Koulumaailmasta puhutaan tällä hetkellä hyvin synkkään sävyyn. Iltapäivälehdet ovat riepotelleet opettajien kokemuksia sivuillaan, ravistelleet esiin ongelman toisensa perään: kouluissa ei ole työrauhaa, lapset voivat pahoin, aikuiset voivat pahoin, ei ole resursseja, ei keinoja, ryhmäkoot ovat liian suuria, henkilökuntaa ei ole ja jos sitä on, se hukkuu paperitöihin. Kukaan ei enää näe lasta. Lapset riehuvat päättömästi.
Kiinnostavaa kyllä, varsin samantapaisia asioita nousee esiin myös sosiaalisen median kansainvälisiä opettajaryhmiä seuratessa, joskin huomattavasti klikkiotsikoita vaatimattomammin. Onko käsillä siis globaali kriisi?
Mihin yliopisto meidät valmistaa?
Eräs tuntemani opettaja aloitti tänä syksynä työt elämänsä ensimmäisen luokan kanssa. Lukuvuotta oli ehtinyt kulua jo tovi hänen ottaessaan luokan haltuunsa ja ensimmäisen viikon jälkeen hän katsoi minua paniikki silmissään. ”Onko mun työura kokonaan tätä? En mä tähän opiskellut!”
Tunnistan tuon hädän. Luokanopettajakoulutuksessa opiskelijaa vaaditaan laatimaan äärimmäisen tarkkoja tuntisuunnitelmia, pohtimaan eritasoisia tavoitteita suunnitelman taustalla ja laatimaan paljon itsetehtyä materiaalia, sirkustemppuja ja valtavan innovatiivisia, minuuttiaikataulutettuja ohjelmia oppilaiden iloksi tai päänmenoksi. Monen opettajan ensimmäinen kokemus siitä aivan oikeasta työstä on heittää nuo kaikki suunnitelmat olan yli ja arvioida täysin alusta, mitä luokka tarvitsee. Itsekin naureskelin ensimmäisten päivieni jälkeen hienoille suunnitelmilleni tavoitteineen ja siirtymineen, joita en ollut ehtinyt vilkaistakaan koko päivän aikana.
Harvaan työhön mennään koulusta niin, että kaikki osattaisiin heti. Työssäoppiminen on välttämätöntä. Siispä en oletakaan, että yliopisto valmistaisi opettajat jokaisen paperin täyttämiseen ja jokaiseen tilanteeseen. Maisteritutkinnon tarkoituksena on myös valmistaa opettajista oman alansa tutkijoita, joilla on kyky tutustua tieteelliseen tutkimusaineistoon ja pysyä kärryillä maailman muuttuessa. Mikään tutkinto ei valmistele ihmisistä monen kymmenen vuoden päässä oleviin haasteisiin, meidän on pystyttävä ja jaksettava jatkaa kouluttautumista vielä valmistumisen jälkeenkin. Silti pettymys työelämään astuessa kertoo koulutuksesta jotakin – jos tuoreet opettajat hätääntyvät päästessään käsiksi uuteen työhönsä, on yliopisto epäonnistunut realistisen kuvan välittämisessä.
Resurssipulaa ja rakkautta
Onko pahoinvointi kouluissa sitten lisääntynyt? Olen kysynyt tätä monelta vanhemmalta opettajalta, sillä omalla alle kymmenen vuoden opetuskokemuksellani ei vielä perspektiivillä juhlita. Tähän keskustelukumppanini ovat poikkeuksetta nyökänneet ja myöntäneet, että levottomuus on lisääntynyt huomattavasti. Jonot koulupsykologeille kasvavat kasvamistaan. Olisipa niitä koulupsykologeja vielä saatavillakin. Oppilaita lähetetään takaisin lähikouluun, kun he eivät ole sairaalakouluun koulukuntoisia. Siis toisin sanoen oppilas, joka ei pärjää erityisesti järjestetyissä olosuhteissa, palautetaan pahimmillaan takaisin tavalliseen, suureen opetusryhmään. Elämme erikoisia aikoja. Tähän pahoinvoinnin lisääntymiseen voidaan hakea syitä monista eri suunnista, mutta se on keskustelu toisen otsikon alle.
Opettajat taipuvat todella moneksi. Koulupäivän aikana ei tarvitse usein miettiä mitä tekisi. Opettajat kuitenkin tekevät aivan kaikkensa, jotta oppilailla olisi mahdollisimman rauhallinen, levollinen ja mukava koulupäivä. Useimmat opettajat rakastavat haasteista huolimatta työtään ja antavat oppilailleen suuren siivun sydämestään. Teemme kaikkemme, jotta arki olisi hyvää. Jotta jokaisella olisi turvallinen olo tulla kouluun, tapahtui kotona mitä tahansa.
Opettajien selkänahasta ei kuitenkaan voi repiä sitä, mikä säästöjen ja milloin minkäkin nimessä lapsilta otetaan pois. Meistä ei ole psykologeiksi puuttuvien psykologien tilalle. Me emme pysty tukemaan sekä lahjakkaita, paljon tukea tarvitsevia että kaikkia tältä väliltä, jos emme saa erityisopettajan tunteja ja oppilaanohjaajan resurssia. Emme pysty tekemään taikuutta vanhalla ja rikkinäisellä kalustolla, vaikka sen saamme joskus siltä näyttämään, emmekä pysty pitämään itseämme ja lapsia terveenä seinien homehtuessa. Me näytämme siltä, että pystymme mihin vain. Se ei tarkoita, että pystyisimme. Eikä se tarkoita, että meidän pitäisi pystyä mihin vain.
