Suomessa taas

8.9.2010 Espoo

Jo parin päivän kuluttua totesin, etten pidä pääkaupunkiseudusta. Täällä on rumaa. Massa-asumista, väyliä ja liittymiä, autojonoja, Länsiväylän varren laatikkotaloja, ilmeettömiä ihmisiä. Tänne en ikinä muuta asumaan. En halua asettua ihmissäilöön kerrostalokasarmiin, en vääntäytyä pimeinä ja kylminä aamuina kaupungin ruuhkaan antaakseni päivittäisen työpanokseni kasvottomalle suuryritykselle ja täyttääkseni osakkeenomistajien pohjattomia salkkuja.

Illansuussa sama ihmisvirta palaa samaa reittiä takaisin. Kiiruhtaa työpäivän jälkeen kotiin nauttiakseen siitä muutamasta tunnista vapaa-aikaa illassa, siitä mikä yli jää työmatkasta, kaupassa käynnistä ja muista välttämättömistä arkiaskareista. Arjessa odotetaan viikonloppua, sunnuntai-iltana tympäisee ajatus maanantaiaamusta ja edessä olevasta kokonaisesta työviikosta.

Sama kuvio toistuu vuodesta toiseen ja sitä ajattelee, että tätäkö muka pitäisi jaksaa vielä 25 vuotta ennen kuin pääsee eläkkeelle. Korkeasti koulutetut nelikymppiset uraputkessaan. Vaihteleva työ, uusia haasteita. Muka. Ja katit. Ei se työ mitään vaihtelevaa ole, vaikka se siltä päällisin puolin saattaakin näyttää. Muka tulee uusia tuotteita, uusia asiakkaita, uusia prosesseja. Kuitenkin se on kaikki sitä samaa. Vanha toistuu taas, vain hieman uudenlaiseen peiteasuun verhoutuneena. Kuitenkin ne ovat ne samat jaaritukset, jarrut ja pullonkaulat. Samat virheet aikataulutuksessa, projektien suunnittelussa ja kommunikoinnissa. Sama kiire joka kerta, aina ollaan myöhässä jo ennen kuin on edes aloitettu.

Olen nähnyt sen pyörän pyörähtävän ympäri erinäisiä kertoja viimeisen reilun kymmenen vuoden aikana. Astuin ulos siitä pyörästä, katsoin sitä sirkusta ulkopuolelta ja näin miten hamsterit juoksivat vauhtipyörässään. Ympäri ympäri uudestaan ja uudestaan ja taas. Näin sen  bisnestouhun epätodellisuuden enkä halua siihen mukaan enää ikinä.

Minä pidin Göteborgista. Sen vihreydestä, puistoista, suurista tammista ja Slottskogenin valtavista alppiruusuista. Pidin merestä, sen kirkkaasta suolaisesta vedestä ja antimista; äyriäisistä ja runsaista kalatiskeistä. Pidin keskustan kanavista, 1800-luvun koristeellisista kivitaloista, pikkukaduista, kahviloista, kodikkaasta tunnelmasta ja raitiovaunuista. Pidin sen kirjavasta katukuvasta ja kielten sekamelskasta, ystävällisyydestä ja huomaavaisuudesta. Ihmiset katsoivat takaisin, hymyilivät, nyökkäsivät tervehdykseksi. Tuntemattomatkin juttelivat toisilleen pysäkillä odottaessa, ratikassa, hississä. Vähän jäi ikävä sitä kaikkea, mutta ikävämpi tuli muualle. Tuli aika palata kotiin.

Tosin ei minulla mitään kotia nyt ole, vaan vietän matkalaukkuelämää. Keväällä heittäydyin työttömäksi ja nyt vielä kodittomaksikin. Näin vapaaksi en ole itseäni tuntenut ikinä. Hiacessa ei suuren suurta muuttokuormaa kuljeteta ja tuntui vain hyvältä siivota pois kaikki. Paljon turhaa sitä ihminen retuuttaa mukanaan. Lehtiä, kirjoja, kirjeitä ja kortteja joita ei kuitenkaan enää koskaan uudelleen lue, vaatteita joita ei koskaan enää pidä, kulhoja, kuppeja ja kippoja joita ei koskaan käytä.

Mietin omaisuuttani läpikäydessäni, että mikä siitä mitä omistan on oikeasti tärkeää ja totesin, että se oikeasti tärkeähän kulkee minussa mukanani; se on kaikki se, mitä olen kokenut, opiskellut ja oppinut. Se on todellinen pääomani. Kaikki materia on vain olemista ja elämistä ilahduttamaan ja helpottamaan ja siis korvattavissa.

Minä haluan maalle asumaan. Pidin minä kaupungistakin, mutta sitten vain kaikki muuttui. Ihan kuin joku olisi kaukosäätimellä vaihtanut kanavaa minussa. Tulivat toiset arvot, toiset tavoitteet. Toisenlainen elämä. Ei minun elämässäni oikeastaan mitään vikaa ollut. Minulla oli hyvä asunto hyvällä asuinalueella, hyvä työ, joka oli kohtuuhyvin palkattu ja työpaikkana varma ja turvallinen. Vietin vapaata ja itsenäistä sinkkuelämää vailla muita velvoitteita kuin oma itseni. Sain tehdä mitä halusin. Sitten se kaikki olikin vain niin vailla merkitystä. Halusin jotain muuta, jotain enemmän.

Pitkään minä etsin saadakseni selville, että mitä minä elämältä oikeasti haluan. Ei se ole mikään yksinkertainen kysymys. Mutta niinhän sitä sanotaan, että etsivä löytää ja kyllä se pitää paikkansa. Minulle hahmottui esiin unelma, visio siitä miten haluan olla ja elää ja missä ja kenen kanssa.

4 vastausta artikkeliin ”Suomessa taas

  1. ”Astuin ulos siitä pyörästä, katsoin sitä sirkusta ulkopuolelta ja näin miten hamsterit juoksivat vauhtipyörässään.”

    Se on helppoa kun on joku joka maksaa sen. Kuka maksaa sinulle sen, että et tee mitään?

    Vai oletko niin etääntynyt todellisuudesta että et hahmota että elämisestä on kustannuksia ja oravanpyörä tuottaa rahaa, joka maksaa ne kustannukset?

    Kuulostat kovasti sosiaalihuollon asiakkaalta jota ei työ pahemmin kiinnosta, siis ammattipummilta. Todennäköisesti huijari myös.

    • Ei maksa kukaan, kyllä ihan omilla rahoilla rahoitan. Siksi olenkin täällä Aasiassa, kotimaassa rahat loppuisivat aika pian. En ole sosiaalihuollon, työkkärin tai minkään muunkaan yhteiskunnan rahaa jakavan instanssin kirjoilla enkä mene. Henkikirjoittajan ja verottajan kirjoilla olen. Siinä olet ihan oikeassa, että työ ei pahemmin kiinnosta – tällä hetkellä. En siis hanki rahaa täälläkään.

  2. Onpas hullua minkälaisia kommentteja ihmiset täällä kirjoittelevat. Ei tuohon pystyäkseen tarvitse olla sosiaalipummi tai huijari. Ihailen sinua kovasti, kaikkea hyvää sinne Aasiaan! :)

    • Ai löysit sen. Tuli hyvin kauan sen jälkeen, kun tuon postauksen olin kirjoittanut. Soraäänet, krittiikki ja epäily ovat myös tervetulleita. On terve merkki ihmisessä, että kyseenalaistaa eikä usko kaikkea kuulemaansa ja lukemaansa. Mutta asiallisena pitää osata pysyä.

      Ja kiitos ja tervetuloa mukaan. :) (Oletan sinut uudeksi lukijaksi, koska luit tuota vanhaa postausta ja olet kommentoijana uusi.)

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *