilometriä kaupungin keskustan ulkopuolella ja siihen en ollut varautunut laisinkaan. Jos olisin tämän tiennyt, olisin voinut pyytää varaamaani hotellia lähettämään minulle tuktukin vastaan. VET oli kuitenkin järjestänyt kuljetukset täällä päässä ihan hyvin. Linja-auto oli ajettu aidatulle pihalle ja kyytejä kalasteleva ja hänksläävä tuktuk-kuskijoukko suljettu portin ulkopuolelle. VET:ltä sai siinä ostaa tuktuk-kyydin keskustaan yhdellä dollarilla, joten koko se hässäkkä, johon sisältyy sinut ympäröivästä tuktuk-kuskiparvesta yhden kanssa kyydin hinnan kohtuulliseksi tinkiminen ynnä sen varmistaminen, että varmasti pääset sinne minne olet menossa eikä sinne minne kuski haluaa sinut viedä, oli näin eliminoitu.

Ostin jo lipun, mutta sitten portille mennessäni huomasin, että siellähän olikin kuski ”Birpi”-kyltin kanssa, jossa oli myös hotellini nimi. Soittaessani varaustani olivat kysyneet, että mihin aikaan saavun ja olin vastannut, että tulen yöbussilla Sihanoukvillestä enkä tiedä, että mihin aikaan se on perillä. Olivat sitten lähettäneet kyydin hakemaan, vaikka eivät sitä siinä puhelimessa erikseen maininneetkaan. Siem Reapissa on tapana, että noutokyyti hotellille sisältyy hintaan ja kun sekä venelaituri, lentokenttä että yöbussin päätepiste ovat kaukana keskustasta, niin tuota pick-up systeemiä kannattaa hyödyntää. Linja-autojen päivävuoroista en tiedä, että mihin jättävät matkustajansa.

Takaisinpäin ostin lipun matkatoimistosta, joita täällä joka paikassa onkin pilvin pimein. Paikkojen selvittäminen oli aikaa vievä ja hieman hupaisakin episodi, sillä ostin paikat viidelle ja halusin meidän olevan mahdollisimman vierekkäin ja jossain keskivaiheilla. Matkatoimiston tytöllä ei ollut mitään käsitystä paikkojen numerointisysteemistä ja minun käsitykseni osoittautui sittemmin vääräksi. Mutta ihan hyvin se meni ja saimme koko porukka lähekkäiset paikat. Suosittelen muuten varaamaan paikat alapedeiltä, sillä yläpedeille puhaltaa ilmastointi suoraan päälle ja siellä voi olla ikävän vetoista ja kylmää. Yläpedit ovat numeroinnissa B-paikkoja ja alapedit A, ainakin molemmissa näissä käyttämissäni vuoroissa olivat.

Siem Reapistä bussi lähti keskustasta Elephant Terrace –hotellin vierestä. Siellä on hyvä olla parikymmentä minuuttia ennen bussin lähtöä ja ”chekata sisään” eli liput näytetään virkailijalle, joka sitten merkkaa paikat vahvistetuiksi. Sama päti muuten Sihanoukvillen päässäkin, ei ainoastaan täällä. Tälläkin kerralla bussi oli ihan täynnä, joten olin tyytyväinen varattuani paikat jo muutamaa päivää aiemmin, koska meitä oli näin iso porukka matkustamassa.

Tämä auto olikin erilainen kuin millä tulin. Tässä paikat olivat 2+1 ja pedit erilaiset. Auton tila oli käytetty tehokkaammin hyväksi siten, että tyynyosa oli jyrkempi eikä kenkätavaratilaa sen alla ollut. Pedin pääpuoli oli nyt liian jyrkkä ja valuin siitä koko ajan alas. Koska kenkäkaappi jalkopäästä oli pois, jalkatila ei päättynytkään seinään, vaan kapeaan rakoon. Valuin tuota rakoa kohti koko ajan ja eikähän sinne jalat kunnolla mahtuneet, vaan joutuivat puristuksiin. Tästä johtuen en nukkunut tällä matkalla ollenkaan niin hyvin kuin tullessa.

VET:n yövuoron 2+1 pedit.

Vuorolle Siem Reapista yhtiö oli ottanut kuljettaakseen puutavaraa niin, että alas tavaratilaan ei mahtunut kuin ihan muutama reppu. Matkatavaroita oli sitten tungettu sisälle ainakin minun alapuolellani ollut petipaikka täyteen ja lisää reppuja makasi käytävällä. Phnom Penhissä pysähdyttäessä purkivat tuon kuorman: kaikki tavaratilassa olleet laukut ulos kadulle ja puutavara pihalle. Aikaa tuohon tuhraantui varmaan pari tuntia ja pääsimme jatkamaan matkaa vasta kolmelta. Hyvin onnistuivat kuitenkin aikataulunsa pitämään ja olimme kuudelta aamulla Sihanoukvillessa. Phnom Penhin tauon aikana kysyin henkilökunnalta, että missä Sihanoukvillessa on päätepysäkki ja sanoivat sen olevan siinä keskustassa toimistolla. Hyvä juttu, siitä olisi meillä kävelymatka hotellille. Sitten kun päästiin perille, niin päätepysäkki osoittautuikin olevan Sihanoukvillen uudella linja-autoasemalla, joka sijaitsee reilusti keskustan ulkopuolella. Siellä sitten kaikki ulos bussista ja tinkaamaan tuktuk-kuskien kanssa kyydeistä, joista heillä oli täällä hyvä tilaisuus pyytää törkeän korkeita hintoja, kun valinnan varaa ei ollut.

Bussilippuja myyvät paitsi kyseisen yhtiön toimistot, niin kaikki matkatoimistot ja useimmat hotellitkin.

Kaikkea mitä mainoksessa luvataan matkaan sisältyvän ei pidä ottaa ihan kirjaimellisesti, vaan aasialaisittain soveltaen. Viltin ja vesipullon sai. Vessa oli kyllä, mutta ei bussissa, vaan matkan varrella taukopaikoissa. Tyyny voisi tarkoittaa sitä, että pääpuoli on kohotettu ja patjassa taisi vielä lisäksi olla kohouma pään kohdalla ja ”long leg” että pedit ovat toki pitkät paikallisten mittoihin vaikka eivät sitä länsimaalaisiin pituuksiin olekaan. Elokuvia ei onneksi yön aikana näytetty, vaan valot sammutettiin ja kuskien keskinäistä pölpötystä lukuun ottamatta oli hiljaista. Suosittelen silti korvatulppia tällekin matkalle.

