Kuvagalleria: Phnom Bro Phnom Srey

”Kauan sitten oli tapana, että naisten tehtävä oli kosia miehiä. Naiset olivat tyytymättömiä tähän vanhaan tapaan. ’Miksi aina meidän pitää kosia, eivätkö miehet voisi kosia meitä?’ Sovittiin, että pidetään kilpailu naisten ja miesten kesken ja häviäjäpuolen tehtävänä on jatkossa hoitaa kosintahommat.

Päätettiin rakentaa vuori. Se, joka yhdessä yössä rakentaa korkeamman vuoren on voittaja. Aikaa oli käytettävissä auringon laskusta aamutähden nousuun.

Naiset – tapansa mukaan – käyttivät viekkautta. Aamuyöstä he lähettivät taivaalle lyhdyn. Miehet näkivät tämän, luulivat sitä aamutähdeksi ja lopettivat työt. Aamulla todettiin naisten vuoren olevan korkeampi.

Siitä lähtien tapana on ollut, että miehet kosivat naisia.”

Phnom Bro Phnom Srey – Miesten Vuori Naisten Vuori – sijaitsee Kampong Chamissa.

Juomarahoista ja almuista

31.01.2011 Siem Reap, Kambodza

Useimmille meille suomalaisille juomarahakäytäntö on outoa, sillä se ei kulttuuriimme kuulu. Köyhille lahjoitetaan rahaa keräysten ja avustusjärjestöjen kautta, mutta kerjäläiset eivät perinteisesti kuulu luonnollisena osana katukuvaamme. Täällä Kambodzassa kerjäläisiä näkyy joka päivä, sitä enemmän mitä suuremmassa kaupungissa ollaan ja juomarahat ovat olennainen osa monien kuukausipalkkaa. Kerron nyt omista juomaraha- ja almukäytännöistäni, milloin annan ja milloin en ja miksi. Nämä eivät tietenkään ole mitään ehdottomia totuuksia ja ainoita oikeita tapoja toimia, mutta ehkä voivat olla alkuun ohjenuorana asiaan täysin tottumattomalle.

Mitä olen joidenkin hotellien työntekijöiden kanssa jutellut, niin 60$ ja siitä ehkä jonkin verran ylöspäin on tyypillinen respan työntekijän palkka. Oletan siivoojien ja pyykkärien saavan maksimissaan tuon verran. Respassa pitää sentään osata englantia, siivoojilla ei tätä vaatimusta ole. On tavallista, että henkilökunta asuu työpaikallaan, varsinkin nuoret maalta tulleet perheettömät. Naiset saattavat jakaa keskenään yhden hotellihuoneista, miehistä tiedän joidenkin ottavan patjan ja hyttysverkon yöksi respatiskin taakse ja nukkuvan siellä. Työpäivä alkaa, kun aamu koittaa ja loppuu illalla, kun on aika käydä nukkumaan. Välissä otetaan toki iltapäivätorkut jossain nurkassa, käydään asioilla, laitetaan ruokaa ja syödään ja seurustellaan tuttavien kanssa. Perheelliset ovat työpaikallaan usein koko perheen voimin, joten perhe-elämää eletään siinä työn lomassa. Työ ja vapaa-aika sulautuvat toisiinsa. Näitä maalta tulleita sinkkunuoria on monella alalla: hotelleissa, ravintoloissa, hierojina, satamatyöläisinä, venekuskeina – mainitakseni joitakin, joita itse olen tavannut. Koti ja vanhemmat ovat siellä maalla jossain kokonaisen päivämatkan päässä. Täällä lapset pitävät huolen vanhemmistaan, sillä mitään eläkkeitä ja sosiaaliturvaa ei ole. Niinpä tuosta 60$:n kuukausipalkasta lähetetään hyvinkin puolet kotiin ja eletään itse noin dollarilla päivä.

Hotellissa jätän siivoojalle 0,5-1$ ehkä neljän, viiden päivän välein. Jos olen vain yhden yön, en jätä tippiä. Huonesiivoojan tipin jätän sängyn päälle aamulla ulos lähtiessäni, josta siivooja sen löytää tullessaan siivoamaan huonettani. Sea Breezessä, jossa asuin kokonaiset kaksi kuukautta, annoin lähtiessäni jokaiselle henkilökunnasta 10$. Laukun kantamisesta hotellihuoneeseen tai tuktukista hotellin aulaan on sopivaa antaa 1000-2000 rieliä. Hienoissa ja kalliimmissa hotelleissa ehkä enemmänkin.

Käydessäni hieronnassa annan hierojalle yleensä dollarin juomarahaa. Heidänkin normaali päiväpalkkansa on helposti vain siinä parin dollarin kieppeillä. Juomaraha annetaan suoraan hierojalle ja hoito maksetaan yleensä tiskille. Sama, jos olen ollut päivän veneretkellä ja tiedän kuskin olevan renki, annan retken päätteeksi dollarin. Jos mukana on sekä kuski, että ns. yleismies, joka englanninkielentaitoisena hoitaa kaikki järjestelyt ynnä muut kommunikointia vaativat asiat, niin molemmat saavat dollarinsa. Jos kuski itse on veneen omistaja, oletan hänen hinnoitelleen retken niin, että hän on siitä jo palkkansa saanut enkä enää erikseen anna juomarahaa.

Samaa periaatetta käytän ravintoloissa. Jos kyseessä on perheyritys, niin kuin pienissä ravintoloissa yleensä on, niin oletan heidän hinnoittelevan tuotteensa niin, että he saavat siitä tulonsa. Jos henkilökunta näyttää olevan palkattua, niin jätän 1000-2000 rieliä juomarahaa. Paitsi jos sössivät pahasti, unohtelevat tilauksia, tuovat ruokia kovin eri aikoihin tai ruoassa on jotain vialla.

Temppeleihin on sopivaa jättää pieni almu. Niissä on aina jossain rahalipas sitä varten. Samoin muihin ei-pääsymaksullisiin paikkoihin, joissa joku on esitellyt sinulle jotain ja jonka ylläpito vaatii rahaa. Kiertomatkan aikana ollessamme esimerkiksi jonkun kotona katsomassa palmusokerin tai vaikkapa riisilettusten valmistusta aina joku tuli kysyneeksi oppaalta, että onko paikallaan antaa pieni summa, sillä mitään pääsymaksuahan he eivät meidän töllistelyiltämme vaatineet. ”Totta kai.” Täällä ei ole mitään loukkaavaa siinä, että antaa rahaa sille, jolla sitä on vähemmän. Orpokodeissa ja vapaaehtoisvoimin köyhille lapsille pidettävissä kouluissa vieraillessa lahjoitetaan toimintaan rahaa, viidestä dollarista ylöspäin aina siihen kuinka paljon kukkaro antaa myöten.

Kerjäläisiä on niin paljon, että siinä on johonkin pakko vetää raja. Periaatteesta en anna lapsille enkä lasten kanssa kerjääville. On niitä aikuisia, jotka kulkevat lapsensa tai lastensa kanssa ja pyytävät itse, mutta myös niitä, jotka seisovat itse taustalla ja lähettävät lapsensa pyytämään rahaa. Näille en anna ikinä mitään. En pidä siitä, että lapsia käytetään kerjuun välineinä enkä siitä, että lapset kasvatetaan kerjäläisiksi. En halua olla myötävaikuttamassa siihen, että lapsi oppii homman toimivan niin, että toimeentuloa lähdetään ensisijaisesti hankkimaan koura ojossa kulkemalla. Lapsena pitää vielä olla haaveita jostain tulevaisuuden ammatista eikä suora tie kerjäläiseksi valmiiksi viitoitettuna. Se, että miten se sitten toteutuu, onkin toki toinen juttu. Samasta syystä en myöskään osta rannoilla ja turistirysissä kaupittelevilta lapsilta mitään. En tietenkään voi tietää missä määrin lapsi tekee tuota myyntityötä jollekulle aikuiselle ja missä määrin se pitää hänet poissa koulun penkiltä, mutta se on hyvin paljon mahdollista.

Minulle on jäänyt epäselväksi, että ovatko valtion tai kuntien khmeeri-koulut ilmaisia vaiko eivät, sillä olen saanut tästä ristiriitaista tietoa. Monet kaupittelevista lapsista sanovat myyvänsä saadakseen rahaa koulunkäyntiin. Yksityisten järjestämät englannin iltatunnit ovat maksullisia kyllä ja pääsääntöisesti nämä ”rantalapset” sanovat opiskelevansa englantia iltaisin, kun olen kysynyt, että mihin kouluun hän sitä rahaa tarvitsee. Riskinä on, että lapsi käy vain noilla englannin tunneilla ja jättää ns. tavallisen koulun käymättä, koska se aika menee myyntityössä. Mitään oppivelvollisuuttahan täällä ei ole. Poikkeuksen lapsilta ostamiseen olen tehnyt käydessämme Kepissä luolissa. Luolaopastus oli sen kylän lasten oma pikku bisnes ja he juoksivat sinne kodeistaan nähdessään kävijöitä tulevan. Mikään ei viitannut siihen, että he käyttäisivät aikaansa siellä notkuakseen enemmänkin ja nuo satunnaiset lisätulot olivat varmasti tarpeen koko perheelle. Minun 9-vuotiaan luolaoppaani isä oli kuulemma ”lakannut tykkäämästä perheestään” ja jättänyt äidin ja viisi lasta huolehtimaan itse itsestään.

