Varjoja paratiisissa

2.11.2010 Sihanoukville, Kambodza

Uudessa ympäristössäni elämisen peruspalikat alkoivat olla kasassa. Tiesin miten uusi huushollini toimi, mistä hankkia ruokaa ynnä muita perustarvikkeita. Hain lähikaupastani päivittäin tuoreet vihannekset ja kalan ja kokeilin minulle entuudestaan outoja kasviksia. Käytin ruoassani runsaasti paikallista, hieman rusehtavaa merisuolaa ja pääsin varsin pian eroon turvotuksesta. Merivedessä pulikoinnilla saattoi myöskin olla osuutensa asiaan. Nyt kun olin oppinut uimapaikat kävin joka päivä uimassa ja nautin suunnattomasti lämpimästä merestä. Ajelin mopollani joka päivä ja aloin pikkuhiljaa tutkiskelemaan uutta asuinpaikkaani ja sen ympäristöä.

Kotiterassilla oleilua häiritsivät hyttyset, mutta viritin hyttysverkkoni riippukeinuun ja sen suojissa saatoin maata ja lukea rauhassa. Aikomani joogailun sain kyllä unohtaa, sillä se ei hyttysverkossa onnistu. Enkä olisi läppäriltäni voinut joogaohjelmia kovinkaan pitkään pyörittääkään. Koska sähköä ei ollut, niin käytin tietokonettani varsin säästeliäästi ja lähinnä vain blogijuttujen kirjoittamiseen. Samasta syystä myös koneelleni varaamat äänikirjat saivat jäädä odottelemaan parempia aikoja.

Tosin kirjoitusinspiraation kanssa oli vähän niin ja näin. Meteli otti päähän enemmän kuin vähän. Rupesin inhoamaan päivän pimenemistä. Inhosin pimeitä iltoja, kun ei ollut muutakaan tekemistä kuin käydä maata. Auringon laskun ja unen tulon välisen ajan kulutin makaamalla huoneessani muovimattopedilläni hyttyssuojan sisällä ja lukemalla otsalamppuni valossa ja kun ei enää huvittanut lukea, niin vain olin ja odotin generaattoreiden hiljentymistä.

Olin tullut Reamiin tiistaina iltapäivällä ja lauantaina tietokoneeni patteri alkoi olla lopussa. Päätin syödä illallista majatalossa, jotta voisin samalla ladata läppärini siellä kun heillä olisi illalla generaattori käynnissä.

Auringonlaskun aikaan matkalla majatalolle. Myrsky on juuri alkamassa.

Tilasin listalta kalakeittoa, mutta kalaa ei ollutkaan saatavilla, ei myöskään mitään muuta merenelävää. Koska en voi syödä gluteenia, lihaa, kanaa, soijaa, munia enkä maitotuotteita niiden proteiinien takia ja sokerista ja transrasvoista saan migreenin, olivat vaihtoehdot aika vähissä. Jotain oli kuitenkin pakko syödä, sillä en ollut ostanut kotiin illaksi mitään eikä siellä säkkipimeässä voisi enää mitään kokatakaan. Ajattelin, että ehkä nyt pienen määrän käristettyä paistoöljyä kestän ja valitsin friteerattuja kasviksia riisin kera.

Se ei osoittautunut hyväksi valinnaksi. Kastike oli makea. Päällimmäisenä siinä maistui makea chilikastike ja seuraavana ananas. Yhdessä riisin kanssa annos oli aikamoinen sokeripommi. Mutta kun nälkä oli. Seuraavana eli sunnuntaiaamuna heräsin ihan oletetusti migreenitokkurassa. Migreeni ja väsymys minulle oli ennestään tuttua virhesyömisistä, mutta päivän mittaan totesin ruokahaluni kadonneen totaalisesti. Se ei normaalisti kuulunut tähän taudinkuvaan.

