5.10.2010 Ream, Kambodza
Vettä tuli kuin aisaa. Istuskelin hotellin terassilla katsellen ohikulkijoita ja odotin noutajaa. Olin matkatoimiston kautta varannut kyydiksi kimppataksin ja minulle oli luvattu etupenkki yksinäni ja että matkatavarani mahtuisivat kyytiin. Auto tuli hotellille sovitun aikahaarukan puitteissa. Muut kyytiläiset olivat jo taksissa sen tullessa hakemaan minua. Etupenkillä minun paikallani istunut mies nousi ulos autosta ja vaihtoi paikkaa käyden kuskin kanssa samalle penkille. Pikaisesti laskin takapenkillä istuvan seitsemän henkeä, sikäli kuin onnistuin saamaan kaikki silmäparit laskuihini mukaan. Mainittakoon, että kyseessä oli tavallinen pienemmän puoleinen henkilöauton röttelö eikä mikään katumaasturi.
Saamani ajo-ohjeet olivat, että kun saavutaan Reamiin, niin keskellä risteystä seisovasta Buddha-patsaasta suoraan eteenpäin ja sitten ensimmäisestä vasemmalle n. 100-150 m:n päästä. Buddha-patsas oli helppo tunnistaa, sillä olin nähnyt kuvan siitä, mutta ensimmäinen vasemmalle olikin vaikeampi rasti. Laskettaisiinko kaikki polutkin mukaan? Talojen väleistä oli vaikea saada selvää, että kulkiko siinä välissä jokin kulkuväylä vai ei.
Viittilöin kuskia kääntymään ensimmäisestä tiennäköisestä vasemmalle. Se oli kutakuinkin annetulla etäisyydellä Buddha-patsaasta ja sen jälkeen päätietä ei enää pitkälle näyttäisi jatkuvankaan, vaan se päättyi laivastotukikohdan porttiin ja puomeihin. Tienpätkä, jolle olimme kääntyneet oli vain viitisenkymmentä, sata metriä pitkä, ja hupeni lopulta kuraiseksi poluksi. Katsoin mukanani olevia kuvia talosta ja portista. Ei täsmännyt yhteenkään taloista tämän tien varrella. Mutta pakkohan sen talon jossain täällä oli olla.
Näytin, että mennään takaisin päin. Kuski näytti kaikkea muuta kuin tyytyväiseltä. Tästä sompaamisesta ei hänelle lisätienestiä heruisi, sillä olin jo maksanut kyydin matkatoimistolle. Epäuskoisena katsoin muita tien samalla puolen olevia taloja. Mikään niistä ei näyttänyt tutulta. Kuski oli sen näköinen, että hän jättää minut nyt tähän. Minut, ja kaikki tavarani eli parikymmenkiloisen reppuni, käsilaukkureppuni, pakin pullovettä, Sihanoukvillestä ostamani nyssäkän erilaisia taloustarpeita, parinkymmenen litran juomavesitönkän ja vaelluskenkäni, jotka eivät olleet enää mahtuneet reppuuni. Koko kuorma tähän tien varteen sateeseen.
Pysäytin ohiajavan mopoilijan ja näytin talon kuvia hänelle. En oikein saanut selvää, tunnistiko hän sen vai ei. Ilmeisesti ei. Ainakaan hänestä ei ollut mitään apua. Näytin kuskille, että ajaisi minut ja tavarani takaisin muutaman kymmenen metrin päähän sen tien alkupäähän, josta ensin käännyttiin. Siinä oli sentään jonkinlaista betonilaattaa alkupäässä, niin ettei minun tarvitsisi laskea tavaroitani kuraan siksi aikaa, kun lähtisin etsimään taloa.
Menin risteyksessä olevalle talolle ja näytin kuvia. Nainen meni niiden kanssa sisälle ja tuli hetken päästä ulos: ei tunnista. Ei tunnista? Kuitenkin taloni pitäisi olla sadan metrin säteellä tästä talosta. Mieleeni hiipi jo epäilys, että olikohan sitä minun taloani olemassakaan. Kuljin uudelleen tien päähän ja ei sitä minun taloani tosiaan ainakaan tämän kadun varressa ollut.
Toisen talon pihaan tuli pari poikaa mopolla. Kysyin puhuvatko he englantia ja se sentään tärppäsi. Näytin heille sateessa jo lähes muhjuksi tärväytyneitä talon kuviani ja kysyin josko he tietävät missä talo on. Toinen pojista meni vastapäiseen taloon kuvien kanssa ja minä jäin ulos seisomaan. Eipä tullut lähtiessä laitettua sadeviittaa päälle sen enempää minulle kuin repullekaan, sillä minunhan piti päästä autolla portille asti ja sitten voisin yksinkertaisesti vain mennä sisälle. Mukanani oleva pikkureppuni näytti jo läpimärältä. Muut tavarani makasivat taivasalla tien alkupäässä.
