Arkistot kuukauden mukaan: syyskuu 2010

Asiat järjestyvät kun tekee oikeita asioita

, kirjoittanut
10

22.9.2010 Myrskylä

Kesän lopulla tyhjentäessäni vinttikomeroani vastaani tuli vuosien varrella tekemäni asuntoremontin jäljiltä kassillinen tapettirullajämiä. Kysyin reiki-opettajaltani josko hän haluaisi ne materiaaliksi Veda-taidekursseilleen. Sovittiin, että jättäisin ne hänen tuttavansa luontaistuotekauppaan, josta hän voisi ne sitten hakea Göteborgissa käydessään.

En ollut koskaan aiemmin käynyt kyseisessä kaupassa, sillä se sijaitsi melko kaukana minun kotinurkiltani. Saapuessani paikalle kiinnitin heti ensimmäiseksi huomioni liikkeen ikkunassa olevaan Crearome-kylttiin. Olin pitkään harkinnut josko hankkisin setin ihovoiteiden valmistamiseen tarvittavia peruskemikaaleja. Olin käynyt kurssin jo jonkin aikaa sitten, mutten koskaan tullut hankkineeksi materiaaleja kotiin. Suomeen palattuani ehkä kestäisi ennen kuin löytäisin mistä hankkia kyseisiä vastaavanlaatuisia kemikaaleja, joten olisi hyvä jos oudoimmat ja välttämättömimmät tarvikkeet olisivat minulla jo valmiina.

Siinä ostoksia tehdessäni meille tuli liikkeen omistajan kanssa puhetta elämänmuutoksista ja kerroin olevani lähdössä pitkälle matkalle ja suuntaavani alkajaisiksi Kambodzaan. ”Kuinka ollakaan. Minun veljelläni on siellä talo ja hän vuokraa sieltä sänkypaikkoja.” Hymyilin ja vastasin ”Kyllä, kiitos”.

En ollut vielä ehtinyt etsiä mitään majoituspaikkaa enkä miettiä mihin päin Kambodzaa asettuisin. Ehkä olin jopa ajatellut jättää sen siihen hetkeen, kun olisin laskeutunut Phnom Penhiin ja sitten vain suunnannut sinne minne nenä näyttää. Olin kuitenkin kehitellyt mieleeni kuvan siitä miten matkani alkuun haluaisin asua. Minulla oli mielikuva jostakin lämpimän maan takahikiästä, jossa ei olisi turisteja eikä kukaan tyrkyttäisi minulle mitään helyrihkamaa tai massagemassagehierontaa. Paikasta, jossa ihmiset turistien poissaolosta johtuen olisivat vielä aidosti ystävällisiä ja uteliaita vieraista. Elämästä pienessä kylässä, jossa tekisin päivittäiset ruokaostokseni paikallisilla markkinoilla ja asumisesta siten, että voisin halutessani myös itse laittaa ruokani. Ennen kaikkea olen kaivannut kiireettömyyttä ja rauhallista ympäristöä vailla kaupungin ja kaikenlaisen turhan hänslingin impulsseja. Paikkaa, jossa voisin vain olla ja saisin levätä ja toipua.

Siinä se kaikki aivan odottamatta ojennettiin minulle luontaistuotekaupan tiskin takaa. Muutamaa viikkoa, sähköpostia ja puhelua myöhemmin minulla oli ensimmäisen kuukauden vuokra maksettuna ja avainnippu näpeissäni. Talo on juuri sitä mitä olin matkani alkuun ajatellutkin. Se sijaitsee pienen Reamin kylän laitamilla sivussa turistialueista. Ylimääräisenä bonuksena on sijainti rannikolla ja kansallispuiston kupeessa sekä välittömässä läheisyydessä oleva rivi rantaravintoloita joissa voi nautiskella mereneläviä bambukatoksen katveessa. Googlettamalla ei Reamin kylästä löydy mitään ja se on hyvän lomapaikan merkki se.