Sanotaan, että kerjäläislapselle voi mieluummin ostaa ruokaa kuin antaa rahaa, sillä silloin voi varmistaa, että se menee lapselle itselleen eikä esimerkiksi alkoholisoituneelle vanhemmalle. Olen toistaiseksi osunut vain kerran sellaiseen tilanteeseen, että lapsi on ollut yksin kerjäämässä. Tämä tapahtui Kampong Chamissa. Olin torilla syömässä illallista ja pieni poika tuli viereeni osoittaen suutaan ja annostani. Annoin hänelle sen, mitä ruoka-annoksestani oli siinä vaiheessa jäljellä. Muutoin näkemäni kerjäläislapset ovat aina olleet vanhempiensa mukanaan kuljettamia. Siem Reapissa olen nähnyt kadulla kulkevia pikkupoikia, jotka ohimennen huutelevat turisteille ”one dollar, one dollar” ja jatkavat saman tien matkaansa, kun ei heihin kiinnitä mitään huomiota. Eli eivät ole kerjäläisiä, kunhan vain kokeilevat josko turistilta irtoaisi helppoa rahaa. Kerran pari tällaista poikaa kulki isojen muovisäkkien kanssa ja kurkki kadunvarren roskakasoihin. Katsoin mitä heillä oli säkissään ja he keräsivät tyhjiä vesipulloja. Annoin heille repusta omani ja he olivat siihen ihan tyytyväisiä sen yhden dollarin sijaan. Täällä sekä muovipullot että metallitölkit kierrätetään ja ovat siis rahan arvoista tavaraa.

En anna myöskään työkykyisiltä näyttäville aikuisille kerjäläisille tai sellaisille, jotka selvästi näyttävät olevan päihteiden vaikutuksen alaisena. Mutta annan kerjuulla kulkeville vanhuksille, joiden näkee olevan jo liian vanhoja ja heikkoja käymään töissä. Punaisten Khmeerien aikana kuoli lähes kokonainen sukupolvi ihmisiä ja jo sitä ennen ja sen jälkeen pommituksissa ja sodissa Vietnamia vastaan on kuollut tuhansia. Täten on hyvin mahdollista, että näiden tämän päivän vanhusten kaikki lapset ja sitä myöten heidän vanhuudenturvansa ja sosiaalinen turvaverkkonsa ovat kuolleet tuon noin kaikkiaan 30 vuotta kestäneen sisällissodan ja ulkovaltojen pommitusten aikana. Samoin kätensä tai jalkansa menettäneille annan useinkin. Lähtökohtaisesti en usko heidän olevan minkään rikollisliigan rampauttamia, sillä tosiasia on, että Kambodzaan on Vietnamin sodan aikana kylvetty tonneittain maamiinoja ja että niissä on moni telonut itsensä. 1000-2000 rieliä on kohtuullinen almu kerjäläiselle. Sillä paikallinen saa jo yhden aterian.

Kerronpa tähän vielä kerjäläistapaamisen, joka on koskettavimmin jäänyt mieleeni. Tämäkin tapahtui Kampong Chamin torilla. Olin syömässä aamiaissoppaani, kun näin tämän miehen lähestyvän torikojuja. Tai ehkä kuulin hänet ensin. Hän piti ihmeellistä ölinää, oli ilmeisestikin jotenkin henkisesti joko jälkeenjäänyt tai jossain vaiheessa elämäänsä vammautunut. Hän oli melko vanha, jo harmaatukkainen, pitkä ja niin laiha, ettei varmasti olisi pystyssä pysynytkään. Hän liikkui maassa istuen ja käsiensä varassa takamustaan eteenpäin siirtäen. Laahasi itseään siinä kaikessa pölyssä ja liassa, jota kaduilla on. Hän tuli vastapäisen korttelin takaa, yli tien ja toriaukion. Kulkeminen kesti kauan. Ojensi kättään jollekin ohikulkijalle rahaa pyytäen. Kaivoin jo rahat valmiiksi esiin taskustani ja nousin paikaltani hänen ehdittyään minun kojuni edustalle. Kyllähän kerjäläiset aina kiittävät rahan saadessaan, mutta tämä mies tuli jotenkin niin vilpittömän iloiseksi, että siksi hän jäi niin erityisesti mieleeni. Olisin oikeastaan halunnut ostaa hänelle aterian, mutta kun katsoin hänen holtittomia liikkeitään, niin en ollut varma kykenisikö hän itse syömään enkä halunnut saattaa sen enempää häntä kuin itseänikään kiusalliseen tilanteeseen.

Kerjäläiset ja kaupittelijat kulkevat varsinkin iltaisin turistiravintoloiden liepeillä. He pysähtyvät pöytäsi viereen seisomaan ja jotkut ojentavat hattuaan, toiset pyytävät nostamalla kätensä aasialaiseen tervehdykseen; kämmenet vastakkain jossain kaulan tai kasvojen tasolla. Mielestäni on kohteliasta huomata heidät vaikka ei sillä kertaa aiokaan antaa rahaa, sen sijaan, että katsotaan muualle eikä olla näkevinään. Heidän katseensa asiallinen kohtaaminen ja pieni päättäväinen pään pudistus riittävät. En ole vielä tavannut täällä sellaisia kerjäläisiä, jotka jäisivät siihen inttämään tai olisivat jotenkin tungettelevia tai epäkohteliaita.

Eivät kaikki kerjäläiset herätä myötätuntoani. Päinvastoin, olen nähnyt muutamia tapauksia, jotka ovat pistäneet oikein kunnolla kiukustuttamaan. Yksi tällainen tapaus sattui ihan muutama päivä sitten täällä Siem Reapissa. Olin syömässä illallista ja tämä pariskunta tuli ravintolan eteen – niin kuin kerjäläiset monesti tekevät, kiertelevät turistialueilla ravintoloita illallisaikaan. Mies ja nainen, arviolta kolmissakymmenissä, molemmat näyttivät ainakin päältä päin fyysisesti ja henkisesti ihan terveiltä. Nainen näytti olevan raskautensa ihan loppuvaiheissa. Mies kuljetti naista mukanaan, osoitti tämän vatsaa ja kerjäsi rahaa. Hitto soikoon millainen vätky mieheksi. Menisi töihin ja rupeaisi elättämään vaimoaan ja alulle saattamaansa jälkikasvuaan sen sijaan, että käyttää näitä toimeentulonsa välineinä ja kerjäämisen perusteina.

Toinen tapaus sattui eilen iltana. Minua vastaan tuli kaksi naista, arviolta 30-40 –vuotiaita. Toiselta puuttuivat kädet ja toinen, ihan terve, talutti tätä heidän kulkiessaan yhdessä kerjuulla. Joku toinen olisi ehkä nähnyt siinä vammaista läheistään auttavan ihmisen, mutta minä näin vammaisella läheisellä itselleenkin elatusta hankkivan ihmisen. Ei tämän terveen ihmisen olisi tarvinnut kerjuulla kulkea, eihän vamma hänen ollut. Tämänkin kohdalla olen sitä mieltä, että menisi töihin hankkimaan elantoa heille molemmille. Vasta silloin sitä voisi kutsua lähimmäisensä auttamiseksi. Kädetön voi kulkea kerjuulla itsekin, monet kulkevatkin. Onhan toki sekin mahdollista, että hän jo käy päiväaikaan työssä ja että se tulo ei vielä riitä molemmille ja siksi käyvät lisäksi kerjuulla iltaisin. Mutta tiedän varmaksi vain sen, mitä näin ja kaikki muu on spekulointia.

Eilen näin myös aivan päinvastaisen tapauksen. Olin iltamarkkinoilla ja istuskelin penkillä ihmisiä katsellen ja tinkimisteatteria tarkkailen. Penkin vieressä istui parkissa puusta ja takoraudasta tehdyssä ja polkupyörän renkailla varustetussa rullatuolissaan vaikeasti epämuodostunut mies. Hänen sääriensä luut olivat liian lyhyet ja mutkalle vääntyneet niin, että niillä jaloilla ei varmasti kävelty. Myös hartioiden ja käsivarsien luut olivat vinkuralla. Hän väkersi erivärisistä langoista jotain. Hänen saatuaan väkerryksensä valmiiksi vieressäni istunut pariskunta osti sen ja kuulin hinnan ”kaksi dollaria”. Katsoin mikä se oli: punottu rannekenauha, jossa oli Kambodzan liput molemmissa päissä ja keskellä luki ”Cambodia”. Vasta eilispäivänä olin taas kuullut puhuttavan kahden dollarin päiväpalkasta, kun minulta kouluunsa rahaa pyytänyt mies kertoi heidän olevan hankkimassa oppilaille tuoleja ja maksavansa kirvesmiehille palkkaa kaksi dollaria päivässä. Tämä rullatuolimies tienasi saman rahan 40 minuutissa, joka häneltä yhden nauhan punomiseen kuluu. En voinut kuin ihailla hänen asennettaan ja rohkeuttaan olla suostumatta jäämään avuttoman uhrin rooliin, vaikka lähtökohdat eivät varmasti ole olleet hääppöiset. Rannekkeita hänellä oli valmiina useista eri maista. Hän piti sylissään kirjaa, jossa olivat kaikki maailman maat ja näiden liput. Tein tilauksen seuraavasta Cambodia-rannekkeesta ja jäin odottamaan sen 40 minuuttia, jonka aikaa sen valmistaminen kesti.

Teksti kyltissä: ”Personal Brade Bracelet. You can buy this bracelet to support my expenses much better this way than beg money. Thank you!”

Rikki mikä rikki

16.2.2011 Siem Reap, Kambodza

Matkavinkkejä ja –tarinoita kaipaaville tiedoksi, että nyt seuraa vain ja ainoastaan stressiin ja sen aiheuttamiin terveyssotkuihin liittyvää löpinää, joita lupaan jatkossa lisääkin matkajuttujen lomaan. Blogistani näyttää olevan muodostumassa aikamoinen sekoitus, mutta niin kai sen pitää ollakin, sillä tämä blogi on minua ja minun elämääni ja minä olen aikamoinen sekoitus.

Tilanne on nyt siis se, että ruoansulatukseni ei toimi kunnolla. En pysty sulattamaan proteiineja. Helposti sulavat kala ja äyriäiset sopivat minulle, mutta kieltolistalla ovat liha, kana, maito, muna, gluteeni, soija, pavut ja linssit. Reagoin ärhäkästi näihin puutteellisesti pilkkoutuneisiin proteiineihin: väsähdän, ajatus rupeaa pätkimään, reaktiokyky huononee, niskat ja hartiat jumahtavat tukkoon, vatsa menee sekaisin, saan migreenin ja hikoilen runsaasti. Nukun ja makaan, kun en jaksa ylöskään nousta ja fiilikset ovat maassa. Oikein voimakkaan reaktion aikana tuntuu siltä kuin keho säröilisi sisältä rikki ja saattaisi romahtaa koska tahansa pieninä sirpaleina yhteen läjään.