Yömatkan jälkeisen aamun pöllämystyneestä olosta huolimatta näin pitkän välin kulkemiseen yöbussi on hyvä, varsinkin jos on vain muutaman viikon matkalla. Siinä säästää sekä aikaa että rahaa. Sihanoukville-Siem Reap maksaa 15$ eli budjettimatkaaja saa samaan hintaan sekä matkalipun että yöpymisen. Jos jompana kumpana päätepisteenä on Phnom Penh, on järkevämpää kulkea päivävuorolla, sillä yöbussi on Phnom Penhissä klo 01-03 aikaan yöllä ja en ainakaan itse haluaisi kulkea kaupungilla siihen aikaan vuorokaudesta. Phnom Penh sijaitsee keskellä Kambodzaa ja muualta Kambodzasta matka sinne kestää puoli päivää. Sen ajan voi käyttää päiväsaikaankin, istua ja katsella maisemia ja maaseutua.

Nuo yölinjat kulkevat muitakin välejä kuin Sihanoukville-Phnom Penh-Siem Reap. Joihinkin muihinkin Kambodzan kaupunkeihin pääsee ja naapurimaista ainakin Ho Chi Minh Cityyn ja Bangkokiin. Matkatoimistojen edustalla olevista kylteistä kyllä selviävät reitit ja aikataulut.

Paramount Angkoria ei tullut kokeiltua. Käsittääkseni heidän autoissaan ei ole petejä vaan lähes makuuasentoon kaadettavat istuimet.

Kuvagalleria: Lisää ötököitä

, kirjoittanut
8

Rantaan ajautunutta kuollutta sientä Bamboo Islandilla. Kuvasta ei näy se kuhina, joka sienessä kävi, yöks.

Kukkuu! Ja hävisi taas salamannopeasti.

Tätä kaveria en olisi kyllä huomannut, jos ei olisi melkein jalkani alta loikannut sivuun.

Kaksi kaunista vesiputouksilla Mondulkirin maakunnassa.

Ai ei löytynyt vai? Zoomataanpa vähän. Entä nyt? Siinä se on keskellä kuvaa. Pitkä, nokkamainen suu auki oikealle ja hirrrrmuisen pitkät takajalat.

Yllättävää illallisseuraa.

Pysähdyin ihmettelemään ilmassa nenäni edessä leijuvaa roskaa.

Tarkempi tarkastelu osoitti roskan olevan koteloitumassa oleva toukka. Toukka vetäytyi aina nopeasti sisälle koteloonsa havaitessaan liikettä ympärillään. Odotin hiljaa vieressä ja toukan pää tuli taas esiin – ja taas piiloon, kun heiluin kamerani kanssa yrittäen saada tuulessa heiluvaa koteloa osumaan kuvaan.

Lopulta toukka taisi tajuta keskellä kulkuväylää roikkumisen huonoksi paikan valinnaksi ja hiissasi itsensä ylös kohti puiden latvustoa häviten näkyvistäni.

Nämä ötökät ovatkin tarkoitettu syötäväksi.

Korento Siem Reapissa West Baraylla.

Perhonen tämäkin.

Tällä auringossa välkehtivällä mönkijäisellä oli mittaa n. 4 cm.

Tunnistatko tämän kaverin? Vihje: joulutervehdys.

Äskeistä pikkuserkkuaan huomattavasti kookkaampi oli tämä sirkka. Pituutta arviolta 8-9 cm.

Istuin huoneessani sängyllä, kun näin silmäkulmastani liikettä lattianrajassa. Ensin luulin, että siellä menee pieni gekko-lisko. Kuului rapi rapi rapi – eiväthän liskot pidä mitään ääntä kulkiessaan! Katsoin tarkemmin ja näin isoimman torakan ikinä. Sen ruumiin mitta oli n. 8 cm ja siihen nuo pitkät tuntosarvet päälle. Liian iso liiskattavaksi, tulisi inhaa sotkua. Mitä tehdä? Alkoi torakkajahti. Torakka kipitti seinän viertä karkuun raps raps raps, sängyn takaa, vessan seinustaa pitkin, huoneen ovelle ja oven alta käytävään. Avasin oven jahdatakseni sen pidemmälle, jottei se livahtaisi takaisin huoneeseeni. Aivan oikein, se kyttäsi oven takana. Hätistin sitä poispäin ja sinne se meni: käytävän poikki ja vastapäisen huoneen oven alta sisälle. Homma hoidettu.

Edellisessä ötökkä-galleriassa esittelin rukoilijasirkkanaaraan. Nyt näin ensimmäistä kertaa koiraan, joka onkin naaraan rinnalla kuin pikkuinen kirppu. Rukoilijasirkat käyttävät hienosti käsiään. Tämä piti muurahaisesta kiinni kaksin käsin, haukkasi keskeltä ja mutusti sitten jäännöspalat suuhunsa yksi kerrallaan kummastakin kädestä. Sain kaivettua kamerani esiin vasta kun sirkka oli jo lopettanut ateriointinsa ja sen päätteeksi hypähtänyt polvelleni pyyhkimään ruoan rippeitä suupielistänsä.

Kambodzalainen mikätin -vastaus

, kirjoittanut
Vastaa

18.3.2011 Phnom Penh, Kambodza

Viikko sitten Kysy Kambodzasta –postauksen yhteydessä oli mikätin-tehtävä. Pistän tähän muistin virkistykseksi vielä kyseisen mikätin-kuvan ja kerron sitten pohjustukseksi vähän taustoja mikättimen käyttöön liittyen.

Siis tämän härpättimen käyttötarkoituksesta oli kyse.