Poika tuli ulos talosta ja kyllä, paikka oli tunnistettu. Ensin oikealle ja sitten ei ensimmäisestä, mutta sitä seuraavasta taas oikealle. Kiitin helpottuneena ja otin muut tavarani kantoon, paitsi ison vesitönikän, jonka jätin odottamaan toista hakukertaa. Kuljin takaisin Buddha-patsaalle päin ja yritin tarkkaan seurata, missä kohtaa oli sellainen polku, jonka voisi laskea ”tienhaaraksi”. Noin 20 metrin päässä Buddha-patsaasta oli se poikien minulle neuvoma tienhaara, se, joka alkuperäisten ohjeiden mukaan oli ensimmäinen vasemmalle.
Se ensimmäinen vasemmalle. Tie on jo kuivunut huomattavasti edellisen päivän sateista.
Kävelin kuravellisen kärrypolun päähän ja löysin taloni. Oi onnea! Lastasin alas kantamukseni ja kaivoin avaimet esiin. Sovitin ja sovitin, kääntelin toisin päin ja väärin päin ja sovitin, mutta mikään saamani avainnipun avaimista ei sopinut portissa olevaan järeään riippulukkoon. Sillä lailla.
Niin lähellä, mutta kuitenkin niin saavuttamattomissa.
Muistin, että minulla oli läppärillä kuva miehestä, joka oli myynyt talon nykyiselle vuokraisännälleni ja joka vähän katsoi talon perään isäntäväen poissa ollessa. Viereisellä tontilla oli pari remonttimiestä töissä ja näytin heille kyseistä kuvaa samalla yrittäen suojata läppäriäni sateelta. Kuvan mies tunnistettiin heti ja remonttimies viittilöi, että menisin Buddha-risteyksestä oikealle mäkeä ylös. Jaahas, siis minne sinne ja kuinka pitkälle? Tietääkseni sitä tietä noin kolmen kilometrin päässä sijaitsi kylä. Sinnekö minun pitäisi kävellä? Kysyin elekielellä, että eikö hän voisi soittaa kännykällä. Vastaukseksi sain jotain epämääräistä käsien levittelyä, jonka tulkitsin eiksi.
Kävin hakemassa vesipönttöni ja kokeilin vielä kerran kaikkia avaimia lukkoon. Uskottava se oli, ei sopinut. Läksin talsimaan mäkeä ylös ja vilkutin takaisin talonsa edustalla istuvalle äidille pienen lapsensa kanssa. Päätin näyttää kuvaa heillekin ihan vaan kaiken varalta. Nainen osoittikin mäkeä alaspäin ja takaisin kaupungin suuntaan. Hyvä. Sielläpäin olivat rantaravintolat ja voisin ihan yhtä hyvin käydä vaikka syömässä. Nälkäisenä ei yleensäkään mistään meinaa tulla mitään ja aamiaisesta alkoi olla jo aikaa.
Menin ensin majataloon ja kuvan mies tunnistettiin heti eikä kestänyt kauaakaan, kun hän saapui paikalle. Menimme yhdessä talolle ja rupesimme laittelemaan paikkoja kuntoon. Talossa ei ilmeisesti oltu asuttu vähään aikaan. Huoneet haisivat ummehtuneille, petivaatteet olivat kosteita ja patioiden laatat olivat päässeet sammaloitumaan ja olivat märkinä liukkaita niin kuin pihatien kiveyskin.
Hetken päästä paikalle saapui miehen tytär, Anin, joka puhui auttavasti englantia. Hän lähti seurakseni syömään ja tärkeimmät kuulumiset oli äkkiä udeltu: onko sinulla perhettä, lapsia, poikaystävää ja kuinka vanha olet. Vasta toisena tai kolmantena päivänä esittelimme itsemme nimeltä.
Vuokrasopimukseeni kuului myöskin mopo, jota ilman ei oikeastaan pääse minnekään. Kuumuudessa ei kukaan kävele minkäänlaisia välimatkoja, vaan kaikki ajelevat mopolla. Paitsi minä. En ollut koskaan kokeillut ajaa mopoa. Anin antoi minulle noin vartin mopo-opetuksen ja siitä minä sitten rupesin ajaa nytkyttelemään. En ole mitenkään innokas minkään vauhtipelien perään ja suoraan sanottuna ajamaan opetteleminen oli minulle vastentahtoista, mutta ilmeisen välttämätöntä. Tavoitteenani oli oppia ajamaan niin, että voisin itse käydä mopolla kaupungissa uusimassa viisumini kolmen viikon kuluttua.
Sitten takaisin talolle ja asettautumaan kodiksi. Sok oli jo viritellyt kenttäkeittiöni terassille, kantanut kaikki astiat ja tiskisysteemit paikoilleen ja näytti miten kaasukeitin toimii. Rottinkituolit ja pöytä oli kannettu varastohuoneesta kuistille. Ikävä yllätys oli se, että sähköä ei ollutkaan lainkaan. Se merkitsi sitä, että ei olisi myöskään lämmintä suihkua, tiski- ja pyykkivesi pitäisi lämmittää kaasukeittimellä ja että iltaisin olisi säkkipimeätä. Ja meluisaa, niin kuin tulisin pian huomaamaan. Naapurit nimittäin hankkivat iltasähkönsä generaattoreilla.
Kenttäkeittiöni terassin päädyssä.
Kenttäkeittiön kaasukeitin.