Saan vastaavanlaisia oireita myös sokerista ja joudun välttelemään kaikkea, mikä vain sisältääkin sokeria. Pahimmillaan olotila on lähes kooman kaltainen ja kestää kaksi, kolme vuorokautta ennen kuin tokenen sängystä jalkeille.

Olen näiden vuosien aikana yrityksen ja erehdyksen kautta pikkuhiljaa saanut selville, että mikä ruoka minulla toimii ja mikä ei. Olen lisäksi opiskellut ruoansulatuselimistön toimintaa ja yhtä ja toista ravintoaineista, mistä mitäkin saa, mitä niille elimistössä tapahtuu ja mihin niitä tarvitaan.

Heikosti toimiva kilpirauhanen saa kehossa ruoansulatuksen ja insuliinitasapainon lisäksi paljon muutakin sekaisin. Kilpirauhasen vajaatoiminnassa ihminen ei pysty täysipainoisesti hyödyntämään ravintoaan energiaksi eikä ottamaan ruoastaan tehokkaasti ravinteita. Seurauksena on yleinen väsymyksen ja heikkouden tila, anemiaa ja muita puutostiloja. Kaikki potku on poissa, jalat ovat melkein liian raskaat liikuteltaviksi tai sitten niitä ei tunnu edes olevan olemassa. Tuohon energiattomuuteen tulee vastustamaton mieliteko vetää kokonainen suklaalevy tai ihan mitä tahansa makeaa, josta saisi äkkiä energiaa. Se antaa hetken helpotuksen, mutta sekaisin olevasta insuliinitasapainosta johtuen johtaa kohta entistäkin heikompaan tilaan ja migreeniin. Paino nousee helposti, hiuksia lähtee päästä ihan kourakaupalla, iho muuttuu kellertäväksi, silmien alla pullottavat väsymyspussit ja aamuisin silmäluometkin ovat turvoksissa. Kädet, jalat ja nilkat turpoavat.

En usko kilpirauhasessani olevan mitään vikaa eikä minulla ole struumaa. Tuntien kuluneiden vuosien tapahtumat vedän diagnoosini hypotalamukseen. Hypotalamus sijaitsee aivoissa ja säätelee aivolisäkettä, joka puolestaan säätelee kilpirauhasta. Aivojen limbinen järjestelmä on ihmisen tunne-elämän keskus ja limbisellä järjestelmällä on vaikutusta hypotalamukseen. Mekanismia tosin en tiedä enkä tiedä onko sitä selvitettykään. Siis kilpirauhaseni ei ole vioittunut, sillä on jäljellä kyky erittää hormoneja. Se vain ei saa aivoilta käskyjä siihen. Onko pääohjausyksikkö eli hypotalamus pysyvästi vaurioitunut? En usko. Tai en ainakaan halua uskoa, en ole vielä siinä pisteessä, että suostuisin luovuttamaan. Uskon, että sen saa levolla tokenemaan ja systeemin lähtemään uudelleen käyntiin.

Jos olisin osannut vaatia kilpirauhasen lisätestejä vuosi sitten lääkärissä käydessäni, niin olisin ehkä nyt kilpirauhashormonilääkityksellä. Se varmasti helpottaisi oloani, mutta huijaisiko se kehoa luulemaan, että kaikki on kunnossa ja siten mahdollisesti estäisi systeemin luonnollisen uudelleen käynnistymisen? Joka tapauksessa minulta olisi jäänyt vieläkin paljon oireista kokematta, oivaltamatta joitakin tärkeitä kantapäänkauttaharjoituksia sekä ennen kaikkea läpikäymättä oman kehon luonnollinen paranemisprosessi, sillä täältä en tähän hätään rupea niitä lääkkeitä metsästämään. Sitä paitsi voin jo varsin hyvin pahimpiin aikoihin verrattuna. Parin kuukauden lepo ihan paikallaan hiljaiseloa viettäen teki todella hyvää, vaikka en allergioistani vielä mihinkään päässytkään. Mutta jalkani sain tuona aikana takaisin ja ne ovat pysyneet tallella huolimatta viime aikojen notkahduksista voinnissani. Kiertomatkan rasitusten seurauksena menettämäni tasapaino oli todella vaikea saavuttaa, mutta nyt olen sen onnistunut saamaan takaisin olemalla todella tarkka syömisteni suhteen. Olen välillä kokeillut, että josko jo voisin syödä noita kiellettyjä aineita ja yrittänyt pienillä määrillä, jotta elimistö tottuisi, mutta alan jo uskoa sen olevan väärä taktiikka. On ihan totta, että nyt on otettava se ”allergikon tiukka ote” ja pysyttävä siinä. Kun elimistön ei tarvitse kamppailla noita myrkkyjä vastaan, niin se saa tilaisuuden parantaa itseään.

Jos minä itse tai tapaamani lääkärit olisivat olleet paremmin perillä asioista ja olisin saanut kilpirauhaslääkityksen, niin paitsi että olisin jäänyt vaille joitakin tärkeitä kokemuksia tästä sairaudesta ja siitä toipumisesta, en ehkä edes olisi koko tällä matkalla. Jos olisin voinut paremmin ja kyennyt jatkamaan työssäni ja entisessä elämässäni, olisin tuskin uskaltautunut näin radikaaleihin muutoksiin. Eli kai sitä oli tarkoituksensa silläkin.

Koska en usko ollenkaan olevani ainoa stressillä tai elämän vastoinkäymisillä itseään rikki saanut ihminen, niin tulen jatkamaan tästä aiheesta ja kertomaan omista kokemuksistani, oireistani, ruokavaliokokeiluistani ja niiden vaikutuksesta sekä kertomaan hieman teoriaa stressin vaikutuksesta elimistöön. Toivon niistä olevan jotain apua muille vastaavanlaisten ongelmien kanssa painiville.

Battambang – ravintolavinkkejä

1.2.2011 Siem Reap, Kambodza

Battambangista lähdöstäni on jo aikaa, mutta lupasin vielä palata ravintolavinkkeihin. Keskusmarkkinatorin eteläpuolisissa kortteleissa sijaitsevat turistiravintolat. Muutamassa kävin, mutta niistä ei mikään sattunut olemaan mitenkään erityisesti positiivisessa mielessä mainitsemisen arvoinen tai juuri minun makuiseni juttu. Ravintolatarjonta Battambangissa ei ole ylitsepursuavan runsasta. Löysin muutaman mieleiseni paikan noiden turistikortteleiden ulkopuolelta ja pitäydyin sitten niissä.

Viistottaiselta kadulta keskusmarkkinatorista luoteeseen löysin ravintolan nimeltä Twin Town. Muista Battambangissa käymistäni ravintoloista poiketen tämä ei ollut kadulle avoin, vaan sisätiloissa ja ilmastoitu. Eli jos olet viluista sorttia, niin ota pitkähihainen tai hartiahuivi mukaan. Sisustuksessa oli haettu trendikkyyttä: selkeälinjaiset puiset valkeiksi maalatut pöydät ja erivärisiksi maalattuja suoria perustuoleja. Tilan perällä baaritiski ja siinä se. Ei mitään krumeluureja. Ruokalista oli piristävän erilainen kuin kaupungin eteläpuolen ravintolakeskittymässä. Tarjolla oli enemmän khmer-ruokia ja mm. grillattua hummeria ja kalaa. Hintataso oli dollarin, pari alempi kuin turistikorttelin ravintoloissa.

Ravintola Twin Town sijaitsee vinottaiskadulla keskusmarkkinatorista luoteeseen, tien vasemmalla puolella ennen Asia ja Star hotelleja.

Tarjoilussa ja koko siinä touhussa oli jotain herttaisen epävarman kömpelöä, mutta henkilökunta oli erittäin sympaattista ja kaikesta näkyi, että yrittävät ihan tosissaan. Juttelin omistajan kanssa ja sain tietää, että olinkin osunut tulemaan paikalle ravintolan avajaispäivänä. Kävin siellä lounaalla kaikkina kolmena jäljellä olevana Battambangin päivänäni ja ruoka oli hyvää ja raikasta, ei valmismausteilla ja –kastikkeilla pilattua, hinta-laatusuhde hyvä, palvelu erittäin ystävällistä ja täältä sain myös parhaimman makuiset pirtelöt. Twin Town sopii mainiosti lounaspaikaksi, mutta iltaa istuisin mieluummin jossain sisustukseltaan viihtyisämmässä paikassa. Uuden ravintolan avaaminen tälle alueelle, kun turistit suuntaavat pääosin toiselle puolen kaupunkia ruokapaikkaa etsiessään, on haastavaa. Todella toivon heidän menestyvän ravintolansa kanssa.

Seafood Tom Yam 2$ Twin Townissa.

Aasialaisen BBQ:n esittelinkin jo Kambodzan kiertomatkajutuissa (Päivä 20: Hemmottelupäivä Siem Reapissa, helmikuu 2011). Suosikki-illallispaikakseni tuli vastaavanlainen BBQ-buffet joen itärannalla. Nimeltään yksinkertaisesti BBQ Buffet sijaitsee vanhan kivisillan (Old Stone Bridge) päästä noin parisataa metriä suoraan eteenpäin kadun oikealla puolella. Buffet-illallisen hinta on 4$.

Juuri julkaistun Battambangin turistikartan tietojen vastaisesti hieman keskusta-alueen ulkopuolella pohjoiseen sijaitsevassa The Sanctuaryssa ei ole Seafood Buffet:a. Ovat lopettaneet sen, sillä kävijöitä ei ollut riittävästi, jotta se olisi ollut kannattavaa. Paikka sijaitsee hiljaisella ja valaisemattomalla kadulla ja kun sinne illalla säkkipimeässä tuktukin kyydissä menin, niin mielessä kerkisi jo käydä, että minnekähän minua nyt ollaan kyyditsemässä. Kävin siellä vain kerran ja syömäni amok oli ihan kohtuullinen, samoin hinta. Mainitsemisen arvoiseksi paikan tekee se, että syrjäisen sijaintinsa vuoksi se on rauhallinen, siellä oli kauniisti katetut pöydät ja oikein kankaiset ruokaliinat, jollaisia en ollutkaan nähnyt aikoihin. The Sanctuary näytti ainakin sinä iltana jolloin olin ainoa asiakas siellä, olevan kuin luotu romanttiseen kahdenkeskiseen illalliseen. The Sanctuary on myös hotelli. Heillä on kymmenkunta huonetta/bungalowia.