Tyypillinen Kambodzalainen jääkaappi ei toimi sähköllä vaan jäillä. Noita oransseja kylmälaukkutyyppisiä muovilaatikoita on katujen ja kyläteiden varsilla jokaisella, joka myy kylmiä juomia ja ainakin pienemmät ravintolat säilyttävät niissä kalat, lihat ynnä muut herkästi pilaantuvat ainekset. Tuollainen jääkaappi on lisäksi ihan välttämätön paikoissa, joihin ei tule sähköä valtakunnan verkosta, vaan sähkö tuotetaan joko omalla tai kylän yhteisellä diesel-generaattorilla. Generaattorin käyttö on kallista ja se pistetään päälle vasta pimeän tultua, kun tarvitaan valaistusta, joten pelkästään jääkaapin takia sitä ei kannata ympäri vuorokautta huruuttaa.

Tässä pidetään juomia kylmässä. Taustalla pienempiä styroxista valmistettuja malleja kotitalouskäyttöön.

Jäiden teko, myynti ja jakelu on täällä ihan oikea bisnes. Joku valmistaa jäät – arviolta lähemmäs metrin pituiset ja kantiltaan 20-senttiset lohkareet. Niitä siirrellään jääkoukkuja apuna käyttäen ja täällä Phnom Penhissä olen nähnyt pieniä jäänkuljetusrekkoja. Ne voi arvata jäänkuljetusrekoiksi siitä, että vesivana lirisee perässä, kun jäät sisällä kopissa sulavat. Noita möhkäreitä sitten myydään edelleen suoraan käyttäjille, jotka myös pienemmässä mittakaavassa myyvät edelleen kotitalouksiin. Olen nähnyt monesti, miten joku on tullut tuollaiseen kadunvarsikioskiin ja siellä sitten sahataan pienempi pala jääköntistä kassiin mukaan. Paitsi ravintoloissa ja kioskeissa, niin markkinatoreilla jäätä kulutetaan paljon, kun ei ole kylmälaitteita, vaan kalat ja äyriäiset säilytetään vadeissa jäämurskassa.

Jäitä Phnom Penhissä Central Markets:lla. Näistä tehdään torimyyjille jäämurskaa.

Koh Rongilla käydessäni kalastajavene, joka paitsi kuljetti bungalow-kylän turistit, toimitti myös ruokatarvikkeita kalastajakylään. Tulomatkalla pysähdyimme välillä purkamaan kuormaa kylän satamassa. Siinä kannettiin maihin riisisäkkejä ja olut- ja energiajuomapakkeja, mutta myös eräskin köntti jäitä. Veneessä oli noita oransseja kylmälaatikoita kuljetusta varten ja jäät oli pakattu muovista punottuihin vanhoihin riisisäkkeihin.

Suurin osa Kambodzan sähköstä tuotetaan diesel-generaattoreilla – ei vain yksityistalouksien, vaan myös valtakunnanverkkoon. Tai en tiedä voidaanko edes puhua valtakunnan verkosta vai onko kyse ennemminkin kaupunki- tai maakuntakohtaisista verkoista. Mutta kallista se on joka tapauksessa. Jostain osui silmiini kerran, että Kambodzan sähkö olisi maailman kalleinta. Kun ajattelee tuota jäiden valmistamista, sitä hukkaa mikä kuljetusten aikana tulee ja sitten vielä käyttötehoa, niin uskaltaisin väittää, että Kambodzalaiset jääkaapit ovat käyttökustannuksiltaan maailman kalleimpien joukossa.

Jääkaappini Reamin valkoisessa talossa.

En tiedä millä menetelmillä nuo jäät valmistetaan ja millaisesta vedestä. Muutama kuukausi sitten järjestetyllä kiertomatkalla ollessani oppaamme sanoi, että käyttävät kemikaaleja jäädyttämiseen. Tiedä sitten, onko todella näin ja jos, niin mitä kemikaaleja ovat.

Sitten itse mikättimeen. Niin sanotuissa oikeissa ravintoloissa, joissa on sähkövempaimet, juomiin tulevat jäät ovat säännöllisen muotoisia jääpaloja. Niistä näkee selvästi, että ne on jäädytetty jonkinlaisissa muoteissa. Sähköttömät pikkukuppilat, tienvarsipaikat ja monet paikallisten ei-turisteille suunnatut ravintolat käyttävät kylmissä juomissa näistä isoista jääkönteistä tehtyä jäämurskaa. Tällä tivolimaisella mikättimellä jauhetaan jääköntistä hilettä, jota käytetään noissa pikkupaikoissa pirtelöihin ja epäilyttävän kirkkaan vaaleanvihreisiin ja –punaisiin juomiin, joita paikalliset näkyvät usein juovan. Vaikka mielelläni kaikkea uutta maistelenkin, niin nuo jätän kuitenkin väliin.

Eli kiitoksia kaikille mikättimestä hauskoja arvailleille – niin julkisesti blogin puolella kuin yksityisesti sähköpostillakin ja kehut oikeasta vastauksesta AsiaTravellerille. Itse en osannut noiden käyttötarkoitusta arvata silloin, kun niitä ensi kertaa näin ja enkä keksinyt yhtä hauskoja selityksiäkään.

Kioski-huoltoasema: kylmiä juomia ja mopoon menovettä.

ភាសាខ្មែរ eli osta ja syö khmeeriksi

, kirjoittanut
3

9.3.2010 Phnom Penh, Kambodza

Kambodzan virallinen kieli on khmer.

Kambodzassa puhutaan englantia melkoisen vähän ja nekin jotka puhuvat, puhuvat melkoisen huonosti. Numeroiden osaaminen paikallisella kielellä on se ihan hyödyllisin juttu hinnoista neuvottelemista ajatellen. Kun osaa edes vähän paikallista kieltä, niin hinnasta on jo valmiiksi tipahtanut vähän pois ja vastaanotto on myönteisempi. Monesti on selvästi oikein ilahduttu siitä, että valkonaama osaa vähän kieltä ja ainakin yrittää. Tähän mennessä suhtautumiseni turistiravintoloihin on varmaan jo tullut aika selväksi ja khmeerien omissa ruokapaikoissa ei välttämättä ole ketään, joka osaisi englantia. Silloin on hyvä osata itse muutama ruokasana, jotta pystyy tilaamaan.

