Juomarahoista ja almuista

31.01.2011 Siem Reap, Kambodza

Useimmille meille suomalaisille juomarahakäytäntö on outoa, sillä se ei kulttuuriimme kuulu. Köyhille lahjoitetaan rahaa keräysten ja avustusjärjestöjen kautta, mutta kerjäläiset eivät perinteisesti kuulu luonnollisena osana katukuvaamme. Täällä Kambodzassa kerjäläisiä näkyy joka päivä, sitä enemmän mitä suuremmassa kaupungissa ollaan ja juomarahat ovat olennainen osa monien kuukausipalkkaa. Kerron nyt omista juomaraha- ja almukäytännöistäni, milloin annan ja milloin en ja miksi. Nämä eivät tietenkään ole mitään ehdottomia totuuksia ja ainoita oikeita tapoja toimia, mutta ehkä voivat olla alkuun ohjenuorana asiaan täysin tottumattomalle.

Mitä olen joidenkin hotellien työntekijöiden kanssa jutellut, niin 60$ ja siitä ehkä jonkin verran ylöspäin on tyypillinen respan työntekijän palkka. Oletan siivoojien ja pyykkärien saavan maksimissaan tuon verran. Respassa pitää sentään osata englantia, siivoojilla ei tätä vaatimusta ole. On tavallista, että henkilökunta asuu työpaikallaan, varsinkin nuoret maalta tulleet perheettömät. Naiset saattavat jakaa keskenään yhden hotellihuoneista, miehistä tiedän joidenkin ottavan patjan ja hyttysverkon yöksi respatiskin taakse ja nukkuvan siellä. Työpäivä alkaa, kun aamu koittaa ja loppuu illalla, kun on aika käydä nukkumaan. Välissä otetaan toki iltapäivätorkut jossain nurkassa, käydään asioilla, laitetaan ruokaa ja syödään ja seurustellaan tuttavien kanssa. Perheelliset ovat työpaikallaan usein koko perheen voimin, joten perhe-elämää eletään siinä työn lomassa. Työ ja vapaa-aika sulautuvat toisiinsa. Näitä maalta tulleita sinkkunuoria on monella alalla: hotelleissa, ravintoloissa, hierojina, satamatyöläisinä, venekuskeina – mainitakseni joitakin, joita itse olen tavannut. Koti ja vanhemmat ovat siellä maalla jossain kokonaisen päivämatkan päässä. Täällä lapset pitävät huolen vanhemmistaan, sillä mitään eläkkeitä ja sosiaaliturvaa ei ole. Niinpä tuosta 60$:n kuukausipalkasta lähetetään hyvinkin puolet kotiin ja eletään itse noin dollarilla päivä.

Hotellissa jätän siivoojalle 0,5-1$ ehkä neljän, viiden päivän välein. Jos olen vain yhden yön, en jätä tippiä. Huonesiivoojan tipin jätän sängyn päälle aamulla ulos lähtiessäni, josta siivooja sen löytää tullessaan siivoamaan huonettani. Sea Breezessä, jossa asuin kokonaiset kaksi kuukautta, annoin lähtiessäni jokaiselle henkilökunnasta 10$. Laukun kantamisesta hotellihuoneeseen tai tuktukista hotellin aulaan on sopivaa antaa 1000-2000 rieliä. Hienoissa ja kalliimmissa hotelleissa ehkä enemmänkin.

Käydessäni hieronnassa annan hierojalle yleensä dollarin juomarahaa. Heidänkin normaali päiväpalkkansa on helposti vain siinä parin dollarin kieppeillä. Juomaraha annetaan suoraan hierojalle ja hoito maksetaan yleensä tiskille. Sama, jos olen ollut päivän veneretkellä ja tiedän kuskin olevan renki, annan retken päätteeksi dollarin. Jos mukana on sekä kuski, että ns. yleismies, joka englanninkielentaitoisena hoitaa kaikki järjestelyt ynnä muut kommunikointia vaativat asiat, niin molemmat saavat dollarinsa. Jos kuski itse on veneen omistaja, oletan hänen hinnoitelleen retken niin, että hän on siitä jo palkkansa saanut enkä enää erikseen anna juomarahaa.

Samaa periaatetta käytän ravintoloissa. Jos kyseessä on perheyritys, niin kuin pienissä ravintoloissa yleensä on, niin oletan heidän hinnoittelevan tuotteensa niin, että he saavat siitä tulonsa. Jos henkilökunta näyttää olevan palkattua, niin jätän 1000-2000 rieliä juomarahaa. Paitsi jos sössivät pahasti, unohtelevat tilauksia, tuovat ruokia kovin eri aikoihin tai ruoassa on jotain vialla.