Talossa vesi tulee ja menee. Sähköt on alueelle vedetty hiljattain, mutta niiden toiminnassa kuuluu olevan vielä jotakin häiriöitä. Omistaja itse ei ole paikalla juuri nyt, mutta viimeisimmät Kambodzan terveiset kertovat katolle pudonneen kookospähkinän ja tehneen siihen reiän.

Pakko lähteä

, kirjoittanut
10

22.9.2010 Myrskylä

Matkakuume iski alkuvuodesta 2009. Halusin lomalle kaikesta. Viimeiset vuodet olivat olleet raskaita ja halusin pois. Regressioterapeuttikoulutuksen ja läjän ihmisen tunne-elämää käsittelevien kirjojen myötä oli jäänyt tavaksi jatkuva itsen ja omien reaktioiden ja käyttäytymisen tarkkailu ja analysointi ja tunne-elämän pohjamutien kaivaminen. Halusin lomaa jo omasta itsestänikin, pois johonkin ihan toiseen ympäristöön.

Tunsin vetoa Aasiaan. Kiinan muuri, Kielletty kaupunki, Peking, Shanghai, Hong Kong ja shoppailuparatiisit oli jo nähty ja turismin ja kaupallisuuden sijaan halusin nähdä maaseutua. Halusin nähdä miten ihmiset oikeasti elävät ja kokea miltä tuntuu jalkautua aitoon ympäristöön ja kulkea luonnossa.

Pohdin patikkaretkeä jossain Himalajalla ensimmäisenä vaihtoehtona, mutta totesin sitten, että terveyteni ei tällä hetkellä olisi riittävä fyysisesti raskaaseen matkaan eikä varsinkaan korkeassa ilmanalassa. Sitä paitsi en pidä kylmästä. Vähän etelämmäs siis. Jonnekin missä tyypillisesti syödään riisiä ja kasviksia ja kalaa, jotka sopivat tämän hetkiseen ruokavaliooni, ja mielellään buddhalaisen kulttuurin maihin.

Eräänä keväisenä perjantaina ollessani kioskilla lataamassa bussikorttiani nappasin hetken mielijohteesta mukaani Vagabond-lehden. Selailin sitä seuraavana iltana ja silmiini osui ”Göteborgin Matkamessut”. Ne olisivat nyt tänä viikonloppuna eli huomisen vielä! Siis messuille heti seuraavana aamuna niin pian kuin ne avasivat ovensa. Aikaa messuiluun oli käytössäni niukasti joten suuntasin suoraa päätä kaukomatkaosastolle ja jätin kaiken muun ei-oleellisena väliin.

Tulin ensimmäisenä matkatoimisto Läs och Res:n osastolle. Kerroin mitä matkaltani halusin ja heillä olikin minun kuvaukseeni sopiva ihan uusi matka. Syksyllä järjestettäisiin ensimmäistä kertaa kuukauden mittainen kiertomatka Kiinaan, Laosiin ja Vietnamiin, jossa olisi sekä patikkaosuuksia että matkustettaisiin pätkiä bussilla, junalla ja jokiveneellä. Olisin ihan yhtä hyvin voinut tuon jälkeen lähteä pois messuilta, sillä koko kaukomatkaosastolla ei ollut mitään muuta, joka olisi tuntunut yhtä oikealta kuin juuri tuo matka.

Nautin matkasta. Jotkut ryhmästämme jäivät vielä kiertelemään Kaakkois-Aasian niemimaata omin päin yhteisen matkamme päätyttyä. Minäkin olisin halunnut jäädä. Tunsin halua ilmoittaa pomolleni, että en tule enää takaisin ja vain jäädä tuonne reissun päälle. Mutta eihän sitä elämäänsä passaa niin perin juurin sotkea. Rahatkin olisivat loppuneet varsin pian. Velvollisuudet kutsuivat ja palasin kiltisti kotiin ja sorvin ääreen.

Mutta kipinä jäi. Sisälläni voimistui tunne siitä, että näin se on tehtävä: jätettävä kaikki ja lähdettävä. Ajatus tyhjän päälle hyppäämisestä oli mahdoton. Laskeskelin paljonko minun olisi voitettava lotossa, jotta voisin jättää työni, tulla toimeen muutaman vuoden maailmalla ja vielä turvata matkan jälkeisen tulevaisuuteni kotimaassa siksi aikaa, kunnes varmasti olisin löytänyt uuden tulonlähteen.