Khmeerin aakkosissa on viitisenkymmentä vokaalia ja konsonantteja suurin piirtein saman verran kuin meillä aakkosissa kirjaimia yhteensä, joten meidän kirjaimillamme khmeerin kielen ääntämystä ei pysty kunnolla ilmaisemaan. Käännöksiä khmeeristä näkee sanakirjoissa ja erilaisissa turisteille suunnatuissa esitteissä ja khmeerin kielisten sanojen kirjoitusmuoto meikäläisillä aakkosilla vaihtelee suuresti kirjoittajan omasta kansallisuudesta riippuen eli miten kyseinen sana lausuttaisiin esimerkiksi englannin ääntämissääntöjen perusteella. Yritän nyt löytää sanoille kirjoitusasun, joka vastaa meidän suomalaista ääntämystä, sekoitettuna hieman englannin ääntämykseen. Monissa on toki vivahteita, joita en pysty tässä esiintuomaan, mutta jos näitä joskus käytännössä tarvitsee, niin kun on ensin opetellut muistinsa tueksi sinne-päin –kirjoitusasun, niin ääntämistä voi sitten hioa paikan päällä kuultuaan miten paikalliset ne ääntävät. Khmeerin kieli ei ole tonaalinen (nousevat, laskevat jne äänet tekevät merkityseroja) kieli toisin kuin esimerkiksi thai ja kiina, vaikka siinä paljon äänteitä onkin, joita meillä ei ole.

Jaan tässä nyt sen khmeerin sanaston, jonka olen tänä aikana oppinut ja jota olen lähes päivittäin käyttänyt.

Aloitetaan numeroista:

0 soun
1 moui
2 (b)pii
3 bai
4 buon
5 pram
6 pram moui
7 pram (b)pii
8 pram bai
9 pram buon
Yksinkertainen logiikka. Tätä sovelletaan myös yli 10 luvuissa.

10 dap
20 mopai
30 sam sap
40 sai sap
50 ha(a) sap
60 hak sap
70 je(a)t sap (j ääntyy kuten englannin kielen sanassa jail, e:ssä on mukana vivahdus a:ta)
80 ba(r)t sap
90 kau sap

Esim. 18 dap pram bai, 42 sai sap (b)pii.

100 moui roi
200 (b)pii roi
300 bai roi
jne…
565 pram roi hak sap pram

1000 moui boan
2000 (b)pii boan
3000 bai boan
jne…
Varsinkin hinnoista puhuttaessa lyhennetään puheessa tipauttamalla sana ”roi” pois:
2500 (b)pii boan pram.

10 000 moui man
20 000 (b)pii man
30 000 bai man
jne…
14 500 moui man buon boan pram (roi).

100 000:lle ja miljoonalle on myös omat nimensä, mutta en ole niitä opetellut. Olen ajatellut, että niin suuria lukuja en tarvitse. Jos jokin maksaa enemmän kuin 99 999 rieliä, niin saa jäädäkin ostamatta.

Kellonajat ilmaistaan numeroin:
8:30 – Pram bai sam sap
16:30 – Dap pram moui sam sap

Sitten tervehdyksiin ja kiitoksiin:

Sussidei! – Hei! (vrt. hello)
Soksibai – Tämä meiltä taitaakin suomen kielestä arkipäiväisen kohteliaassa muodossa puuttua. Verrattavissa englannin kielen ilmaisuun How are you ja tähän vastataan: soksibai.
Lii hai – Hei (lähdettäessä, tuttavallinen)
Oukun – Kiitos
Oukun kraan – Kiitos paljon

Kyllä – Chaa (nainen sanoo)
Kyllä – Baat (mies sanoo)
Ei – O(d)t’tei
Ei kiitos – O(d)t’tei oukun

Ruokasanastoa, siltä osin kuin itse olen tarvinnut:

Bai – Riisi
Katiu – Aamiaisnuudelikeitoissa kapea riisinuudeli
Soo sai kom – Leveä riisinuudeli
Bo boo – Aamiaisriisivelli, tarjotaan kalan/lihan/kanan/erinäisten sisälmysten kanssa
Sup – Keitto
Trai – Kala
Bonkie – Äyriäiset (seafood, eli käytännössä mustekalaa ja katkarapuja)
Bonlai – Kasvikset
Doung – Kookospähkinä
Skoo (soo) – (valkoinen) Sokeri
Ambal – Suola
Bii jei – Natriumglutamaatti (j ääntyy kuten englannin kielen sanassa jail)
Ei natriumglutamaattia – O(d)t bii jei (tei). Tuon ei-sanan jälkiosan voi jättää sanomatta yhteyksissä ”ei sokeria”, ”ei riisiä”, jne.
Chnang – Hyvää (ruoasta) (Ch ääntyy kuten sanassa China.)
Njam bai – Syödä
(D)to(ö)k – Vesi

Muuta ravintolassa käymiseen liittyvää:

Som ket loi(e) – Saisinko laskun, kiitos. (Kirjaimellisesti: ole hyvä laske rahat)

Tuntemattomia ihmisiä puhutellaan nuorempi/vanhempi sisko/veli. Tällöin toisen ikää arvioidaan suhteessa omaan ikään. Esimerkiksi jos tarjoilija on itseäsi selvästi nuorempi nainen, kiinnität hänen huomionsa sanomalla: (b)puon srai!

Nuorempi/vanhempi sisko/veli – (b)puon/bong srai/bro(u).

Sama pätee myymälöissä ja missä vain, missä puhuttelet tuntemattomia ihmisiä.

Hintoja kyselemässä ja tinkimässä:

Taa tlai pom man? – Paljonko tämä (osoittaa sormella, kun ei tiedä mitä se on khmeeriksi) maksaa?
Doung moui tlai pom man? Paljonko yksi kookospähkinä maksaa?
Moui (b)pii boan pram. – Yksi (kpl) maksaa 2500.
Tlai naa! – Liian kallis/liian paljon!

Kiertomatkan oppaamme opetti minulle, että pitää sanoa järjestyksessä doung moui – kookospähkinä yksi. Jos sanoo moui doung, niin se tarkoittaa, että saa kookospähkinästä päähänsä.

Kirjakaupoissa myydään aika yleisesti pientä englanti-khmeeri-englanti –sanakirjaa (1,5$). Harvemmin tarvittavia sanoja on turha lähteä näin lyhytaikaiseen käyttöön opettelemaan, niitä voi ottaa esille ja näyttää sanakirjasta. Useimmat täällä osaavat kuitenkin lukea, vaikka eivät englantia osaisikaan.