Päivä 22: Battambang

8.1.2011 Battambang, Kambodza

No niin, nyt se on sitten tehty. Kolme kuukautta onnistuin olemaan tropiikin auringossa polttamatta itseäni yhtään ja nyt sitten käräytin naamani oikein kunnolla eilisellä venematkalla. En tajua miten oikein päästin tässä käymään näin. Olen aina rasvannut nassuni aurinkovoiteella kun tiedossa on ollut venematka tai muuten oleskelua ulkona pidemmän aikaa. Tällä kertaa en muistanut ajatella koko asiaa yhtään, vaan tuli ihan täydellinen oikosulku. Nyt naama on tulipunainen, nenän päällä ja leuan kärjessä jopa pieniä rakkuloita. Silmän ympärystät ovat valkoisempia aurinkolasien jäljiltä. Tämän päivää olen suojannut kasvoni sekä lisäauringolta että katseilta kroma-huivillani. Hyvin se täällä joukkoon sulautuu. Kambodzassa on melko suuri muslimivähemmistö ja ei-muslimitkin monesti kulkevat kasvot suojattuna pölyltä ja auringolta.

Auringonpolttamaan parasta lääkettä on aloe vera –geeli ja sitä onneksi lääkepussukastani löytyi näytepussillinen ensiavuksi. Eilisiltana bongasin kaupungilta Forever Living –liikkeen, joka myy juuri aloe vera –tuotteita ja kävin tänään päivällä ostamassa koko tuubillisen lisää samaa geeliä. Liike oli juuri niin tyhjän näköinen kuin sellainen liike voi olla, jossa ei juuri koskaan käy asiakkaita. Tällaiset länsituotteet ovat paikallisen keskiluokan tuloihin suhteutettuna liian hintavia. Liikkeen etuosassa oli pöytiä ja tuoleja, perällä tiski, jonka takana lasivitriinissä oli yksi putilo kutakin tuotetta. Tiskin takana nuori tyttö hyppäsi pystyyn tuoliltaan ja tarttui hätäisesti puhelimeen, niin kuin olisin tullut ryöstämään paikkaa. Selvennettäköön, että olin ennen sisään tuloani poistanut liinan kasvoiltani, joten tuskin näytin ryöväriltä. Paikalle hälytetyt kaksi naista ja mies olivat juhla-asuissa ja tulivat kesken hääjuhlan pelastamaan tuuraajatyttösen pulasta. Ennen lisäjoukkojen saapumista paikalle olin kuitenkin jo osannut khmeeriksi selvittää mitä halusin ja paljonko se maksoi, joten hätiin tulleiden tehtäväksi jäi enää aukaista vitriinin lukko.

Sängystä ylöspääsy oli tänä aamuna vähän kankeaa ja naamatilanne otti sen verran päähän, että olin vähällä jättää tämänpäiväiset retkeilyt väliin ja pysytellä sisätiloissa poissa auringosta koko päivän. Mutta muutin sitten mieleni, sillä onhan tämä minun osaltani kiertomatkan viimeinen päivä. Muu ryhmä jatkaa huomenna Bangkokiin, minä jään Kambodzaan. Ensimmäisenä menimme Bamboo Train:lle, jokaisen Battambang-turistin käyntikohteeseen numero yksi. Homma on niinkin yksinkertainen kuin että ajetaan seitsemän kilometriä suoraa rataa edestakaisin bambulaverilla istuen. Vehje toimii bensamoottorilla ja huippunopeus on noin 50 km/h.

Bambujuna-ajelu oli jostain kumman syystä ihan päättömän kivaa.

Kohtaustilanteissa vaunu puretaan osiin ja nostetaan radanvarteen. Se puoli voittaa, josta on tulossa useampi vaunu. Tässä ruuhkaa pääteasemalla.

Vaikka olikin noin yksinkertainen juttu, niin oli siinä touhussa kuitenkin oma viehätyksensä. Tosin vaikea sanoa mikä on niin kivaa kovalla laverilla istuessa ja matkatessa töyssyistä ja raiteet mutkilla olevaa rataa pitkin samaa suoraa puolisen tuntia suuntaansa ja sama takaisin. Paikallisväestö käyttää näitä vieläkin. 80-luvulla tiet maassa olivat kurjassa kunnossa ja se oli bambujunien kukoistusaikaa. Silloin liikenteessä oli yli tuhat bambujunaa yhteensä noin 600 km:n rataosuudella. Varsinaista junaliikennettä ei Kambodzassa ole, mutta näitä bambujunia on käytössä satakunta lyhyemmillä rataosuuksilla täällä Battambangissa ja muutamassa muussa maakunnissa. Maan tieverkosto on parantunut huimasti viimeisen viiden vuoden aikana ja pidemmät siirtymät kuljetaan nykyisin bussilla tai täyteen pakatun kuorma-auton lavalla.

Battambangin keskustan ulkopuolella on reilut sata vuotta vanha puutalo, joka on aikoinaan rakennettu paikallisen kuvernöörin asunnoksi. Nyt sitä taloa asuvat hänen jälkeläisensä neljännessä polvessa. Talo on avoinna yleisölle. Varsinaista pääsymaksua ei ole, mutta on suotavaa jättää pieni lahjoitus rahalaatikkoon. Meille taloa esitteli perheen isoäiti, hienostuneen oloinen vanha rouva. Yläkerrassa talon vanhimmassa osassa on vierashuone, jota vuokrataan turisteille, jotka haluavat yöpyä khmer-talossa ja nähdä miten paikalliset asuvat. Tosin tämä talo ei ole ihan tyypillinen paikallinen talo, vaan isompi ja hienompi. Huone oli siisti ja kauniisti vaikkakin niukasti sisustettu ja seinät ja lattiat vanhaa, tummaa puuta. Nukkumapaikkana on parisänky, jossa näytti olevan ihan kunnollinen patja ja hyttysverkko. Yö maksaa 6$ ja ateriat maksavat erikseen. Puhelinnumeroa minulla ei ole, mutta kaikki kaupungin tuktuk-kuskit kyllä tietävät paikan, kun pyytää kyytiä Ancient Houseen.

Battambangin Ancient Housea oli mahdotonta saada kattavasti esiteltyä yhdellä tai vain muutamalla valokuvalla. Jos yöpymisajatus tuntuu liian eksoottiselta, voi kuitenkin käydä ihmettelemässä laadukkaan puun kestävyyttä ja kauneutta rakennusmateriaalina ja massiivisia kokopuisia huonekaluja.

Jatkoimme matkaamme joen varren kyliin ja pysähdyimme katsomaan kevätrulliin käytettävien riisilettusten valmistusta.

Ensin riisi liotetaan yön yli ja sitten jauhetaan.

Tässä ylimääräinen vesi valuu pois riisijauhoista.

Riisilettusten valmistamiseen tarvitaan kaksi henkilöä: toinen paistaa ja toinen asettelee kuivumaan. Paistoalustoja on kaksi ja yhden letun paistoaika on juuri sen verran kuin tottuneelta tekijältä kestää ottaa toinen lettu pois ja levittää uusi annos taikinaa paistumaan. Polttoaineena käytetään riisin akanoita, joiden polttamiseen uuni on erityisesti rakennettu niin, että niillä saadaan riittävä ja juuri sopivan tasainen lämpö. Tyypilliseen Kambodzalaiseen tapaan mies katsoo naisten työntekoa ja syö.

Tämä nainen on paistanut työkseen näitä lettuja jo ainakin 15 vuoden ajan. Hän valmistaa päivässä 2000 lettua aloittaen työpäivänsä aamulla viideltä, syö lounaan siinä paistamisen ohella ja on valmis päivän urakastaan neljän aikoihin iltapäivällä. Letuille on ostaja niin, että kaikki tulee myytyä mitä saadaan valmistettua. 100 kpl maksaa 5000 rieliä ja kun kustannukset vähennetään, jää hänelle päivän palkaksi kymmenkunta dollaria. Apunaan hänellä on veljensä kaksi lasta, jotka vuorottelevat puolipäivää letunpaistoassistentteina. Kun sisko on aamupäivän töissä, voi veli silloin mennä kouluun ja iltapäivällä sama toisinpäin. Lasten vanhemmat ovat kuulemma lähteneet Thaimaahan työn perään.

Paistamisen jälkeen riisilettujen annetaan kuivua auringossa. Näin vuoden kuivana kautena kuivumiseen menee vain puolisen tuntia. Sadekautenakin lettujen valmistaminen on mahdollista. Silloin letut tarvitsevat katoksen suojakseen ja kuivumiseen voi mennä koko päivä, mutta kuivuvat kuitenkin.

Valmiita lettuja kuljetuspakkauksessaan.

Battambangissa tuotetaan viiniä ja kävimme vierailulla täällä Kambodzan ainoalla viinitilalla. Tällä viinitilalla valmistetaan punaviiniä, roséeta ja brandyä. Viinintekotaito ei todellakaan kuulu Kambodzan perinteisiin ja tämän perheen osaaminen on itse kirjoista opeteltu ja 11 vuoden yrityksen ja erehdyksen kautta hankittu. Rypäleinä ovat cabernet sauvignon, syrah ja viimeisimpänä tulokkaana merlot. Joissakin Battambangin liikkeistä myydään heidän brandyään, mutta lähes koko vuosittainen 10 000 pullon tuotanto myydään suoraan tilalta siellä vieraileville. Nyt sekä rosée että brandy olivat lopussa, kun edellinen turistiryhmä oli ostanut varastot tyhjiksi. Jäljellä oli vain punaviiniä, jota sitä maistaneet sanoivat makeaksi. Viiniä saa toki maistaa tilkkasen, mutta varsinaisia viininmaistajaisia ei pidetä eikä tuotantoa esitellä.

Tuktuk-kuskit tietävät kyllä tien tännekin, Banan-viinitilalle.

Yksi aasialaisen keittiön perusmausteista on (thai-)kalakastike. Kalakastiketehtaalla ei haissut ihan yhtä pahalle kuin ruotsalaisessa hapansilakkapurkissa, mutta ei se siitä kaukanakaan ollut. Kaloja oli montaa eri sorttia, oli isoa ja pientä, osaa kuivatettiin auringossa ja osaa mädätettiin sammioissa. Lattialla oli perattuja isoja tuoreita kaloja ja röykkiöittäin pienempiä – ilmeisesti jo kuivattuja – kaloja, joita miehet lapioivat läjään. Kaloja oli kuivumassa tienvarressakin, josta mopot ja autot mennä pöläyttelivät ohitse.

Kalaa auringossa kuivumassa kalakastikkeen raaka-aineeksi.

Kalankäsittelyä kalakastiketehtaassa.

Tästä lähin kalakastike tuo mieleeni näistä sammioista nousseiden kärpäsparvien pölähdykset.

Päätimme päivän temppelivuorella reilun kymmenen kilometrin päässä kaupungista. Vuorelta oli upea näköala auringonlaskuun ja vuoren juurelta voi nähdä miten valtavat lepakkoparvet lähtevät lentoon luolastaan auringon laskiessa. Huipulle pääsee joko kävellen tai alhaalla palveluksiaan tarjoavien mopokuskien kyydissä. Vuoren juurella on poliisi pyytämässä sinulta kahta dollaria. Kyseessä ei ole tavallisen katupoliisin perätön turistisakko oman lompsansa kasvattamiseksi, vaan hän on turistipoliisi, joka perii sinulta pääsymaksun temppeliin.

Näkymää Phnom Sampov –vuorelta.

Päivä 21: Veneellä Siem Reapista Battambangiin

7.1.2011 Battambang, Kambodza

Lonely Planet luonnehtii venematkaa Siem Reapin ja Battambangin välillä maisemiltaan upeimmaksi, eikä turhaan. Tähän verrattuna ei Mekongilla Kratien ja Kampong Chamin välillä eikä Siem Reapin ja Phnom Penhin välisellä venematkalla ollut mitään nähtävää. Linja-autot ovat nopein ja halvin tapa matkustaa, mutta jos jonkin välin haluaa kulkea vesitse, niin kannattaa panostaa juuri tähän. Sateisiin on vielä useampi kuukausi, mutta jo nyt vesi oli paikoin matalalla ja yhteen kohtaan jäimme vähän jumiinkin, joten arvelisin tämän ajan vuodesta olevan niitä viimeisiä hetkiä, kun reitti vielä on kulkukelpoinen ennen seuraavia sateita.

Matka kestää tauoista riippuen kahdeksan, yhdeksän tuntia. Meidän ryhmällämme oli oma vene, mutta tätä väliä ajavat veneet ovat julkista liikennettä ja matka yhteen suuntaan maksaa 25$. Veneet lähtevät Siem Reapin venelaiturista, joka sijaitsee noin puolen tunnin tuktuk-matkan päässä kaupungista. Battambangissa venelaituri on melkein kaupungin keskustassa. Siem Reapin päässä tavaroiden kantajat olivat aika härskejä: laukut lähtivät tuktukista pyytämättä kantoon ja kantopalkkaa vaadittiin tiukoilla ”more, more” –äyskähdyksillä. Laukun kantamisesta tuktukilta veneelle ei tarvitse maksaa 2000 rieliä enempää. Se on ihan käypä taksa. Jos haluat välttää tuollaiset välikohtaukset, nappaa laukustasi kiinni heti satamaan saavuttuasi ja osoita selvästi aikovasi kantaa laukkusi itse. Jos annat sen kantajille, tarkista ainakin, että se on päätynyt oikeaan veneeseen. Meidän kanssamme samaan aikaan lähdössä oli Phnom Penhin vene ja kantajat saattavat olettaa, että olet menossa siihen, sillä useimmat turisteista ovat.

Matkan varrella on kylä tai pari, josta saa ruokaa, mutta suosittelen silti ottamaan omat eväät matkalle. Me pysähdyimme lounastauolle yhteen näistä joen varren kelluvista kylistä. Ruokalistoja ei ole, vaan tarjolla on ehkä kaksi ruokalajia, joista valita. Söin riisiä ja annoksen keittoa, jossa oli jotain kaalintapaista vihreää kasvista ja pieni kalan pyrstöpala. Minulle ruoka maksoi 2$, oppaaltamme veloitettiin vähemmän. Tietysti voi ajatella, että mitä nyt on kaksi dollaria, ihan sama, mutta kun ruoka ei ollut edes hyvää eikä millään lailla hintansa väärti. Kylmiä juomia ja tuoretta ananasta nauttimaan tuolla kyllä kannattaa pysähtyä.

Reitti kulkee Siem Reap-jokea Tonlé Sap –järvelle ja järveltä Stung Sangke –jokea Battambangiin. Suurin osa matkasta mennään tuota jälkimmäistä jokea pitkin. Joen järven puoleinen pää on suistoaluetta, jossa ei kiinteää maata näkynyt edes näin kuivan kauden aikana. Ajan myötä joki kapenee ja muuttuu erittäin mutkittelevaksi. Matkan varrella on kelluvia kyliä ja kapeammilla jokiosuuksilla asuntoveneitä yksittäin pitkin joen vartta. Kalastajat kokevat pyydyksiään pienistä soutuveneistään käsin veneen keulalla jalat vedessä istuen tai kokassa kyykkien. Naisia näkee laittavan veneissään ruokaa ja pesevän pyykkiä, tulisijojen savu nousee veneiden katon alta. Lapsetkin ovat kalaa pyytämässä noilla pikku veneillä. Pikkuisimmat saattavat istua asuntoveneen terassilla pesuvadissa kylvyssä ja katselevat silmät pyöreinä ja sormi suussa ohi kulkevaa venettä täynnä oudon näköisiä ihmisiä.

Matkan edetessä joen reunoilla alkaa hiljalleen näkyä kiinteää maata. Kelluvien talojen lisäksi on nyt myös maalle monimetristen tolppien varaan rakennettuja taloja. Mangrovet vaihtuvat viljelyksiin. Kaupunkia lähestyessä joen penkereet nousevat yhä korkeammiksi ja korkeammiksi, kelluvia taloja ei enää ole ja maalle rakennettujen talojen tolpat ovat lyhempiä. Lopulta joen penkereet ovat muovipussien ja muun roskan peitossa. Siitä tietää, että ollaan tultu perille kaupunkiin.

Tällaiset veneet liikennöivät Siem Reapin ja Battambangin välillä. Istuimina ovat tavalliset tuolit. Hyvä vinkki on hankkia oma riippumatto. Jos vene ei ole ihan täysi, niin riippumattoja voi muutaman kappaleen sisälle viritellä. Siinä pötkötellessä ja maisemia katsellessa matka menee mukavasti. Tässä veneessä ei vessaa näyttäisi olevan, mutta meidän veneessämme oli ja ihan kunnollinen sellainen.

Kelluvia taloja Siem Reap –joella.

Monet kelluvista taloista Siem Reapin päässä olivat kauniisti koristeltuja.

Matkaan oli lähdettävä aikaisin aamusta ja varsinkin järviosuudella oli kylmä, joten kiipesin veneen keulaan aurinkoon lämmittelemään. Kehoitan kaikkia vilukissoja varaamaan matkalle pitkähihaista mukaan.

Kelluvan kylän kelluva kirkko.

Tauolla yhdessä kelluvassa talossa. Yllätyksekseni tämä oli tosiaan ihan oikea talo järeine lautalattioineen ja seinineen, keittiöineen, makuu- ja olohuoneineen. Talossa oli sähköt ja vesivessa. Erikoista oli vain se, että tämä talo keikkui hieman.

Takapihalla tällä perheellä oli krokotiileja. Niiden kasvattaminen näillä seuduilla on tavallinen elinkeino lisätulojen hankkimiseksi.

Kelluvassa kylässä ihmiset liikkuivat ja toimittivat tavaroitaan ja asioitaan veneillä meloen. Liikenne oli vilkasta.

Jos talo ei ole kelluvaa sorttia, silloin on syytä piisata paalua. Täällä veden pinta vaihtelee useita metrejä sadekauden ja kuivan kauden välillä.

Joen suistoalue on oikea lintuparatiisi. Haikaroita ja merimetsoja näkyi paljon, samoin meidän kesän merkkiämme eli haarapääskyjä. Taitavin käännöksin lennellen auringossa välkehtivän linnun määritin olemattomilla lintuharrastajan tiedoillani kuningaskalastajaksi. Pikkukalaa hyppi jatkuvasti veden pinnassa venettä karkuun ja bongasinpa pää pystyssä joen poikki uiskentelevan käärmeenkin.

Verkkopyydyksiä.

Joki kapeni ja kiemurteli ja vene soitti pilliä joka mutkan takana varoitukseksi muille liikkujille. Jotkut kalastajista istuivat kyykyssä tällaisten veneidensä keulassa eikä heillä näyttänyt olevan minkäänlaisia tasapaino-ongelmia vaikka veneemme laineet heitä kovin keikuttivatkin. Mutta mikäs, kun ovat tuota ikänsä tehneet. Pikkutyttöjäkin näki yksinään tällaisilla veneillä pyydyksiä kokemassa.

Mietin, että näistä asumuksista käsin eivät lapset varmaan koulussa käy. Lähimpiin kyliin on pitkä matka melottavaksi eikä kiinteää maata näy missään.

Ensimmäisiä kiinteän maan taloja ja viljelyksiä suistoalueen ja kelluvien kylien jälkeen.

Tässä kohtaa minulta loppuivat kameran molemmat patterit, joten loppupätkältä jäi joen varren elämä ikuistamatta. Oikeastaan ihan hyvä niin. Oli vaihteeksi ihan kiva keskittyä vain katselemaan eikä lainkaan ajatella kuvaamista. Oli myöhäinen iltapäivä, aika ennen auringonlaskua, jolloin ihmiset kävivät joessa peseytymässä. Lapset uivat ja telmivät vedessä ja vilkuttivat ohikulkevalle veneelle.

Asetuimme hotelliin illan suussa ja esittelen tässä vielä hotellimme Battambangissa. Holiday Hotel (saman nimisiä on korttelin sisällä kolme, mutta tämä oli niistä suurin) sijaitsee noin 300 metriä keskusmarkkinatorilta jokea vastakkaiseen suuntaan. Hieno hotelli, respan henkilökunta todella ystävällistä. Huonehinnat 13-20$ ja varustuksina ilmastointi, langaton verkko, jääkaappi, tv, lämmin suihku. Hotellissa on oma ravintola ja tietokoneita veloituksetta asiakkaiden käyttöön. Kotisivu http://www.holidayhotel-bb.com, sähköposti [email protected] ja puhelin +855 (0)81 999 006 ja +855 (0)92 999 006. Hotelli on niin iso, että sieltä luulisi löytyvän tilaa aina. Pieniä harmittomia muurahaisia kulki muutamia vessan seinien raoista lavuaarin reunalle. Muurahaisten suhteen tämä hotelli ei ole mitenkään poikkeus, vaan niitä on käytännöllisesti katsottuna kaikkialla. Yleissääntönä voi pitää, että huoneessa ei kannata ikinä pitää mitään makeaa. Silloin ilmestyy taatusti muurahaisia laumoittain jostain. Ne häviävät sitten taas, kun makeatkin ovat hävinneet.

Holiday hotellin aula.

Yksityiskohta Holiday hotellin aulan massiivisista puisista istuinryhmistä.

Suihkunurkkausta en ollut nähnytkään kuukausiin. Yleensä suihkut ovat täällä hotelleissa niin, että suihkussa käydessä kastuu koko vessan lattia.

Sängyissä on mukavan napakat joustinpatjat. Tyynyt ovat nukkumiskäyttöön liian korkeita, niin kuin täällä on yleisesti hotelleissa tapana.

Päivä 20: Hemmottelupäivä Siem Reapissa

6.1.2011 Siem Reap, Kambodza

Kiertomatkamme kolmas ja viimeinen päivä Siem Reapissa. Tälle päivälle oppaallamme ei ollut meille järjestettynä mitään yhteistä ohjelmaa, vaan koko päivä oli jätetty vapaaksi kunkin omille mieliteoille. Jos olisimme olleet täällä vielä yhden päivän lisää, olisin mennyt tänään takaisin temppeleille ja hyödyntänyt Angkorin pääsylippuni kaikki kolme päivää. Mutta koska lähdemme huomisaamuna taas eteenpäin, halusin tehdä tänään jotain muuta ja ehtiä näkemään vähän kaupunkiakin. En ollut ehtinyt käydä edes keskustassa asti vielä. Sitä paitsi olin jo kauan kaivannut saunaa ja täällä näkyi olevan kylpylöitä vähän joka nurkalla. Ehkä jostain löytyisi jotain saunan tapaista.

Eilisellä iltapäiväretkellämme olin matkan varrelta bongannut silkkifarmikyltin ja me ryhmän daamit vuokrasimme kimpassa tuktukin ja läksimme tutustumaan silkin valmistukseen. Opastettu kierros alkoi toukkien kasvatuksesta turisteille tehdyssä näyttelytilassa, varsinainen tuotanto sijaitsi toisaalla. Lattialla istui nuori nainen pilkkomassa mulperipuiden lehtiä ruoaksi pienen pienille matosille. Hyllyillä lehtisilppulaatikoissa möyri eri kasvuvaiheissa olevia toukkia, kukin ikäluokka omassa laatikossaan. Kierto munasta perhoseksi kestää 47 päivää, josta kotelovaiheen osuus on 10-12 päivää.

Toukat laitetaan koteloitumaan tällaisiin koreihin, jossa niillä on seinäpintaa johon kiinnittää kotelo.

Toukat tapetaan koteloihinsa antamalla niiden olla auringonpaisteessa. Kotelossa on yksi 800 metriä pitkiä silkkisäie ja jos toukan annetaan kehittyä perhoseksi ja kuoriutua kotelosta, katkaisee se tuon silkkisäikeen monesta kohtaa syödessään itselleen ulostuloreiän koteloon. Koteloista n. 80% annetaan kehittyä perhosiksi.

Kotelossa on kaksi kerrosta. Ulomman kerroksen säikeistä saadaan raakasilkki ja sisemmästä hienosilkki. Raakasilkin kehruuta varten keittopyttyyn lasketaan 80 koteloa, joista kustakin kerätään säie alkuun puuvarvulla kaapimalla. Sitten säikeet johdetaan yhteen ja kehrätään langaksi.

Tässä kehrätään raakasilkkiä. Kun kotelon ulommainen osa on kehrätty langaksi, siirretään kotelot seuraavaan vaiheeseen hienosilkin kehruuta varten.

Seuraavaksi silkki valkaistaan ja sitten värjätään. Näyttelytilassa oli esillä monia luonnosta saatavia värjäysaineksia.

Annatton siemenistä saadaan punaista väriä.

Värjäämö.

Vaikka käsityöihmisiä olenkin, niin kankaankudontaa en ole koskaan harrastanut, joten terminologia on minulla tämän suhteen heikoilla kantimilla. Mutta olin ymmärtävinäni eri työvaiheista, että kun langat on saatu valmiiksi, niin seuraavana luodaan loimilangat ja viritetään kangaspuille ja se, miten ne on laitettu määrää kankaan kohokuvion. Kuteen poikkilanka keritään sukkulalle, joka on se, jota kutoja heittelee edestakaisin loimilankojen välistä.

Kutomahuone. Kutomakoneita tällä farmilla oli arviolta reilu parikymmentä.

Haluan tässä näin amatöörimäisen yksinkertaisesti ilman syvällisempiä teknisiä yksityiskohtia esitellä erään perinteisen kambodzalaisen tekniikan, johon ihastuin aivan erityisesti.

Tässä on syntymässä perinteisellä kambodzalaisella menetelmällä valmistettu silkkihuivi. Loimilankojen väri määrää huivin perussävyn (tässä sininen) ja värikuvio tulee poikkilangoista.

Huivin jujuna on lankojen värjäysmenetelmä. Valkaisemattomaan silkkilankaan teipataan peittoon tietty kuvio, jolloin ne osat langoista jäävät värjäysprosessissa värjäytymättä.

Eri värjäysvaiheita. Ensimmäisen värjäyksen jälkeen peitetään lankoja lisää. Toinen värjäys ottaa kiinni loppuihin peittämättömiin kohtiin jolloin tuloksena on kolmivärinen lanka: värjäämätön luonnon keltakultainen, punainen ja sininen.

Lankoja keritään sukkuloille. Monivärilangan sukkulat on pidettävä tarkkaan järjestyksessä, jotta kuvio asettuu valmiille kankaalle oikein.

Silkkifarmille on matkaa Siem Reapin keskustasta kymmenisen kilometriä. Sisäänpääsy ja opastus on ilmaista. Opastus päättyy farmin tyylikkääseen silkkimyymälään. Mitään halpoja löytöjä täältä ei kannata kuvitella tekevänsä, sillä hinnat näyttivät olevan samat kuin Phnom Penhin hienoissa silkkiliikkeissä. Mutta tavara on laadukasta ja tietää varmasti sijoittaneensa silkkiin eikä polyesteriin. Liikkeessä on myytävänä vain valmiita tuotteita, ei kankaita. Minulle matkaan tarttui tuollainen yllä kuvailemani kaltainen huivi ja toinenkin upea luomus. Eivät ole mitään halpoja matkamuistoja, mutta ainutlaatuisia ja laadukkaita ja uskon niistä olevan minulle iloa pitkään.

Shoppailusta tulee aina nälkä ja silkkifarmin jälkeen söin lounaan Siem Reapin keskustan turistiravintolaryhmittymässä. Yhden lounaan perusteella en vielä lähde antamaan minkäänlaisia arvioita näistä ruokapaikoista, se jääköön odottamaan seuraavaa oleskeluani tässä kaupungissa. Vasta syötyäni satuin huomaamaan keskusmarkkinoiden ruokapaikat, jotka suurin kyltein mainostivat kala- ja äyriäisruokia. Jos olisin tiennyt noiden olemassa olosta aiemmin, olisin ilman muuta kokeillut niitä. No, ensi kerralla sitten.

Siinä katuja kuljeskellessani ja kylpylää etsiessäni satuin kulkemaan parturikampaamon ohi, jonka ovessa luki Ear Cleaning. Vihdoinkin! Olin kaivannut tuota palvelua jo pitkään. Täällä pölyssä kulkiessa ja varsinkin tuktuk- ja mopokyydeissä ilman korvat peittävää päähinettä liikkuessa tuntuvat korvat mähmääntyvän jatkuvasti. Tiesin tuon käsittelyn kuuluvan täällä osana miesten kasvohoitoon, mutta en ollut lähtenyt aktiivisesti etsimään miten minä naisena pääsisin osalliseksi tuosta ihanuudesta. Sihanoukvillen markkinoilla tukkaani leikkauttaessani ja kynsiäni hoidattaessani kysäisin tuota korvien putsaamista, mutta sitä ei siellä ollut tarjolla. Toisen yrityksen tein Kratiessa, jossa käymässäni hieromapaikassa oli myös parturi ja hintalistalla korvien putsaus. Pyysin saada tuon käsittelyn, mutta englantia osaamattomat khmeeri-tytöt vain pudistelivat tirskuen päätään ja tulkitsin sen niin, että se korvien rassaaminen oli yksinomaan miesten juttu.