Kului maanantai, tiistai ja keskiviikko. Migreeni oli jo ohi aikaa sitten, mutta olo oli syömättömyydestä heikko. Mitään en saanut yrityksistä huolimatta alas, mutta eipä toisaalta mitään tullut uloskaan. Anin kävi katsomassa vointiani joka päivä ja keitti minulle kalakeittoakin. Yritin syödä lientä, mutta ei vaan tippunut. Heikotti ja vain makasin. Yöunilta herättyäni siirryin sentään ikkunattomasta makuuhuoneestani terassille riippukeinuun ja pimeän tullen takaisin makuuhuoneeseeni.

Lauantaina alkanut sade ja myrskyäminen jatkui vaihtelevalla voimalla koko viikon. Ihan sama, harmittipahan vähemmän etten jaksanut muuta kuin maata. Juurikaan mitään muuta ei olisi tällaisella kelillä pystynyt kuitenkaan tekemään. Mutta kaikki vaatteet, makuupussi ja riippukeinua pehmustamassa oleva täkki tulivat inhottavan kosteiksi. Katot alkoivat antaa periksi yhdessä jos toisessakin huoneessa ja vateja tarvittiin jo muuallakin kuin vain kookospähkinän tekemän reiän alla. Terassinkin katosta alkoi tiputella vettä läpi muutamasta kohtaa eikä vähiten ärsyttävästi juuri naamalleni riippumatossa maatessani. Olin kuitenkin liian heikoissa kantimissa jaksaakseni kiivetä irrottamaan mattoa ja siirtää sitä toiseen paikkaan.

Sadetta kesti koko viikon ja vanhat bambunlehväkatot alkoivat antaa periksi.

Torstaina oli myönnettävä, että tämä tauti ei mene itsestään ohi, vaan nyt tarvitaan jotain troppia. Minusta tuntui kuin olisin kasvattanut jotain alienia vatsassani, kuin joku olisi elänyt minusta ja syönyt minua sisältäpäin. Ajatus kuvotti, halusin sen jonkin pois itsestäni. Nälkä ei ollut pätkääkään. Päinvastoin, maha tuntui olevan koko ajan ihan täysi, niin kuin siellä olisi ollut iso kivi.

Iltapäivällä Anin ja Sok tulivat käymään. Anin kysyi, josko hän hakisi markkinoilta minulle lääkettä. Kaunis ajatus, mutta mitä lääkettä ajattelit minulle ostaa, kun ei tiedetä, että mikä minulla on, kysyin. Sitten Sok haki paikalle laivastotukikohdasta lääkärin. Kävin terassin lattialle selälleni pitkälleni ja lääkäri mittasi verenpaineeni. Sen jälkeen hän kysyi, että haluaisinko ruiskeen ja näytti kädessään olevaa ruskeaa lasiampullia.

Mieleeni tuli ensimmäisenä se, miten kipeäksi olin tullut matkalle ottamistani rokotuksista. Molempien rokotuskertojen jälkeen olin maannut yön kuin kuuma veitsi päässä ja hikoillut tuskanhikeä. Olisin halunnut nähdä oman ilmeeni. Kauhua, epäuskoa, tyrmistystä, torjuntaa. Siis eihän tuo lääkäri ollut edes vielä kysynyt minulta mitään, että mikä minua vaivasi. Mihin hän siis ajatteli tuon ampullin tepsivän ja mitähän se oikeasti mahtoi olla? Lääkäri ja Sok eivät kumpikaan osanneet englantia ja Aninkin vain auttavasti. Kysymystäni siitä, että mihin tarkoitukseen se ampulli oikein oli, ei ilmeisesti ymmärretty, sillä minulta kysyttiin vain uudestaan, että haluaisinko sen. No en todellakaan, jos en edes tiedä mihin vaivaan se auttaa.