Temppeleihin on sopivaa jättää pieni almu. Niissä on aina jossain rahalipas sitä varten. Samoin muihin ei-pääsymaksullisiin paikkoihin, joissa joku on esitellyt sinulle jotain ja jonka ylläpito vaatii rahaa. Kiertomatkan aikana ollessamme esimerkiksi jonkun kotona katsomassa palmusokerin tai vaikkapa riisilettusten valmistusta aina joku tuli kysyneeksi oppaalta, että onko paikallaan antaa pieni summa, sillä mitään pääsymaksuahan he eivät meidän töllistelyiltämme vaatineet. ”Totta kai.” Täällä ei ole mitään loukkaavaa siinä, että antaa rahaa sille, jolla sitä on vähemmän. Orpokodeissa ja vapaaehtoisvoimin köyhille lapsille pidettävissä kouluissa vieraillessa lahjoitetaan toimintaan rahaa, viidestä dollarista ylöspäin aina siihen kuinka paljon kukkaro antaa myöten.

Kerjäläisiä on niin paljon, että siinä on johonkin pakko vetää raja. Periaatteesta en anna lapsille enkä lasten kanssa kerjääville. On niitä aikuisia, jotka kulkevat lapsensa tai lastensa kanssa ja pyytävät itse, mutta myös niitä, jotka seisovat itse taustalla ja lähettävät lapsensa pyytämään rahaa. Näille en anna ikinä mitään. En pidä siitä, että lapsia käytetään kerjuun välineinä enkä siitä, että lapset kasvatetaan kerjäläisiksi. En halua olla myötävaikuttamassa siihen, että lapsi oppii homman toimivan niin, että toimeentuloa lähdetään ensisijaisesti hankkimaan koura ojossa kulkemalla. Lapsena pitää vielä olla haaveita jostain tulevaisuuden ammatista eikä suora tie kerjäläiseksi valmiiksi viitoitettuna. Se, että miten se sitten toteutuu, onkin toki toinen juttu. Samasta syystä en myöskään osta rannoilla ja turistirysissä kaupittelevilta lapsilta mitään. En tietenkään voi tietää missä määrin lapsi tekee tuota myyntityötä jollekulle aikuiselle ja missä määrin se pitää hänet poissa koulun penkiltä, mutta se on hyvin paljon mahdollista.

Minulle on jäänyt epäselväksi, että ovatko valtion tai kuntien khmeeri-koulut ilmaisia vaiko eivät, sillä olen saanut tästä ristiriitaista tietoa. Monet kaupittelevista lapsista sanovat myyvänsä saadakseen rahaa koulunkäyntiin. Yksityisten järjestämät englannin iltatunnit ovat maksullisia kyllä ja pääsääntöisesti nämä ”rantalapset” sanovat opiskelevansa englantia iltaisin, kun olen kysynyt, että mihin kouluun hän sitä rahaa tarvitsee. Riskinä on, että lapsi käy vain noilla englannin tunneilla ja jättää ns. tavallisen koulun käymättä, koska se aika menee myyntityössä. Mitään oppivelvollisuuttahan täällä ei ole. Poikkeuksen lapsilta ostamiseen olen tehnyt käydessämme Kepissä luolissa. Luolaopastus oli sen kylän lasten oma pikku bisnes ja he juoksivat sinne kodeistaan nähdessään kävijöitä tulevan. Mikään ei viitannut siihen, että he käyttäisivät aikaansa siellä notkuakseen enemmänkin ja nuo satunnaiset lisätulot olivat varmasti tarpeen koko perheelle. Minun 9-vuotiaan luolaoppaani isä oli kuulemma ”lakannut tykkäämästä perheestään” ja jättänyt äidin ja viisi lasta huolehtimaan itse itsestään.