Tarvittava lottopottisumma pieneni pienenemistään laskelmissani ja lopulta mitään lottovoittoa ei enää tarvittukaan. Pari kuukautta asiaa prosessoituani tyhjän päälle hyppäämisen pelko vaihtui uskoksi siihen, että lähteminen on ainoa oikea tapa ja että kyllä Elämä järjestää minulle uuden alun, kun palaan Suomeen matkan jälkeen. Tunsin, että minun kuuluu luopua kaikesta ja lähteä matkalle ja että tuolla matkalla löytäisin jotain. Nimenomaan tunne jonkin löytämisestä oli päällimmäisenä.

Niin sitten jätin työni toukokuussa 2010, pistin asuntoni myyntiin ja ostin umpimähkään menolipun Kambodzaan lokakuun alkuun. Päätin aloittaa Kambodzasta, koska viime syksyn matkallani Laosissa ja Vietnamissa oli välillä kylmääkin ja Kambodza eteläisempänä maana olisi varmaan miellyttävän lämmin oleskella talven yli. Paluulippua ei ole, ei etukäteen määriteltyä paluupäivämäärää tai edes vuotta, eikä myöskään mitään tiettyä matkasuunnitelmaa.

Kyllä Elämä järjestää

, kirjoittanut
Vastaa

17.9.2010 Myrskylä

En laske burn outiani käännekohdaksi ja uuden aluksi, vaan kulkuni kohti muutosta alkoi jo ennen sitä. Burn out oli vain yksi vaihe matkalla, tosin varsin merkityksellinen. Kaikkea sitä ihmisen pitääkin käydä läpi ja kestää kypsyäkseen ja hankkiakseen tarvittavat kokemukset. Jotkut pääsevät helpommalla, kovapäisemmille on sitten varattu vahvemmat lääkkeet.

Kulissit ropisivat rytinällä alas ja maailma aukeni. Vanha menetti merkityksensä, joten piti ruveta hakemaan uutta. Diplomi-insinööri lähti vaihtamaan teknisestä huuhaahan. Otin osa-aikaista opintovapaata ja uudelleenkouluttauduin työni ohessa. Hankin ja sain tietoa ja valmiuksia asioista joita en aiemmin ollut edes ajatellut olevan olemassa. Tartuin tilaisuuksiin, jotka kohdalleni tulivat. Luin, koin, kokeilin, opin ja ymmärsin.

Pitkään mietin, että miten siirtymä päivätyöstäni siihen uuteen elämääni oikein mahtaisi suttaantua. Ei palkkatyötä jätetä noin vain ja avata oman firman ovia ja anneta asiakasvirran valua sisään. Ajattelin, että pikkuhiljaa siirtyisin tekemään enemmän ja enemmän omaa ja lopulta voisin jättää palkkatyöni kokonaan. Niinhän minä luulin. Perustin oman toiminimenkin jo, mutta jaksaminen ei koskaan riittänyt sen toiminnan kehittämiseen, olin liian väsynyt.

Elämällä on fantastinen mielikuvitus. Se pesee minun rajoittuneen käsityskykyni mennen tullen. Siksi olenkin lakannut suunnittelemasta ja speksaamasta tulevien yksityiskohtia. Lähden tilanteisiin ja tapahtumiin vailla ennakko-odotuksia siitä mitä rataa haluaisin asioiden kulkevan. Olen huomannut, että näin vältän pettymykset ja että saan paljon enemmän kuin koskaan olisin edes osannutkaan toivoa.

Uskon Elämän olevan paitsi huumorintajuinen ja rikas mielikuvitukseltaan, niin myös älykäs ja tarkoituksenmukainen. Luotin ja luotan siihen, että kaikella läpikäymälläni on jokin merkitys ja että se kaikki menisi hukkaan mikäli tarkoituksena olisi, että vain palaisin vanhan työpöytäni ääreen ja jatkaisin siitä mihin syksyllä 2005 ennen burn outiani jäin. Siksi olen koko ajan uskonut, että siirtymiseni johonkin uuteen järjestyy. Että Elämä järjestää sen puolestani ja järjestää tavalla, jota en itse edes osaa kuvitella. Näiden vuosien aikana olen mielenkiinnolla odottanut, että koska ja miten se tapahtuu.

Kaipuu maalle alkoi hiipiä minuun syksyllä 2007 ja on kasvanut ja voimistunut hiljalleen. Tosin heti alusta alkaen tunsin, että maallemuuttoni ei ole ajankohtainen niin kauan kuin minun on käytävä töissä. Minä en rupea siihen joka-aamuiseen työmatkasouviin, jossa noustaan ylös jo ennen kukon laulua, raahaudutaan ulos pimeään ja pakkaseen raaputtamaan auton ikkunoita puhtaaksi ja ajetaan kaupunkiin ruuhkaan ja töihin. Ei. Minä muutan maalle vasta sitten, kun olen valmis tekemään omia juttujani ja hankkimaan toimeentuloni niillä.

Muutettuani Göteborgiin minulta alussa kysyttiin usein, että aionko joskus palata takaisin Suomeen. Ei minulla ollut sellaisia ajatuksia. Minun elämäni oli nyt tässä ja se siitä. Kuinka minä voisin tietää mitä tapahtuisi muutaman vuoden kuluttua tai joskus, enhän ollut tiennyt muuttavani Ruotsiinkaan ennen kuin vasta reilut puoli vuotta ennen muuttoa.

Ajatus Suomeen paluusta junttautui mieleeni huomattavasti vauhdikkaammin kuin maallemuuttohaikailut. Luulen jopa muistavani sen hetken. Se tapahtui viime kesänä ollessani metsässä poimimassa mustikoita. Ikävä takaisin Suomeen iski. Rupesin kaipaamaan vanhoja kavereitani, mökkielämää, kesäiltoja järven rannalla, varpaiden huljuttelemista järvessä laiturin reunalla istuen, mattopyykkäämistä ja ennen kaikkea kommunikoinnin helppoutta omalla äidinkielellä. Se suuri kysymys oli, että miten minä hoitaisin itseni takaisin Suomeen ja ennen kaikkea miten taas päästä uuden elämän alkuun. Uusia eväitäni en vielä tunne olevani täysin valmis käyttämään, mutta vanhoilla en enää uutta alkua lähde käynnistämään.

Suomessa taas

, kirjoittanut
4

8.9.2010 Espoo

Jo parin päivän kuluttua totesin, etten pidä pääkaupunkiseudusta. Täällä on rumaa. Massa-asumista, väyliä ja liittymiä, autojonoja, Länsiväylän varren laatikkotaloja, ilmeettömiä ihmisiä. Tänne en ikinä muuta asumaan. En halua asettua ihmissäilöön kerrostalokasarmiin, en vääntäytyä pimeinä ja kylminä aamuina kaupungin ruuhkaan antaakseni päivittäisen työpanokseni kasvottomalle suuryritykselle ja täyttääkseni osakkeenomistajien pohjattomia salkkuja.

Illansuussa sama ihmisvirta palaa samaa reittiä takaisin. Kiiruhtaa työpäivän jälkeen kotiin nauttiakseen siitä muutamasta tunnista vapaa-aikaa illassa, siitä mikä yli jää työmatkasta, kaupassa käynnistä ja muista välttämättömistä arkiaskareista. Arjessa odotetaan viikonloppua, sunnuntai-iltana tympäisee ajatus maanantaiaamusta ja edessä olevasta kokonaisesta työviikosta.

Sama kuvio toistuu vuodesta toiseen ja sitä ajattelee, että tätäkö muka pitäisi jaksaa vielä 25 vuotta ennen kuin pääsee eläkkeelle. Korkeasti koulutetut nelikymppiset uraputkessaan. Vaihteleva työ, uusia haasteita. Muka. Ja katit. Ei se työ mitään vaihtelevaa ole, vaikka se siltä päällisin puolin saattaakin näyttää. Muka tulee uusia tuotteita, uusia asiakkaita, uusia prosesseja. Kuitenkin se on kaikki sitä samaa. Vanha toistuu taas, vain hieman uudenlaiseen peiteasuun verhoutuneena. Kuitenkin ne ovat ne samat jaaritukset, jarrut ja pullonkaulat. Samat virheet aikataulutuksessa, projektien suunnittelussa ja kommunikoinnissa. Sama kiire joka kerta, aina ollaan myöhässä jo ennen kuin on edes aloitettu.

Olen nähnyt sen pyörän pyörähtävän ympäri erinäisiä kertoja viimeisen reilun kymmenen vuoden aikana. Astuin ulos siitä pyörästä, katsoin sitä sirkusta ulkopuolelta ja näin miten hamsterit juoksivat vauhtipyörässään. Ympäri ympäri uudestaan ja uudestaan ja taas. Näin sen  bisnestouhun epätodellisuuden enkä halua siihen mukaan enää ikinä.

Minä pidin Göteborgista. Sen vihreydestä, puistoista, suurista tammista ja Slottskogenin valtavista alppiruusuista. Pidin merestä, sen kirkkaasta suolaisesta vedestä ja antimista; äyriäisistä ja runsaista kalatiskeistä. Pidin keskustan kanavista, 1800-luvun koristeellisista kivitaloista, pikkukaduista, kahviloista, kodikkaasta tunnelmasta ja raitiovaunuista. Pidin sen kirjavasta katukuvasta ja kielten sekamelskasta, ystävällisyydestä ja huomaavaisuudesta. Ihmiset katsoivat takaisin, hymyilivät, nyökkäsivät tervehdykseksi. Tuntemattomatkin juttelivat toisilleen pysäkillä odottaessa, ratikassa, hississä. Vähän jäi ikävä sitä kaikkea, mutta ikävämpi tuli muualle. Tuli aika palata kotiin.

Tosin ei minulla mitään kotia nyt ole, vaan vietän matkalaukkuelämää. Keväällä heittäydyin työttömäksi ja nyt vielä kodittomaksikin. Näin vapaaksi en ole itseäni tuntenut ikinä. Hiacessa ei suuren suurta muuttokuormaa kuljeteta ja tuntui vain hyvältä siivota pois kaikki. Paljon turhaa sitä ihminen retuuttaa mukanaan. Lehtiä, kirjoja, kirjeitä ja kortteja joita ei kuitenkaan enää koskaan uudelleen lue, vaatteita joita ei koskaan enää pidä, kulhoja, kuppeja ja kippoja joita ei koskaan käytä.

Mietin omaisuuttani läpikäydessäni, että mikä siitä mitä omistan on oikeasti tärkeää ja totesin, että se oikeasti tärkeähän kulkee minussa mukanani; se on kaikki se, mitä olen kokenut, opiskellut ja oppinut. Se on todellinen pääomani. Kaikki materia on vain olemista ja elämistä ilahduttamaan ja helpottamaan ja siis korvattavissa.

Minä haluan maalle asumaan. Pidin minä kaupungistakin, mutta sitten vain kaikki muuttui. Ihan kuin joku olisi kaukosäätimellä vaihtanut kanavaa minussa. Tulivat toiset arvot, toiset tavoitteet. Toisenlainen elämä. Ei minun elämässäni oikeastaan mitään vikaa ollut. Minulla oli hyvä asunto hyvällä asuinalueella, hyvä työ, joka oli kohtuuhyvin palkattu ja työpaikkana varma ja turvallinen. Vietin vapaata ja itsenäistä sinkkuelämää vailla muita velvoitteita kuin oma itseni. Sain tehdä mitä halusin. Sitten se kaikki olikin vain niin vailla merkitystä. Halusin jotain muuta, jotain enemmän.

Pitkään minä etsin saadakseni selville, että mitä minä elämältä oikeasti haluan. Ei se ole mikään yksinkertainen kysymys. Mutta niinhän sitä sanotaan, että etsivä löytää ja kyllä se pitää paikkansa. Minulle hahmottui esiin unelma, visio siitä miten haluan olla ja elää ja missä ja kenen kanssa.