Tänään menen töihin erilaisessa maailmassa kuin lähtiessäni lomalle 18.2.2022.
Juuri ennen lomaa katsoimme luokassa olympialaisten naisten parisprintin. Lapset kannustivat silmät leimuten ja hurrasivat Suomen johtaessa läpi kisan – kunnes loppumetreillä tyrmistys valtasi katsojat. Menetimme johtosijan. Ja sitten toisen sijan. Ja viimeisen mitalisijan.
Yhden oppilaan silmiin nousivat jopa kyyneleet Niskasen ja Pärmäkosken jäädessä neljännelle sijalle. Harmillista, että Niskasen ja Mäen raivatessa tiensä hopealle miesten parisprintissä me laskimme matematiikkaa.
Sellaista on urheilu. Aina ei voi voittaa, ei edes joka kerta. Aina on kuitenkin mahdollisuus. Joskus se on pieni, joskus suuri. Pettymys on onneksi hyvin hetkellistä ja kohta voimme miettiä jotakin aivan muuta, odottaa uusia kisoja. Voidaan todeta, että se oli kuitenkin hieno hiihto, nyt ei vain riittänyt mitaliin asti.
Mitä media on täynnä tänään? Toisenlaista taistelua. Vihaa, kamppailua, epävarmuutta. Aikuiset eivät ole ruudun ääressä kannustamassa hiki pipossa suihkivia hiihtäjiä tai jääkiekkokaukalossa kamppailevia Leijonia, he istuvat lamaantuneina katsomassa, miten perusturvallisuutemme horjuu kuin korttitalo Venäjän joukkojen tunkeutuessa yhä syvemmälle Ukrainaan. Tilanne on vallannut niin median kuin kahvipöytäkeskustelutkin. Se ujuttautuu lasten ulottuville aikuisten huolessa, TikTokin videoissa, uutislähetyksissä.
Omakohtaisesti sodan kokeneiden suomalaisten joukko pienenee koko ajan. Se tarkoittaa, että rauhan aika on ollut kokonaisen ihmiselämän mittainen. Vaikka moni vanhempi kansalainen muistaa sodan jälkimainingit ja niiden aiheuttaman ilmapiirin, itse sota ei ole koskettanut meistä useimpien elämää. Olemme saaneet kasvaa ajatellen oman elämämme iloja ja murheita, emme sitä, pitääkö tässä alkaa tappamaan pysyäkseen elossa.
Meistä aikuisista monia pelottaa aivan oikeasti. Venäjän naapurimaana yhteisen historiamme tuntien on jokainen varmasti tuntenut pientä jännittyneisyyttä idän toimista vuosien varrella, mutta nyt olemme uuden äärellä. Eikä auta ollenkaan, että mediassa käydään läpi ihmisten sodanajan tehtäviä ja spekuloidaan sillä miten toimittaisiin sitten jos Venäjä tulisi päälle. Eikä se, miten ihmiset rummuttavat olevansa valmiina ja hampaisiin asti aseistettuina vain odottamassa käskyä käydä päälle.
Ei tämä ole modernin yhteiskunnan puhetta. Ei vain voi olla.
Syntynyttä tilannetta on mahdoton ymmärtää. Jos me aikuiset emme sitä ymmärrä, miten lapsi pystyy sitä käsittelemään? Sota on lapselle valtava musta möykky, jotain, mikä voi satuttaa ja viedä isän ja äidin. Sotapelien tulitukset ovat yhtäkkiä mahdollinen todellisuus. Videot rintamalta räpsähtävät silmille tanssi- ja kissavideoiden välissä.
Etenkään isompia lapsia ei voi pitää pimennossa. Vallitseva tilanne koskettaa meitä kaikkia tavalla tai toisella ja lapset puhuvat keskenään, jakavat kuin kaikuna kotona kuultua. Yhdessä kodissa puhe saattaa olla aivan toista kuin toisessa. Emme kuitenkaan saa maalailla lapsille uhkakuvia tulevaisuuden mahdollisista vaaroista, vaan on meidän tehtävämme pitää lapsen maailma yhä ehjänä ja turvallisena. Suojella median vyörytykseltä, näyttää, että arki jatkuu. Edelleen saa hymyillä ja nauraa, käydä pulkkamäessä ja leipoa pullaa.
Että koti ja koulu ovat turva ja siellä kaikki on hyvin.