Yksin pitkällä matkalla olemisesta

, kirjoittanut
16

9.3.2011 Phnom Penh, Kambodza

Moni matkaa suunnitteleva varmaan miettii, lähtisikö matkaan yksin vai kaksin ja jos ei yksin, niin kenen tai keiden kanssa. Olen ollut täällä Kambodzassa nyt viisi kuukautta ja olen tänä aikana ehtinyt kokea jotain siitä, mitä ovat yksin matkustamisen haasteet ja tavannut muita matkailijoita, jotka eivät ole lähteneet matkaan yksin.

Ensimmäisenä puolena yksin matkaan lähtemisestä tulee ehkä mieleen turvallisuus. Matkailijaa varoitellaan ryöstöistä, huijauksista, taskuvarkaista, hotellihuoneisiin murtautujista ja tienvarren bandiiteista. Aasiassa turistia huijataan aina, sehän on selvä. Mutta enimmäkseen tuo rajoittuu ylihintaisiin tuotteisiin ja itse se ostopäätös kuitenkin aina tehdään. Alun outoutta lukuun ottamatta en ole tuntenut oloani turvattomaksi täällä missään. Olen asunut siisteissä – ja silti edullisissa – hotelleissa siisteillä alueilla. Käyttämissäni hotelleissa on ollut ympärivuorokautinen vartiointi tai aina joku vastaanotossa. En liiku ulkona yöaikaan, pysyttelen alueilla, jossa liikkuu paljon ihmisiä enkä hortoile ulkona päissäni. En kanna paljoa käteistä mukanani enkä käytä koruja. Näillä peruskonsteilla jo pystyy ehkäisemään harmeja, enkä ole muutoinkaan kokenut ilmapiiriä täällä mitenkään uhkaavaksi. Käsilaukkujen nappaamisista ohiajavasta moposta käsin kuulee kyllä puhuttavan. Paras on reppu selässä, sieltä sitä ei ohiajettaessa mukaan kiskaista – tai vieläkin parempi edessä, mutta täällä en ole kokenut, että asiat olisivat niin huonosti, etteikö reppua voisi selkäpuolella kantaa.

Toinen asia, joka ennen matkaa saattaa mietityttää on, että miten pärjään itsekseni. Kaikki oudot asiat, kun oletettavasti mikään ei toimi niin kuin on tottunut, pitää löytää oikeat linja-autot ja etsiä yöpymiset ja kaikki pitää hoitaa yksin. Ja entä jos sattuu jotain? Asiat selviävät kyselemällä. Esimerkiksi oikean linja-auton löytäminen täällä on paljon helpompaa kuin Suomessa. Kiitos matalan palkkatason ja sen, että tehokkuusajattelu ei ole vielä ehtinyt tänne asti, täällä riittää henkilökuntaa joka paikkaan ja he pitävät huolta ja muistavat minne kukakin bussin odottaja on menossa. Suomessakin on vaikeampi löytää oikea linja-auto kun kaikki aikataulut, reitit, pysäkit ja lähtölaiturit pitää selvittää itse. Täällä näytät jollekin henkilökunnasta lippuasi ja istut odottamaan. He viittilöivät sitten, kun on aika nousta bussiin ja nostavat matkatavarasi tavaratilaan.

Jos sattuu jotain? No, aina voi sattua ja se voi olla ihan mitä vaan ja kun ei sitä etukäteen tiedä, niin mahdoton ihan kaikkeen on varautuakaan. Itse kuljen sillä asenteella, että ratkotaan ongelmat vasta sitten, kun ne osuvat kohdalle ja ovat tiedossa, ei etukäteen.

Kun ei ole ketään, kenen kanssa jakaa kaiken kokemansa ja sitten jälkeenpäin muistella. Ei ole niin. Minä jaan (lähes) kaiken kokemani koko Suomen kansan kanssa – tai ainakin niiden heistä, jotka blogiani lukevat – mutta ei se siltikään ole sama asia kuin matkatoveri, joka on vieressä kokemassa samat tunteet ja elämykset kuin sinä sillä hetkellä kuin ne tapahtuvat. Tätä ei yksin kulkiessa saa. Piste.

Kolmen, neljän viikon lomamatka on eri asia, mutta näin pitkällä matkalla ollessa ei voi olla koko ajan menossa, käydä tekemässä ne kunkin paikan turistijutut ja siirtyä sitten taas seuraavaan. Tai ainakaan minä en voi. En jaksaisi eikä budjettikaan antaisi periksi jokapäiväisiin retki- ja pääsymaksuihin. Eihän kotona ollessakaan mennä joka päivä johonkin itseään viihdyttämään, vaan iso osa vapaa-ajasta ihan vain ollaan kotona ja eletään sitä normaalia elämää. Niin täälläkin. Kun päivässä ei ole mitään ennalta määrättyä ohjelmaa kuten työ, niin on syytä viihtyä omassa seurassaan. Jos ei viihdy, niin tällainen matka on hyvä koulu opetella viihtymään. Olen tavannut sellaisiakin yksin matkustavia, jotka säntäävät paikasta toiseen tiheään tahtiin. Pitämällä itsensä toiminnassa jatkuvalla matkustamisella ja paikan vaihtamisella välttyy toki jäämästä keskenään itsensä kanssa. Itse en haluaisi vaihtaa paikkaa yhtenään senkään takia, että viipymällä pidempään yhdessä paikassa siihen pääsee eri tavalla kiinni; alkaa nähdä hieman pintaa syvemmälle, sen verran kuin se ulkopuoliselle turistille ilman ylen määrin aktiivista yhteydenottoa paikallisiin ylipäätään on mahdollista.

Kaksin matkustaville, niin kavereina kuin parisuhteessakin oleville, tällainen matka on aikamoinen haaste. Tapasin erään jo entuudestaan minulle puolitutun pariskunnan täällä alkuvuodesta. He olivat jo kolmannella pidemmällä Aasian matkallaan ja sanoivat, että tässä ehtii kyllä se toinen puolisko tulla jo varsin tutuksi, kun yhdessä huoneessa elää useampia kuukausia putkeen eikä suhteen ulkopuolisia kontakteja ole niin kuin kotona ovat ystävät ja työtoverit. Täällä kun ollaan kaksin, niin ollaankin todella tiiviisti kaksin.

