15.12.2010 Sihanoukville, Kambodza
Sheba koisii kerällä tuossa viereisellä tuolilla. Pesi välillä tassujaan, venytteli selkä köyryssä ja pyörähti sitten toiselle kyljelleen jatkamaan unia. Kovin on muuttunut Sheban elämä näiden muutamien viikkojen aikana. Poikaystävää Tommya ei ole näkynyt enää moneen viikkoon, taisi olla mungon vuoro voittaa se viimeinen tappelu. Sheban pentu annettiin pois toiseen kotiin ja Shebasta itsestään teki eläinlääkäri kiltin kotikissan. Mitäpä siinä kissalla enää on muuta tekemistä kuin huilailla, mouruta ruokaa ja kytätä lintuja silloin harvoin kun niitä sattuu tässä omalla tontilla näkymään. Ja lisää muutoksia on luvassa. Helmikuun alusta lähtien kaikki Sea Breezen huoneet vuokrataan uuden kasino-hotellin toimihenkilöille. Lulu ja Robbie muuttavat pois tästä ja suurin osa henkilökunnasta joudutaan luonnollisesti irtisanomaan, osa seuraa mukana kotiapulaisiksi uuteen paikkaan. Sheballa on edessään sopeutuminen uuteen kotiin.
Ei ole kissanpäiviäkään aina kadehtiminen.
Taisin jo mainitakin siitä, että kun tulin tähän kaksi kuukautta sitten, niin tien toisella puolen oli vain tyhjää tonttia. Viikossa yhdelle tontille nousi työleiri ja nyt rakennuksella naputtelevat kattoa jo kolmanteen tönöön. Tässä ensimmäisessä vaiheessa rakennetaan majoitustiloja, jotta saadaan hotellitoiminta käyntiin. Kahden vuoden kuluessa on tarkoitus rakentaa itse kasino, josta kuulemma tulee rannan toista päätä hallitsevaa 7-kerroksista Independence-hotelliakin korkeampi.
Rakennustyömaan alkuvaiheita. Huomaa generaattorikäyttöiset paalutuskoneet.
Tältä näytti työmaalla eilen. Kaksi kuukautta sitten paikalla oli pelkkää pusikkoa. Puut oli toki pistetty rahoiksi jo aiemmin.
Joillakin on koti muualla ja siellä vaimo ja lapset, toiset työläisistä asuvat leirillä perheinensä. Kun täällä tulee valmista, siirrytään toiseen leiriin toiselle työmaalle.
Viime viikon alkupuolella hyöri toisella tontilla porukkaa mittanauhojen kanssa. Oli pukuäijää kuin pipoa ja citymaasturia jonossa parkkeerattuna tien reunaan. Aikovat kuulemma aidata alueen ja pistää lukollisen portin. Käynti rantaan tästä menee suoraan tuon alueen läpi. Sea Breeze saa yhden avaimen ja rannalla nuudelibaaria pitävä perhe toisen. Aitauksen sisällä alkavat sitten rakennustyöt aikanaan. Ei ole ensi turistisesonkina tämä ranta enää sellainen kuin nyt. Tuskinpa täällä enää kalastajat kulkevat verkkoinensa rantavedessä ja lehmät laiduntavat, kun niiden laitumet on muutettu hotellin pihaksi. Tulee lisää turisteja ja turistien perässä kaupustelijoita ja kerjäläisiä – elleivät sitten nuo uudet hotellit sulje rantansa yksityisiksi. Olen iloinen siitä, että sain nähdä tämän kodikkaan uneliaan rannan, ennen kuin se häviää ja muuttuu samanlaiseksi kuin kaupungin muutkin rannat.
Eilisiltana rannalla oli monenmoista väkeä.
Minä olen elänyt jonkinlaisessa euforiassa viime päivät. Voimattomuuden tunne on ensimmäistä kertaa vuosiin ollut poissa yhtäjaksoisesti ainakin jo pari viikkoa. Tunnen, että haluan tehdä kaikkea. Elää, kokea ja nähdä, hyppiä, pomppia ja tanssia, ottaa takaisin kaiken sen, mitä vaille koen viime vuosina jääneeni, kun en ole jaksanut. Kaikki on mahdollista, mitä vain voi tapahtua ja tunnen, että paitsi että olen ja saanut kaiken, niin lisää on vielä tulossa. Tunnen itseni etuoikeutetuksi saadessani olla mukana tässä kaikessa ja onnellinen siitä, että saan olla olemassa. Elämä on Suuri Mahdollisuus. Pakahdun ja halkean.
Kahden kuukauden lepo ja erittäin ravitseva ruokavalio olivat siis tarpeen. Tullessani tähän en halunnut muuta kuin saada olla rauhassa ja hiljaisuudessa. Nyt olen innoissani tulevasta kiertomatkasta, tuntuu hyvältä lähteä liikkeelle. Vasta nyt siihen vaikuttaa olevan riittävästi virtaa. Lauantaiaamuna siis hyppään bussiin ja matkustan Phnom Penhiin, jossa tapaan kolmeviikkoisen kiertomatkani matkakumppanit ja oppaan. Minun osaltani matka päättyy 8.1. Battambangiin. Kertoilen tämän matkan kuulumisia sitten vasta jälkikäteen, sillä oletan päivien olevan niin intensiivisiä, että siinä ei juttujen hieromiseen ja nettiin laittamiseen jää aikaa. Mutta muita juttuja on ajastettuna tulemaan sillä aikaa eli blogi päivittyy koko ajan. Kommentteihin en myöskään uskalla luvata ehtiväni tai aina edes pääseväni vastaamaan ennen kuin taas asetun muutamaksi päiväksi taloksi johonkin netilliseen hotelliin.
Haikeaa vaihtaa meren vilvoittava läheisyys sisämaan oloihin. Onneksi kookospähkinöitä saanee kaikkialta.
Mietiskelin tuossa eilen, että kaksi kuukautta on liian pitkä aika olla paikallaan. Siinä ajassa muodostuu rutiineita, ihminen alkaa tottua eli sokeutua ympäristöönsä nähden eikä enää näe niin paljon uutta. Mutta kuukausi on sopiva. Siinä ehtii tutustua hieman pintaraapaisua syvemmälle paikallisiin systeemeihin; ehtii kokeilla erilaisia juttuja ja niiden joukosta löytää mielipaikkansa syödä ja tehdä ostoksia, tulee lempimyyjiä ja ihmiset, joiden kanssa asioit alkavat tervehtimään kuin tuttua eivätkä kuin ketä tahansa satunnaista turistia. He alkavat muistaa mistä pidät, miten haluat salaattisi ja miten kookospähkinäsi leikattavan. Toisaalta sitten lähtiessä voi tulla vähän ikävä. Haikein mielin ajattelen nyt eroa Sea Breezen henkilökunnasta, joistakin heistä vielä enemmän kuin toisista. Lämmöllä muistelen lempihedelmämyyjääni markkinoilla, joka opetti minulle niin paljon minulle ihan oudoista hedelmistä, eri makulajikkeista, kuinka tunnistaa oikean kypsyiset ja erottaa hyvät huonoista. Ikävä tulee myös rantabaarin rouvaa, joka aina tervehtii niin iloisesti hymyillen ja englantia osaamattomana khmeeriksi päivitteli saarireissulta saamieni rantakärpästen puremien paljoutta ja aina muistaa, että minun bok lahongiini ei tule sokeria eikä tomaattia.