Mutta nyt viimeinkin. Kellistyin hoitotuoliin ja nuori nainen otti laatikosta esiin nipullisen pitkävartisia suteja kuin meikkitaitelija ikään. Ensimmäinen suti korvassa rapisi, seuraavalla vaikkua kaavittiin pois ja se kutitti ihan mielettömästi. Seuraavaksi tuli vetisen märkä suti, sitten pyörivää pulloharjarassausta. Lopuksi ulkokorvan pyyhkiminen ja koko korvalehden nopea, napakkaotteinen nykiminen kauttaaltaan. Ja sama toiseen korvaan. Käsittely kesti parisenkymmentä minuuttia ja maksoi kaksi dollaria. Hieman korvia arasti pulloharjavaiheessa, mutta puhdistuksen jälkeen koko pää oli, ah, niin ihanan paljon selkeämmän oloinen.

Kylpyläni löysin Wat Bo –sillan keskustan puoleisesta päästä: Gingkgo Spa Reviera-hotellin yhteydessä. Heillä oli vain höyrysauna, mutta parempi sekin kuin ei mitään. Ilmeisesti Kambodzassa on oikeitakin saunoja, sillä vastaanottorouvan mukaan heillä ei ollut saunaa, vain höyryhuone eli täällä ”sauna” ja ”steam room” ovat eri asia – niin kuin olla pitääkin. Kylpylässä ei ollut lisäkseni ketään muita asiakkaita ja höyrysauna pistettiin minua varten päälle. Sauna oli pieni kolmen istuttava koppi, höyryä piisasi kiitettävästi ja se oli kunnolla lämmintä. Koska sauna ei ollut ollut päällä, niin kivinen penkki tuntui kylmältä, mutta se asia hoitui pyyhkeillä.

Saunan jälkeen sain elämäni varmaankin parhaan hieronnan. Se on minulta paljon sanottu, sillä käyn aika paljon hieronnoissa ja hoidoissa ja olen oppinut krantuksi niiden suhteen. Mutta tämä oli loistava. Ottamani hieronta oli nimeltään Tension Relief Therapy 90 min ja hierojanani oli nuori mies nimeltä Chamreoun. Suosittelen lämpimästi. Sauna maksoi 5$ ja hieronta 28$. Olen matkani varrella nähnyt joka kaupungissa olevan runsaasti hierontapaikkoja ja niissä saa perinteisen khmer-hieronnan 4-6 dollarilla/tunti, samoin monissa seeing hands eli sokeiden hierojien paikoissa. Niihin nähden siis tämä oli todella kallis – mutta oli se todella paljon parempikin.

Illallisella tutustuin paikalliseen BBQ:hun. Homma toimii niin, että sinut ohjataan pöytään ja hetken päästä tarjoilija tuo pöytääsi BBQ-pytyn eli yhdistetyn keitto- ja paistoastian, jonka alaosassa on hehkuvia hiiliä lämmönlähteenä. Sitten lähdet hakemaan buffetista mitä ikinä haluat pytyssäsi valmistaa. Tarjolla on naudan- ja sianlihaa, lihapullia, kanapullia, simpukoita, katkarapuja, mustekalaa ja maksaa. Kasviksia erilaisia ja nuudeleita. Alkupaloina voi syödä muutaman kevätrullan (joita ei paisteta). Yhden tiskin takana on tarjoilija jakamassa erilaisia dippikastikkeita, chiliä ja valkosipulia. Jälkiruoaksi on tarjolla hedelmiä.

BBQ:ssa kypsennettävät ruoka-ainekset haetaan itse buffetista.

Paistopytyn keskelle laitetaan tirisemään kunnon vanhan ajan napakkaa sian läskiä, sellaista jota meidän nykyisissä teollisuuspossuissamme ei enää edes kasva. Siitä valuva rasva sekä voitelee pannun paisto-osan, että antaa makua liemeen ja on aivan ihana syödä sitten, kun on paistunut ruskeaksi ja rapeaksi. Lopuksi kannattaa lusikoida liemi. Siitä tulee herkullinen ja ravinteikas, kun siellä on kypsytetty kaikkia lihoja, kokonaisia katkarapuja ja kasviksia. Rasvainen kyllä, mutta sisältää paljon hyvälaatuista, luonnollista ja terveellistä rasvaa.

Pytyssä voi ruokia sekä grillata keskiosan päällä että keittää liemessä. Soppalientä lisätään joko omasta kannusta pöydästä tai tarjoilijat kiertävät ympäriinsä täyttämässä.

Päivä 19: Banteay Srey ja West Mebon

5.1.2011 Siem Reap, Kambodza

Toisena Siem Reapin päivänä vuokrasimme porukalla minibussin ja aamupäivällä läksimme katsomaan kaukaisempaa temppelikohdetta, Banteay Srey:tä. Banteay Srey on pieni, mutta kaunis, sillä reliefit ovat säilyneet erittäin hyvin. Temppelin ulkorakennelmat ovat suurimmaksi osaksi luhistuneet ja makaavat palasina levällään, mutta keskirakennelma on näkemisen arvoinen kohde. Siinä missä Terrace of the Elephants:n takaisella alueella eilen kulkiessani minut valtasi käsittämätön hyvän olon tunne ja iloisuus, niin tässä paikassa puolestaan koin olevan jotain pohjattoman surullista ja hylättyä.

Tuktukille kohde on Siem Reapista vähän turhan kaukana, sillä minibussillakin matka kesti kolmisen varttia. Meille hotellilta vuokrattu minibussi maksoi 40$, mutta se oli koko päiväksi ja teimme vielä toisenkin retken iltapäivällä. Jos matkustaa yksin tai kaksin ja haluaa päästä käymään Banteay Srey:ssä pienemmillä kustannuksilla, kannattaa kysäistä mistä tahansa Siem Reapin matkatoimistoista josko heillä olisi retkeä sinne. Sisäänpääsy sisältyy Angkorin pääsylippuun.

Banteay Srey temppelin keskus.

Banteay Srey:ssä on monia hyvin säilyneitä yksityiskohtia.

Lounaan ja siestan jälkeen teimme retken järvellä olevalle West Mebonin saarelle, joka sijaitsee Siem Reapista noin kymmenen kilometrin päässä olevassa West Baray:n tekoaltaassa. Altaasta saadaan kasteluvesi lähialueen viljelmille kuivan kauden aikana. Kuivan kauden lopulla voi saarelle kulkea jalkaisin, sillä silloin järvi tyhjenee lähes kokonaan ja täyttyy sitten taas sadekaudella. Saarella on temppeliraunio, jossa ei sinänsä ollut mitään näkemistä. ”Temppeli” oli pätkä seinämuuria, jonka ranskalaiset olivat aikoinaan kasanneet uudelleen. Angkorin aikoihin seinämuuri on ollut kokonainen aitaus, jossa on pidetty pyhiä krokotiileja kuninkaalle. Saarella käy kuitenkin muutama turistiryhmä päivässä ja siitä ovat vastarannan kylän lapset löytäneet itselleen markkinaraon: he myyvät saarella rannekoruja ja postikortteja. Saari toimii myös paikallisväestön piknik-paikkana ja siellä on katetut syömä- ja istumalavitsat ja juomia myytävänä. Saarella on lisäksi pieni buddhalaistemppeli ja vanha mies, joka ennustaa sinulle tulevaisuutesi. Pidin tuosta miehestä. Hän näytti iänkaikkisen vanhalta, mutta silmät olivat eloisat ja ystävälliset ja mieli selvästikin vielä terävässä kunnossa.

”Enlightment will help you to win over all obstacles. You are on the right way. Do meditate.”

Onneksi en lähtiessäni tiennyt saaren temppeliraunion olevan niin vähäinen nähtävyysarvoltaan kuin se oli, sillä silloin en ehkä olisi lähtenyt mukaan lainkaan. Saaren anti oli kuitenkin aivan muuta kuin tuo kivikasa. Lasten kuulumisia on aina mielenkiintoista kysellä ja saada tietää miten he elävät ja mitä ajattelevat. Yksi saarella koruja myymässä olleista tytöistä halusi isona lääkäriksi ja eräs pojista opettajaksi. Toinen, jo vähän isompi nuori mies halusi oppia kunnolla englantia ja ruveta Angkorin oppaaksi ja otti kaiken irti tästä englannin kielen harjoittelumahdollisuudesta ja vähän päälle, niin että jo aivan väsyin kuuntelemaan.

Yleensä en lapsilta osta, mutta poikkeuksena pidän tällaisia ns. oman kylän hiljaisia turistikohteita, joihin kylän lapsilla on tavallaan yksinoikeus ja joista voi olla lähes – koskaan ei täysin – varma, että rahat menevät joko lapselle itselleen tai ainakin tämän perheen yhteiseen ruokakassaan. Yksi ryhmäläisistämme teki kollektiiviostoksen koko ryhmän nimissä ja koska tunsin jo antaneeni osuuteni kerjäläisille tältä päivältä, päätin tällä kertaa olla ostamatta näiltä lapsilta mitään. Sitten lähtiessämme tuo lääkärin ammatista haaveileva tyttö ojensi minulle rannekorun ja sanoi haluavansa antaa sen minulle lahjaksi. Voi. Tuo ele oli niin hellyyttävä, että siitä varmasti jää yksi matkani mieleenpainuvimpia muistoja. Joskus tekisi mieli voida kerätä noita lapsia mukaansa, viedä heidät kotiin ja katsoa, että saavat kunnolla ruokaa ja vaatetta ja antaa mahdollisuus käydä kouluja niin paljon kuin ikinä jaksavat ja tulla isona ihan miksikä tahansa haaveilevat tulevansa.

Lapsia West Mebonin saarella.

Mantereella rannassa padon kohdalla on matkamuistomyyntikojuja ja venelaituri, josta voi vuokrata veneen saarelle. Edestakainen matka maksaa kymmenkunta dollaria. Siem Reapissa ei ole rantoja ja vesi venelaiturin kohdalla on likaista, mutta keskempänä järveä voi veneestä käsin pitää uimatauon.

Venelaituri West Barayn rannassa. Korvatulpat eivät ole matkalla pahitteeksi.