Olen sivusta sattunut kuulemaan joidenkin pariskuntien keskustelua ja toisistaan eriäviä mielipiteitä rahankäytöstä, mitä tasoa hotellien pitäisi olla ja minne mennä seuraavaksi. Asioiden sujumisen kannalta on tärkeää, että matkakumppani on riittävän samanhenkinen. Että tasovaatimukset yleensäkin täsmäävät mitä tulee syömisiin ja yöpymisiin. Ihmisten välillä on suuria eroja siinä, mitä pitää riittävän hygieenisena ja minkä verran mukavuuksia vaatii, miten paljon on pöpöpelkoa ja uuden ja oudon vastustusta. Voi olla rasittavaa, jos toinen haluaisi kokeilla paikallisia katukeittiöiden ruokia ja toinen pysytellä mahdollisimman paljon jo ennestään tutuissa ruokalajeissa turisteille suunnatuissa ravintoloissa. Jos toiselle riittäisi hyvin se vaatimattomampikin huone, mutta toiselle pitäisi etsiä se vähän kalliimpi ja parempi huone. Näitäkin asioita kannattaa miettiä matkakumppania valitessa eikä vain sitä, että halutaanko käydä samoissa matkakohteissa.

Se, mitä itse kaipaan eniten täällä, on itseni kaltaista juttuseuraa, keskustelua. Kokemukseni mukaan pidempään täällä oleilevat ovat – miten sen nyt nätisti sanoisin – persoonia. Enimmäkseen miehiä, joille syystä tai toisesta kotimaan elämä ei sovi ja rahatilanne sallii elämisen täällä. Olen tavannut mukavia lomamatkailijoita, enimmäkseen pariskuntia. He ovat täällä muutaman viikon lomalla ja kiertävät ympäri maata viipyen yhdessä paikassa vain muutaman päivän. He tulevat ja menevät. Ehdit kysellä heidän matkastaan ja matkasuunnitelmistaan ja kertoa omasi ja sitten he ovat jo poissa. Lopulta olet toistanut oman tarinasi niin monta kertaa, että alat omissa korvissasi kuulostaa jo ihan papukaijalta ja menettänyt kiinnostuksesi omaa tarinaasi kohtaan siinä määrin, että se on jopa lakannut olemasta.

Paikalliset tulevat kyllä mielellään juttelemaan nähdessään sinut istumassa itseksesi jollain julkisella paikalla. Siem Reapissa tällaiset jututtajat osoittautuivat orpokotien ja koulujen vetäjiksi, jotka kymmenen minuutin jutustelun jälkeen ystävällisesti pyysivät sinulta avustusta näiden orpojen hyväksi.

Joutilaat tuktuk-kuskit tulevat myös helposti jututtamaan itsekseen ympäristöään tarkkailemassa istuvaa turistia:

– “Hello, madam. Where do you come from?”
– “From Finland”
– “Aa, Finland.” (Hymyilee koko naamallaan.)
– ”Do you know Finland? You know where it is?”
– “Yeah, yeah.” (Hymyilee ja nyökkää.)
– ”Well, where is it?”
– “Yeah, yeah.” (Hymyilee ja nyökkää.) ”What is your name?”
– ”My name is Virpi.”
– ”Where do you go tomorrow?”
– “No where.” (Kun tuktuk-kuski siinä vain istua jäkittää, niin jatkan jutustelua.) ”For how long have you been working as a tuktuk-driver?”
– “Sorry, can no engli.”

Tuon tyyppisen keskustelun kun on käynyt sen kymmenkunta kertaa, niin alkaa kadota mielenkiinto jututtaa paikallisia. Joskus toki saa vähän jotain selville paikalliseen elämänmenoon liittyen, mutta harvemmin tapaa niitä, jotka puhuvat riittävän sujuvaa englantia, jotta heidän kanssaan voisi keskustella ihan oikeasti.

Yksin matkustamisen haasteena en siis pidä turvallisuutta ja käytännön asioissa pärjäämistä, vaan sosiaalisen elämän puutteen. Toki se sosiaalinen elämä on haasteena yhdessäkin matkustettaessa, eri tavalla vain. Mutta se mitä en vaihtaisi pois, on vapaus, jonka yksin matkustaminen mahdollistaa. Voin tehdä ihan niin paljon suunnitelmia kuin haluan, muuttaa niitä joka päivä, sitten heittää ne kaikki menemään, tehdä täyskäännöksen ja seuratakin suunnitelmien sijaan sattumaa.

Minulle oli alusta asti ihan selvää, että lähtisin yksin. En edes miettinyt muita vaihtoehtoja ja eikäpähän sellaista tarjolla olisi ollutkaan. Sellaisen vinkin antaisin matkaseuraa miettiville ja valitseville, että jos tuntuu, että pitää päästä menemään yksin tai jonkun ihan tietyn ihmisen kanssa, niin unohda kaikki järkeilyt ja tee niin kuin sisimmässä oikealta tuntuu. Kyllä se sitten matkan aikana selviää, että miksi juuri niin oli oikein.

Ruususen uni

, kirjoittanut
18

14.3.2011 Phnom Penh, Kambodza

Monesti mietiskelen tätä matkalla oloani ja miten aikaani täällä vietän. Hiljaiseloa, lepäämistä, kulutan aikaani enimmäkseen hotellihuoneessani. Mietin miten paljon enemmän matkasta voisi ottaa irti, kiertää ja nähdä paikkoja, tehdä erilaisia juttuja. Tuntuu siltä, etten kunnolla hyödynnä tätä mahdollisuutta kokea ja elää ja toistekaan tänne tuskin tulen. En ainakaan samalla tavalla, vapaana ja ajan kanssa. Sitten yritän puhua itselleni järkeä ja sanoa, että tämä on minun mahdollisuuteni tervehtyä enkä voisi tehdä itseäni kohtaan mitään paremmin kuin olla tekemättä mitään. Ainutlaatuinen mahdollisuus saada olla ilman virikkeitä ja antaa aivojen levätä rauhassa ja antaa olla pakottamatta kehoa sellaiseen, mihin sillä ei ole voimia. Kuinka monella uupuneella ja pidempiaikaista lepoa tarvitsevalla on mahdollisuus tähän? Määrättömän pitkään lepoon vailla ahdistavan pakottavasti lähenevää sairasloman viimeistä päivämäärää, jonka jälkeen on palattava takaisin siihen samaan, johon kerran väsähdit ja vain alettava jaksaa taas?

Luin suomenkielisiltä CFS-sivuilta (Chronic Fatigue Syndrome) krooniseen väsymysoireyhtymään liittyvistä oireista ja siihen sairastuneiden tarinoita. Varsinkin lääkärikokemukset olivat surullista luettavaa. Omasta kokemuksestani tiedän, että kun on uupunut ja takki niin tyhjä kuin olla voi, silloin ei jaksa enää kuin itkeä. Eikä siihen tarvita mitään sen kummempia masennuksia vaan siihen riittää, että energia on yksinkertaisesti loppu ja se loppuu, kun ihmisen ruoansulatus ei toimi kunnolla, maksan toiminta ja sitä myöten energiantuotanto ravinnosta on heikentynyt, veren sokeri on alhaalla, solujen energiantuotanto on häiriintynyt ja erinäisten rauhasten vajaa- tai liikatoiminnoista johtuen hormonit ovat ihan sekaisin. Tämä tuntuu olevan lääkärille kuin lääkärille liikaa. Potilasta pompotetaan milloin mihinkin, kun tämän oireet eivät rajoitukaan vain siihen yhteen selkeään osa-alueeseen, jonka erikoisasiantuntija kyseinen lääkäri on. On ihan uskomatonta, miten hukassa meidän korkeasti koulutetuilta lääkäreiltämme on ihmisen perusfysiologia kokonaisuutena.

Potilas leimataan helposti luulosairaaksi ja kun se nyt näyttää noin surkealta ja tuossa itkeskelee, niin depressiohan sillä on eikä mitään muuta. Lähetetään psykiatrille, jolta sitten saa nappeja ja keskusteluterapiaa. Oletteko koskaan kuulleet autokorjaamolta annettavan korvatulpat ja kehoituksen jatkaa ajamista, kun joku on vienyt sinne autonsa sanoen sen pitävän omituista ääntä? Eipä taitaisi sellainen korjaamo kauaa pysyä pystyssä. Silti tämä on juuri sitä, mitä lääkärit tekevät. Depressiolääkkeet eivät korjaa näitä fyysisiä vaivoja mihinkään suuntaan, mutta niiden avulla voi turruttaa kuulemasta oireita ja jatkaa vielä hetken matkaa eteenpäin. Minulla ei ole kokemusta psyykelääkkeistä. Olen periaatteesta niitä vastaan, mutta myönnän, että niilläkin saattaa paikkansa olla. Mutta ei niin paljoa kuin niitä tänä päivänä määrätään.

Vuoden 2005 joulukuussa kävin lääkärillä omassa terveyskeskuksessani. Silloin minulle sattui ihan fiksu naislääkäri – joka sittemmin lähti Afrikkaan vapaaehtoistyöhön eikä siten ollut enää myöhemmin tavattavissa. Kirjoitti minulle ensimmäisen kuuden viikon burn out –sairaslomani ja kysyi, että haluanko masennuslääkkeitä. Sanoin, että en ja hän vastasi, että ”No niin minä vähän arvelinkin.” Loman loputtua palasin töihin. Muutamaa kuukautta myöhemmin menin työterveyteen henkilöstövastaavan kehoituksesta ja sen seurauksena tein vielä kuusi viikkoa 50% työviikkoa. 2007 syksystä 2009 loppuun otin osa-aikaista opintovapaata tehden nelipäiväistä työviikkoa. Oireeni alkoivat vuoden 2006 aikana, mutta lääkärille en mennyt, sillä ajattelin jo silloin, että he eivät tällaisten päälle kuitenkaan mitään ymmärrä. Lopulta helmikuussa 2010 menin lääkäriin omaan terveyskeskukseeni, kun tuntui, että en kerta kaikkiaan jaksa enää. Tunsin, että halusin vain nukkua enkä jaksa käydä töissä ja kroppa tuntui säröilevän rikki. Toistuvien migreenikohtauksien takia muutaman päivän poissaoloja töistä oli ainakin kerran kuukaudessa.

Ensimmäisestä lääkäristä näin jo heti, että häntä eivät oireeni olisi voineet vähempää kiinnostaa. Lähetti verikokeisiin ja sanoi ottavansa yhteyttä jos niissä näkyisi jotain. Ja? Entä sitten jos niissä ei näy mitään, olenko sitten muka terve ja asia jää siihen? Entä oireeni? Eikö niille tarvitse tehdä mitään? Sain muutaman viikon kuluttua kirjeen kotiin, jossa sanottiin, että rauta-arvoni olivat alhaiset ja lääkäri oli kirjoittanut minulle reseptillä rautavalmistetta, jonka voisin käydä hakemassa apteekista. En käynyt. En minä ollut lääkäriltä tullut rautatabletteja hakemaan. Niitä minä osaan ostaa ihan ilman lääkäreitäkin. Otin uudelleen yhteyttä terveyskeskukseen ja vaadin päästä toiselle lääkärille. Tämä oli hyvin sympaattisen oloinen vanha herra, joka näytti kuuntelevan, mutta ei sitä, mitä minä sanoin, vaan mitä hän itse halusi kuulla. Noin viidessä minuutissa hän oli päättänyt, että minä olen masentunut ja sanoi kirjoittavansa minulle masennuslääkkeitä. ”No mutta miksi et halua? Nykyisin on kuule todella hyviä valmisteita.” Niin varmaan. Läksin tuolta tyhjin käsin. Vähän lisää verikokeita, joissa yksi ja toinen arvo oli äärilaitamilla, mutta ei mitään yksittäistä hälyttävää. Ei jatkotutkimuksia, ei sairaslomaa. Försäkringskassan eli Ruotsin Kela on poistanut työuupumuksen maasta. Koska sitä ei enää ole, ei siihen saa myöskään myöntää sairaslomaa. Myöhemmin pyysin saada potilaskertomukseni. Siellä ei ollut sanaakaan ruoansulatusvaikeuksistani ja allergiaoireistani. Siellä luki, että potilas vaikuttaa masentuneelta ja haluaa sairaslomaa ja että tämä on mitä ilmeisimmin jo pidempään jatkuneen prosessin seurausta. Kieltäytyy kuitenkin mielialalääkityksestä.

Olisi pitänyt ja olisi pitänyt. Mutta kun väsyneenä ei jaksa. Ei silloin jaksa yrittää uudestaan, sanoa vastaan, vaihtaa terveyskeskusta, lähteä hakemaan asiantuntijaa yksityiseltä puolelta. Kahden vuorokauden kuluessa tuosta jälkimmäisestä käynnistä kypsyi päätökseni irtisanoutumisesta, asunnon myynnistä, kaiken jättämisestä ja matkalle lähdöstä. Johan olin sitä melkein kolme kuukautta pohtinut ja suurempaa elämän muutosta yleensäkin viimeiset viisi vuotta kaavaillut, vain odottaen että missä muodossa se eteen aukeaisi. Tässä se nyt näytti olevan. Ainakaan en kykenisi jatkamaan samaa kuin tähän asti. Jos halusin, että jokin muuttuisi, niin siinä tapauksessa minun oli jotain muutettava. Itse.

Itse olen yrityksen ja erehdyksen kautta oppinut, että mistä ruoasta tulen kipeäksi ja mikä toimii. Ihan kaikki ei ole selvillä vieläkään, mutta ihan ehdottomat nounout tiedän jo. Hankalaksi kokeile-ja-katso-mitä-tapahtuu -menetelmän on tehnyt se, että oireet tulevat vuorokauden tai jopa kahdenkin viiveellä. Alkuun minulla ei ollut aavistustakaan, että migreeni ja sänkyyn asti painostava uupumus voisi tulla sellaisesta ruoasta, jota olen aina ennenkin syönyt. Noiden selvittäminen ja totutuille ruokatavoille vaihtoehtojen löytäminen vei aikansa. Ajattelen usein nykyistä oloani verraten parin, kolmen vuoden takaiseen ja mietin, että olenko toipumaan päin vai johtuuko nykyinen parempi vointini siitä, että osaan paremmin vältellä niitä ruoka-aineita, joihin reagoin.

Monet tuolla CFS-verkossa kertovat sairastuneensa jonkin infektion tai antibioottien, useimmin fluorokinonien, seurauksena. Heidän oireensa ovat todella moninaiset ja vaikuttavat vain pahenevan ja uusia ilmaantuvan ajan myötä. Stressi saattoi olla yhtenä osatekijänä sairastumisessa, mutta ainakaan näin päällisin puolin lukemalla en löytänyt itseään loppuun stressanneiden tarinoita. Erona noiden ihmisten sairauskertomuksiin koen omat oireeni melko selkeästi rajautuneina koskemaan juuri hypotalamuksen ja sitä kautta aivolisäkkeen ohjaamia toimintoja. Kilpirauhasen vajaatoiminnan totesinkin jo aiemmin ja nyt totesin, että totta kai jos aivolisäke ei pelaa, niin sehän vaikuttaa myös lisämunuaisten toimintaan.

Lisämunuaisten vajaatoiminnan oireista parhaiten tunnistan omalla kohdallani hitaan käyntiin pääsemisen aamuisin ja huonontuneet kognitiiviset toiminnot. Aamuisin heräämisen jälkeen minulta kuluu vähintään tunti ennen kuin jaksan nousta ensimmäisen kerran ylös ja mennä vessaan. Kunhan vain olen ja makaan. Joskus saatan torkahtaakin uudestaan pieneksi hetkeksi. Pirteänä päivänä saatan lähteä kerran noustuani aamiaiselle, mutta monesti menen takaisin sänkyyn ja käynnistelen itseäni vielä muutaman tunnin.

Päässä ei kehuttavasti raksuta ja muistan huonosti asioita, erityisesti sellaisia, että mitä joku toinen sanoi. Liikenteessä olen huomannut olevani täysi palikka enkä kykene lukemaan tilanteita ja reagoimaan nopeasti. Vähän tarkkaavaisempi osaan nykyisin jo olla – eikä täällä muutoin kauaa säilyisi hengissäkään! – mutta yhä vieläkin saatan yllättää itseni ylittämästä risteystä ilman, että muistaisin olenko yhtään katsonut ympärilleni ennen ajotielle astumistani.

Ensin lukiessani lisämunuaisista tuntui, että tämä alkaa olla jo liikaa että nämäkin reistaavat, mutta sitten se tuntui ihan loogiselta. Totta kai, lähdehän on se sama hypotalamuksen tai aivolisäkkeen aliaktiivisuus, joka aiheuttaa myös kilpirauhasen vajaatoiminnan eli eihän tässä tavallaan ole mitään uutta tai mitään lisää. Sitten tuli pientä toivonkipinää, kun ajattelin näitä lisämunaisten oireita ja miten ne ovat viime vuosien aikana muuttuneet. Ajattelu on työlästä vieläkin, väsähdän jos kovasti keskityn johonkin vaikka pariksi tunniksi. Sudokun täyttämisen jälkeen pitää hetki huilata – mutta: uutta on, että nyt minulla on taas mielenkiintoa moiseen. Aiemmin ei huvittanut edes aloittaa. Lisämunuaiset säätelevät elimistön neste- ja suolatasapainoa ja niiden vajaatoiminta lisää janon tunnetta ja virtsaamistarvetta. Muutama vuosi sitten oikein kiinnitin huomiota siihen, miten paljon join. Ainakin 4-5 litraa päivässä. Nykyisin ehkä vain 2-3 litraa riippuen siitä olenko kävellyt ulkona tuolla helteessä vai en. Enää en ole niin turvoksissa kuin ennen, enkä herää joka yö vessaan tai muuten vain valvomaan aamuyöstä. Molempia sattuu kyllä vieläkin, mutta ei enää niin usein. Siedän paremmin ääniä enkä enää väsy pelkästä metelistä tai puheensorinasta ja viime aikoina olen jopa ruvennut kaipaamaan hieman viileämpään ilmastoon.

Että vielä ainakin olen kovasti siinä toivossa, että tuo keskusyksikkö tuolta heräisi toimimaan normaalisti, kunhan on saanut levätä tarpeekseen. Siihen asti minulla ei oikein ole muuta vaihtoehtoa kuin ottaa iisisti ja odotella. Odotellessani tarkkailen hissuksiin näkymiä, mietiskelen elämää ja maailmaa ja kirjoittelen niistä pieniä tarinoita.