Sanotaan, että kerjäläislapselle voi mieluummin ostaa ruokaa kuin antaa rahaa, sillä silloin voi varmistaa, että se menee lapselle itselleen eikä esimerkiksi alkoholisoituneelle vanhemmalle. Olen toistaiseksi osunut vain kerran sellaiseen tilanteeseen, että lapsi on ollut yksin kerjäämässä. Tämä tapahtui Kampong Chamissa. Olin torilla syömässä illallista ja pieni poika tuli viereeni osoittaen suutaan ja annostani. Annoin hänelle sen, mitä ruoka-annoksestani oli siinä vaiheessa jäljellä. Muutoin näkemäni kerjäläislapset ovat aina olleet vanhempiensa mukanaan kuljettamia. Siem Reapissa olen nähnyt kadulla kulkevia pikkupoikia, jotka ohimennen huutelevat turisteille ”one dollar, one dollar” ja jatkavat saman tien matkaansa, kun ei heihin kiinnitä mitään huomiota. Eli eivät ole kerjäläisiä, kunhan vain kokeilevat josko turistilta irtoaisi helppoa rahaa. Kerran pari tällaista poikaa kulki isojen muovisäkkien kanssa ja kurkki kadunvarren roskakasoihin. Katsoin mitä heillä oli säkissään ja he keräsivät tyhjiä vesipulloja. Annoin heille repusta omani ja he olivat siihen ihan tyytyväisiä sen yhden dollarin sijaan. Täällä sekä muovipullot että metallitölkit kierrätetään ja ovat siis rahan arvoista tavaraa.

En anna myöskään työkykyisiltä näyttäville aikuisille kerjäläisille tai sellaisille, jotka selvästi näyttävät olevan päihteiden vaikutuksen alaisena. Mutta annan kerjuulla kulkeville vanhuksille, joiden näkee olevan jo liian vanhoja ja heikkoja käymään töissä. Punaisten Khmeerien aikana kuoli lähes kokonainen sukupolvi ihmisiä ja jo sitä ennen ja sen jälkeen pommituksissa ja sodissa Vietnamia vastaan on kuollut tuhansia. Täten on hyvin mahdollista, että näiden tämän päivän vanhusten kaikki lapset ja sitä myöten heidän vanhuudenturvansa ja sosiaalinen turvaverkkonsa ovat kuolleet tuon noin kaikkiaan 30 vuotta kestäneen sisällissodan ja ulkovaltojen pommitusten aikana. Samoin kätensä tai jalkansa menettäneille annan useinkin. Lähtökohtaisesti en usko heidän olevan minkään rikollisliigan rampauttamia, sillä tosiasia on, että Kambodzaan on Vietnamin sodan aikana kylvetty tonneittain maamiinoja ja että niissä on moni telonut itsensä. 1000-2000 rieliä on kohtuullinen almu kerjäläiselle. Sillä paikallinen saa jo yhden aterian.

Kerronpa tähän vielä kerjäläistapaamisen, joka on koskettavimmin jäänyt mieleeni. Tämäkin tapahtui Kampong Chamin torilla. Olin syömässä aamiaissoppaani, kun näin tämän miehen lähestyvän torikojuja. Tai ehkä kuulin hänet ensin. Hän piti ihmeellistä ölinää, oli ilmeisestikin jotenkin henkisesti joko jälkeenjäänyt tai jossain vaiheessa elämäänsä vammautunut. Hän oli melko vanha, jo harmaatukkainen, pitkä ja niin laiha, ettei varmasti olisi pystyssä pysynytkään. Hän liikkui maassa istuen ja käsiensä varassa takamustaan eteenpäin siirtäen. Laahasi itseään siinä kaikessa pölyssä ja liassa, jota kaduilla on. Hän tuli vastapäisen korttelin takaa, yli tien ja toriaukion. Kulkeminen kesti kauan. Ojensi kättään jollekin ohikulkijalle rahaa pyytäen. Kaivoin jo rahat valmiiksi esiin taskustani ja nousin paikaltani hänen ehdittyään minun kojuni edustalle. Kyllähän kerjäläiset aina kiittävät rahan saadessaan, mutta tämä mies tuli jotenkin niin vilpittömän iloiseksi, että siksi hän jäi niin erityisesti mieleeni. Olisin oikeastaan halunnut ostaa hänelle aterian, mutta kun katsoin hänen holtittomia liikkeitään, niin en ollut varma kykenisikö hän itse syömään enkä halunnut saattaa sen enempää häntä kuin itseänikään kiusalliseen tilanteeseen.

Kerjäläiset ja kaupittelijat kulkevat varsinkin iltaisin turistiravintoloiden liepeillä. He pysähtyvät pöytäsi viereen seisomaan ja jotkut ojentavat hattuaan, toiset pyytävät nostamalla kätensä aasialaiseen tervehdykseen; kämmenet vastakkain jossain kaulan tai kasvojen tasolla. Mielestäni on kohteliasta huomata heidät vaikka ei sillä kertaa aiokaan antaa rahaa, sen sijaan, että katsotaan muualle eikä olla näkevinään. Heidän katseensa asiallinen kohtaaminen ja pieni päättäväinen pään pudistus riittävät. En ole vielä tavannut täällä sellaisia kerjäläisiä, jotka jäisivät siihen inttämään tai olisivat jotenkin tungettelevia tai epäkohteliaita.