Päivä 18: Angkor Wat

4.1.2011 Siem Reap, Kambodza

Onhan se hieno ja onhan se nähtävä. Angkor Wat nimittäin. Retki temppeleille kannattaa aloittaa sopimalla hotellin kanssa tuktuk-kyyti temppelialueelle koko päiväksi. Taksat ovat kiinteät ja suurin piirtein samat kaikilla: 12-17$ riippuen siitä, aikooko kiertää suuren vaiko pienen kierroksen. Temppeleitä katsomaan voi toki lähteä pyörälläkin. Vuokrapyörää kannattaa kysäistä omasta hotellista.

Lippuja temppelialueelle myydään puolivälistä matkaa Siem Reapista Angkoriin. Kaikki tuktuk-kuskit eivät puhu englantia, joten nappaa lipunmyyntipisteestä temppelialueen kartta mukaan. Siitä on kätevä näyttää, että mihin seuraavaksi ajetaan ja missä kuskin tulee odottaa. Monet temppelialueista on mahdollista kävellä läpi ja kun kuski ajaa toiselle puolelle vastaan, välttyy kävelemästä samaa reittiä edestakaisin. Kävelemistä nimittäin riittää muutenkin enemmän kuin yhden päivän tarpeiksi.

Lippuja on saatavana eripituisiksi ajoiksi. Itselläni oli kolmen päivän lippu, mutta käytin temppeleiden katselemiseen vain 1,5 päivää. Ei kerralla mahdottomia jaksa. Mielellään sitten vaikka toisen kerran uudestaan ja kohteisiin, jotka tällä kertaa jäivät näkemättä.

Me kiersimme tänään pienen kierroksen ja kävimme katsomassa muutaman sen temppelikohteista. Ensimmäiseksi suuntasimme itse Angkor Watiin. Minun on tässä ihan turhaa lähteä sitä kuvailemaan – se on itse nähtävä. Kuvia Angkorista on netti jo väärällään ja paljon onnistuneempia kuin minun kuvani, joten en edes yritä laittaa tähän mitään muka hienoja Angkor Wat –otoksiani.

Kulkureitit on merkitty aasialaista logiikkaa käyttäen.

Ruokapaikkoja löytyy runsaasti eri puolilta temppelialuetta. Itse kävin syömässä pienessä khmer-paikassa Angkoria vastapäätä olevan parkkialueen oikeassa reunassa. Koska ollaan turistirysässä, on hinnoittelukin sen mukaista. Kun en ottanut vastaan ensimmäisen paikan tarjousta grillatusta kalasta, vaan siirryin tutkailemaan naapuriravintolan antimia, niin hinta putosi alle puoleen. Eli kannattaa hienovaraiseen neuvottelutyyliin kysellä hintoja käymättä silti suorasukaiseen hintatingintään. Toki turistiruokaa tarjoilevia ravintoloita löytyy myös ja heillä on hinnat listassa.

Kiersimme tämän ensimmäisen päivän aikana Agkorin lisäksi Bayonin, Elefanttiterassin takaisen alueen ja Ta Prohmin. Pidin erityisesti metsittyneestä ja puiden juurien valtaansa ottamasta Ta Prohmista huolimatta japanilaisryhmien tukkimista ahtaista käytävistä. Paljon puhutaan siitä, että Angkor Watia pitäisi olla katsomassa auringonnousun tai -laskun aikaan. Toisin kuin muutamalla tuhannella muulla turistilla tänään minulla ei enää päivän jälkeen riittänyt paukkuja auringonlaskun ihailuun temppeleillä eikä mitään hinkua vääntäytyä ylös niin aikaisin aamulla, että ehtisin paikalle siksi, kun aurinko nousee. Tyydyin ihan tavan päiväaikaan tällä kertaa. Tosin päivänvalo on mielestäni kauneimmillaan iltapäivällä noin kello neljästä eteenpäin, kun aurinko alkaa paistaa sivusta eikä enää ylhäältä ja valo muuttuu keltaisemmaksi ja pehmeämmäksi, joten Angkoria kannattaa käydä katsomassa (myös) niihin aikoihin päivästä ja sen aionkin seuraavalla Siem Reapin visiitilläni tehdä.

Bayon. Mies portaiden yläpäässä antaa hieman kokoperspektiiviä sille, miten valtavan massiivisista rakennelmista on kyse.

Tomb Raiderista tuttu viidakon valtaansa ottama Ta Prohm.

Päivä 17: Veneellä Phnom Penhistä Siem Reapiin

3.1.2011 Siem Reap, Kambodza

Tänään oli aikainen herätys, ennen kuutta ylös. Oli oikeastaan aika mukava tallustella aamiaiselle siinä aamuhämärissä, nälkäisenä ja vielä hieman unisena ja nähdä kaduilla jo höyryävät ruokapadat ja tulet keittojalustoissa. Kulmakuppilassa kalapulla-nuudelisoppa naamariin ja riisiannos äyriäisillä mukaan lounasevääksi pitkälle venematkalle Phnom Penhistä Siem Reapiin.

Phnom Penhin ja Siem Reapin väliä liikennöivä vene. Vene oli täynnä turisteja. Paikalliset kulkevat tämän välin bussilla, joka on sekä halvempi että nopeampi.

Vene lähtee Phnom Penhin keskustasta joen varresta puoli kahdeksalta aamulla ja matka kestää reilut kuusi tuntia. Oppaamme hankki meidän lippumme, mutta ainakin joenvarren matkatoimistot näkyivät myyvän lippuja. Matka maksaa turisteilta 35$, paikallisilta 25$. Hienojen näköalojen toiveessa ei kannata tätä matkaa veneessä tehdä, sillä veneen matkustamotila muistuttaa lentokoneen matkustamoa eikä välttämättä edes ikkunapaikoilta näe ulos, sillä jotkut ikkunalaseista ovat aivan sameina. Mitään kuljeskelukantta veneessä ei ole, mutta kyllähän siellä laidoilla ja katolla jotkut näkyivät keikkuvan. Vene kulki sen verran kovaa vauhtia, että minua ei huvittanut lähteä kaiteettomille reunoille kuljeksimaan. Ovelta kurkkasin ulos, mutta pidemmälle en uskaltautunut. Matkan varrella näkyy tasaista joenvartta ja lisää joenvartta ja muutamia floating village –taloja. Tonlé Sap on niin iso järvi, että rannat hävisivät hetkeksi näkyvistä ja onhan sekin omanlaisensa nähtävyys nähdä, että ei näy mitään. Harvemmin sitä tulee niin aavalla vesillä oltua, että ei näy maata missään. Venekyyti on linja-autoa tasaisempaa, mutta muutoin suosittelen kyllä bussia tämän veneen sijaan. Bussi maksaa alta kymmenen dollaria ja tulee tuon välin tunnin, pari nopeammin.

Floating village Tonlé Sap joen varrella. Näitä on lisää ja enemmän lähempänä Siem Reapia ja paikalliset matkatoimistot järjestävät niihin päiväretkiä.

Jos nyt kuitenkin veneen valitsee, niin muutama varoituksen sana rannassa odottavissa tuktukeista. Ajurit tarjoavat kyytiä Siem Reapiin yhdellä dollarilla. Siem Reapiin on tuktukilla reilu puolen tunnin ajomatka, joten onhan se ihan selvää, että eivät he dollarilla aja. Heillä on sopimushotellit, jonne he asiakkaansa tuovat eli päädyt ehkä toiseen hotelliin kuin olit ajatellut. Toinen mitä voi tapahtua on, että he haluavat kyyditettävänsä kanssaan jonnekin minne lie, jonne maksaakin huomattavasti enemmän kuin yhden dollarin ja jos et suostu, rupeavat rähjäämään ja jättävät kyydistä matkan varrelle. Paras on varata hotelli etukäteen ja pyytää hotellia järjestämään tuktuk veneelle vastaan. Soveltaisin tätä samaa myös kyytiin lentokentältä kaupunkiin.

Varo yhden dollarin kyytejä – ne ovat vieläkin harvinaisempia kuin ilmaiset lounaat.

Pikkuisen kerkisin käydä kaupungilla kävelyllä tultuamme. Nälkäisenä etsin ruokapaikkaa ja paluumatkalla saatoin taas todeta kävelleeni monenkin ohi. Mutta onnittelen itseäni hyvästä valinnasta. Khmeeritarjoilijatar vastaili yes yes kaikkiin kysymyksiini kuten ”Mitä vihanneksia tässä on?” ja ”Mitä muuta tässä on kuin kalaa?”, mutta hyvin se meni. Söin vihertävän paksuhkon kookoskermaisen keiton, jossa oli paljon kasviksia ja vähän kalaa ja joka oli hyvää ja täyttävää ja jollaista en ollut aiemmin syönyt ja joka maksoi kokonaiset kaksi dollaria. Varsin onnistunut ateria siis.

Siem Reapin halki virtaa joki ja sen molemmin puolin kulkevat rantakadut. Kaupunki näyttää siistimmältä ja modernimmalta kuin muut Kambodzassa tähän asti näkemäni.

Hotelliamme vastapäätä on häät. Tänään on joikinapäivä eli kuten olen oppinut, häiden ensimmäinen päivä, jolloin soitetaan perinteistä kambodzalaista häämusiikkia. Musiikkia soitetaan tietysti kovaa, olipa se mitä hyvänsä. Jos häät jatkuvat vain kaksi päivää, niin siinä tapauksessa huomenna soi poppi. Jos häät ovat pidemmät kuin kaksipäiväiset, niin siinä tapauksessa tulen oppimaan jotain uutta kambodzalaisten häiden musiikkijärjestyksestä. Osa vieraista näkyy pukeutuneen farkkuihin ja t-paitoihin, mutta osa on todella upeissa asuissa. Onnistuin näkemään sulhasen ja morsiamen kauniissa perinteisissä asuissaan. Voi sitä kiiltoa ja kimallusta. Taitavat asua tässä samassa hotellissa ainakin itse juhlakalut ja heidän lähipiirinsä. Sulhanen tästä pihaterassin poikki tepasteli silkkipolvihousuissaan ynnä muissa kiiltokomistuksissaan ja puoleen sääreen ulottuvissa mustavalkoisissa adidaksen urheilusukissa. Täällä piisaisi Lenitalle työsarkaa.

Hääjuhlat ovat noin kahdenkymmenen metrin päässä huoneestani, joten osuuteni niistä saan minäkin.