Sitten lääkäri rupesi kyselemään, että mikä on. Selitin, etten ole kyennyt syömään viiteen päivään ja että päässä huippaa, vatsassa vähän kiertää, mutta en ole oksentanut. Hän otti esiin pienen pussukan pillereitä. ”Tästä nämä neljä pilleriä nyt aluksi, parin tunnin päästä tämä valkoinen ja samanlainen satsi huomenna aamiaisen jälkeen.” Olisihan sitä tietysti voinut kysyä, että mihin mikäkin pilleri oli, mutta kietaisin ne vain naamaani. Pari keltaista, yksi punainen ja yksi musta, pyöreitä ja soikeita. Jälkeenpäin mietin, että miten hänellä sattuikin olemaan minulle sopiva lääkeannos valmiina. Tosin veikkaan, että hän antoi sen mitä hänellä sattui olemaan, sillä hän ei valinnut mitään tiettyjä lääkkeitä, vaan vain antoi kaiken sen, mitä pussissa oli.

Tuhdit olivat laivaston poikien lääkkeet. Se parin tunnin päästä otettava valkoinen nappi olikin varsinainen killeri. Onneksi otin sen vasta petiin mentyäni, sillä sen jälkeen ei meinannut enää pää tyynystä nousta. Anin tuli vielä illalla käymään ja toi minulle bo-boo:ta, riisivelliä. Se maistui todella hyvältä ja onnistuin saamaan sitä muutaman lusikallisen nielustani alas.

Olisin halunnut syödä aamiaiseksi loput illan riisivellistäni, mutta se maistui jo happamalle. Ei ollut kestänyt lämmössä yön yli. Yksi omena oli. Söin sen ja otin päälle saman riemunkirjavan nappisatsin kuin edellisenäkin päivänä ja asetuin riippumattoon pitkälleni. En jaksanut edes lukea, joten vain torkuin ja katselin yhä jatkuvaa sadetta. Valkea nappi oli yhtä vahva tajunpoistaja kuin edellisenäkin päivänä ja siinähän se päivä vierähti horrostellessa iltapäivään. Mutta kun vetäisee kokonaisen parasiitintorjuntapatterin, niin väkisinhän jokin niistä osuu ja iltapäivällä totesin, että minun teki mieleni ruokaa. Olin vain liian poikki lähteäkseni kauppaan ja ruvetakseni kokkailemaan.

Lauantaiaamuna Anin tuli uuden riisivellin kanssa. Söin hyvällä ruokahalulla ja olo alkoi muutenkin tuntua normaalimmalta ja pää selkeämmältä. Siinä syödessäni rupesin katsomaan käsiäni. Ja jalkojani. Vedin hameenhelmaa ylemmäs ja tutkailin kinttujani. Kurkistin puseron kauluksesta sisään. Olin yltä päältä täynnä punaisia pilkkuja ja läikkiä ja käsiäni ja jalkojani kihelmöi ja nippaili niin kuin joku olisi pistellyt. Ja nyt kun rupesin asiaa ajattelemaan, niin itse asiassa olin tuntenut tuollaista jo yöllä, mutta en ollut herännyt niin täysin, että olisin jaksanut reagoida asiaan sen enempää.

Joku syyhypunkki tietysti. Viime aikoina peseytyminen oli rajoittunut pikaisiin kylmiin suihkuihin, kun en ollut enää jaksanut lämmittää pesuvettä ja sähkön puutteessa ei lämmintä vettä tullut. Lisäksi kaikki petivaatteet olivat kostean nihkeitä. Ei olisi ikinä pitänyt ottaa sitä täkkiä riippumattoon eikä makuualustaksi. Patjan olin jo alussa hylännyt juuri tästä syystä, että pelkäsin siinä olevan pieniä ryömijäisiä kosteuden ja ummehtuneisuuden ruokkimana, mutta kun muovimattopeti lattialla oli käynyt vähän kovaksi, olin ottanut peiton alle lisäpehmikkeeksi.

Lämmitin vettä ja hinkkasin itseni kauttaaltaan karhealla pesukintaalla. Kauhea karsta. Yök. Mietin miten pääsisin eroon pienistä seuralaisistani. Jopa taloudessa, jossa on käytettävissä pesukone, on syyhypunkki kauhea riesa, saati sitten minulle käsipyykkärinä. Naamassa ei punkin puremia näkynyt, mutta sen sijaan se kukki muuten. Vatsatautiini liittyen tai muuten vain sen kanssa samaan aikaan olin saanut läjäpäin kipeinä pakottavia hehkeän punaisia finnejä.