Eivät kaikki kerjäläiset herätä myötätuntoani. Päinvastoin, olen nähnyt muutamia tapauksia, jotka ovat pistäneet oikein kunnolla kiukustuttamaan. Yksi tällainen tapaus sattui ihan muutama päivä sitten täällä Siem Reapissa. Olin syömässä illallista ja tämä pariskunta tuli ravintolan eteen – niin kuin kerjäläiset monesti tekevät, kiertelevät turistialueilla ravintoloita illallisaikaan. Mies ja nainen, arviolta kolmissakymmenissä, molemmat näyttivät ainakin päältä päin fyysisesti ja henkisesti ihan terveiltä. Nainen näytti olevan raskautensa ihan loppuvaiheissa. Mies kuljetti naista mukanaan, osoitti tämän vatsaa ja kerjäsi rahaa. Hitto soikoon millainen vätky mieheksi. Menisi töihin ja rupeaisi elättämään vaimoaan ja alulle saattamaansa jälkikasvuaan sen sijaan, että käyttää näitä toimeentulonsa välineinä ja kerjäämisen perusteina.

Toinen tapaus sattui eilen iltana. Minua vastaan tuli kaksi naista, arviolta 30-40 –vuotiaita. Toiselta puuttuivat kädet ja toinen, ihan terve, talutti tätä heidän kulkiessaan yhdessä kerjuulla. Joku toinen olisi ehkä nähnyt siinä vammaista läheistään auttavan ihmisen, mutta minä näin vammaisella läheisellä itselleenkin elatusta hankkivan ihmisen. Ei tämän terveen ihmisen olisi tarvinnut kerjuulla kulkea, eihän vamma hänen ollut. Tämänkin kohdalla olen sitä mieltä, että menisi töihin hankkimaan elantoa heille molemmille. Vasta silloin sitä voisi kutsua lähimmäisensä auttamiseksi. Kädetön voi kulkea kerjuulla itsekin, monet kulkevatkin. Onhan toki sekin mahdollista, että hän jo käy päiväaikaan työssä ja että se tulo ei vielä riitä molemmille ja siksi käyvät lisäksi kerjuulla iltaisin. Mutta tiedän varmaksi vain sen, mitä näin ja kaikki muu on spekulointia.

Eilen näin myös aivan päinvastaisen tapauksen. Olin iltamarkkinoilla ja istuskelin penkillä ihmisiä katsellen ja tinkimisteatteria tarkkailen. Penkin vieressä istui parkissa puusta ja takoraudasta tehdyssä ja polkupyörän renkailla varustetussa rullatuolissaan vaikeasti epämuodostunut mies. Hänen sääriensä luut olivat liian lyhyet ja mutkalle vääntyneet niin, että niillä jaloilla ei varmasti kävelty. Myös hartioiden ja käsivarsien luut olivat vinkuralla. Hän väkersi erivärisistä langoista jotain. Hänen saatuaan väkerryksensä valmiiksi vieressäni istunut pariskunta osti sen ja kuulin hinnan ”kaksi dollaria”. Katsoin mikä se oli: punottu rannekenauha, jossa oli Kambodzan liput molemmissa päissä ja keskellä luki ”Cambodia”. Vasta eilispäivänä olin taas kuullut puhuttavan kahden dollarin päiväpalkasta, kun minulta kouluunsa rahaa pyytänyt mies kertoi heidän olevan hankkimassa oppilaille tuoleja ja maksavansa kirvesmiehille palkkaa kaksi dollaria päivässä. Tämä rullatuolimies tienasi saman rahan 40 minuutissa, joka häneltä yhden nauhan punomiseen kuluu. En voinut kuin ihailla hänen asennettaan ja rohkeuttaan olla suostumatta jäämään avuttoman uhrin rooliin, vaikka lähtökohdat eivät varmasti ole olleet hääppöiset. Rannekkeita hänellä oli valmiina useista eri maista. Hän piti sylissään kirjaa, jossa olivat kaikki maailman maat ja näiden liput. Tein tilauksen seuraavasta Cambodia-rannekkeesta ja jäin odottamaan sen 40 minuuttia, jonka aikaa sen valmistaminen kesti.

Teksti kyltissä: ”Personal Brade Bracelet. You can buy this bracelet to support my expenses much better this way than beg money. Thank you!”

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *