Sivellin pyyhkäisee paperia, voimakas keltainen leviää tumman sinisen keskelle. Lisää väriä, muodon hakua. Kissa vieressä kallistelee päätään, yrittää ensin työntää käpälänsä maaliin, sitten tavoitella siveltimen vartta hampaillaan. Se ohjataan lempeästi tutustumaan hienoon postilähetyksestä tyhjentyneeseen paperipussiin, minne onkin hyvä asettua seurailemaan tätä erikoista toimitusta lattialla. Joka puolella on pieniä värituubeja, siveltimiä, pestyjen viilipurkkien päälle puristettuja värejä. Ja kaiken keskellä yksi kuumeisesti valaan hahmoa sormillaan tapaileva ihminen – epäergonomisessa asennossa, rikkinäisessä paidassa, hiukset hajallaan ja kimallus silmissään.
Paras minä vai parempi jokin muu?
Minulla on sisäinen tarve muuttaa ympäristöäni paremmaksi, iloisemmaksi, onnellisemmaksi. Olen opettaja, koska haluan tehdä oppilaideni elämästä onnellisen. Opiskelen, koska haluan oppia tekemään koulumaailmasta paremman. Kirjoitan, koska haluan saada yhteyden lukijaan, jakaa pienen hetken tämän kanssa ja herättää ajatuksia. Ja esimerkiksi maalaan ja piirrän, koska teen omaan ympäristööni jotakin hauskaa siihen, missä sitä ei aiemmin ollut.
Salainen haaveeni lapsena oli olla hyvä, no, kaikessa varmaankin. Olla hyvä mieluusti ilman kovin suurta vaivannäköä. Halusin olla hyvä piirtämään, mutta halusin olla sitä heti. Siispä en harjoitellut, vaan ymmärsin vain melko koruttomasti jossakin vaiheessa, että en ole hyvä piirtämään. Siispä kohti seuraavaa lajia, jostakin on löydyttävä jokin taito, jossa olen luontaisesti ällistyttävän kyvykäs. Kas, sellaista ei ole vielä tänä päivänäkään tullut vastaan. En ole ollut valtavan lahjakas missään kokeilemassani urheilussa, en piirtämisessä, maalaamisessa, laulamisessa, soittamisessa, matematiikassa tai yhteiskuntaopissa. Monessa asiassa olen itse asiassa huomannut olevani aika pönttö.
Yksi hieno oivallus, jonka olen saanut aikuisuuden myötä on se, ettei tarvitse olla paras. Ei edes tarvitse tekemisillään miellyttää muita. Piirtämään oppii piirtämällä ja siitä voi saada iloa, vaikkei koskaan kehittyisi oman aikansa Picassoksi. Kirjoittamaan oppii aivan huomaamatta, kun kirjoittaa menemään ajattelematta sen kriittisemmin, ja lukee sivussa hyviä kirjoja. Urheilukin voi olla aika mukavaa jopa ilman verenmakua suussa, eikä oman kodin seinän väriä miettiessä tarvitse miettiä onko tyyli oikea vai vasen, kun se on tehty itseä varten. Itse harkitsen tällä hetkellä keltaista eteistä, ihan vain, että ikkunattomassakin tilassa paistaisi aurinko.
Tarve olla paras on muuttunut tarpeeksi tehdä asiat paremmiksi. Paremmiksi ainakin omasta näkövinkkelistä tarkasteltuna.
Taivaanrannanmaalarin likarätti
Aurinkoisen ajatuksen toinen puoli on tietysti se, että välillä turhauttaa aivan armottomasti. Tyhjän paperin syndrooma iskee niin maalatessa kuin kirjoittaessakin, pää ei toimi, opiskelut eivät suju, aivot tuntuvat nukkasiivilän tuotoksista muovailluilta, mahtavasti unelmoitu seinäremontti jonka piti olla ihan vain pienellä maalauksella hoidettu viekin kaksi kuukautta seinän hajotessa käsiin. Maalattu valas näyttää merimakkaralta ja kaappiin paiskotuille työvälineille toivotetaan mukavia ja pitkiä talviunia. Illalla ei todellakaan jaksa kehittyä eikä kehittää kun on vanhempainpalaveria ja lukuprojektia ja pitää aktivoida tunnuksia ja vastata miljoonaan sähköpostiin. Ja 90 päivää morsiamena -ohjelma turruttaa aivot paljon armollisemmin kuin merimakkaravalas, jonka luomistuskan jälkeen pitää vielä pestä kaikki välineetkin siltä varalta, että joskus vielä suostuu kokeilemaan tätä uudestaankin.
Siinäpä realismia että roiskuu.
Arjen iloja ja raivoa myös Facebookissa ja Instagramissa, ota seurantaan!
Kun osaa olla armollinen itselle, voi olla armollinen muille. Hyvä kolumni. Toivottavasti nähdään, mihin se johtaa.