Päivän mittaan kutina ja kihelmöinti hellitti, jaksoin taas käydä kaupassa ja laittaa itselleni ruokaa. Viikon paikoillani maanneena tunsin, että nyt on pakko saada liikuntaa ja sadeviittani suojissa kävin kävelyllä, mikä herätti suuresti ihmetystä vastaantulijoissa – täällähän ei kävellä huvin vuoksi, vaan siksi että ollaan menossa jonnekin ja sekin tehdään yleensä mopolla eikä suinkaan kävellen. Mopolla liikkeellä oleva mies laivaston puvussa pysähtyi kohdallani ja kysyi minne olen menossa. Vastasin, että olen vain kävelyllä enkä minnekään menossa. Hän osoitti taloni suuntaan ja sanoi: ”Mutta sinähän nukut tuolla.”

Tämä oli asia, joka oli häirinnyt minua jo jonkin aikaa ja jonka vuoksi en ollut tuntenut oloani ihan turvalliseksi öisin. Koko kylällä oli tiedossa, että siellä talossa asuu länsimaalainen nainen yksin. Ihan ensimmäisenä iltanani talolla Anin tarjoutui jäämään seurakseni yöksi. Hän sanoi olevansa huolissaan minusta. Kiitin kohteliaasti tarjouksesta, mutta kieltäydyin. Sen yön jälkeen tulisi kuitenkin seuraava ja sitten taas seuraava eikähän hän voisi olla siellä joka yö kuitenkaan, eikä minusta tarvinnut huolta kantaa. Sittemmin oli hiipinyt mieleen, että olikohan syytä huoleen kuitenkin. Majataloiltana nimittäin kotiin lähtiessäni viereisestä pöydästä minulle täysin tuntemattomat miehet kysyivät, että missä aion nukkua sinä yönä. Eipähän tällaiseen pieneen kylään, jossa kaikki tuntevat toisensa ja tietävät missä kukakin asuu, voi länsimaalainen huomaamatta asettua asumaan.

Siinä maatessani taas pimeässä generaattorimelussa ja kihelmöinnin käsissäni yltyen niin että teki mieli huutaa, päätin, että ei minun tällaisilla olosuhteilla tarvitse itseäni kiusata. Tämä oli kaukana siitä rauhasta ja leppoisasta oleskelusta, mitä olin ajatellut. Huomenna lähtisin takaisin kaupunkiin ja etsisin itselleni jonkin kivan paikan asua, jossa voin olla huoletta ja nauttia olostani. Jatkuva meteli ja pimeät illat saivat minut tuntemaan itseni vangiksi omassa talossani ja nyt tämä syyhy oli se viimeinen pisara. Kuulin miten sadevesi alkoi tip tip tiputella sisään jo tähänkin huoneeseen ja tunsin tehneeni oikean päätöksen.

Seuraavana päivänä sää suosi muuttoani. Koko viikon kestänyt sade oli lakannut ja sain kaikki vaatteeni kuiviksi auringossa. Purin kenttäkeittiöni ja laittelin kaikki tavarat takaisin kaappeihin, nostin tuolit terassilta takaisin sisälle varastoon, lakaisin lattiat, pakkasin reppuni, hyvästelin Aninin ja Sokin ja palautin talon avaimet heille ja otin taksin Sihanoukvilleen.

Hyvästit valkoiselle talolle.

4 vastausta artikkeliin ”Varjoja paratiisissa

    • Melko hyvä. Pientä jotain on, en tiedä onko syynä lämpö, jotain vatsassa vaiko vain sitä vanhaa väsymystä. Mutta otan iisisti ja asun nyt tosi mukavassa, rauhallisessa ja turvallisessa paikassa :). Lisää seuraavassa jutussa, tulee ulos torstaina.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *