Unnaleks

Hengissä edelleen

Kulunut kevät on ollut monella tavoin kiireistä ja kuohuttavaa aikaa. Stressitason lisääntyessä olen karsinut to do -listaltani asioita, jotka eivät romahda, vaikka niiden sijaan koomaisin sohvalla kolmen kokouksen jälkeen paeten television armolliseen epätodellisuuteen. Blogi on ollut valitettavasti yksi näistä listalta tippuneista asioista. En vain jaksanut enää. Tuntui, että jos ajattelen yhtään enempää, menen aivan solmuun.

Kevään aikana tein tietysti töitä ihanassa tokaluokassani. Olen tehnyt kaikkeni tänä lukuvuonna saadakseni lapset lukemaan enemmän ja erilaiset tempaukset ovat perustyön ohella kuluttaneet melko lailla, joskin työ on ollut hedelmällistä ja palkitsevaa. Ei yhtään auta, että opettajan työstä ainakin meillä Helsingissä on tehty hybridi sihteerin (ja monen muunkin) työn kanssa, ja tuntuu että jos kirjaamista ei ole, jotain on unohtunut. Minulla on noin neljä eri tunnusta ja useita eri salasanoja jotka täytyy erikseen tilata pelkästään erilaisia kirjauksia varten. Siinä sitä sitten yritetään miettiä mikä hiton alusta se olikaan mihin tässä tilanteessa piti kirjautua, missä tunnus ja mistä se löytyy.

 

 

Niin, ja tulihan tästä opesta myös Helsinki-Uusimaan luokanopettajat ry:n puheenjohtaja. Mitä kaikkea se tarkoittaa, ei vielä hajuakaan, mutta mukavalta tuntuu.

Ja sitten minulta varastettiin auto, mutta ei siitä sen enempää. Ottipahan päähän vain.

 

Uusia tuulia

Koulutyön lisäksi raavin kasaan tutkimussuunnitelmaani Turun yliopiston väitöstutkijahakuun. Tutkimussuunnitelma saa olla enintään 12 sivua pitkä teorioineen, suunnitelmineen ja kirjallisuusluetteloineen, ja sen parissa käytiin kyllä läpi koko ihmisen tunneskaala moneen kertaan. Onneksi maailmassa on huikeita ihmisiä joihin nojata, ja ohjaajani vastasi sähköposteihini kriittisimmillä hetkillä täysin epäinhimillisiin aikoihin. Lähetin hakemuksen jo viime vuonna ja sain kielteisen vastauksen, sitä suuremmalla raivolla sitten valmistautuen uuteen hakuun.

Sitten sain vastauksen sähköpostilla. Taukohuoneessa, keskellä lähes kaikkia työkavereitani. Jähmetyin, en hengittänyt, käsi lensi dramaattisesti suulleni. Parahdin jotain älytöntä – kaikki luulivat, että nyt on joku kuollut. Kyyneleet silmissä totesin, että minut on hyväksytty, alan tehdä väitöstutkimusta. Kaikkien hakijoiden joukosta valittiin kourallinen, johon kuuluin. Samalla ehti jo ensimmäinen paniikin aalto iskeä ylitseni tajutessani mitä kaikkea se tarkoittaa.

 

 

Rakastan uusia haasteita. Arvioin mukavuudensietokykyni rajoittuvan enintään kolmeen vuoteen; vähintään kolmen vuoden välein on saatava jotakin uutta tekemistä, jotakin hankalaa ja haastavaa. Siinä ei mikään uusi palapeli enää riitäkään. Kolmessa vuodessa ehdin oppia mitä yhdessä paikassa suurin piirtein mitä opittavissa on, tunnen tavat, tyypit ja rutiinit. Kuin kasvuikäisen lapsen paita, ympäristö tuntuu kutistuvan ja jäävän ahtaaksi. Projekti-ihminen? Todellakin. Yrittäjäluonne? Ehkä sitäkin. Toisaalta kadehdin niitä, jotka nauttivat rutiineista ja siitä, että elämä etenee tasaisesti tuttua polkua, jonka kivet ja kannot muistaa ulkoa. On nimittäin raskasta räjäyttää elämässä aina jotakin säleiksi, jotta tilalle saa uutta. Toisaalta rakastan sitä huimaavaa, oksettavaa tunnetta, kun en enää näe suoraa tietä, vaan mutkan. Tie kaartuu, en näe mitä mutkan takana on. Onnistumisia, epäonnistumisia, vauhtia, vaaroja, riemunkiljahduksia? Kuin istuisi huvipuistolaitteeseen, jota ei saa nähdä ennalta.

 

 

Siis, miltä näyttää ensi syksy?

Haluaisin sanoa: Apua, saako ensin viettää tämän kesän?

Tosiasiassa: Olen jo ilmoittautunut ainakin kahdelle kurssille, miettinyt kissan hoitopaikkaa ja suunnitellut vähän mahdollisia reissuja. Luen kurssien kuvauksia silmät kiiluen, enkä voi käsittää, milloin minusta sukeutui nörtti, joka lukee huvikseen lomalla opinto-oppaita ja miettii millaiset kurssivihkot olisi kivat.

Vietetään nyt kuitenkin tämä kesä ensin. Tällä hetkellä lomailen kuukauden verran Marokossa (josta postausta myöhemmin!) ja heinäkuussa sukellan Suomen ihanaan kesään Lapissa, omissa rakkaissa sielunmaisemissa. Kesä on itselleni näin parhaimmillaan: On oltava reissuja, jotta pääsee pois omista nurkista ja arjen ajatuksista. Reissujen on kuitenkin oltava sen verran pitkiä, että saan pötköttää ihan perunana sohvalla kun siltä tuntuu, eikä ole mihinkään kiire. Suuria linjoja. Maalausta suurilla siveltimillä. Paljon tilaa haaveilla.