30.1.2011 Siem Reap, Kambodza
Pistetäänpä vähän nykykuulumisia näiden kiertomatkakertomusten väliin. Istun parhaillaan hotellini aulassa. Lounasaika lähestyy, mutta minä vasta juon aamuteetäni. Aamiainen jäi väliin tänäänkin, sillä sängystä ylöspääseminen vei taas aikansa. Eilisen migreenin rippeet raapivat ohimoita vieläkin.
Tänään on sunnuntai. Tulin tänne Siem Reapiin torstaina, enkä ole ehtinyt tehdä vielä mitään. Torstai meni vähän harakoille, kun olin niin väsynyt bussiyön jäljiltä. Perjantaina eli toissapäivän aamuna en meinannut jaksaa millään nousta ylös sängystä. Heräsin kyllä jo seitsemän jälkeen, mutta pääsin liikkeelle vasta lounasaikaan. Tein pienen kävelylenkin kaupungilla iltapäivällä, mutta palasin sitten huoneeseeni ja nukuin päiväunet ennen illalliselle lähtöä.
Illallisen jälkeen alkoi päänsärky ja kävin aikaisin nukkumaan. Läpi yön vuoroon nukahtelin, vuoroon valvoin. Hikoilin tuskanhikeä ja päähän koski. Makasin valveilla ja kuuntelin ääniä käytävästä ja ulkoa. Nukahdin ja heräsin taas kipuun. Pyörin sängyssäni ja kirosin olemiseni turhuutta. Tätä on jatkunut jo niin monta vuotta. Mitä virkaa on tällaisella puolitehoisella elämällä, kun ei mihinkään kunnolla kykene? Toimintakyky on joko puolinainen tai sitten se lähtee kokonaan. Koko ajan hieman väsyneenä ei jaksa tehdä kaikkia niitä asioita mitä haluaisi, ei keskittyä täysipainoisesti mihinkään, ei ajatella kunnolla. En jaksa edes kirjoittaa niin kuin haluaisin; ajatuksella, syvällisesti, paneutuen ja pohtien. Väsyneenä kaikki tekeminen on ponnistelua.
Mietin, mitä olin tällä kertaa syönyt, johon nyt reagoin. Maitotuotteita olin tainnut saada yli sietokykyni. Vasta viimeisenä päivänäni edellisessä hotellissa sain tietää, että laittoivat kookosmaitoruokiinsa myös tavallista kermaa. Tietämättä saaneeni jo maitoannokseni ja vähän ylikin olin syönyt lisäksi pari jogurttia. Sihanoukvillesta saa yhdestä marketista sokeroimatonta ja lisäaineetonta jogurttia. Pidän siitä jogurtista todella paljon ja siedän hieman maitotuotteita, kunhan en syö suuria määriä enkä joka päivä. Hiilihydraatit ovat minulle yksi varomisen paikka. Hyvin harvoin syön mitään, mihin on lisätty sokeria, mutta sitä oli tullut syötyä ehkä liikaa viime aikoina riisin muodossa. Olin syönyt riisiä joka aterialla usean päivän ajan. Banaaneja oli tullut popsittua muutamia ja niissähän on paljon sokeria. Ehkä myös transrasvat olivat tällä kertaa osasyyllisinä. Vaikka yritänkin vältellä paistettuja ruokia huonolaatuisten öljyjen takia, niin ei niiltä voi kokonaan välttyä. Keitoissakaan ei kaikki ole keitettyä, vaan kasvikset saattavat olla kypsennetty paistamalla ja sitten lisätty keittoon. Siinähän sitä jo onkin riittävästi muutaman päivän vetämättömyys- ja migreenikohtaukseen.
Migreeniyön jäljiltä eilispäivää maatessa torkuin aamiaisajan ohi, samoin vierähti lounasaika sängyn pohjalla. En saanut enää unta, mutta en jaksanut noustakaan. Ulkoa kuului jotain outoa joikinamusiikkia. Mieleeni kolahti – eikä ihan ensimmäistä kertaa – että mitä minä täällä oikeastaan teen. Tyhjässä hotellihuoneessa, ihan oudossa ympäristössä ja yksin, niin vetämättömissä, että en kykene edes nauttimaan tästä joutilaisuudesta ja vapaudesta. Miksen saa olla kotona, elää perhe-elämää ja tehdä jotain mielekästä tämän makaamisen sijaan? Kaipasin kotia, jota minulla ei ole, perhettä, jota minulla ei ole ja mielekästä työtä, johon en kykene. Tapaan itse sanoa, että jos haluaa jotain uutta elämäänsä, niin sille pitää tehdä tilaa luopumalla ensin jostain vanhasta ja että ei ihminen tyhjiöön jää, sillä tyhjiö ei ole pysyvä olotila, vaan sinne virtaa aina jotakin. Mutta tämän mittakaavan tyhjyys alkaa olla jo naurettavan itkettävää.
Neljän maissa iltapäivällä sain itseni ylös ja suihkuun. Hain pyykkini hotellini viereisestä pesulasta ja läksin syömään. Edellisestä ateriasta oli kulunut jo melkein vuorokausi. Ei minulla oikeastaan ollut edes nälkä, mutta ajattelin, ettei tämä olo ainakaan syömättömyydellä parane. Mieleni ei tehnyt mitään, oli vähän huono olokin, sillä kova päänsärky tekee minut yleensä myös enemmän tai vähemmän pahoinvoivaksi.
Join kookospähkinän ja päädyin lopulta syömään kokonaisen höyrytetyn makrillin höyrytettyjen kasvisten kera. Oikea karpparin ateria. Rasvaa, kasviksia ja helposti sulavia proteiineja, sellainen ruokavalio sopii minulle parhaiten. Päänsärky lähes hävisi siinä aterian aikana ja sen päälle päätin hemmotella itseäni jalkahieronnalla viereisessä hierontapaikassa. Siinä puolitokkurassa hierottavana maatessani tunsin taas, että on tässä elämässä kuitenkin aika paljon ihaniakin asioita ja että olen onnellinen ollessani siinä asemassa, että voin niitä itselleni sallia.
Matkalla takaisin hotellille kuljin kadunkulmassa istuvan vanhahkon miehen ohi. Hän istui maassa, kävelykepit vierellään ja ojensi hattuaan siihen rahaa pyytäen. Se sai minut miettimään, että onko minulla edes oikeus olla tyytymätön nykyiseen elämäntilaani. Olinhan sentään saanut taas syödä vatsani täyteen ja juuri maksamani hieronnan hinnalla hän saisi varmaan viikon ruoat. En tiedä. Joskus tuntuu niin kummalliselta tämä maailma.
Huomenna jatkuvat taas kiertomatkaraportit.
